tiistai 30. heinäkuuta 2013

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina

Polvan Tiina-kirjan lisäksi luin kimppalukumaratonilla toisenkin kirjan, jonka päähenkilö on tyttö. Teos on saksalaisen Jenny Erpenbeckin esikoiskirja Vanhan lapsen tarina, ja tyttöyden lisäksi sen tytöllä ei ollut muuta yhteistä suomalaisen Tiinan kanssa, niin erilaiset heidän tarinansa ovat.


Kustantaja: Avain 2011. 115 s.
Alkuteos Geschichte vom alten Kind, 1999
Kääntäjä: Mari Janatuinen

Vanhan lapsen tarinan tyttö löytyy kadulta tyhjä ämpäri kädessään eikä sano mitään. Hän tietää kertoa, että on neljätoista vuotta vanha, mutta ei nimeään tai sitä, missä asuu. Hän sanoo olevansa orpo, ja hänet viedään lastenkotiin. 

Lastenkodissa, kirjan loppuun asti, hän on vain tyttö, ilman nimeä ja lähes kokonaan ilman ääntä. Hän on yksin ja hapuilee tietä muitten lasten maailmaan.  "Tyttö etsii, hän hakee sanoja, ja vaikkei hänen sanavarastossaan ole sinänsä vikaa, sen läpi kuultaa aina musta, ammottava tyhjyys kuin reikäisestä lavasteesta."

Ajan myötä eristyneisyyden keskelle pääsee valonsäteitä. Tyttö ei puhu, mutta toiset lapset puhuvat hänelle asioistaan, sillä hän kuuntelee, hyvin. Toiset taas huomaavat, että hänestä voi hyötyä, häntä voi pyytää toimittamaan kaikenlaisia palveluksia.

Tyttö on sairas ja joutuu ensin sairashuoneeseen ja sitten sairaalaan. Lääkärit ovat ymmällään hänen oudon tautinsa ja kaiken hänelle tapahtuvan kanssa. 

Kirjan loppu onnistui yllättämään minut ja jätti jälkeensä monia kysymyksiä.

Lukumaratonin jälkeen kirjoitin, että tämä oli erikoinen kirja. Luin siitä pätkiä uudelleen tätä kirjoittaessani, mutta en vieläkään päässyt sisälle tytön maailmaan ja mitä hänelle tapahtui. Tyttö ja kirja jätti lohduttoman olon. Ehkä olo on sama, mikä tytöllä on maailmassa: kadulla nimettömänä tyttönä, lastenkodissa  yksinäisenä, sairaalassa ilman mitään. Erpenbeck taitavasti herättää lukijoissaan sen saman tunteen, mitä tyttö elää. Ehkä juuri lohduttomuuden takia en vieläkään tykästynyt tytön tarinaan.

Laillani hämmentyneitä ovat ollet kirjoittajat blogeissa Järjellä ja tunteella sekä  Lukuneuvoja. Le Masque Rougessa kirjaa luettiin ensimmäisessä kimppalukumaratonissa. Kirjainten virrassa Hanna yhdisti tarinan vertauskuvana Itä-Saksan historiaan.

KIRJAN houkutuin lainaamaan kirjastosta lukumaratonia varten.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Anni Polva: Tiina

Lapsena luin Tiina-kirjoja kuten niin monet muut. Jonkin niistä sain lahjaksikin. Minulla on sellainen mielikuva, etten lukenut läheskään kaikkia sarjan kirjoista, ja nyt kun etsin netistä Tiinojen listan, olen ehdottoman varma, etten lukenut kaikkia. En edes puolia. 30 vuoden aikana niitä ilmestyi ainakin 29. Sinä aikana ehti kaksi sukupolvea Tiina-ikään!

Kimppalukumaratonille varasin pari nuortenkirjaa lukupinoon ja luin toisen niistä, Anni Polvan Tiinan, koko Tiina-sarjan ensimmäisen kirjan, joka ilmestyi jo 1956. Luinkohan koskaan tätä sarjan aloitusta? Ei tuntunut tutulta.

Tiina on reipas koululainen, jonka perhe muuttaa kirjan alussa uuteen taloon. Pihan lapset ympäröivät perheen muuttokuorman, ja eipä aikaakaan, kun Tiina on mukana menossa ja tekemässä tuttavuutta. Yhdessä Elvin, Leilan, Kallen ja Juhan kanssa käydään hiihtämässä ja luistelemassa. Äiti on kotiäiti, joka kokkaa ja leipoo ja kasvattaa kahta lastaan, 10-vuotiasta Tiinaa ja viisi vuotta vanhempaa Veliä. Isä käy töissä, ja hänen äänestään kuuluu nauru, kun hän juttelee Tiinän kanssa tämän sattumuksista. Veli on aina kiusoittelemassa Tiinaa, mistä seuraa jatkuvaa nujakkaa sisarusten välillä.

Tiinalle sattuu ja tapahtuu. Hän on peloton ja oikeudenmukainen ja aina heikompien puolella, mikä saa hänet oman henkensä kaupalla pelastamaan pikkutytön hukkumasta sekä auttamaan isojen poikien kiusaamaa kissaa näitten uhkailuista välittämättä.

Tiina oli sopivan vauhdikas ja sujuva luettava myöhäisen illan viimeiseksi lukumaratonkirjaksi. Ihan sen seurassa viihtyi. Samalla kirja oli kurkistus 1950-luvulle. Vai kuinka moni isä tulee vielä työstä keskipäivällä kotiin syömään äidin keittämää ruokaa palatakseen sen jälkeen jatkamaan työpäiväänsä iltapäiväksi? Tai kuinka moni 10-vuotias kuuntelee illalla "jonkinlaista huvittelua" radiosta?

KIRJAN pyysin kirjaston lasten ja nuorten kirjojen varastosta lainaan.

Anni Polva: Tiina, 135 s.
Kustantaja: Karisto 1982, 13. painos (1. painos 1956)
Kansikuva: Maija Karma

LISÄYS 29.12.2013:

Anni Polvan Tiina-sarja:
   1. Tiina, 1956
   2. Tiina aloittaa oppikoulun, 1957
   3. Tiina kesälaitumilla, 1958
   4. Tiina toimii, 1959
   5. Tiina ei pelkää, 1960

torstai 25. heinäkuuta 2013

Kimppalukumaraton II: Jälkilöylyä

Näin maratonin lenkkisaunan jälkilöylyistä muutama ajatus siitä, millainen vuorokausi oikein oli.


Lähdin matkaan heti puolilta öin jännittyneenä ja innoissani, mutta myös vähän varautuneesti. Kuuden tunnin harjoitusmatka pari viikkoa aikaisemmin ei ollut paras mahdollinen, into ja vire puuttuivat, mutta silti päätin kokeilla ihan oikeaa koko maratonia. Tämä olikin parempi ja mukavampi kokemus.

Öinen aloitus sopi minulle. Pääsin vauhtiin, ja kun kesken jäi Enni Mustosen viihteellinen sukuromaani, Koskivuori-sarjan toinen osa, tarina kutsui jatkamaan aamulla heti herättyä. Päivän aikaan luin lyhemmät kirjat ja pari novellia, ja ne menivät enemmän suorittamisen puolelle, jopa iki-ihana Pikku Prinssi. Vaikka tiesin, että lukunautinto on pääasia, maratoniin ryhtyminen merkitsi, että lukemista halusi jatkaa, vaikkei nyt olisi ihan hirveästi luetuttanutkaan. Kummaa! Lisäksi olisi tehnyt mieli viipyillä kunkin teoksen tunnelmissa ja ajatuksissa vähän pidempään, mietiskellä ja nauttia, ennen siirtymistä seuraavaan maailmaan.

Koitos päättyi Anni Polvan Tiina-kirjaan, joka oli taas sopivan kevyt ja vauhdikas väsyneenä lukemiseen. Aika loppui kolmisenkymmentä sivua ennen kirjan päätöstä, mutta ne lukaisin tänään työpäivän jälkeen.

Tämänkertaisella lukutunnelmalla minulle olisi todennäköisesti sopinut hyvin lukea koko ajan pitempiä, juonivetoisia, kevyitä ja viihteellisiä kirjoja, jotka olisivat pitäneet otteessaan tunti toisensa jälkeen. Ehkä jokin kitalaenpuhdistusnovelli aina väliin ja taas menoksi. Huomaan, että lyhyiden kirjojen jälkeen tarvitsen enemmän tilaa viipyillä kuin pitkien kirjojen jälkeen. Vai oliko tämänkertaiset lyhyet sellaisia, jotka erityisesti kutsuivat jäämään seuraansa pidemmäksi aikaa? 

Palaan ainakin lyhyesti blogissani Mustosen, Erpenbeckin ja Polvan kirjoihin, kunhan kirjoittamiseni saavuttaa lukemiseni. Sitä en vain lakkaa ihmettelemästä, miten muut maratoonarit lukevat jopa yli 1600 tai 1900 sivua vuorokaudessa. Kaikki ihailuni heille. Omaksi saaliikseni jäi vaatimattomat 621 sivua, kuten jo yöllä raportoin.

Sanoiko joku jossain, että puolimaraton ja tiiliskivi voisi olla seuraava juttu? Sitä voisi kokeilla kanssa.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Kimppalukumaraton II: Täyttä vauhtia


Yöllä kellon kierähtäessä keskiviikon puolelle klo 00.00

Starttaan kimppalukumaratonille puolilta öin - tätä kirjoittaessani se on ihan kohta. Nyt yöllä luen yöpukuisillani ja hampaat harjattuina olohuoneen nojatuolissa sen verran kuin jaksan ja sitten nukun aamuun asti. Vähän on jo painon tunnetta silmäluomissä, joten saattaapa käydä niin, että yömatka jää lyhyeksi.

Aloitan viihteellisesti, ensimmäinen kirjavalintani on Enni Mustosen sukutarinan toinen osa, Ruiskukkaseppele. Päivitän yön lukusaldon heti aamulla herättyäni.

**********
Aamulla herättyä klo 8.45

Yöllä luin klo 2.30 asti, mutta tunnustaa täytyy, että siinä välissä luin jonkin aikaa Unten maitten kirjoja! Sivuja kertyi 69. Nyt on lukuvire mainio. Mukillinen kahvia ja kulhollinen mysliä ja jugurttia vieressä ja niiden siivittämänä uppoudun uudelleen 1920-luvun loppupuolen nuorten naisten maailmaan Ruiskukkaseppeleessä.

^^^^^^^^^^
Tauolta klo 14.45

Ruiskukkaseppele päättyi häihin ja johonkin muuhun. Välillä oli niin surullista, että tirautin muutaman kyyneleen. Hyvin on siis lukumaraton alkanut, ensimmäinen kirja ja 272 sivua takana. Itselleni ominaista hitaansorttista lukuvauhtia.

Nyt ruokatauko, kalaa ja vihanneksia. Ja lisää kahvia. Nautin niistä ja kitalaenpuhdistusnovellina Tuomas Kyrön Kaksijakoinen Raimo Taskunovelleista. Sitten vuorossa saksalaisen Jenny Erpenbeckin esikoinen.

++++++++
Seuraavan tauon paikka klo 17.50

Kyrön novelli lihavasta miehestä, joka ei mahdu yhteen taloon ja jonka kuollessa pitää varata kahdeksan hautapaikaa, oli täysin absurdi. Ehkä se oli humoristinen, mutta ei kyllä oikein purrut minuun. Odotin varmaan jotain Mielensäpahoittajan kaltaista naurupilleriä, mihin Kaksijakoinen Raimo ei ollenkaan yltänyt. Ei ehkä ollut tarkoituskaan. Sopi kuitenkin hyvin välipalaksi ja edellisen romaanin tunnelmista irrottajaksi. 9 sivua maratonille.

Erpenbeckin Vanhan lapsen tarina kertoo tytöstä, joka tuodaan lastenkotiin. Erikoinen kirja, jota pitää sulatella. En varauksettomasti tykästynyt, mutta palaan siihen ihan omassa bloggauksessa. Niinkuin palaan Mustosen romaaniinkin. Tarinasta tuli 115 sivua.

Vielä on ihan kohtuullinen lukuvire, silmät vain väsyvät. Luen toisen kitalaenpuhdistusnovellin Taskunovelleista ja seuraavaksi Pikku prinssin. Kävisikö sitten ulkona pienellä happihyppelyllä?

<><><><><>
Ennen viimeistä spurttia klo 21.30

Taskunovelleista luin Sirpa Kähkösen Sorbettisydämen. Lomamatka, Italia, flip flop -sandaalit kuumalla hiekalla, sydänsuru. Valoa lopussa. Pidempäänkin sitä olisi voinut lukea, mutta näinkin riitti puhdistamaan kitalaen. 8 sivua.

Antoine de Saint Exupéryn The Little Prince oli aivan yhtä ihana kuin ennenkin. Tällä kertaa luin sen englanniksi, koska se löytyy omasta hyllystä. Niin kauniisti ja syvästi ystävyydestä, kaipauksesta, surusta, kuolemasta. Sen päälle piti päästä ulos kävelemään ja sulattelemaan, vaikka kirja onkin monista lukukerroista tuttu. 113 sivua.

Nyt vielä viimeinen spurtti ennen maratonin päättymistä puolen yön aikaan. Lapsuudessa luin innolla Anni Polvan Tiina-kirjoja, ja nyt lainasin kirjaston varaston puolelta sarjan ensimmäisen, Tiinan.

###########
Maalissa klo 00.00

Tiinaa en saanut ihan loppuun, mutta 104 sivua luin sitä.

Maraton saatettu loppuun, lukeminen maistui eikä tuntunut liian raskaalta, vaikka nyt päässä humisee. Nyt ei kyllä yhtään enempää tänä yönä!

Palaan pohtimaan koko maratonia torstai-iltana tai perjantaina. Ai niin, kokonaismääräksi tuli 4 kirjaa (viimeisestä jäi 31 sivua lukematta) ja 2 novellia, sivuja yhteensä 621. 

@@@@@@@@@

Lukuintoa kaikille, jotka vielä jatkavat maratoniaan tänä yönä ja torstain puolella!

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Kimppalukumaraton II: Lämmittelyä



Keskiviikkona 24.7. järjestetään toinen kesän kimppalukumaratoneista, jolloin tarkoituksena on 24 tunnin aikana lukea mitä, missä ja milloin vain ja sen verran kuin lukukunto antaa myöten. Maratonin joustavat säännöt voi käydä lukemassa vaikkapa Hys, äiti lukee nyt! -blogissa, ja sinne voi myös ilmoittautua mukaan. Muuta ei tarvita kuin into lukea!

Lukumaratoniin liittyy minihaaste eli kitalaenpuhdistusnovellit, joita on tarkoitus lukea kirjojen välissä muun muassa helpottamassa siirtymistä seuraavan kirjan maailmaan.

Kun aikaisemmin tässä kuussa oli kimppalukumaraton I, otin pienen 6 tunnin harjoituskierroksen, mutta silloin en päässyt kunnolla lukemisen makuun. Osasyy oli varmaan se, että olin ennen aloitusta tehnyt ihan normaalin työpäivän. Monet muut lukivat silloin koko maratonin, ja sen tunnelmia voi käydä lukemassa Kirsin kirjanurkasta, jossa jälkeenpäin myös raportoitiin tulokset: 25 + 1 lukijaa, 20 173 sivua ja 137 kirjaa tai novellia.

Mutta nyt on uuden koitoksen aika. Ilmoittautuneita näyttää olevan enemmän kuin edellisellä maratonilla. Tällaisia suunnitelmia itselläni on: 



Päädyin valitsemaan lukuajaksi 24 tuntia puoliyöstä puoliyöhön eli aloitan klo 00.00 tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. Iltaihmisenä saatan lukea jo yöllä jotain, mutta sitten nukun aamuun asti ja jatkan lukemista. Taukoja pitäen, ruokaa ja kahvia tankaten luen koko päivän ja lopetan viimeistään klo 24.00.

Kirjavalinnoista jätän lukukoriini ne oman hyllyt kirjat, jotka jäivät lukematta harjoituskierroksella. Niihin lisään muutaman kirjan, ja kirjastosta kävin täydentämässä antia muistaen ottaa mukaan novelleja ja tyttökirjan. Tiedän, että ehdin lukea vain pienen osan näistä, mutta varaan sopivaa sisältöä moneen mahdolliseen lukutuuleen.




Omasta hyllystä kerättyjä
Juhani Aho: Kootut teokset I (Ensimmäiset novellit, ym.)
Juhani Aho: Kootut teokset II (Papin tytär, 141 s., Papin rouva, 252 s.)
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman, 158 s.
Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät, 248 s.
Outi Pakkanen: Kiinalainen aamutakki, 224 s.
Antoine de Saint Exupéry: The Little Prince, 113 s.
Anton Tsehov: Nainen ja sylikoira, Valikoima novelleja
Eeva Virtanen: Tyttö Monrepoon nurkalta, 126 s.
Elie Wiesel: Night, 126 s.

Kirjastosta poimittuja

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina, 115 s.
Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit
Toivo Lyytikäinen: Kiertävät suutarit, 167 s.
Enni Mustonen: Ruiskukkaseppele, 272 s.
Teuvo Pakkala: Lapsia. Pikkuihmisiä
Anni Polva: Tiina, 135 s.

Eikohän näillä yksi maraton lueta! :-)

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Enni Mustonen: Verenpisara ikkunalla

Verenpisara matkaa oululaisen papintyttären korissa Etelä-Hämeeseen Oittiin. Eletään kesää 1917, ja Saara on saanut ensimmäisen työpaikkansa opettajana Koskivuoren kartanon koulussa, jonka kartanonherra ja tulitikkutehtaan sekä sahan omistaja on perustanut torppareidensa ja työläistensä lapsille.

Ensimmäisten joukossa Saaraa tervehtii kartanon sisäpiika, Koiviston torpan tyttö Vappu. Nuoret naiset ovat samanikäisiä, ja heidän välilleen syntyy ystävyys, joka joutuu koetelluksi, kun kummankin yhteiskunnallinen asema ja niiden myötäiset aatteet tahtovat lyödä kiilaa heidän väliinsä. Tosipaikan tullen eroavaisuudet kuitenkin joutuvat syrjään ja toista autetaan. Sama pätee kartanonherraan ja hänen torppariinsa, joiden välille on syntynyt vahva side vuosikymmenten aikana.



Enni Mustonen: Verenpisara ikkunalla, 331 s.
Kustantaja: Otava 1998

Vuosien 1917 ja 1918 yhteiskunnallista mullistusta seurataan Enni Mustosen Verenpisara ikkunalla -romaanissa milloin Saaran, milloin Vapun kertomana. Suomalaiset eivät ole samanmielisiä maan itsenäistymisestä. Vielä enemmän mielipiteet eroavat siitä, miten maan asiat tulisi järjestää itsenäistymisen jälkeen. Niin kartanon kuin torpankin väki joutuu pyörteisiin, joissa ensin punaiset valtaavat Oitin seudun, pitävät esikuntaansa Koskivuoren koulussa ja kartanon väkeä kotiarestissa. Vapun veljet tempautuvat mukaan taisteluihin, jotka päättyvät valkoisten lyödessä punaisten joukot. Talven pakkasissa Oulusta tuotu verenpisara kuolee ikkunalla, suru-uutisiltakaan ei vältytä sodan jälkimainingeissa, mutta kesän tultua Saara saa pistokkaan, josta kasvaa uusi kukka.

Verenpisara ikkunalla on nopealukuinen ja viihdyttävä romaani, joka aloittaa Koskivuori-sarjan. Ensimmäinen osa sijoittuu Suomen historian ajanjaksoon, joka herättää vieläkin voimakkaita tunteita. Asiat kuvataan kahden tavallisen, mutta olosuhteiden eri puolille heittämän naisen sanoin. Näin lukijakin näkee tapahtumat kummankin taisteluosapuolen silmin, näkee niin hyvän kuin pahankin, ja näkee, mitä sota tekee ihmisille, naisille ja lapsille, jotka joutuvat sen jalkoihin. Kaiken keskellä on tilaa romantiikalle, mutta sota ei voi olla vaikuttamatta sydämen asioihinkaan.

Juoni alkaa Saaran kuvaamana, ja mihin hän lopettaa, siitä Vappu jatkaa, ja näin vuoro ja näkökulma vaihtuvat läpi kirjan. Mustonen on käyttänyt samaa tekniikkaa toisessakin sarjassa, Järjen ja tunteen tarinoita, joissa niin ikään Suomen historiaa katsellaan Helsingissä opiskelevan papintyttären ja samassa talossa asuvan maalta muuttaneen piian silmin. Amma luki Koskivuori-sarjan ensin, ja hänestä Järjen ja tunteen tarinoita oli vanhan toistoa, kun asetelma ja aikakausi oli sama. Itse kuuntelin Järjen ja tunteen tarinoita äänikirjoina työmatkoilla muutama vuosi sitten, joten kuuntelustako johtuu, ettei ensimmäinen Koskivuori-kirja tuntunut toistolta, vaikka samoja teemoja molemmissa pyöritetäänkin.


Kirja on nopeaa kesälukemista Suomen historiasta ja viihderomaaneista pitäville. 

Tämä sopii sekä maakuntahaasteeseen Kanta-Hämeen valloituksen vahvistamiseksi että kukkahaasteeseen.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja:
1. Verenpisara ikkunalla 1998
2. Ruiskukkaseppele 1999
3. Kielon jäähyväiset 2000


KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.


sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä

Taidan kuulua siihen joukkoon, josta Katja Jalkanen ja Hanna Pudas kirjoittavat uudessa Rivien välissä -kirjassaan: "Tämän kirjan kirjoitushetken ja teoksen ilmestymisen välillä syntyy varmasti ainakin pari uutta kirjablogia." (s. 26) En tietenkään voi vannoa, että omani on toinen näistä, mutta lähimain se on!


Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja
Kustantaja: Avain, 2013. 168 s.
Kansikuva: Kira Leskinen
Kannen suunnittelu: Tarja Kettunen

Oli mukava tutustua Jalkasen ja Pudaksen kirjan mukana kirjablogimaailmaan  laveasti. Jotenkin kirjoihin keskittyneet blogit olivat jääneet täysin huomioni katveeseen, kunnes ne ylittivät jonkin kynnyksen viime joulun alla. Kun "Kirjan pauloissa" astui julkisuuteen 19. päivänä toukokuuta, olin seuraillut aika montaa löytämääni kirjablogia säännöllisesti puolisen vuotta. Kirjablogikirjan kirjoittajien omat blogit Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua ja Kirjainten virrassa kuuluivat siihen joukkoon.

Rivien välissä antaa noviisille hyvät eväät ja yleiskatsauksen suomalaisiin kirjablogeihin, niiden yhteisöllisyyteen, tempauksiin ja käytyihin keskusteluihin. Yllätyin hieman, että näinkin lyhyessä ajassa olin saanut vihiä useimmista kirjablogimaailman ilmiöistä. Silti oli mukava saada perusteellisempi kuvaus, mihin blogistit oikein viittaavat, kun kirjoittavat vaikkapa flash mob -tempauksesta. Uuttakin kirjassa oli. Ilmeisesti tekijänoikeuskeskustelu oli jo laantunut mukaan tullessani, kun siitä ei ole jäänyt muistijälkeä, mutta kirjan selvitys asiasta oli yksi kirjan hyödyllisiä anteja itselleni. Samoin sain ideoita oman blogin varioimiseksi. Annamin lailla kiinnitin huomiota virheisiin (mm. sama sana kahteen kertaan), mutta se epäilemättä kertoo enemmän kiireisestä aikataulusta kuin mistään muusta.

Valitsin Rivien välissä yhdeksi lukumaratonin harjoituskierroksen kirjaksi menneellä viikolla, ja se sopi yllättävän hyvin sen illan lukutunnelmaan: mielenkiintoinen, helppolukuinen, tarpeeksi väljästi taitettu väsyneille silmilleni. Olisin varmaan lukenut kirjan saman tien loppuun, ellei olisi ollut puoliyö ja harjoitusmatkan määrä päättyä. Ja seuraavana aamuna herätys töihin odotettavissa. Kirjan päätös sai odottaa seuraavaan päivään.

Kirjablogikirja on ollut paljon esillä kirjablogeissa, kuinkas muuten. Luettua elämää -blogin Elina listaa useita muita, missä kirjaa on käsitelty.

KIRJAN nappasin kotikaupungin kirjaston tietokirjojen uutuushyllystä.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Hanna Hauru: Paperinarujumala


Hanna Haurun Paperinarujumala on pieni kirja. Siinä on vain 95 sivua, ja taitto on sen verran väljä, että luin kirjan puolessa tunnissa. Useimmat luvut mahtuvat yhdelle sivulle, ja lyhyimmässä luvussa on vain puolitoista riviä, kaksi lausetta.

Kirjan sisältö on kuitenkin painava, raskas. Oulun kaupungin konekirjoittaja Laina Heinonen saa puhelun Jumalalta. Hänelle tulee kehoitus koota 800 opetuslasta, ja jos näin tapahtuu, Suomen kansa pelastuu kadotukselta.

Vähin sanoin ja eleettömästi Hanna Hauru kertoo uskonnollisen liikkeen synnyn ja laantumisen. Näkökulma on yksityisen ihmisen, liikehdinnän keskushahmon ja  hänen mukaan liittyneen sisarensa, heidän mielensisäisen maailmansa.

Kirjailija itse kertoo alkusanoissaan, että Oulussa 1960-luvulla vaikuttanut heinoslaisuus on romaanin taustalla pilarina, jonka varaan hänen mielikuvituksensa on kutonut tarinan.

Tämä oli taitavasti ja tiiviisti kirjoitettu pienoisromaani, joka jätti paljon tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille. Jäin pohtimaan, mitä Laina Heinosen mielessä tapahtui kaiken keskellä ja mikä merkitys oli sisarusten muistoilla omasta lapsuudenkodistaan, isästä, joka kielsi kaiken uskonnollisen tyttöjen elämästä, ja äidistä, joka silti vei salaa pyhäkouluun. 

Pidin kirjasta, siitä, että se jätti miettimään. Kirjastossa näin useita Haurun varhaisempia pienoisromaaneja. Pitääpä hakea niitä lisää luettavaksi.

Ville Jalovaara kirjoitti romaanista arvion Vartija -lehdessä. Hän valottaa heinoslaisuuden eli Oulun profetian historiallista taustaa, jota hän on käsitellyt väitöskirjassaan. Kirjaa luettu myös näissä blogeissa: Lumiomena, Kirjojen keskellä, Vielä palaa lukulamppu, ja monissa muissa.

Tämä kirjaa sopii Oi maamme Suomi -haasteen suoritukseksi, valloitan sillä Pohjois-Pohjanmaan.

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.


Hanna Hauru: Paperinarujumala, 95 s.
Kustantaja: Like 2013

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Harjoitusmatka

On keskiviikko 10.7. ja tänään on käynnissä Blogistanian kimppalukumaraton. Kohta alkaa oma yksityinen harjoituskierrokseni lukumaratonia varten. Huomenna on tavallinen työpäivä, joten harjoittelun pituudeksi olen valinnut neljännesmaratonin. Se on kuusi tuntia. Ja alkaa kohta. Päivitän harjoittelun sujumista tänne sen mukaan, miten maltan. :-)

Klo 17.50 starttaan matkaan. Eilen keräsin kirjakoriin lyhyempiä kirjoja ajatuksena aloittaa niistä, mutta nyt työpäivän ja kahvin ja pizzan jälkeen tekeekin mieli käpertyä sohvalle ja lukea vain yhtä kirjaa. Dekkaria. Siispä valintani on korin paksuin teos, Jyrki Heinon Kellari. Katsotaan, ehdinkö lukea mitään muuta.

Klo 21.10 olen ajallisesti harjoituslenkkini puolessa välissä. Enkö sanonutkin, että olen hidas lukija? Olen lukenut Kellaria kaksi lukua, 81 sivua, taukoja pitäen. Nyt siirryn kesken kaiken toiseen teokseen.


Jatkan saman tien ainoalla korissa olevalla tietokirjalla eli kirjablogeista kertovalla Rivien välissä -teoksella. Silmäilin sitä sieltä täältä heti tuotuani sen kirjastosta, mutta nyt luen systemaattisesti alusta loppuun.

Klo 23.50 olen harjoitusmatkani maalissa. Luin Rivien välissä 97 sivua. Eli kokonaissaldo on 178 sivua tältä illalta.



++++++++++++++++++

ARVIOINTIA

Työpäivän jälkeen silmät olivat jo valmiiksi - no, miten sen sanoisi? - työtä tehneet eikä lukuvirekään paras mahdollinen. Mielenkiinnolla odotan ihan oikeaa koko vuorokauden maratonia 24.7. Nyt tiedän, että parempi alkaa aamusta kuin illasta, että silmät ovat vielä freesit ja virkeät. Lukukorin sisältöäkin mietin uudelleen tätä kokemusta rikkaampana. Ehkä jokin nuorten kirja mukaan? Viihdekirja?

Mutta entä Kellari ja Rivien välissä? Kummankin luen loppuun lähipäivinä ja kummastakin kirjoitan oman postauksensa eli pysykää kanavalla. Nyt kuitenkin unten maille.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Lukumaratoniin harjoittelemassa

Huomenna keskiviikkona järjestetään Blogistanian ensimmäinen kimppalukumaraton. Luin siitä ensimmäisenä Kirsin kirjanurkasta eilen. Ideana on lukea 24 tunnin aikana mitä tahansa kirjallisuutta ja kirjata sivumäärä blogiin.

Lomani on vasta elokuussa, joten en voi osallistua koko maratonille. Aion kuitenkin yksityisesti harjoitella tulevaa maratonia varten. Kunnolleni sopiva harjoitusmatka on neljännesmaraton, niin jaksan herätä seuraavana aamuna uuteen työpäivään.

Siispä keskiviikkona 10.7. vietän neljännesvuorokauden lukien, suunnilleen klo 18-24. En edes yritä lukea mahdollisimman monta kirjaa, vaan luen, mikä luetuttaa eniten, ja katson sitten, montako sivua kertyy. Tosin huomaan, että kirjoiksi näyttää valikoituvan lyhyempiä opuksia, mikä sopinee maratonille, sillä olen melkoisen hidas lukija.




Kirjakorista huomiselle neljännesmaratonille löytyy:

Omasta hyllystä kerättyjä
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman, 158 s.
Outi Pakkanen: Kiinalainen aamutakki, 224 s.
Antoine de Saint Exupéry: The Little Prince, 113 s.
Anton Tsehov: Nainen ja sylikoira, Valikoima novelleja, 206 s.
Elie Wiesel: Night, 126 s.

Kirjastosta poimittuja

Jyrki Heino: Kellari, 288 s.
Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä, 168 s.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi oli hauska kuunneltava, etten sanoisi hulvattoman hauska. Allan Karlsson asuu Ruotsissa Malmgårdin vanhainkodissa ja hän täyttää sata vuotta. Hän ei voi kuitenkaan sietää ajatusta, että häntä tullaan töllistelemään, hänelle ehkä lauletaan ja hänen pitää jopa syödä kakkua, joten hänen täytyy keksiä jotain, ja se jotain on, että hän kiipeää huoneensa ikkunasta ulos ja kävelee tohveleissaan kipein polvin keskustaan linja-autoasemalle.



Allan Karlsson istuu ja odottaa mitä tahansa lähtevää bussia. Hänen luokseen kävelee nuori mies, joka pyytää Allania vahtimaan laukkua, kun hän käy tarpeillaan. Kuinka ollakaan, ensimmäinen linja-auto tulee sillä aikaa, eikä Allanin auta muu kuin astua autoon, ja kun häntä on kerran pyydetty vahtimaan laukkua, hän ottaa vahdittavan mukaansa.

Siitä alkaa seikkailu, jossa Allan kohtaa pikkurikollisen nimeltä Julius ja yhdessä he saavan matkalaukun auki ja hölmistyvät, kun se on täynnä rahaa. Miljoonia kruunuja rahaa, joiden hukkaaminen saa tarpeilleen lähteneen nuoren miehen raivoihinsa. Hän nimittäin osoittautuu rikollisjengin "Never again" jäseneksi.  Hän jäljittää Allanin ja Juliuksen, ja hänelle käy kovin huonosti. Pian poliisi etsii kadonnutta satavuotiasta sekä rikollisjengi jäsentään ja kadonneeksi ilmoitettua satavuotiasta, joten yllättäviä käänteitä ei kirjasta puutu. 

Kirja tapahtuu kahdessa aikatasossa. Toinen on vuosi 2005, jolloin Allan Karlsson täyttää 100 vuotta. Toinen taso sisältää Allanin elämänhistoriaa lapsuudesta alkaen. Hänestä tuli räjähdysaine-ekspertti Ruotsissa, ja elämänsä varrella hän pelasti kenraali Francon hengen Espanjan sisällissodassa, tarjoili kahvia tilaisuudessa, missä Oppenheimer pohti ratkaisua atomipommin rakentamisongelmaan ja missä Allan sattui lausahtamaan jotain ratkaisevaa, puhumattakaan kohtaamisista Stalinin, Churchillin ja yhden jos toisenkin mahtimiehen kanssa. 

Täytyy todeta, että ainakaan äänikirjana kuunnellen nämä historialliset osuudet eivät sytyttäneet samalla tavalla kuin Allanin ja kumppaneiden pakomatka nyky-Ruotsissa. vaikka joukossa oli mainioita Allanin lohkaisuja ja pinteestä selviämisiä. Mielestäni kirja olisi ollut parempi, jos siinä olisi keskitytty niihin viikkoihin, mitkä seurasivat Allanin karkaamista. En tiedä, olisivatko historialliset tapahtumat ja keskustelut maailman johtajien kanssa olleet vetämämpiä, jos olisin lukenut kirjan kuuntelemisen sijasta.

Allan Karlsson ottaa elämän sellaisena kuin se hänelle tulee, ja on näppärä keksimään ratkaisuja tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kirjaa kuunnellessa tuli monta kertaa mieleen Tuomas Kyrön mielensäpahoittaja, mutta siinä missä mielensäpahoittajalle juuri mikään ei ole hyvin, 100-vuotias Allan Karlsson on peruspositiivinen ja selviää mielikuvituksensa turvin hermostumatta mahdottomalta näyttävistä tilanteista mitä hupaisimmilla konsteilla. Kirjailija sanoo yhdeksi esikuvakseen Arto Paasilinnan, mutta kun en ole lukenut häneltä mitään, en osaa verrata. Monta kertaa kuitenkin nauroin ääneen autossa tätä kuunnellessani. Näyttelijä Kari Ketonen lukee mainiosti ja teokseen sopivasti. Raija Rintamäen suomennos on sekin oikein osuva. 

Kirjasta ovat aikaisemmin kirjoittaneet ainakin Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Booking it some more ja Kirjasähkökäyrä.

ÄÄNIKIRJAN lainasin naapurikaupungin kirjastosta.


Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, äänikirja
Kustantaja: WSOY 2012 (paperiversio 2011)
Alkuperäinen: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann, 2009.
Käännös: Raija Rintamäki
Kertoja: Kari Ketonen, 11 CD levyä, 13t 15min.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Timo Sandberg: Mustamäki

Mustamäki on jännitysromaani 1920-luvun Lahdesta. On kieltolain aika, ja poliisit yrittävät paljastaa pirtun salakuljettajia, joille Lahti on tärkeä maanteiden, rautatien ja vesiliikenteen solmukohta. Virkavalta on lähes mahdottoman tehtävän edessä yrittäessään hevosvoimin saada kiinni autoilla ja moottoriveneillä liikkuvia rikollisia.

Kesken kaiken Mustamäeltä löytyy ammutun miehen ruumis. Kyse on pirturemmien välienselvittelyistä, näin ajattelevat Lahden poliisit lukuun ottamatta Otso Kekkiä. Hän epäilee, että asiassa on muita motiiveja, ja alkaa suorittaa omia tutkimuksiaan.

Eletään sisällissodan jälkeistä vuosikymmentä. Reunanpalstalla asuvat työläiset ja käsityöläiset yrittävät saada jälleen otteen elämästä sotatapahtumien, teloitusten ja vankileirien jälkeen. Vuoden 1918 tapahtumien jälkeinen kahtiajako punaisiin ja valkoisiin näkyy työpaikoilla, rikollisten ja myös poliisin toiminnassa. Otso Kekki miettii, voiko ja haluaako hän jatkaa poliisin palveluksessa. Hän on yksinäinen susi, jota Reunanpalstalle muuttanut venäläinen Vera alkaa kiehtoa.

Mustamäki on ensimmäinen Timo Sandbergin dekkari, jonka olen lukenut, joten en osaa arvioida, miten tyypillinen se on hänelle. Minua viehätti eniten kirjan sijoittuminen 1920-luvulle ja sen sisältämä ajankuva. Luen mielelläni dekkareita,  ja joskus on mukava, kun kirja on täynnä jännitystä ja vaihtelevia käänteitä. Sitten on mukava palata rauhallisempaan tahtiin kuten tämän romaanin kanssa. Juonen ja toiminnan on soljuttava verkkaisemmin, kun poliisi menee rikospaikalle vossikalla! Mustamäessä tarina kulkee, ja paikoin dialogien päijäthämäläinen murre saa hyvälle tuulelle.

Kirjasta on kirjoitettu muissakin blogeissa: Kirsin kirjanurkassa kirjasta pidettiin historiallisen ajankuvan vuoksi,  Kaiken voi lukea -blogissa kirja oli kiinnostava, Harmaapartaisen miehen lukutarinoita piti sitä onnistuneena ja kiittelee ajan, paikan ja miljöön kuvausta, Uusi Kuu jäi lukiessaan miettimään kieltolakia.

Kirjalla osallistun maakuntahaasteeseen Päijät-Hämeen osalta.

KIRJAN olen löytänyt kotikaupungin kirjaston palautettujen dekkareiden hyllystä. 

PÄIVITYS helmikuussa 2014: Mustamäki sai Vuoden johtolanka -palkinnon 2014.


Timo Sandberg: Mustamäki, 295 s.
Kustantaja: Karisto, 2013

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Antti Tuuri: Ullan kirja


Antti Tuurin Äitini suku -sarjan toinen kirja on kertojan oma nimikkokirja, Ullan kirja. Siinä piikatyttö Ulla jatkaa kerrontaansa Suomesta maanpakoon karkoitetun uskonnolisen ryhmän vaelluksesta Euroopassa.

Sarjan ensimmäinen kirja, Eerikinpojat, päättyi Tanskaan, Altonan kaupunkiin aivan Saksan naapuriin, minne maanpakolaiset olivat saaneet luvan asettua. Ullan kirja alkaa hautajaisilla, kun Eerikinpoikien sisko kuolee ja haudataan tammimetsään, koska harhaoppisina pidetyille ei anneta lupaa haudata vainajaansa siunattuun maahan.

Tapahtumat nähdään jälleen kertojan, laihialaisen piikatyttö Ullan, silmin. Karkoitetut eivät saa jäädä Altonaankaan, mutta he onnistuvat löytämään uuden asettumispaikan Alankomaista. Ullan omassa elämässä tapahtuu isoja asioita. Hänen sydämensä on särkynyt, mutta Suomesta saapuu uusia ihmisiä  liittyäkseen pakolaisiin. Heidän joukossaan on turvallisenoloinen laivanrakentaja Tuomas. Kun lähdetään purjehtimaan Hollantiin uuteen turvapaikkaan, Ullan sydän on toivoa täynnä.

Turvapaikka Hollannissa ei osoittaudu pysyväksi, kun paikallinen mennoniittiseurakunta ei hyväksy ruotsinmaalaisten suhtautumista mieleltään järkkyneeseen seurakuntalaiseensa. Kirjan päätöskohtauksessa monikymmenpäinen suomalaisten ja ruotsalaisten joukko vaeltaa kanavan rantaa kohti uutta turvaa Saksassa.

Eerikinpojat oli minulle aika hidaslukuinen ja jähmeä, mutta Ullan kirjassa Ullan oma elämä ja tarina alkoi koukuttaa. Tuomaan kanssa hänelle aukeaa uusi elämänvaihe, ja Eerikinpojat ovat opettaneet hänelle käsityöläistaidon alalla, jolla ei naisia juuri nähdä, ei varsinkaan oppimattomia piikatyttöjä. Ulla ja Tuomas uskaltavat myös ajatella monista asioista itse, kun tapahtumat kärjistyvät ja karkotettujen ryhmää uhkaa hajaannus. 

Myös Ullan kirja on monologiromaani, jossa yksi kertoja jakaa ajatuksensa lukijan kanssa, liittyivät ne sitten hänen omaan elämäänsä ja ajatuksiinsa tai karkoitetun  seurakuntaryhmän tapahtumiin. Kirjan monologisuutta ei useimmiten  edes huomaa, niin taitavasti Tuuri kertoo Ullan sanoin, mitä tämä keskustelee esimerkiksi läheistensä kanssa ja mitä nämä vastaavat hänelle.

Seuraava Äitini suku -sarjan kirja on Muukalaiset, jossa Ullan tarina jatkuu. Siihen tartun myöhemmin kesän kuluessa.

Antti Tuurin Äitini suku -sarja:
1. Eerikinpojat
2. Ullan kirja

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

Antti Tuuri: Ullan kirja, 334 s.
Kustantaja: Otava, 2002
Kansi: Hannu Taina