perjantai 30. kesäkuuta 2017

Ajattomia satuja ja tarinoita koosteena


Viime kuukausina on luettu lasten ja nuorten kirjallisuutta kahdessakin haasteessa. Toinen niistä, Kirjojen pyörteissä -blogin alkama Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste, päättyy tänään. Siinä on tutustuttu LaNu-kirjallisuuden klassikoihin. Kynnys osallistumiseen on ollut matala: yhden kirjan tai sadun lukeminen on riittänyt.

Oma saaliini on 7 tyttökirjaa. Olen jo pitkään lukenut Tiina-kirjoja järjestyksessä, ja haasteaikaan niitä sattui viisi kirjaa. Teoksista ainoa ennen lukemani on Anni Swanin Iris rukka, joka on lapsuuteni suursuosikkeja. Luulin lukeneeni Selja-sarjaa nuorena, mutta nyt lukemani sarjan aloituksen perusteella perun omat luuloni. En sittenkään ole tainnut lukea sitä.

Kiitos, Jenny kivasta haasteesta! Tässä linkit lukemiini kirjoihin:

     Anni PolvaTiinalle otetaan pikkusisko
       Anni PolvaTiina ei löydä Tinttamaria
     Anni PolvaTiina saa suukon
     Anni PolvaTiina eksyy
     Anni PolvaTiina etsii juuriaan     
     Anni SwanIris rukka
     Rauha S. VirtanenSeljan tytöt

Toinen LaNu-haaste, Luetaanko tämä? -blogin Lapsuuteni kirjasuosikit, jatkuu elokuun loppuun asti. Siihen olen lukenut vasta tuon mainitun Iris rukan, mutta kesähän on sopivaa aikaa palata nostalgisiin kirjamuistoihin: Anni Swanin muut kirjat, Heidi, Pessi ja Illusia, Hanhiemon satuaarre, Ursula-sarja, Annat, Runotyttö. Lisää suosikeista elokuussa.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt


Neljä kouluikäistä tyttöä tätinsä, tai oikeammin isotätinsä, hoivissa. Äiti kuollut, isä palaa kotiin oltuaan kaksi vuotta hoidettavana keuhkotautiparantolassa. Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle Rauha S. Virtasen nuortenromaani Seljan tytöt, joka on hänen esikoisteoksensa ja alkuna Selja-sarjalle.

Pian tilanne perheessä lähtee kehittymään, kun kirjailijaisä tuo sunnuntaipäivälliselle sairaanhoitajattaren, Rea Meren, johon hän on tutustunut sairaalassa. Reasta tulee isän uusi vaimo, ja tytöt sopivat, etteivät tule ikinä hyväksymään Reaa. Ystävällisyydellään, herttaisuudellaan ja viisaudellaan tämä kuitenkin voittaa tytöt puolelleen. Viimeisenä taipuu Margarita, joka on pienenä vauvana menettänyt oman meksikolaisen äitinsä ja sitten sodassa suomalaisen isänsä. Hän on saanut Seljan sisarusparvesta kasvatuskodin, eikä kukaan oikeastaan edes muista, ettei Margarita ole syntynyt heidän perheeseensä.

Seljan perheen tytöt ovat ihanan persoonallisia, ja Rauha Virtanen tutustuttaa lukijan heihin jokaiseen. Kullakin on omat unelmansa ja harrastuksensa, Kris haluaa näyttelijäksi, Margarita balettitanssijaksi, Virva kirjailijaksi, ja kuopus Dodo soittaa pianoa ja viihtyy keittiössä. Tyttöjen päivät täyttyvät kouluasioista ja ystävistä, ja mukana ovat pojat, joista puhellaan ja kiusoitellaan paljon. Ihastusta on ilmassa, toveruutta, ja ajoittain kateutta ja mustasukkaisuutta sekä särkyneitä sydämiä. Reasta tulee ajan myötä kunkin tytön tuki ja ystävä. 

Seljan tytöt julkaistiin ensi kerran vuonna 1955, ja siinä näkyy oma aikansa. Sodasta ei ole kulunut pitkää aikaa, elämä on vaatimatonta ja joillekin todella köyhää. Nuoret perustavat kesälomallaan näytelmäkerhon ja kerholle oman lehden. Margaritan meksikolainen isoisä kirjoittaa ja kutsuu tytön luokseen, mistä nousee syvät pohdinnat identiteetistä ja isänmaasta. Kaikista pulmista ja kasvukivuista huolimatta Seljan tyttöjen elämä on onnellista ja melkeinpä ihanteellista. Lukukokemus oli nostalginen menneen maailman häivähdys, mutta sellaisena varsin viehättävä.

Kirjaa aloittaessani olin vama, että luin Seljan tytöt nuoruudessani, mutta täytyy todeta, ettei asia taida niin ollakaan. Jonkin muun Rauha S. Virtasen kirjan sen sijaan olen lukenut ja nyt blogiaikana hänen myöhempää tuotantoansa olevan, yhteiskunnallisia sävyjä saaneen nuortenromaanin Joulukuusivarkaus.

      Rauha S. VirtanenSeljan tytöt. E-kirja.
      Kustantaja: WSOY 1955. (Painetussa kirjassa 241 s.)


KIRJAN luin Ylen 101 kirjan valikoimasta Kansalliskirjaston verkkokirjastosta. Kirja on vuoden 1955 teos. Tämän kirjoituksen kuvituksena on kansikuva vuonna 2009 julkaistusta pokkarista.

MUUALLA: Krista, Nuori opettajatar, Sara (kirjoitus koko sarjasta)

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (42. Esikoisteos), 100 suomalaista kirjaa (no 45), Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste, joka päättyy huomenna.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat


Koston kukat : Karl Axel Björkin tutkimuksia, osa neljä tempaa mukaansa 20-luvun Helsinkiin, sen rikoksiin ja poliittiseen kuohuntaan. Olen lukenut Virpi Hämeen-Anttilan dekkarisarjan aikaisemmatkin osat, Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä ja Kuka kuolleista palaa. Minusta sarja vain paranee, kuten totesin kolmannesta osastakin. Tässä neljännessä osassa pidin erityisesti siitä, että

1) kirjassa on keskeinen rikosjuoni eikä liikaa rönsyjä. Juoni on arvoituksellinen niin poliiseille kuin harrastelijaetsivä Karl Axel Björkillekin. Lukija ei tiedä enempää kuin he, mutta toki tapahtumien kuluessa syntyy kaikenlaisia epäilyksiä. Sivujuonen tarjoaa turkisliikkeeseen tehty ryöstö, jonka Björk selvittää tuota pikaa ja ihan poliisin pyynnöstä. Turkisliikkeen tapaus on sikälikin mielenkiintoinen, että liikkeen omistaa Färhat Ibdrahim, Suomeen tullut tattari (tataari), joka pyörittää sitä lähisukulaistensa kanssa.

2) kirjassa Björk ja poliisi tekevät hyvää yhteistyötä ja jakavat tietojaan ja tutkimustuloksiaan toisilleen. Aikaisemmissa kirjoissa Karl Axelin ylikonstaapelina työskentelevä ystävä Martti Ekman on ollut äkeänä, kun Karl Axel on sooloillut kertomatta virkavallalle mitään. Nyt yhteistyöhön on yhtenä syynä se, että Björk oli paikalla rikoksen tapahtuessa.

3) kirjan tapahtumapaikka on kiintoisa, Kansallinen ooppera Helsingin Bulevaardin varrella. Carmen-oopperan loppukohtauksessa Don José puukottaa Carmenin, jonka osan laulaa nuori Emilie Edberg. Kun tämä ei nousekaan lattialta ylös esityksen päättyessä, hänen huomataan oikeasti kuolleen, tulleen ammutuksi. Miten se on mahdollista täpötäydessä oopperatalossa? Kukaan ei kuullut mitään suosionosoitusten pauhatessa. Karl Axel Björk sattuu olemaan oopperan katsomossa ja hyppää heti näyttämölle tajuttuaan, että jokin on vialla, ja hän ohjeistaa toimintaa poliisin tuloon asti.

4) Björk ottaa ystävänsä sisaren Ida Helanderin mukaan rikoksen tutkimiseen. Idalla on nuorena naisena ihan toisenlaisia mahdollisuuksia päästä joidenkin henkilöiden lähelle ja tietoihin. Samalla kirjaan tulee naisnäkökulmaa.

5) Björk pohdiskelee myös omaa tulevaisuuttaan ja mitä elämässä haluaa. Hän on turhautunut työssään sisäasiainministeriössä, jossa hän on ministeri Ritavuoren sihteeri , istuu lukuisissa kokouksissa ja kirjoittaa muistioita, kirjelmiä ja pöytäkirjoja. Rikosten ratkaisu vapa-ajalla tarjoaa älyllistä voimistelua, mutta hän kaipaa etenemismahdollisuuksia urallaan. Löytyykö mitään omasta tai ulkoasiainministeriöstä? Ehkä tutkijana, nyt kun hän on saanut väitöskirjansa valmiiksi? Tai liikealalla Gustav-sedän yrityksessä, mutta tarkoittaisiko se myös kihlautumista Lisbetin Axelskiöldin, pikkuserkun, kanssa? Lisbet kyllä viehättää etsivää, mutta niin viehättää Ida Helanderkin. Sitoutuminen kuitenkin laittaa aprikoimaan.

6) Virpi Hämeen-Anttila sitoo kirjansa tiukasti Suomen historiaan, tässä osassa syksyyn 1921. Ministeriössä kokoustetaan ahkerasti ja saadaan nootti Neuvosto-Venäjältä Karjalan kysymyksen takia. 
"Karjalan metsäsissijärjestö ja pakolaishallitus olivat jättäneet viralliset avunpyyntönsä, ja niihin vastaamista pohdittiin tuskaisissa tunnelmissa sekä sisä- että ulkoministeriössä. Karjalaiset pyysivät, että Suomi irtisanoisi Karjalan osalta oman puolensa Tarton sopimuksesta, koska Neuvosto-Venäjä ei noudattanut itselleen asetettuja määräyksiä, tai vähintäinkin antaisi karjalaisten pakolaisten vapaasti siirtyä Suomen puolelle. Toisekseen pyydettiin Suomea ajamaan Karjalan asiaa Kansainliitossa."  
"Pakolaisten tuloa emme voi estää. Jos palautmme ne bolshevikkien käsiin, se on rumaa. Ja se on poliittisesti itsemurha. Mutta ei saa näyttää siltä, että lietsomme kapinaa ja virallisesti lähetämme rajan yli toiseen suuntaan taistelijoita. Siitä ne saavat syyn hyökätä tännekin. Pitää astua varovasti..."
Sisäasiainministeri Ritavuori vetää tinkimättömästi varovaista linjaansa. Se ei tee hänestä suosittua lehdistön eikä kansan silmissä. Alkuvuodesta 1922 Ritavuori murhataan. 

Miten esimiehen kuolema vaikuttaa Karl Axel Björkin tulevaisuuteen? Se selvinnee seuraavassa osassa, jonka loppuun kirjailija lupaa myös miniesseen Heikki Ritavuoren murhasta. Sitä odotellessa.

      Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat, 351 s.
      Kustantaja: Otava 2017;

      Kansi: Timo Mänttäri

KIRJAN lainasin kirjastosta.

HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 44), Aistittavat kirjat (hajuaisti), koska taisin saada kirjan lainaksi kirjastosta ensimmäisenä, ja se tuoksuu vielä uudelle painomusteelle; lisäksi kirjassa kerrotaan tuoksuista useaan otteeseen: "... huushollissa leiju paradiisin haju. Se nääs oli Primulassa leipurina ja se oli tuonu kotiin ison pussillisen voipullia ja viininleipiä ..."

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Juhannusta! Tove Janssonin Kesäkirja



Kaunista, valoisaa keskikesän juhlaa!

Tove Janssonin Kesäkirja on oivaa lukemista kesäisenä päivänä tai yönä. Siinä Sophia, isä ja isoäiti viettävät kesää meren saaressa. Isä on mukana, läsnä puheissa ja välillä kaukana veneessä laskemassa verkkoja tai tekemässä töitä sisällä, mutta samalla poissaoleva. Sen sijaan kirjan lyhyissä luvuissa Sophian ja isoäidin suhde on lämmin ja läheinen. He vaeltelevat saaren eri osissa, kummitusmetsässä ja niityllä, ja puhelevat kaikenlaista. Kesällä aurinko paistaa ja kalliot polttavat paljaita jalkoja, välillä nousee oikein kunnon sade ja myrsky. Saareen tulee vieraita, Sophialle löytyy kissa.


Kesäkirja on episodiromaani, vähän samaan tapaan kuin Tove Janssonin lapsuusmuistoista rakentuva Kuvanveistäjän tytär. Jansson eläytyy niin pienen lapsen kuin isoäidinkin maailmaan, fyysisiin rajoitteisiin, ajatuksiin ja vaihteleviin tunteisiin ja erityisesti mielikuvitukseen. Sophian ja isoäidin välinen vuoropuhelu on lämmintä ja oivaltavaa, joskin välillä tuiskahdellaan. Heidän kätkeytyessään kummitusmetsään tai rakentaessaan suon laitaan Venetsian, joka yön myrskyssä vajoaa mereen, on helppo aavistaa, mistä mielen ja luonnon maisemasta Muumi-kirjat ovat syntyneet. Luonnon kuvaus episodeissa on viehättävää.

Olen lukenut Kesäkirjaa aikaisemminkin, mutta nyt haukkasin sen melko tiiviisti yhden päivän aikana. Kirja taipuu erinomaisesti myös hitaaseen lukuun, episodi kerrallaan, sillä tarinat ovat itsenäisiä, vaikka miljöö on kaikissa sama. Pidin kirjasta, sen tunnelmasta ja erityisesti vanhemman naisen ja hänen lapsenlapsensa suhteen kuvauksesta.

Lainaan katkelmat luvusta "Juhannus".
"Niin kauan kuin Eriksson heillä oli, he omistivat hänelle kaiken huomionsa. Kukaan ei silloin puuhannut mitään muuta, kukaan ei katsonut muualle kuin Erikssoniin. He seurasivat hänen jokaista sanaansa, ja kun hän oli mennyt eikä oikeastaan mitään ollut sanottu, heidän ajatuksensa viipyivät vakavina siinä lausumattomassa, jonka hän oli jättänyt jälkeensä."
"Minun nuoruudessani, ajatteli isoäiti, oli toisenlaiset juhannusilmat. Ei lehahdusta, ei tuulenhenkäystä. Puutarha oli kukassa ja me ripustimme juhannussalkoon seppeleitä ylös viiriin asti. Ainoa ikävä puoli oli, ettei viiri koskaan päässyt liehumaan. Kokkoja meillä ei ollut. Miksi meillä ei ollut kokkoja... Hän makasi sängyllä ja katseli ylös vihreisiin koivunlehtiin ja vaipui vähitellen uneen."

   Tove Jansson: Kesäkirja, 135 s.
   Kustantaja: WSOY Bon-pokkari.
   Suomentaja. Kristiina Kivivuori. (1. suomenkielinen painos 1973.)

   Kannen suunnittelu: Sanna Mander. Kannen kuva: Tove Jansson.
   Alkuteos: Sommarboken 1972.

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos).

HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (23. Käännöskirja), 100 suomalaista kirjaa (no 43).

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso sekä Dekkariviikon päätös

Sattumoisin luin tämän vuoden Dekkariviikolla kaksi Turkuun sijoittuvaa rikosromaania. Siinä missä Jyrki Heinon Kelmit-kirjassa rikoksia ratkoo juuri yksinhuoltajaksi jäänyt luutnantti Carl Wennehielm vuonna 1800, Eppu Nuotion uutuuskirjassa Myrkkykeiso päähenkilönä on 58-vuotias leskirouva Ellen Lähde, joka on jäänyt eläkkeelle kartanpiirtäjän työstään ja elelee nyky-Turussa Rauhankadulla.



Ellen Lähde ei ole mikään ammattidekkari, vaan aktiivinen eläkeläinen, joka miehensä kuoleman jälkeen suri aikansa, mutta siitä selvittyään on heittäytynyt elämään täysillä. Hän harrastaa monenlaista, tapailee ystäviään, nauttii matkailusta ja kulttuurista, toimii martoissa ja hoitaa puutarhaa. Kirjassa vilahteleekin tuttuja ja tuntemattomampia puutarhakasveja pihassa jos toisessakin. Martoissa Ellen on vapaaehtoinen, kun jossain perheessä tarvitaan apua.

Äkillinen avuntarvitsija on Timo Lappo pienen Mimmi-tyttärensä kanssa, sillä perheen äiti on kadonnut. Mirkka Kairikko on ollut muutaman päivän Kemiön saaressa kesäasunnolla, jota remontoidaan. Kesäasunto, Smultronstället, on Mirkan isovanhempien koti, jossa hän ja hänen siskonsa Anneli ovat viettäneet lapsuuskesänsä. Teini-iässä Mirkkaa ei Smutronställetiin enää saanut, kun taas Annelille paikka oli kaikki kaikessa. Annelille paikka oli luvattukin, mutta nyt Mirkan kadottua Annelille selviää, että Mirkka on keplotellut paikan omakseen Annelin tietämättä.

Mirkka Kairikko on ja pysyy kateissa. Kuluu päiviä, joista tulee viikkoja. Elleniä tapaus askarruttaa, sillä hän ei voi olla ajattelematta pikkuista Mimmiä, jonka äiti ei vain palaa kotiin. Yksi Ellenin autettavista on Silja, yksinhuoltajaäiti, joka toisinaan tarvitsee hoitajaa Inna-tyttärelleen. Inna harrastaa telinevoimistelua, jossa hänen kaverinsa on Pilke. Inna pääsee Pilken kanssa tämän perheen mökille Kemiöön juuri sinä päivänä, jolloin selviää, että heidän mökkinaapurinsa Mirkka Kairikko on kadonnut.

Henkilöt ja tapahtumat kietoutuvat toisiinsa, ja Ellen Lähde saa monelta suunnalta impulsseja pohtia ja tutkia asiaa. Ellen värvää naapurin Samuelin avukseen, poika on tietokonenörtti, jonka Ellen huomaa pinnaavan koulusta vanhempien tietämättä. Ellenistä tulee Samuelille kuunteleva aikuinen, kun välit vanhempiin ovat huonossa jamassa. Samuelillakin on oma tutkinta meneillään: miksi hänen Neuvostoliitosta Amerikkaan loikannut äitinsä ei ole halukas kertomaan menneisyydestään.

Lopulta Mirkka Kairikon kohtalo selviää. Eppu Nuotio ripottelee vihjeitä useaan suuntaan, mutta loppuratkaisu oli enteiltävissä jo ennen kaiken paljastumista. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä kiinnostusta piti yllä se, miten kaikki selviää poliisille ja kaikille asianosaisille. Poliisi muuten on tässä romaanissa ihan sivuosassa. Ellenin rooli rikosten ratkaisussa on lähinnä kuuntelevan korvan, mutta kun joku ystävällinen ja lämmin sielu kuuntelee taakkoja ja epäilyksiä, silloin voi ja uskaltaa mennä poliisinkin puheille se, jolla on jotain kerrottavaa.

Kirja on leppoisaa kesälukemista, ihmissuhde- ja perhekiemuroita, sekä maltillista jännitystä. Mielenkiinnolla odottelen, mihin suuntaan sarja ja Ellen Lähteen tutkimukset kehittyvät. 

KIRJAN lainasin Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA sen on ehtinyt lukea ainakin Tuijata ja bleue.
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (49. Vuoden 2017 uutuuskirja), 100 suomalaista kirjaa (no 42)

     Eppu Nuotio: Myrkkykeiso 233 s.
     Kustantaja: Otava 2017 (sähkökirja)




Dekkariviikko päättyy tänään. Kirjablogeissa viikkoa on emännöinyt Niina T. Yöpöydän kirjat -blogissa, minne hän tekee myös koosteen viikolla luetusta

Omat dekkkariviikon kirjoitukseni vielä tässä:
      Yhdeksän kotimaista dekkkarisarjaa
      Jyrki Heino: Kelmit
      Kaisa Sorola: Yksityisetsivä Jenny Cotton ja Kepponen
      Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kaisa Sorola: Yksityisetsivä Jenny Cotton ja Kepponen


Kirjan nimestä voi päätellä saman, mitä takakansi lupaa: "Tarkoitettu viihdyttämään!" Muita takakannen luonnehdintoja ovat "letkeä, romanttinen, perinteinen, hilpeä, etenee sujuvasti ja lukijalle tuli hyvä mieli".

Kaisa Sorolan Yksityisetsivä Jenny Cotton ja Kepponen on kirjan alaotsikon mukaan dekkarinovellikokoelma. Siinä on seitsemän tarinaa yksityisetsivä Jenny Cottonin tutkimista ja ratkaisemista rikostapauksista. Jenny, oikealta nimeltään Kottonen, ei aikoinaan päässyt poliisikouluun ja kävi sen sijaan Amerikassa Private Investigator -koulutuksen ja perusti johonkin nimeämättömään kaupunkiin yksityisetsivätoimiston. Kaverinaan hänellä on mäyräkoira Kepponen, sillä "[m]itä olisi yksityisetsivä ilman koiraa? Kuin talo ilman kaivoa. Kuin hampaaton hai."

Kirjan tarinat muodostavat kokonaisuuden, ajallisestikin ne tapahtuvat järjestyksessä noin vuoden aikana, ja Jennyn yksityiselämässä ihmissuhde rikostutkija Korkin kanssa etenee tarina tarinalta ammatillisesta romanttiseksi, ja talouden koirien lukumäärä kasvaa samaa tahtia yhdestä kolmeen. Minusta kokoelma on kuin pienoisromaani Jenny Cottonin etsivätoimiston tapauksista. 

Rikostapauksia on monenlaisia: Kepponen-novellissa Jenny löytää kuolleen miehen toimistohuoneestaan palatessaan kaupungilta asioilta, mies on surmattu Jennyn paperiveitsellä, ja Jenny itse on vahvasti epäilyksenalainen, mutta onnistuu selvittämään murhan. Toisessa tapauksessa mäyris-Kepponen katoaa, ja jonkin ajan kuluttua tulee uhkauskirje, että koiran käy huonosti, jos Jenny todistaa eräässä oikeusjutussa. Yksi toimeksianto on naiselta, jonka mies oli hukkunut juhannusjuhlissa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ja hiljattain leski oli kuullut yhden samoissa juhlissa olleen sanoneen jotain, josta syntyi epäilys, ettei hukkuminen ollutkaan tapaturma. Arvoituksia, varjostusta, kyttäyskeikkoja, mutta ei mitään väkivaltaista, paitsi kerran Jenny kolkataan tainnoksiin autotallinsa lattialle. 

Hilpeä ja letkeä Sorolan kirja on. Hilpeys tulee paljolti kirjailijan nokkelasta sanailusta ja kielikuvista. Letkeyttä lisäävät lemmikkieläimet, joita on jokaisessa tarinassa. Kirjan seitsemästä tarinasta kuusi ensimmäistä on nimetty koirien ja kissan mukaan: Kepponen, Rymy, Myrsky, Tara, Mirkku ja Myrsky-kissa. Seitsemäs luku on sen sijaan nimetty Jenny Cottonin ystävän, Vilukissin, mukaan. 

Sujuvakin kirja on, ja alkuun päästyä sivut kääntyvät vauhdilla. Kirjoitusvirheitä olisi tosin voinut olla vähemmän, ja kirjailija olisi voinut päättää ja sen jälkeen tarkistaa, mikä rikostutkija Korpin nimi oikein on. Minua ärsytti aika tavalla se, että parissakin tarinassa, vieläpä samalla sivulla, Jennyn kiinnostuksen kohde oli milloin Aimo Korppi, milloin taas Mauno Korppi. Yhden kerran erehdys olisi mennyt inhimillisen erehdyksen tiliin, nyt syntyi vaikutelma hutiloinnista. Joitain tarinoita olisi hyvin voinut laajentaa, saada syvyyttä henkilökuvaukseen ja rikosjuonen vähittäiseen avaamiseen.

Yhtä kaikki tällekin lukijalle tuli kirjasta hyvä mieli. Pieniä kepeitä tarinoita, arvoitusten ratkontaa, sattuvaa sanailua ja paljon, paljon eläin- ja varsinkin koirarakkautta.

Kirja on omakustanne ja kirjailijan unelman täyttymys. Minusta oli mainiota löytää se kirjaston hyllyltä.

     Kaisa Sorola: Yksityisetsivä Jenny Cotton
             ja Kepponen 120 s.
     Kustantaja: Books on Demand 2012 s
     Kansi: Kaisa Sorola


Osallistun kirjablogien Dekkariviikolle 12.-18.6.2017, jota emännöi Yöpöydän kirjat

Haaste: 100 suomalaista kirjaa -haaste (no 41)


keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Jyrki Heino: Kelmit

Kelmit

- Eli tarina häikäilemättömästä juonittelusta ja ilkeämielisistä teoista, joiden selvittelyyn luutnantti Carl Wennehielm ryhtyy Turussa vuonna 1800.
Jyrki Heinon dekkareilla on hauskat nimet, lyhyet, napakat ja ne alkavat kaikki samalla tavulla. Kellari. Kello. Ja nyt viimeisimpänä Kelmit. Ja sitten niillä on hauskat nimen laajennukset, jotka kertovat kirjan ydinteemat ja vievät lukijan suoraan menneeseen aikaan, sen tapoihin ja eritoten säätyläisten elämään.

Kun kirjoitin kakkoskirjasta Kello, viimeisessä lauseessa sanoin: "Luutnanttimme sydänkin taisi saada vähän askarreltavaa..." Ennen kolmatta kirjaa sydän olikin askarrellut sekä ilon ja onnen että myös syvän surun kanssa. Kelmit-kirjan alussa luutnantti on leski, jonka kodissa on pieni Sofia Eleonora ja tällä taloudenhoitajan, mamselli Mannelinin, hankkima lastenhoitaja. Carl Wennehielm käy kovaa painia itsensä kanssa, sillä ajan käsitysten mukaan hän miehenä ei voi toimia pikkulapsen yksinhuoltajana, vaan hänen on luovutettava tyttärensä jonkun avioparin hoitoon. Tosin hän saa neuvoja toisenlaiseenkin menettelyyn asiassa.

Vaimon menetys on ottanut koville, ja masentunut Wennehielm lähtee Naantalin kaivohuoneelle ystävänsä suosituksesta. Olenkohan koskaan pysähtynyt miettimään, mitä nämä kaivohuoneet oikein olivat? Ilmeisesti jonkin sortin kylpylöitä tai luontaishoitoloita, joissa nautittiin terveeksi tekeviä vesiä. Naantaliin kokoontuu melkoisen kirjava seurue hoitamaan terveyttään ja juomaan prunnia.
Kaivointendentti kertoi prunninjuonnin säännöt. Jokainen tyhjentäisi vesilasinsa, minkä jälkeen vuorossa olisi vapaamuotoista seurustelua, mieluiten yhdistettynä rauhalliseen käyskentelyyn kauniissa luonnossa kaivon läheisyydessä. Kun tiimalasi näyttäisi, että neljännestunti oli kulunut, kongin kumahdus olisi merkki palata jälleen kaivolle tyhjentämään lasi. Hoidon oli tarkoitus jatkua tähän tapaan ainakin kaksi seuraavaa tuntia. 
"Kaivomme vesi on oloissamme ainutlaatuista. Se tuntuu kielellä hyvin kevyeltä. Huomaatte nopeasti sen verta ohentavan ja elintoimintoja elvyttävän vaikutuksen", Fåhrée lupasi.
Ei aikaakaan, kun yksi prunnin juojista kuolee. Hän on italialainen leskirouva, joka oli kuulemma ollut ruotsalaisen miehen kanssa naimisissa tämän kuollessa. Juuri ennen itsemurhaksi pääteltyä kuolemaansa nainen ehtii näyttää Wennehielmille avioliittotodistuksen, jonka mukaan hän oli nyt naimisissa toisen seurueen jäsenen kanssa, vaikka he olivat esiintyneet kuin eivät olisi koskaan aikaisemmin tavanneet toisiaan. Tuo mies omaa salaperäisiä kykyjä, hän on mainetta niittänyt mystikko, joka järjestää näytöksiä, joissa osallistujat voivat päästä yhteyteen kuolleitten kanssa ja saada heiltä viestejä.

Turun kaupungissakin kuolee mies, kirjankuvittaja, jonka päähän putoaa ikkunalaudalta painava rautapata hänen istuessaan penkillä ikkunan alla. Häijyn kissan sanotaan pudottaneen padan, mutta kaupunginviskaali Appengren selvittää tutkimuksissaan, ettei mikään kissa pystyisi liikauttamaankaan raskasta keittoastiaa.

Ystävykset Wennehielm ja Appengren ovat ennenkin ratkoneet rikoksia yhdessä, eikä heiltä mene nytkään kauan siihen, kun heidän epäilyksensä heräävät, että kaivohuoneen leskirouvan ja kirjankuvittajan sekä parin muun henkilön äkillisillä kuolemilla saattaa olla jotain tekemistä toistensa kanssa. Tapauksiin kietoutuu Turun ehkä varakkain porvari ja hänen perimysasiansa, joita Wennehielm lähtee selvittelemään Tukholman seurakuntiin asti, sekä salaperäinen ja suljettu uskonyhteisö, uskomattoman taitava taiteilija ja jo mainittu mystikko.

Kelmit on kirjalle sopiva nimi, sen verran kieroa ja suorastaan pahaa väkeä Jyrki Heino siinä tarjoilee. Tarinassa on monta langanpäätä, lopussa ne solmitaan näppärästi yhteen ja jokainen epäillyttävä kuolema saa selityksensä. Ajankuva on jälleen parasta tässä kirjassa kuten sarjan aiemmissakin osissa.

     Jyrki Heino: Kelmit : Eli tarina häikäilemättömästä juonittelusta 
               ja ilkeämielisistä teoista, joiden selvittelyyn luutnantti 
               Carl Wennehielm ryhtyy Turussa vuonna 1800. 272 s.
     Kustantaja: Schildts & Söderströms 2016
     Päällisen suunnittelu: Anders Carpelan




KIRJAN lainasin kirjastosta.

HAASTEET: osallistun kirjalla dekkariviikkoon 12.-18.6.2017, jota emännöi Niina T. Yöpöydän kirjat -blogissa. 

Haasteessa 100 suomalaista kirjaa tämä on 40. teos.



maanantai 12. kesäkuuta 2017

Yhdeksän kotimaista dekkarisarjaa


Olen koukussa dekkarisarjoihin. Tai pikemminkin olen koukussa siihen, että kun alan lukea jotain kirjasarjaa sen ensimmäisestä osasta, sarjaa on jatkettava julkaisujärjestyksessä. Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että kirjoja voi lukea sekalaisessakin järjestyksessä, mutta turhaan. Tosin tuo järjestykseen koukkuuntuminen edellyttää sitä, että dekkarisarjan päähenkilö on jollain tapaa kiinnostava, hänen henkilöhahmonsa joko kehittyy johonkin suuntaan tai hänen henkilökohtaisessa elämässään jokin kehittyy tai muuttuu kirjasta toiseen. Esimerkiksi Agatha Christien rikosromaaneja voin lukea missä järjestyksessä vain; Hercule Poirot tai Miss Marple pysyvät samoina ja jokainen heidän ratkaisemansa mysteeri on oma irrallinen tapauksensa.

Seppo Jokisen Koskinen-sarja
Mutta otetaan nyt vaikka Seppo Jokisen tamperelaispoliisi Sakari Koskisesta kirjoittama sarja, josta on juuri ilmestynyt  22. osa Vakaasti harkiten. Aloin lukemalla tai kuuntelemalla viisi ensimmäistä osaa (Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä ja yhteispostaus kolmesta seuraavasta), ja olin ihan sitä mieltä, että seuraavaksi voin tarttua mihin tahansa Koskis-kirjaan, koska komisarion jo tunnen. Mutta niin vain kävi, että parin vuoden tauon jälkeen tartuin kuudenteen kirjaan. Hukan enkelit päättyy siihen, että eronnut Koskinen aprikoi parin eri naisihmisen välillä, keneen alkaisi tutustua paremmin. No, siinä sitä nyt sitten ollaan. En mitenkään voi hypätä seitsemännen osan yli, sillä täytyyhän minun saada tietää, rohkaiseeko Sakari Koskinen mielensä ja jääkö kiihkeältä rikollisten jahtaamiselta aikaa ihmissuhteisiin.

Seppo Jokisen kirjasarjassa kiehtoo kiinnostavien ja yllätyksellisten rikosselvittelyjen lisäksi inhimillinen ote sekä tavallisen tuntuinen suomalainen poliisimies, tavallisen tuntuinen suomalainen työyhteisö ja tavallisen työssä käyvän suomalaisen arjen kuvaus.

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja
Leena Lehtolaisen rikoskirjoja olen vuosien varrella lukenut yhden sieltä, toisen täältä, mutta kyllä vain nautin, kun viime vuonna kuuntelin hänen Maria Kallio -sarjaansa järjestyksessä alusta alkaen. Neljästä ensimmäisestä kirjoitin blogiini yhteisesti, viidennestä Kuolemanspiraali erikseen, mutta kuuntelin kirjoja pari muutakin. Sarjassa kiehtoo pitkälti samat asiat kuin Koskinen-sarjassakin: kiinnostavasti, taitavasti ja viihdyttävästi kirjoitetut rikosmysteerit ja suomalaisen poliisin perhearjen(kin) kuvaus. Sarjan kuluessa Maria Kallio tapaa Antin rikosta ratkaistessaan, seurustelee, menee naimisiin, saa lapsia... Eihän niistä nyt voi sikin sokin lukea, kun kaikella on oma elämänmukainen järjestyksensä, eikö? Vaikka kyllä kirjat viihdyttivät silloinkin, kun niitä yksittäin luin, enkä osannut edes kaivata edellistä osaa kirjan rinnalle.

Kati Hiekkapellon Anna Fekete -sarja
Kati Hiekkapellon dekkarisarjassa on ilmestynyt kolme osaa, ja olen lukenut ne kaikki (Kolibri, Suojattomat ja Tumma). Anna Fekete on syntyperältään serbianunkarilainen, joka muutti lapsena Jugoslaviasta Suomeen äitinsä ja veljensä kanssa. Suomalaisessa poliisikunnassa mamu-taustainen konstaapeli on harvinaista herkkua, ja kirjailija tuo sarjaan vankan tietämyksensä maahanmuuttajien tunnoista ja ongelmista. Henkilökohtaista väriä kirjoihin antaa Annan veljen sopeutumattomuus Suomeen ja heidän isänsä kuoleman arvoitus, joka sitten sarjan myötä selviääkin.

Jostain luin, ettei Kati Hiekkapelto jatkaisi enää sarjaa, vaan työn alla on jotain muuta. Sen verran taitavaa ja koukuttavaa tekstiä hän kirjoittaa, että jään mielenkiinnolla odottelemaan. Jonkin yhteiskunnallisen juonteen uumoilen hänellä säilyvän jatkossakin, ja hyvä niin.

Jyrki Heinon Carl Wennehielm -sarja
Jyrki Heino on samoin kirjoittanut kolme dekkaria ja vielä itselleni sopivalla tahdilla. Kun kirjoja ilmestyy vain joka toinen vuosi, sen varmemmin luen ne ennen uuden osan ilmestymistä. Kirjasarjan ehdottomana koukkuna on sen sijoittuminen 1700-1800-lukujen vaihteen Turkuun. Ruotsin vallan loppuvuosien sääty-yhteiskunta tapakulttuureineen ja Ruotsin hoviin liittyvine vehkeilyineen luo oivallisen taustan rikostapauksille. Jotain tapahtuu luutnantti Wennehielmin omassakin elämässä. Sarjan kuluessa hän viettää poikamieselämää (Kellari), rakastuu (Kello) ja saa perheeseensä pienen Sofia Eleonoran (Kelmit). 

Jyrki Heino tuo kirjoihinsa myös mystisiä elementtejä, 1700-luvun hengessä. Kakkososassa harrastetaan alkemiaa ja yritetään valmistaa kultaa, kolmososassa suuremman luokan petkuttaja järjestää näytöksiä, joissa ihmiset voivat saada yhteyden kuolleisiin rakkaihinsa ja saada heiltä viestejä. Taikakonstit eivät minua isommin innosta, mutta kokonaisuutena sarja on oivallisen viihdyttävää historiallista luettavaa. Olenpa oppinut yhtä ja toista Ruotsin vallan ajan historiasta sarjaa lukiessani.

Vera Valan Arianna de Bellis -sarja
Vera Valan dekkarisarja ihastutti minut seuraansa ja luin sitä kolmen kirjan verran (Kuolema sypressin varjossa, Kosto ikuisessa kaupungissa ja Villa Sibyllan kirous). Kirjojen Italia on auringonhehkuinen, valmistuvat ruuat nostavat veden kielelle ja maisemat herättävät matkakuumetta, mutta silti kynnys tarttua muhkeisiin jatko-opuksiin nousi liian korkeaksi. Ehkä kirjoissa on liikaa kaikkea, ja kaikessa viihdyttävyydessään ne vaativat keskittymistä, että sekä antiikin ajan kultit että maailman talouspolitiikka pysyvät edes jollain tapaa selkeinä mielessä. Ehkä vielä palaan Vera Valan kirjojen pariin.

Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björk -sarja
Virpi Hämeen-Anttilan dekkarisarja vie herkullisesti 1920-luvun Helsinkiin. Karl Axel Björk on juristi ja sisäasiainministeriön virkamies, joka harrastaa salapoliisitoimintaa vapaa-ajallaan. Kolme kirjaa olen jo lukenut (Yön sydän on jäätä, Käärmeitten kesä ja Kuka kuolleista palaa), neljäs on juuri ilmestynyt Koston kukat, ja saan sen huomenna kirjastosta. 20-luku on kuohuvaa aikaa, itsenäisyys on nuori ja rauha hento, vakoilijoita pelätään, ja yhteiskuntarauhan rikkoontumista. Kirjailija on tehnyt paljon taustatyötä kirjojaan varten, ja se näkyy tekstissä. Björkin oman perheenkin vaiheita seurataan. Kulttuurientutkija isä oli kaukana Siperiassa, kun Venäjällä valta vaihtui ja syntyi Neuvstoliitto, ja siitä pitäen isän kohtalosta ei ole kukaan tiennyt mitään varmaa. Sarjan kolmannessa kirjassa asia selviää.

Timo Sandbergin Otso Kekki -sarja
Otso Kekki on lahtelainen poliisi, joka ratkoo pulmallisia rikoksia niin ikään 20- ja 30-luvuilla, jolloin sisällissodasta on kulunut vasta vähän aikaa ja yhteiskunnassa rajalinjat punaisiin ja valkoisiin ovat vielä selvät, myös poliisivoimissa. Olen lukenut sarjan aloitusosan Mustamäki  ja pidin lukemastani, mutta silti jatko-osiin Häränsilmä ja Murhakuja ei ole tullut vielä tartutuksi. Kun Hämeen-Anttilan 20-lukulaiset ovat enemmän sivistyneistöä ja paremmassa asemassa olevia ihmisiä, Sandbergin poliisi- ja muut henkilöhahmot ovat tavallisen kansan piiristä.

Terttu Autereen Juhani Kuikka -sarja
Vielä kolmaskin kirjailija on sijoittanut rikoskirjansa viime vuosisadan alkupuolelle, sillä Terttu Autereen kirjoissa eletään 30-lukua. Kuka murhasikaan rouva Holmin? aloittaa sarjan, jota suosittelen kaikille kodikkaiden vanhanaikaisten murha-arvoitusten ystäville, joita viehättää nostalginen pikkukaupunkitunnelma sekä ripaus romantiikkaa. Lääninetsivä Kuikka tutkii murhia apunaan äidinkielenopettaja  Onerva Ojala, joten heidän suhteensa kehittyy sarjan edetessä, ja 30-luvun oppikoulujen maailma tulee tutuksi. Sarjan kakkososassa Kuolema Eedenissä ollaan merenrannan tuntumassa täysihoitolassa, joten kesä taitaa olla sille ihan parahultaista lukuaikaa. Viimeksi on ilmestynyt kolmas osa Kaunis mutta kuollut.

Eppu Nuotion Ellen Lähde -sarja
Eppu Nuotiolta olen kuunnellut äänikirjoina kuusiosaisen Pii Marin -sarjan. Siinä rikoksia ratkoo toimittaja Pii Marin, joka tummaihoisena saa paljon rasistista palautetta. Hänenkin tansanialaisen isänsä arvoitus kulkee koko sarjan läpi. Nyt Eppu Nuotio on aloittanut uuden dekkarisarjan, jonka ensimmäinen osa Myrkkykeiso on juuri julkaistu. Sarjan päähenkilö on 58-vuotias Ellen Lähde, innokas martta ja puutarhaihminen, joka nauttii elämästään täysillä. Olen juuri aloittanut kirjan, joten palaan siihen, kunhan saan sen luetuksi. (Päivitys 18.6.: Myrkkykeiso on luettu!)

Eivätköhän nämä riitä näin aluksi, vaikka moni suosittukin dekkarisarja jää luettelosta pois? Osallistun kirjablogien dekkariviikolle, jota vietetään tänä kesänä 12.-18.6.2017. Yöpöydän kirjat -blogi esitteli teemaviikon ja tekee viikolla luetusta yhteiskoosteen.

Tänään maanantaina dekkariviikko käynnistyy tempauksella, jossa tasan tunnin välein, ainakin 12 tunnin ajan, julkaistaan uusi dekkariaiheinen kirjoitus jossain blogissa. Oman kirjoitukseni ajastan ilmestymään klo 12. Edellisen kirjoituksen julkaisi Hurja hassu lukija -blogi, seuraava ilmestyy Kirjojen elämänmullistava taika -blogissa. Yöpöydän kirjat -blogista selviää muut tempaukseen osallistuvat blogit. Dekkariviikon esitteeseen on koottu alkuvuonna ilmestyneet dekkarit.

Salaperäistä ja jännittävää dekkariviikkoa 2017!

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Nura Farah: Aavikon tyttäret


Khadija on somalityttö, jonka lapsuus on turvallinen, mutta onneton. Hän asuu äitinsä ja veljensä kanssa pienessä kylässä aavikon laidalla. Päivän askareissa hän kantaa vettä, käy pesemässä pyykit, juottaa kamelit ja paimentaa lampaita, vuohia, kameleita. Khadija on orpo, sillä isä on kuollut. Äiti moittii jatkuvasti Khadijaa siitä, että tämä on vain tyttö eikä voi jatkaa isänsä ja klaaninsa nimeä. Kun isovelikin kuolee, äiti Fatima ja Khadija ovat surun murtamia. Kun vain Khadija olisi poika, hän voisi kostaa isän kuoleman.

Khadijan tyttöpäivät loppuvat, kun rosvot ryöstävät hänet hänen paimentaessaan eläimiä. Kohdalle sattuu kuitenkin hyvä mies, joka pelastaa hänet ja vie kotiinsa. Aikaa myöten mies mieltyy nuoreen ja kauniiseen Khadijaan ja haluaa hänet toiseksi vaimokseen. Fatima suostuu. Ei auta, vaikka Khadija karkaa miehensä luota häiden jälkeen. Palattava hänen on. Perheen ja klaanin kunnia on tärkeintä. 

Aavikon tyttäret on ensimmäinen suomensomalin suomeksi kirjoittama romaani ja jo siitä syystä ansaitsee arvostavan huomion. Kuinka moni uuteen maahan 13-vuotiaana muuttanut oppii kielen niin hyvin, että pystyy kirjoittamaan sillä romaanin. Näin juuri Nura Farah on tehnyt. Kirja on sujuvaa ja kiinnostavaa kerrontaa, joka kuvaa Khadijan, somalialaisen naisen, elämää lapsuudesta aikuisuuteen, pienestä tytöstä kymmenen lapsen äidiksi. Ajallisesti  se sijoittuu 1900-luvun puolivälin molemmin puolin. Vuosilukuja tai muitakaan aikamääreitä kirjassa ei mainita, mutta Khadijan mies odottaa kiihkeästi maansa vapautumista valkoisista valtiaista, ja itsenäisyys toteutui vuonna 1960. Silloin Khadija oli jo varttunut viisaaksi naiseksi, jolla oli kahdeksan poikaa ja kaksi tyttöä. 

Hiljattain kirjoitin blogiin Tiina-kirjasta Tiina etsii juuriaan, enkä nyt voi olla vertaamatta suomalaisen ja somalialaisen tytön elämää toisiinsa - kummankin kirjan tytöt elivät 1900-luvun puolivälissä. Siinä missä Tiina voi käydä koulua ja leikkiä ja seikkailla vapaasti niin tyttöjen kuin poikienkin kanssa, Khadija tekee pienestä asti töitä kotona eikä opi lukemaan eikä kirjoittamaan. Tietyssä iässä hän alkaa pukeutua peittävämpiin vaatteisiin ja hänet ympärileikataan, jotta hän varmasti säilyy puhtaana avioliittoon. Kun Tiina voi kaikessa rauhassa ihastua Juhaan ja kaveerata hänen kanssaan, varsin nuoren Khadijan avioliitosta päättää hänen tuleva miehensä ja äitinsä, ja avioliiton alkuaikoina Khadija joutuu sietämään miehensä ensimmäisen vaimon ankaraa mustasukkaisuutta ja vihaa.

Anni Polva jätti uskonnon lähes kaikkien Tiina-kirjojen ulkopuolelle. Nura Farahin Khadijalle ja hänen perheelleen uskonto on heidän elämänsä peruspilari, ja sen arvoja opetetaan ahkerasti myös jälkikasvulle. Tosin Khadija ja ensimmäinen vaimo turvautuvat myös taikamenoihin, kun yhteinen aviomies kertoo ottavansa kolmannen vaimon, kuolleen veljensä lesken, josta klaanin tulee pitää huolta.

Antoisinta kirjassa on se, miten se avaa ikkunan uuteen kulttuuriin ja elämäntapaan, erityisesti eri-ikäisten naisten näkökulmasta. Jäin miettimään, miten opiskelu ja työ Suomessa ovat vaikuttaneet Farahin naiskuvaan, sillä hänen Khadijansa on voimakastahtoinen, joskin perinteisten roolien ja elämäntavan sisällä. Aavistettavissa on myös Somalian uusi aika ja sen tuomat muutokset, kun maa itsenäistyy. Kaukana ovat vielä ne päivät, jotka ajavat osan kansasta kaukaisiin maihin pakoon ja turvallisemman elämän etsintään.

             Nura Farah: Aavikon tyttäret, 236 s.
             Kustantaja: Otava 2014
             Kansi: Timo Numminen


KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos.

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä), 100 suomalaista kirjaa (no 39).

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Naisten aakkoset: M

Naisten aakkosia on mukava kirjoitella näillä kirjaimilla, joista löytyy vaihtoehtoja, ja vaikeutena on pikemmin valinta kuin edes yhden löytyminen...  Ennen pitkää on toinen ääni kellossa, viimeistään aakkosten loppupään lähetessä, mutta nyt vain nautin leppeästä helppoudesta. Tarkoitan tietysti Tarukirjan  aloittamaa Naisten aakkoset -haastetta, jossa olen M-kirjaimen kohdalla. Haasteessa "... etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme." 


   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Iki-ihanien Anna- ja Runotyttö-kirjojen luoja Lucy M. Montgomery on suosikkini. Anna-sarjaa olen lukenut suomeksi ja englanniksi (täällä ja täällä), nuorena, opiskelijana, aikuisena, ja aina se ilahduttaa uudelleen. Koska en vielä ole tarttunut Montgomeryn muihin kirjoihin, vaikka Sininen linna odottelee omassa hyllyssä, voisin sijoittaa kirjailijan kolmoskysymyksenkin alle.

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Kukapa ei tuntisi Marimekon Unikko-kuosia, mutta se on vain yksi yli 500 kuosista, jotka Maija Isola suunnitteli Marimekolle työskennellessään sen palveluksessa 38 vuotta. Verhot, lakanat, pyyhkeet, pöytäliinat, suihkuverhot... Kotien sisustuksessa näkyy Isolan kädenjälki.

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Keväämmällä luin ensimmäistä kertaa Minna Canthia ja pidin lukemastani. Hänen muihinkin teoksiinsa haluaisin tutustua.

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie              K  Knelt for It
        B  Bit It                       L  Longed for It
        C  Cut It     
        D  Dealt It
        E  Eat It
        F  Fought for It
        G Got It
        H Had It
        I (no rhyme)
        J Jumped for It

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Kuukauden Tiina - Tiina etsii juuriaan

Anni Polvan Tiina-kirjoissa on aina jotain, joka kertoo ajastaan. Sarjan 25. kirjassa Tiina etsii juuriaan, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1982, ajankohtaista on maailman köyhien ja erityisesti lasten hätä. Niinpä Tiinakin ryhtyy kutomaan Teresa-täkkiä pienistä neliöistä lähetettäväksi Intian kodittomille, äiti Teresasta kun on ollut jossain puhetta, vaikka Tiina inhoaa kutomista sydämensä pohjasta. Hän myös katsoo sanomalehdestä kuvia laihoista, nälkiintyneistä lapsista ja päättää olla nälkälakossa joka toisen päivän. Kutoa tyttö saa, mutta syömättä olemisesta äiti on täysin eri mieltä.


Tiina ja Juha löytävät vintiltä Juhan perheen vanhoja valokuvia, ja Tiina keksii, että niistä voisi koota sukukronikan vaikka lahjaksi sukulaisille. Juhan suvun kuvia katsellessaan Tiina alkaa miettiä omia sukulaisiaan ja sitä, miksei heillä koskaan puhuta äidin isästä mitään. Hän löytää oman perheensä vanhoja valokuvia ja niiden joukosta kuvan, jossa on hänen mummonsa, äidinäiti, yhdessä jonkun miehen ja toisen naisen kanssa. Tiinan isä kertoo, että mies on Tiinan vaari, joka oli jättänyt perheensä, kun Tiinan äiti oli ollut vain parivuotias.

Tiinakin haluaa tehdä sukukronikan ja piirtää oman sukupuunsa, mutta sitä varten hänen tarvitsee ratkaista vaarin arvoitus ja selvittää tämän suku. Niinpä Tiina ja Juha lähtevät polkupyörillä matkaan pitäjään, jossa äiti aikoinaan syntyi, vaikkei äiti usko sieltä löytyvän enää ketään, joka hänet ja hänen äitinsä muistaisi.

Matkalla kohdataan suuri mies, joka yrittää varastaa Juhan polkupyörän, sekarotuinen koira, joka tarraa varkaan nilkkaan ja omii Tiinan uudeksi isännäkseen, Tiinan isoäidin sydänystävä, äkäinen isäntä, joka teettää Tiinalla ja Juhalla töitä ruokapalkalla ja jonkä nämä uskovat olevan Tiinan vaari. Ja lopulta he löytävät tiensä oikean vaarin luo. Millainen kohtaaminen se onkaan! Mutta haluaako Tiinan äiti edes nähdä miestä, joka oli hylännyt hänet ja hänen äitinsä?

Tiina etsii juuriaan -kirjaa lukiessa mietin sitä, miten Anni Polva on kirjoittanut Tiinalle hyvin lämpimän ja turvallisen kodin. Monessa sarjan kirjassa nostetaan esille surullisia asioita Tiinan lähipiiristä, mutta ne eivät yleensä kosketa Tiinan ydinperhettä lukuunottamatta kertoja, jolloin isä tai äiti sairastuu vakavasti. Kirjat ovat perusturvallisia samalla, kun käsittelevät asioita, jotka voivat mullistaa elämän perusteellisesti.

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 13. Kirja "kertoo sinusta", sillä Tiinan ja Juhan lailla etsin juuriani, kun teen sukututkimusta.

Edellinen Tiina-kirja: Tiina eksyy.

        Anni Polva: Tiina etsii juuriaan, 147 s.
        Kustantaja: Karisto 1998, 8. painos (1. painos 1982)


KIRJA on lainastosta, Tiina-kirjojen sanastoa käyttääkseni.

HAASTEET:  Helmet-lukuhaaste 2017 (13. Kirja "kertoo sinusta"), 100 suomalaista kirjaa (no 38), Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste