maanantai 31. joulukuuta 2018

Akram Ailisli: Kiviset unet


Tämän vuoden viimeiseksi kirjaksi sattui mielenkiintoinen opus, azerbaidžanilaisen kirjailijan Akram Ailislin pienoisromaani Kiviset unet, jonka hän kirjoitti venäjäksi ja joka ilmestyi ensimmäisen kerran venäläisessä kirjallisuuslehdessä. Sen tapahtumien aika on 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa, neuvostovalta horjuu ja perestroika myllertää Neuvostoliittoa. Pääasiallisena tapahtumien paikkana on Azerbaidžanin pääkaupunki Baku ja unihoureissa Ailis-kylä Nahitševanissa. 

Kirjan päähahmo on tunnettu näyttelijä Sadai Sadygly, muslimi azeri, joka pahoinpidellään huonoon kuntoon eräällä aukiolla Bakussa. Sadyglyn ystävä kertoo tätä hoitavalle lääkärille, että pahoinpitelijät ovat jerazeita, Jerevanista Armeniasta paenneita azereita, ja pahoinpitelyn syy on se, että Sadygly oli rientänyt auttamaan naapurissaan asuvaa vanhusta, armenialaista.

Sairaalassa unihoureissaan Sadai Sadygly kulkee synnyinkylässään Ailisissa, muistelee sen armenialaisen kirkon raunioille johtavia portaita ja kirkon pihan kukkaloistoa, jota yksi harvoista kylään jääneistä armenialaisista hoitaa ja kastelee. Sadygly muistaa kylän aiempaa armenialaisväestöä hyvällä, ajattelee heitä työteliäinä ja siisteinä naapureina. Ja mieleen nousee vanhojen kertomat siitä, miten turkkilaiset surmasivat heitä ja miten he pakenivat vainoa kylästään.

Nyt sama on toistumassa Bakussa. Koko Kaukasuksen alueella islaminuskoiset azerit ja kristityt armenialaiset ovat asuneet yhdessä vuosisatoja. Perestroika on herättänyt kansanryhmien väliset jännitteet. Ensin armenialaiset vaativat Vuoristo-Karabahia itselleen ja karkoittivat sieltä sukupolvien ajan asuneet azerit. Sitten Sumgaitissa, ei kovin kaukana Bakusta, kansallismieliset azerit hyökkäsivät armenialaisten koteihin ja ajoivat heitä väkivalloin kaupungista. Useita kuoli. Kiviset unet päättyy tammikuulle 1990, kun azerit sytyttävät tulipalon armenialaisessa kirkossa Bakun keskustassa ja järjestävät armenialaisten pogromin, jonka neuvostoarmeija kukistaa verisesti.

Azereitten ja armenialaisten väliset konfliktit ovat kirjassa yksi asia, toinen on pitkissä Sadai Sadyglyn monologeissa esiin tuleva kriittisyys hallinnon ja sen virkamiesten korruptuneisuutta ja politiikkaa kohtaan. Siksi ei ole oikeastaan ihme, että Kivisiä unia ei ole koskaan julkaistu Azerbaidžanissa, vaikka se on siellä aiheuttanut runsaasti kohua. Kirjan julkaisemisen jälkeen Akram Ailisli (s. 1837) menetti Azerbaidžanin kansalliskirjailijan arvon ja presidentin myöntämän eläkkeen.

Kirjaan sisälle pääsemistä auttanee, jos tietää jotain Azerbaidžanin historiasta, sillä sitä ei kirjassa avata kovin selkeästi, vaikka siihen tavan takaa viitataan. Näin on tietysti luontevaa, sillä tapahtumat tunnettiin hyvin Neuvostoliitossa/Venäjällä. Vuoristo-Karabahin tilanne kärjistyi aseellisiin yhteenottoihin Neuvostoliiton hajottua, ja vaikka aselepo Azerbaidžanin ja Armenian välillä solmittiin 1994, rauhansopimusta ei ole vieläkään allekirjoitettu. Suomen uutisissa ei oikeastaan mitenkään näy se, että siellä rajalla edelleenkin partioivat sotilaat ja että aselevosta huolimatta aseellisissa yhteenotoissa kuolee jatkuvasti yksittäisiä sotilaita. Pitkä, muualla maailmassa vaiettu sota, joka jatkuu ja jatkuu.

Akram Ailisli on ollut ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.


Mattokauppaa Bakun vanhassa kaupungissa

          Akram Ailisli: Kiviset unet, 150 s.
          Kustantaja: into 2015
          Alkuperäinen: 
Акрам АЙЛИСЛИ: Каменные сны. Дружба Народов 2012, 12
                  (Kirjana venäjäksi 2013.)
          Suomentanut: Liisa Viitanen ; Kansi: Elina Salonen
  
KIRJAN lainasin kirjastosta. 
MUUALLA: Kiiltomato/Eeva Salonius, Mari A:n kirjablogimtv uutiset/Janne Hopsu
HAASTE: Kuukauden kieli -haasteessa joulukuun kieli on venäjä.

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Kootusti Helmet, hiilidioksidi ja tundran lumo

Vuodenvaihde lähenee, ja aikaa säästääkseni teen yhteisen lyhytkoosteen kolmesta koko vuoden kestäneestä lukuhaasteesta.


Lähdin hyvillä mielin tammikuussa keräilemään kirjoja Helmet 2018 -lukuhaasteeseen. Vuoden 2017 Helmet-haasteeseen sain luetuksi 50 kirjaa, vieläpä kaikki kotimaisia Suomen 100 vuoden kunniaksi, joten luulin, että helposti se kävisi tänä vuonnakin.

Alkuun haasteeseen sopivia kirjoja kertyi ihan itsestään kuuden, seitsemän kirjan kuukausivauhtia. Sitten tahti ensin hidastui ja lopulta hyytyi melkein kokonaan. Enkä oikein jaksanut etsiä tarkoituksella lukemista haasteeseen nyt loppukiriksikään, kun lukupinossa oli jo kaikkea muuta.

Haasteen lukusaldoksi tuli 44 kirjaa 50:stä. En listaa lukemisiani tähän koosteeseen, sillä luetut kirjat löytyvät omalta Helmet-sivultani. Toivon, että olisin ehtinyt saada pari lisää luettujen listalle - ne olisivat olleet taiteilijaelämäkerta ja palkittu tietokirja. Vuoden 2019 Helmet-haaste on jo julkaistu, joten ensi vuonna uuri yritys uusin aihein.


Jokken kirjanurkan Hiilidioksidihaasteeseen luin kolme kirjaa, jotka kaikki käsittelivät tavalla tai toisella ilmastonmuutosta ja ihmisen vastuuta suunnan kääntämiseksi. 

Ekovuosi Manhattanilla on yhden miehen ja hänen perheensä kokeilu elämäntavasta, jossa ei kuormiteta luontoa lainkaan. Vaikka kokeilu on niin äärimmilleen viety, että se tuntuu liioittelulta, kirja herätti ajattelemaan omia valintoja ja kestävämpää elämäntapaa. Herääminen taas loi sellaisia tulevaisuuden uhkakuvia, ellei ilmastonmuutosta pysäytetä, että sekin sai miettimään omaa hiilijalanjälkeä. Hämärän prinssi on sarjakuvaromaani, jossa suomalainen mies matkustaa Indonesiaan pelastaakseen sademetsän ja pysäyttääkseen ilmastonmuutoksen etenemisen siltä osin.

Tässä vielä lukemani kirjat linkkeineen:
          Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla 
          Risto Isomäki: Herääminen 
          Petteri Kantola: Hämärän prinssi 
Sheferijm-blogin Tundran lumoissa -lukuhaaste innoitti lukemaan kirjoja, joissa tapahtumat sijoittuvat pohjoiselle pallonpuoliskolle ja tarkemmin ilmastovyöhykkeille, joita luonnehditaan tundraksi ja taigaksi. 

Tähän haasteeseen luin pari Jules Vernen seikkailukirjaa Venäjän taigalta, jännityskirjan Kanadan arktiselta alueelta, runoja Norjan saamelaisalueelta ja nuortenkirjan Suomen Lapista sekä viimeisenä tulevaisuuteen sijoittuvan tieteisromaanin, joka kertoo ilmastonmuutoksen vaikutuksista erityisesti Pohjois-Siperiaan.

Tässä lukemani kuusi kirjaa, joilla pääsin kohtalaisen pakkasensietokyvyn tasolle:
    Jules VerneTsaarin kuriiri (Venäjän taiga)
    Jules VerneKavaltajan loppu (Venäjän taiga)
    M. J. McGrath: Jään muisti (Kanadan arktinen saaristo)
    Tuulisolmut : Valikoima saamelaista nykyrunoutta (Pohjois-Norja)
    Kirsti Heporauta: Lapin aarteet (Utsjoki, Suomen Lappi)
    Risto Isomäki: Herääminen (Pohjois-Siperia, Pohjoinen jäämeri)


Päivitys 10.1.19: Sheferijm - Ajatuksia kirjoista -blogin kooste Tundran lumoissa -haasteesta.


Kiitokset antoisista haasteista, Helmet-kirjastojen väki, Jokke ja Aino!

perjantai 28. joulukuuta 2018

Kynttilän lämpöä ja koosteruno (#runo18)


Joulun molemmin puolin olen tunnelmoinut Anna-Mari Kaskisen runojen ja Minna L. Immosen kuvitusten äärellä. Kynttilän lämpöä on kirja, jonka seurassa on helppo pysähtyä ja lukea muutama säe, sytyttää kynttilä ja nauttia hetki herkistä runokuvista ja siveltimen jäljestä.

                                                   Sinä katsoit hiljaa
                                                   tulta hiipuvaa.
                                                   Sanonut et mitään.
                                                   Jaksoit rakastaa.

Kaskisen säkeet ovat minulle jotenkin helppoja lukea. Taidan olla perinteisen runon ystävä, vaikken vierasta nykyrunouttakaan. Huomaan kuitenkin, että merkitys on minulle tärkeää, ja Kaskisen runot puhuttelevat minua selkeydellään. Liian yksinkertaisia ne eivät ole, vaan jättävät lukijalla eri tulkintavaihtoehtoja. Kynttilän lämpöä -kokoelma puhuu ystävyydestä ja läheisyydestä, tuesta vaikeina aikoina. Ja kuten aina Kaskisen tuotannossa, ystävyyden ja rakkauden voi tulkita liittyvän ihmissuhteisiin tai monissa säkeissä myös jumalasuhteeseen.

                                                   Tulin kotiin.
                                                   Lähelläsi on lepo,
                                                   katseessa ilo.
                                                   Keskeneräisyydessä
                                                   on molemmille tilaa.

Joulukorteista tutun Minna L. Immosen vesivärikuvitus täydentää runojen tunnelmaa ja itse asiassa tekee siitä jouluisen kynttilöineen ja talvisine maisemineen. Runot sen sijaan eivät ole mitenkään erityisen jouluisia.

                                                   Yhdessä jaksamme kauas
                                                   luottaen kulkea,
                                                   eilisen painavan portin
                                                   vihdoinkin sulkea.

Viime vuonna luin joulun alla: Anna-Mari Kaskinen ja Ulla Vaajakallio: Matka joulun salaisuuteen.

KIRJAN lainasin kirjastosta.

          Anna-Mari Kaskinen & Minna L. Immonen:  Kynttilän lämpöä, 48 s.
          Kustantaja: Kirjapaja 2008
          Kuvitus ja kannen kuva: Minna L. Immonen
 

Kynttilän lämpöä päättää osaltani myös tämän vuoden runohaasteen, jota on luotsannut Omppu. Luen vähän runoja ja niistäkin vähistä olen harvoin blogannut. Kynnys on ollut korkea. Innostuin kuitenkin toisestakin haasteesta, Kuukauden kieli, ja siihen olen lukenut kansainvälisemmin kuin tavallisesti. Siitä on runohaastekin saanut osansa, kun olen tuonut blogiin säkeitä Italiasta, Puolasta, Japanista, Vietnamista, Chilestä.

Ompun haasteohjeen mukaisesti olen alle sepittänyt omaa runoutta, joka muodostuu lukemieni runokirjojen nimistä. Vuoden alussa minua ihastutti japanilaiset haikut, ja siitäpä sain idean kirjoittaa sarjan haiku-runoja. Haiku-runokirjan nimi on sen verran pitkä, että joukkoon piti mahduttaa yksi tanka-runo ja järjestellä sanoja luovasti!


Näin sateen jälkeen
tuulisolmut meressä.
Maremoto soi.

Ja äkkiä on
ilta. Älä, aurinko, 
älä laske nyt.

Kysymyksiä
kuulle: minne kynttilän
lämpöä kätkit?

Säkeet neljälle
vuodenajalle, Shikin
haiku-runoja.
Niin japanilaisia,
rakkaalleniko annan?

Kissojen kielen
kompasanakirjaa ken
täällä lukisi.


Tässä vielä luettelo lukemistani runokirjoista, joita kertyi tasan kymmenen.

   Saima Harmaja: Sateen jälkeen 
    Hồ Xuân Hương: Kysymyksiä kuulle 
   Anna-Mari KaskinenKynttilän lämpöä 
    Maaria Leinonen: Aurinko, älä laske 
   Pablo Neruda: Maremoto
   Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta
   Wisława Szymborska: Täällä

Kiitos runohaasteesta, Omppu! Sen ansiosta löysin monta uutta runoilijaa - ja uskaltauduin bloggaamaan runoista.

torstai 27. joulukuuta 2018

Risto Isomäki: Herääminen


Risto Isomäen romaani Herääminen on kieltämättä herättävä. Luullakseni se olisi sitä vielä enemmän, jos en olisi vuosia sitten, ennen blogiaikaa, lukenut kirjailijan kirjaa Sarasvatin hiekkaa, jonka aihepiiri on samanlainen. Se jätti aikoinaan vahvan muistijäljen, joka vieläkin nousee mieleen.

Risto Isomäki kirjoitti Heräämisen parikymmentä vuotta sitten, kirja julkaistiin vuonna 2000, ja sen tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, vuosiin 2038-39. Teosta onkin mielenkiintoista lukea tuosta aikaperspektiivistä, sillä nyt ollaan suurin piirtein puolivälissä kirjan kirjoittamisen ja tapahtumien välissä. Siksi on kylmäävää lukea Isomäen kuvaamia ilmaston lämpenemisen seurauksia, joiden hän kuvaa tapahtuvan 2030-luvun loppupuolella. Seuraavan lainauksen lauseita olisi hyvin voinut löytyä viime kesän uutisotsikoista.
"Yhdysvallat pelkää menettävänsä 80 prosenttia maissisadostaan kuivuuden takia - viljaa ei tänäkäään vuonna riittäne vientiin. Gotlannin metsäpalot laajenevat. Jyväskylän lähellä riehuvaa paloa ei vieläkään ole saatu sammumaan. Niilin virtaama pienentynyt neljällä viidesosalla. [...] Kalifornian metsäpalot ovat vaatineet lisää uhreja. Ranskan metsäpalojen uhrien määrä ylittää neljäsataa."
Herääminen rakentuu episodeista, jotka vievät lukijan Venäjälle ja Suomeen sekä pikaisesti eri puolille maapalloa, Espanjaan, Afrikkaan, Etelä-Amerikkaan ja Intiaan. Suomalainen tutkija Irina Saari hälytetään Venäjälle Pohjois-Siperiaan, jossa tapahtuu merkillisiä. Pieneen tundralla sijaitsevaan kylään on yhteys katkennut, kukaan ei vastaa puheluihin ja satelliittikuvissa ei näy mitään elonmerkkejä. Kun sotilaslentokone vie Irinan ja venäläiset tutkijat kylään, he löytävät koko kylän autiona, niin ihmiset kuin eläimetkin lojuvat kuolleina. Kun sama tapahtuu tuhannen kilometrin päässä kylästä 60.000 asukkaan kaupungissa Pohjoisen jäämeren rannalla, tutkijat ovat ymmällään ja kauhuissaan eivätkä voi ymmärtää, mikä on aiheuttanut tuhansien ja tuhansien ihmisten kuoleman. Etsiessään helikopterilla eloonjääneitä lähialueilta Irinakin joutuu samaan hengenvaaraan, kunnes kuolemien syyksi selviää metaanikaasun purkaumat ilmakehään. Onko ilmaston lämpeneminen edennyt jo liian pitkälle ja onko ihmiskunnan liian myöhäistä tehdä mitään koko maapallon tuhon estämiseksi?
"Joka ainoa päiväkotilapsi ja eläkeläismummokin tietää, mikä on kasvihuoneilmiö. Mutta mitä te tarkoitatte... karkuun pääseellä kasvihuoneilmiöllä?" 
"Monet ovat jo pitkään pelänneet, että jos ilmakehä ja meret lämpenevät tarpeeksi, lämpeneminen alkaa ruokkia itseään. Tähän asti meret ja maaperä ovat sitoneet suuren osan kaikesta hiilidioksidista, jonka ihminen on syytänyt ilmakehään. Jos ilmasto kuitenkin lämpenee liikaa, meret voivat äkkiä alkaa vapauttaa hiilidioksidia, sen sijaan että ne poistaisivat sitä ilmakehästä. Maaperälle voi käydä samalla tavalla."
Hyytävää. Ja kirjoitettu parikymmentä vuotta sitten, mutta tänä vuonna samanlaisia asoita on voinut lukea ja kuulla uutisissa tämän tästä. Lukemassani e-kirjaversiossa on Risto Isomäen vuonna 2006 kirjoittamat päätössanat, "Muutama loppuhuomautus", joissa hän toteaa, että merenpohjan metaaniesiintymät ovat tieteellinen tosiasia, mutta että kirjan kirjoittamisen aikaan hän ei pitänyt niiden purkaumia kovinkaan todennäköisenä uhkakuvana. Jälkisanojen aikaan niistä on tullut paljon vakavammin otettava mahdollisuus.

Kirjassa on toinenkin ulottuvuus ilmaston lämpiämisen rinnalla, siihen kietoutuneena, ja sen kirjailija myötää olevan fiktiota. Muualta maailmankaikkeudesta saadaan outoja havaintoja, jotka ovat liian tarkoitushakuisia ollakseen puhdasta sattumaa. Onko galakseissa sivilisaatioita, jotka ovat teknisesti edistyneempiä kuin ihmiskunta maapallolla? Mikä on heidän osuutensa oudoissa tapahtumissa maan ilmastonmuutoksessa? Ja miten aids-epidemian outo käyttäytyminen liittyy kaikkeen?

Tunnustan, että luen harvoin tieteiskirjallisuutta, mutta olen pitänyt paljon kummastakin lukemastani Risto Isomäen romaanista. Sarasvatin hiekkaa sai minut tiedostamaan asioita, joihin olen myöhemmin törmännyt tiedeuutisissa. Teokset ovat hyvin kirjoitettuja ja sopivan  jännittäviä minun makuuni, niitä on vaikea laskea käsistään niin kauan kun vielä on epäselvää, miten maailman oikein käy.

        Risto Isomäki: Herääminen, 175 s (e-kirja)
         Kustantaja: Tammi 2016 (1. painettu painos 2000)
         Kansi: Timo Mänttäri


E-KIRJA on laina Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA: Kiiltomato/Kanerva Eskola, Yöpöydän kirjat

HAASTEET: Helmet-haasteessa kuittaan kohdan "7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan", sillä vuoden 2038 maailma on vielä fiktiivinen. Osallistun kirjalla myös Hiilidioksidihaasteeseen sekä Tundran lumoissa -lukuhaasteeseen sillä suuri osa kirjasta tapahtuu Pohjoisella jäämerellä ja liittyy muutoksiin Siperian ikiroudan alueella.

tiistai 25. joulukuuta 2018

Selma Lagerlöf: Joululahja ja muita kertomuksia

Joulun alla ja aikaan olen lukenut Selma Lagerlöfin lyhyistä tarinoista koottua kirjaa Joululahja ja muita kertomuksia. Teos tuo tuulahduksen vanhalta ajalta, sen jouluista ja legendoista, mutta sisältää myös kuvauksia vähäosaisten elämästä. Osa on lasten(kin) luettavaksi tarkoitettuja satuja, osassa on sen verran vakavampia sävyjä ja viittauksia aikuisten elämän asioihin, että pidän niitä enemmän aikuisille kirjoitettuina kertomuksina. 


Jouluisin ja omaelämäkerrallisin on teoksen nimikertomus, "Joululahja". Se kertoo joulunvietosta Mårbackassa, joka oli kirjailijan lapsuuskoti. Jouluiltana puuron jälkeen jaetaan joululahjat, ja tyttö odottaa malttamattomana, saako hän sen parhaimman lahjan, kirjan. Paketista paljastuu - ranskankielinen satukirja! Siinä on niin ihanat kuvat, että ne houkuttelevat tytön maailmaansa ja sitten sanakirjan avulla lukemaan koko kirjan. 
"Se että saa ranskankielisen kirjan on melkein pahempaa kuin ettei saisi kirjaa lainkaan. On aika vaikea pidättää itkuaan. Mutta onneksi silmiini osuu kirjan sivulla oleva kuva." 
"Koko jouluyön makaan katselemassa kuvia, varsinkin ensimmäistä, sitä jossa strutsit ovat. Siinä on kylliksi ajanvietettä moneksi tunniksi. 
Joulupäivänä, sen jälkeen kun olemme käyneet joulukirkossa, otan esiin pienen ranskan sanakirjan ja alan lukea ranskaa."
Kiintoisin kertomus on "Jouluruusun legenda". Vanha rosvomuori tunkeutuu luostarin yrttitarhaan ja kertoo, että on olemassa sitäkin ihanampi puutarha.
"... koko suuri Göingen metsä joka jouluyö muuttuu paratiisiksi juhliakseen meidän Herramme syntymähetkeä. Me metsässä asujat olemme nähneet sen joka vuosi, ja siinä yrttitarhassa olen nähnyt niin ihania kukkasia, etten olle tohtinut kohottaa kättäni niitä poimiakseni."
Hannu-apotti saa luvan vierailla puutarhassa maallikkoveljen kanssa. Hänen ihmeekseen keskellä metsää lumi katoaa maasta ja tanner alkaa vihannoida, jääkahleista vapautuneet kosket kohista ja perhoset istahtaa puiden oksille. Maallikkoveli kuitenkin huitaisee olalle laskeutunutta metsäkyyhkyä ja kiroaa. Samalla hyinen talvi palaa. Hannu-apotti saa sairauskohtauksen, mutta ehtii sitä ennen haparoida maasta sammalta ja pari juurimukulaa. Maallikkoveli istuttaa ne luostarin puutarhaan. Seuraavan talven jouluiltana niistä nousee lumiseen maahan vihreitä versoja ja kauniita, hopeanvaaleita kukkia.

Koskettavin kertomus on nimeltään "Rauha maassa". Perhe on viettämässä jouluaattoiltaa kaikessa rauhassa, talon isäntä istuu pöydän päässä ja hänen naimisissa oleva tyttärensä perheineen istuu pöydän ympärillä, kun tapahtuu jotain odottamatonta.
"Siinä talonväki istuu eräänä jouluiltana tuvassa pyhäinen rauha mielessään. Elikot ovat saaneet appeensa, on käyty saunassa, lattialle on levitetty olkia, on pukeuduttu parhaisiin, pöydällä palaa kaksi talikynttilää, ja pöydän päässä istuu isä ja lukee ääneen Jumalan sanaa. 
Hänen lukiessaan paimenten kumarruksesta ja enkelien rauhantervehdyksestä ovi avautuu, ei kokonaan, vaan ainoastaan niin paljon että joku, joka on ulkopuolella, pääsee näkemään sisään tulematta itse nähdyksi. Kohta sen jälkeen tunkeutuu tuulennopea olento sisään suurtupaan, sulkee huolellisesti oven jälkeensä ja panee sekä haan että salvan kiinni."
Käy ilmi, että sisään ryöminyt olento on nainen, jolla on pitkä harmaa tukka ja vaatteet pelkkää tuohta ja nahkaa. Paljon kärsinyt ja surkeannäköinen rääsyläinen on perheen tytär, joka kymmenen vuotta sitten, viikkoa ennen häitään, ryöstettiin teille tietymättömille. Nyt olento ei tohdi lähestyä ihmisiä, mutta talon vanha kissa tuntee hänet, asettuu syliin ja kehrää, ja kissalle nainen puhuu ja kertoo kaikkien kuullen, mitä hänelle oikein tapahtui, kun hän katosi.

Kaikkiaan kirjaan on valikoitu 14 kertomusta, joista mainitut "Joululahja" ja "Rauha maassa" on käännetty suomeksi ensimmäistä kertaa. Lähes kaikki muut on julkaistu aikaisemmin Selma Lagerlöfin Kootuissa teoksissa. Kertomusten kieli on vanhahtavaa, mutta nykylukijallekin se luo omanlaisensa vanhan tunnelmaan, jossa sadut ja legendat heräävät eloon. Niiden lukuhetkeen käy kynttilänhämyinen ja jouluntuoksuinen ilta, kun ulkona lumi kinostuu pihamaalla.

Selma Lagerlöf sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1909. Aikaisemmin olen kuunnellut äänikirjana hänen kansainvälisesti tunnetuimman teoksensa Nils Holgerssonin ihmeellinen matka.

      Selma Lagerlöf: Joululahja ja muita kertomuksia, 167 s.
      Kustantaja: WSOY 1986
      Suomentajat Mauri Hirvensalo ja Päivö Taubert
      Kansi ja kuvitus: Veronica Leo

KIRJAN lainasin kirjaston joulukirjojen esittelyhyllyltä.
HAASTE: Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste, johon luen mm. Nobelin saaneiden naisten kirjoja.

perjantai 21. joulukuuta 2018

Elly Griffiths: Januksen kivi


Elly Griffithsin esikoisdekkarin esittelemä arkeologi Ruth Galloway avustaa jälleen poliisia rikostutkinnassa. Norwichissa puretaan vanhaa taloa uuden asutusalueen tieltä, kun rakennuksen kynnyksen alta löytyy lapsen luita. Heti ei ole selvää, miten vanha luuranko maa-aineksesta paljastuu, joten paikalle kutsutaan Ruth, luiden ja hajoamisen ja kuoleman asiantuntija North Norfolkin yliopiston forensisen arkeologian laitokselta.

Roomalaisaikana ihmisuhrit muurattiin ovenpieliin ja kynnyksiin Januksen, kaksikasvoisen jumalan, lepyttämiseksi. Ovatko löytyneet luut niin varhaisia, onhan lähistöllä meneillään pronssi- ja rautakautisen asutuksen kaivauksia? Löytö osoittautuu kuitenkin tuoreemmaksi, ja kun purettava rakennus on aikaisemmin ollut lastenkoti, poliisilla riittää töitä lakkautetun laitoksen henkilökunnan ja asukkaiden jäljittämisessä. Käy ilmi, että lastenkodista on aikoinaan kadonnut lapsia eikä kukaan tiedä, mitä heille tapahtui.

Edellisen kirjan tapaan Ruth Galloway tekee yhteistyötä rikoskomisario Harry Nelsonin kanssa. He tutustuivat edellisen rikostapauksen yhteydessä, ja kumpikin arvostaa toisen ammattitaitoista otetta tarkkaan työhönsä. Kärttyisen komisarion sisällä asuu lempeä olento, joka on hänen kotiminänsä vaimon ja tyttärien seurassa. Ruthilla on tarkoin varjeltu salaisuus, josta Nelson kuitenkin pääsee perille ennen pitkää. Se herättää vaihtelevia tunteiita ja ajatuksia kummassakin.

Rakenteeltaan Januksen kivi on esikoisen kaltainen: alkuun rikostutkinta edistyy hitaasti, arkeologisten tutkimusten myötä selvitellään vanhoja mytologisia uskomuksia, joilla on leikkauspinta tutkittavaan rikokseen. Samaan aikaan Nelson suorittaa omaa järjestelmällistä tutkintaansa poliisin metodein. Loppupuolella Ruth joutuu melkoisen vauhdikkaisiin vaiheisiin, jotka vievät hänet vesille ja hengenvaaraankin.

Elly Griffithsin dekkareissa on sympaattiset päähahmot, Ruth ja Nelson, ja minua miellyttää rikosjuonen nivoutuminen yhteen arkeologian, historian ja muinaisuskontojen kanssa. Sarjan kolmas osa odottelee jo lukulaitteessa, ja uusien rikostutkimusten lisäksi kiinnostaa kovasti, millaiseksi Ruthin yksityiselämä sukeutuu.

Elly Griffiths: Risteyskohdat (Ruth Galloway -sarjan 1. osa)

LAHJAVINKKI: brittidekkarin ystävälle, arvoitusdekkareista pitävälle, mielellään Englannin sumuisille marskimaille ja vanhoihin kyliin mielellään kirjoissa matkustavalle

          Elly Griffiths: Januksen kivi, 272 s. (e-kirja)
          Kustantaja: Tammi 2017 (paperiversio 2017)
          Alkuperäinen: The Janus Stone 
2010, suomentanut Anna Lönnroth
          Kansi: Markko Taina


E-KIRJA on oma ostos. 
MUUALLA: Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Yöpöydän kirjat
HAASTE: Sarjakirjojen lukuhaaste Jatkumo

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

"Mun isä asui lapsena keskustan puolella. Mun äiti asui Nälkälänmäessä. Ne rakastui. Silloin ei saanut rakastua sillan yli vääränväriseen, se oli pahempaa kuin murha."
Jari on seitsemänvuotias ja kesää viettämässä Vammalassa kummankin mumminsa luona vuorotellen. Hän yrittää ymmärtää, miksi samassa kaupungissa asuvat mummit eivät koskaan tapaa toisiaan tai tule edes Jarin kotiin Kouvolaan yhdessä, vaan peräkkäisillä viikoilla. Vammalassa he asuvat kosken kahta puolta, ja kun äiti vie Jaria Aino-mummin luota Sofian luo, Aino saattaa heitä kosken ylittävälle sillalle, mutta ei vahingossakaan ylitä kosken toiselle puolelle. Sillan toisella puolella heitä odottaa Sofia-mummi, joka vie pojan ja äidin taloonsa ja palkintopuutarhaansa.

Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta on kolme aikatasoa ja kolme näkökulmaa. On vuosi 1918, jolloin Aino ja Sofia olivat sisällissodan keskellä eläviä lapsia, toisen koti oli punaisten puolella ja toisen valkoisten. On 1970-luku, jolloin Jari viettää kesää mummien luona ja kuulee heidän puhuvan sisällissodan tapahtumista, kuten ne heidän lapsenelämäänsä tulivat. Ne sekoittuvat Jarin mielessä nykyhetkeen ja leikkeihin. Ja viimeksi on 1980-luku, jolloin Jari itse on vaikuttamassa siihen, että vanhojen vihollisuuksien alta kuoriutuu uuden alun siemen.

Kirja katsoo tapahtumia lapsen silmin ja kertoo niistä lapsen äänellä, Ainon ja Sofian ja Jarin. Järvelä tavoittaa hienosti lapsen kokemusmaailman ja kielen, kahdessa eri ajassa. Pojan leikeissä realisoituu mummien kertoma. Aino ja Sofia olivat keskellä punaisten ja valkoisten rintamalinjoja aikuisten sodassa, heitä ei vahingoitettu, mutta kumpikin joutui näkemään ja kokemaan asioita, joita ei haluaisi kenenkään lapsen joutuvan katsomaan. Toivoisin sen osan kirjaa olevan täysin fiktiivinen - kirjan liepeessä vakuutetaan kirjan olevan fiktiota, vaikka siinä onkin yksityiskohtia, joilla on todellisuuspohja.

Tämä on hieno romaani, kerroksellinen, sujuvalukuinen. Hiljattain luin toisenkin kotimaisen kirjan, jossa on lapsia sisällissodan temmellyksessä. Pasi Pekkolan teoksessa Huomenna kevät palaa lapset joutuivat vankileirien kauhuihin, ja se muutti heidän loppuelämänsä. Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta sota piirsi syvän jakolinjan keskelle siltaa - lapset kasvoivat aikuisiksi epäilemättä sisäisesti haavoittuneina ja vihaten toisenväristä hihanauhaa kantaneita. Kirjan lopussa on kuitenkin paljon toivoa vihaan jumittuneille.

Kirja oli tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaana. Ihan syystä.

LAHJAVINKKI: hyvän kirjan ystävälle, Suomen historiaan liittyvästä fiktiosta kiinnostuneelle, uutta näkövinkkeliä sisällissotaan kaipaavalle

        Jari Järvelä: Kosken kahta puolta, 200 s
         Kustantaja: Tammi 2018
         Kannen suunnittelu: Markko Taina


KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Kaisa Reetta T, Kirjallisia, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Tuijata

maanantai 10. joulukuuta 2018

Heikki Valkama: Laserjuuri

"... japanilaisen keittiön sisällä vaikutti erilaisia filosofioita. Esimerkiksi japanilaisesta ruoasta kirjoittanut Teruaki Tamura rakensi aterian kuin aterian luvulle viisi. Hänestä kaiseki-ateria perustui viiteen valmistustapaan: leikkaamiseen eli raakana tarjoamiseen, keittämiseen, paistamiseen, höyrystämiseen ja friteeraukseen. Myös makuja piti olla viittä: makeaa, hapanta, suolaista, karvasta ja tulista. Lisäksi ateriassa piti olla viittä väriä, sen tuli vedota viiteen aistiin." (Laserjuuri, s. 73)
Heikki Valkama voitti aiemmin tänä vuonna Suomen Dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari 2018 -kunniakirjan gastrodekkarillaan Pallokala, ja nyt syksyllä julkaistu Laserjuuri  järjestää lukijalle yhtä mukaansa tempaavaa jatkoa. Ehdottomasti erityisintä kummassakin kirjassa on kirjailijan Japanin tuntemus ja viehtymys hyvään ruokaan. Eipä ihme, että Pallokala sai myös Vuoden 2017 Kirja à la Carte -palkinnon.

Pallokalan päähenkilö, suomalainen huippukokki Riku Mäki, on jäänyt kansainvälisen kokkikisan jälkeen Japaniin opiskelemaan japanilaista keittiötaitoa, johon kuuluu ihan uudenlaisen ruokafilosofian omaksuminen. Japanilainen ystävä Kenta on hankkinut Rikulle työ- ja harjoittelupaikan hienosta tokiolaisesta gourmet-ravintolasta, jossa tämä on nyt ollut vuoden ajan, uurastanut väsymykseen asti ja oppinut japanin kieltä ja keittiön saloja. Hän viihtyy, mutta viime aikoina hän on tuntenut itsensä uupuneeksi ja yksinäiseksi ja huomannut, ettei hänellä ole oikeastaan muuta elämää kuin työ, johon hän kyllä suhtautuu intohimoisesti. Suhde paikalliseen tyttöystäväänkin on väljähtynyt.

Sitten Riku temmataan seikkailuun, jolle hän lähtee vastentahtoisesti, vaikka se aluksi vaikuttaa lähes harmittomalta lomamatkalta aurinkoiseen Kreikkaan. Mutta vain hetken. Led-valon keksinyt japanilainen miljardööri Kawakami, joka harrastaa ruokakulttuuria, pyytää Riku Mäeltä apua laserjuuri-mausteen etsinnässä. Maustekasvin on sanottu kuolleen sukupuuttoon ja hävinneen maapallolta jo antiikin aikana, mutta rikas kulinaristi on saanut tietoonsa, että sitä löytyy vielä ja että on olemassa kaksi vanhaa käsikirjoitusta, joissa juuresta kerrotaan. Toisen on pelastanut kirjastonhoitaja Syyriasta, Haman kaupungin kirjastosta, ennen sen hävitystä, ja nyt mies on pakolaisena Kosin saarella Kreikassa. Sinne Riku lähetetään avuksi miljardöörin luottomiehelle.

Toisaalla myös japanilainen mafia, yakuza, on saanut tiedon maustekasvista ja mahdollisuudesta päästä sen siivittämänä amerikkalaisille miljoonia tuottaville kastikemarkkinoille ja peitota jopa Kikkoman. Hekin lähettävät miehensä Kreikkaan. Ensimmäinen mafian mies surmataan, ja koska hän on poliisin seurannassa huumekaupan vuoksi, Kosin saarelle päätyy Pallokalasta tuttu tarkastaja Matsuzaka tutkimaan hänen kuolemaansa.

Japanissa mafia ja sen amerikkalaiset kumppanit neuvottelevat kylpylässä, ja englantia osaava kylpylätyöntekijä Namie kuulee heidän keskustelunsa. Tuo nuori nainen tajuaa olevansa hengenvaarassa ja pakenee.

Kokki Riku Mäki miljardöörin palveluksessa, yakuzan miehet mafian asialla miljoonavoittoja havittelemassa, poliisitarkastaja surmaa tutkimassa ja 23-vuotias Namie pakomatkalla. Näennäisesti erillisistä juonikuvioista Valkama solmii taitavasti rikosromaanin, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Siinä solahtavat omille paikoilleen niin japanilainen kauneuteen ja harmoniaan pyrkivä ruokamaailma kuin kreikkalaiset herkutkin. 
"Pian pöytään kannettiin munakoisosalaattia, mintulta tuoksuvia kesäkurpitsapyöryköitä, yrteillä, mintulla ja tomaateilla ryyditettyjä lihapullia, riisillä ja yrtillä täytettyjä uunitomaatteja eli jemistáa, tsatsikia ja punajuurisalaattia, jossa oli valkosipulitahnaa eli skordalia."
Kaikkein vauhdikkaimmassa kohdassa taistellaan meren varassa. Yhtä asiaa en ymmärtänyt. Taistelun melskeessä Rikun kanniskelema vanha käsikirjoituksen kopio joutui turkkilaisille salakuljettajille. Sitten kuitenkin Riku luovutti sen Patmoksen saaren kirjastoon säilytettäväksi. Missä välissä se saatiin takaisin? Mitä en huomannut? Kirjan loppuratkaisu on täysin yllättävä. Selviää se, onko laserjuurta vielä olemassa ja jos on, kuka sen saa hyödynnettäväkseen. Melkoisesti siinä koetellaan uskottavuuden rajoja, mutta mainiosti silti viihdyin kirjan parissa loppuun saakka. Laserjuuri on dekkarisarjan kakkososa, mutta sen voi mielestäni hyvin lukea, vaikkei olisi ensimmäistä osaa lukenutkaan. Aikaisemmista tapahtumista kerrotaan riittävästi mukaan pääsemiseksi.

LAHJAVINKKI: dekkareita lukevalle, Japanista ja sen (ruoka)kulttuurista kiinnostuneelle, kansainväliseen ympäristoon sijoittuvista kevyistä kirjoista pitävälle.

        Heikki ValkamaLaserjuuri, 296 s
         Kustantaja: Tammi 2018
         Kannen suunnittelu: Markko Taina


KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Kirjarouvan elämää

HAASTEET: Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "29. Kirjassa on lohikäärme", sillä japanilaisella mafiamiehellä on lohikäärmetatuointi toisella olkapäällään ("Kuvat olivat japanilaisen mytologian hahmoja. Lohikäärme symboloi urheutta..."). Lisäksi sarjakirjojen Jatkumo-lukuhaasteessa pääsen ylimmälle eli Sarjastaja-tasolle, sillä tämä on 15. haasteaikana lukemani kirjasarjaan kuuluva kirja.

torstai 6. joulukuuta 2018

Kirsti Heporauta: Lapin aarteet

Kirsti Heporaudan kirjoittama nuortenromaani Lapin aarteet vie lukijan syysruskaiselle Utsjoelle. Kirja on oivaa luettavaa saamelaisrunojen jälkeen, sillä Tuulisolmuista tuttua kuvastoa löytyy Lapin aarteistakin: saamen kieli ja valtakieli, tunturit, poronhoito, noidat.


Mirna on tullut etelästä Utsjoelle matkailumajalle kesätöihin. Kesä on mennyt nopeasti ja hauskasti, on aika palata etelään kaupunkiin opiskelujen pariin. Viimeisinä päivinä Mirna vielä samoilee Utsjoen laaksossa heittämässä hyvästejä Lapille ja kesälle, kun hän näkee suolammen vastarannalla pienen lapinpojan, joka Mirnan nähdessään säntää silmittömään pakoon.

Vähänpä Mirna tietää, kuka poika on, kun Anna-Bikka pyytää häneltä apua: 8-vuotias veli, Heikka, on tapella nujakoinut koulussa toisen pojan kanssa ja sen jälkeen karannut. Poikaa ei löydy kotoakaan, joten Anna-Bikka aavistelee, että tämä on lähtenyt isoisoisän, Jounin, luokse erämaahan. Siellä Heikka oli kasvanut monen vuoden ajan Jounin hoidossa, kunnes isä haki syksyllä pojan kouluun ja asuntolaan. Siellä on pitänyt puhua suomea, jota Heikka ei vielä kunnolla osaa, mutta se ei ole karkaamisen syy. Heikka nimittäin uskoo, että on tappelussa tullut tappaneeksi koulutoverinsa ja että poliisit tulevat hänen peräänsä.

Mirna ja yksi kylän nuorista lappalaispojista, Tane, lähtevät etsimään Heikkaa tunturista. Niin etsittävän kuin etsijöidenkin taivallus ei ole vain kevyttä reippailua, vaan vaatii päivien vaelluksen tiettömällä taipaleella, jossa on oltava tarkkana, ettei eksy okeasta suunnasta. Lisäksi sää kylmenee jäätäväksi ja enteilee varhaista lumentuloa. 

Luvassa on seikkailua ja vaaroja matkan varrella jokaiselle kulkijalle. Erätaitoja tarvitaan, jotta ruuaksi saadaan kalaa tunturipurosta niillä välineillä, joita mukaan on sattunut. Yöpyä voidaan autiotuvassa tai omatekoisen laavun alla nuotion lämmössä. Jounin asuinsija löytyy, mutta sitä ennen lapinpuvussa kulkeva ja saamea puhuva tiedemies tai oikeastaan hänen koiransa Murre on pelastanut yhden taivaltajan jäätymiskuolemalta ja toisen päälle on hyökännyt susi, joka on poronvasojakin raadellut. Jounia pidetään seudulla noitana, mutta Mirnan mielikuvitusta ja seikkailunhalua kiehtovat enemmän puheet Lapin aarteesta, jota monet ovat etsineet, mutta kukaan ei ole vielä löytänyt.

Minulle kiinnostavinta kirjassa on saamelaisten elämän kuvaus poroineen ja erätaitoineen sekä uskomuksineen. Niitä katsotaan kaksin lantalaisin silmin, Mirnan ja saamelaista kansanperinnettä tutkivan tiedemiehen. Luullakseni tapahtumat sijoittuvat jonnekin 1950-luvun lopulle. Kirja on julkaistu 1960, ja tekstissä mainitaan kerran televisio. Nuorta lukijaa kiinnostavat varmasti enemmän jännittävät tilanteet tunturissa ja Lapin aarteen mysteeri. Sekin saa selityksensä kirjan lopussa.

              Kirsti HeporautaLapin aarteet136 s
              Kustantaja: WSOY 1960 (Nuorten toivekirjasto 131)
              Kansi: Maija Karma

KIRJAN lainasin kirjastosta.
HAASTE: Tundran lumoissa