Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Nana on kulkukissa, joka ottaa tavakseen makoilla Satoru-nimisen nuoren miehen auton konepellillä. Tämä sattuu olemaan varsinainen kissahullu, ja Nana on oppinut miellyttämään ihmisiä, joten Satorukin alkaa ostaa hänelle ruoka-annoksia. Sitten auto törmää Nanaan ja hänen jalkansa murtuu. Kulkukolli raahautuu Satorun talon pihalle ulvomaan kivuissaan, ja mies alkaa hoitaa häntä kuntoon. Näin Nana jää hänen kissakseen.

Nanalla ja Satorulla on viisi yhteistä vuotta. Sitten Satorulle tulee tarve löytää Nanalle uusi koti. Hän matkustaa vanhojen ystäviensä luo ja tarjoaa kissaa heidän hoitoonsa. Niin hänen alakoulu- kuin yläkoulu- ja lukioaikainenkin ystävänsä on valmis ottamaan Nanan, mutta aina tulee jokin este, ja Nana ja Satoru palaavat yhdessä kotiin matkaltaan. Koska asioista kertoo matkakissa muistelmissaan, lukija tietää, että fiksulla kissalla on tassunsa pelissä, kun olosuhteet ovat ystävien luona aina sellaiset, ettei Satoru voi jättää kattia sinne. Kissan mietteitä on lystikästä lukea.

"Jokainen kissa etsii ihania rakoja, joihin se voi puristautua juuri ja juuri. Kun silmiin sattuu apposenaan ammottava nelikulmainen laatikko, ei vaisto salli jättää sitä tutkimatta. Jokin mekanismihan saattaa saada sen venymään? Tähän asti olen tosin joutunut pettymään."

Matkalla Nana kuulee Satorun elämänvaiheet, kun ystävykset muistelevat kouluaikojaan. Orvosta pojasta oli kasvanut ystävällinen ja positiivinen mies, josta kaikki pitivät. Kissan muistelmat ovat niin pojan kasvutarina mieheksi kuin kulkukissan kertomus omista vaiheistaan. 

Japanilaisen Hiro Arikawan Matkakissan muistelmat on nopealukuinen ja viehättävä kirja kissoista, elämän yllätyksellisyydestä, kuolemasta ja ennen kaikkea ystävyydestä. Se on kevyttä luettavaa, vaikka koskettelee syvällisiä asioita. Kirjan loppupuolella Nanan ja Satorun suhdetta kuvaillaan tavalla, jolloin nenäliinalle saattaa olla (oli!) käyttöä.

Nana pohtii laikkuköynnöksen vaikutusta kissoihin ja vertaa sitä siihen, mitä alkoholi tekee ihmisille. Onpas hauskaa! Kun kissallani oli tapana lymyillä laikkuköynnöksen oksien lomassa ja teroittaa kynsiään sen runkoon, enpä kyllä huomannut mitään erityisvaikutusta, mutta Nana taitaa puhua laikkuköynnöksen muusta lajista kuin kuvassa oleva.

"Laikkuköynnös-niminen kasvi saa meidät kissat veteliksi, ja alkoholi näyttää tekevän saman ihmisille. [---] Kissatkin tulevat laikkuköynnöksestä hyväntuulisiksi. [---] Olisi inhottavaa, jos itse menisi tuohon tilaan laikkuköynnöstä nuuhkittuaan."

Toivotan hyvää ja leppeää juhannusta!

Kuvassa kiinanlaikkuköynnöstä kesäkuisessa värityksessään. 

        Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat, 310 s.

        Kustantaja: S&S, 2019

        Alkuperäinen: Tabineko Ripoutu 2015, suomentanut Raisa Porrasmaa

        Kansi: Satu Kontinen

KIRJA on kirjastolaina. Helmet-haasteessa kirjan voi sijoittaa kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 20. Kirja käsittelee sinulle ennestään vierasta kulttuuria, 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Unenomainen".

Eva Frantz: Sininen huvila

Pieni poika Bruno herää yöllä ja löytää äitinsä alakerrasta lattialta. Äiti ei herää, vaikka Bruno miten yrittää herätellä, joten poika lähtee yöpuvussaan kävelemään hakeakseen isän avuksi. Vanhemmat asuvat juuri silloin erillään, äiti ja Bruno sinisessä huvilassa metsän laidassa ja isä kaupungissa. Brunon tallustellessa autiolla tiellä kaupunkia kohti, pari nuorta palaa juhlista autolla, ja he löytävät pyjama-asuisen pojan. Kolmikko saapuu siniselle talolle, ja nuoret näkevät äidin verta vuotavana keittiön lattialla ja hälyttävät poliisin.

Kuka on hyökännyt Becca Stenlundin kimppuun ja haavoittanut häntä hengenvaarallisesti? Komisario Anna Glad alkaa tutkia tapausta, ja pian selviää, miksi sininen talo vaikuttaa hänestä niin tutulta: Becca on tunnetun Sininen huvila -blogin pitäjä. Blogin kommentteihin tulee heti seuraavana päivänä viesti Beccan kuolemasta. Kuka on voinut lähettää sen, kuka edes tietää hyökkäyksestä? Ja luulee hänen menehtyneen? Käy ilmi, että blogiin on lähetetty ilkeitä kommentteja ja jopa uhkauksia jo jonkin aikaa.

Poliisin epäilyt kohdistuvat monelle taholle. Missä oli Beccan aviomies Peter hyökkäyksen aikaan, kuka on blogissa uhkaileva Forneus, entä Brunon metsässä näkemä Peikko? Kuka tuo tuoreita kukkia tyhjään siniseen taloon? Anna Glad on tavallisen ja sympaattisen oloinen melkein nelikymppinen nainen, jonka työtoveri on vanhempi, luotettava ja mukava Rolf. Parisuhteessa Anna miettii ratkaisua väljähtyneeseen tilanteeseen. Avopuolison yritys on kärsinyt konkurssin, ja nyt mies on työttömänä ja pelailee konsolipelejä päivät pitkät.

Espoolaisen Eva Frantzin dekkarisarjan aloittava Sininen huvila liikkuu bloggarille kiinnostavasti blogimaailmassa, jossa poliisi joutuu selvittämään anonyymejä henkilöllisyyksiä ja trollauksen vakavia seurauksia. Romaani on rauhallinen tempoltaan, kevyt ja viihdyttävä, kelpo dekkari. Kirjailija on jättänyt loppuun melkoisen yllätyksen, mitä rikoksen taustoihin tulee, ja mukavan Anna Gladin tulevaisuuteen liittyvän koukun. Sarjan toinen osa Kahdeksas neito voitti Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka 2019 -palkinnon.

       Eva Frantz: Sininen huvila, äänikirja
       Kustantaja: S&S 2018 (paperikirja 2017)
       Alkuperäinen: Blå villan 2017, suomentanut Ulla Lempinen
       Lukija: Anna Saksman, 7 t 4 min
       Kansi: Emma Strömberg

ÄÄNIKIRJA on oma ostos.
MUUALLA blogeissa: Dekkaritalo, Kirjarikas elämäni, Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him?

Kai Aareleid: Korttitalo

"2013. Tämä tarina liikkuu jossain tietoisuuteni rajoilla, niin että saatan melkein koskettaa sitä. Se väreilee muistini viileissä nurkissa, hämärä kaiku onnellisimmista päivistä, hymyistä, eräästä äänestä."

Näin alkaa Tiina kertoa lapselleen omasta lapsuudestaan ja kasvuvuosistaan Tartossa virolaisen Kai Aareleidin kirjassa Korttitalo. Aikuinen Tiina on saanut lahjaksi nahkakantisen muistikirjan ja alkaa täyttää sitä sivu sivulta. Muistot tulevat eri ajoilta, satunnaisessa järjestyksessä, välillä ollaan lähempänä nykyaikaa, mutta yhdessä niistä kaikista piirtyy Tiinan ja hänen vanhempiensa tarina.

Tiina on syntynyt vuonna 1946, sodan jälkeen, kun Viron aika on jo mennyttä. Äiti Liisi on jäänyt sotaleskeksi ja päätyy töihin varastoon, jossa Tiinan isä Peeter Unger työskentelee vastaavana. Ei mene kauan, kun Liisi ja Peeter vihitään ja heille syntyy Tiina. Hänestä tulee vanhempiensa silmäterä, isänsäkin, joka odotti kovasti poikaa, Reiniä.

Sodan jälkeen elämä on monilla puutteenalaista, mutta Tiinan perheellä asiat ovat hyvin. Varastosta Peeter Ungerilla on mahdollista saada tavaroita, joita muiden on hankala hankkia, ja isä ansaitsee rahaa myös muuten kuin varastotyössään. Tiinan lapsuus ja erityisesti suhde isään näyttäytyy lämpimänä, vaikka Tiinä myöhemmin saakin todeta, ettei isä halua avautua omasta menneisyydestään. Kun hieman kylmäkiskoinen Liisi jättää miehensä ja Tiinan ja muuttaa yhteen ensimmäisen miehensä veljen kanssa, on jotenkin itsestään selvää, että Tiina jää asumaan kotiin isän kanssa. Parin vuoden kuluttua äiti palaa irtiotoltaan, jonka piti olla uusi elämä, mutta koti, perhe ja vanhempien suhde on jo liiaksi säröillä palautuakseen ennalleen.

Häilyviä muistoja tulee Tiinan mieleen lapsuus- ja kouluvuosilta. Välillä ollaan nykyajassa ränsistyneellä mökillä, josta isästä maalattu muotokuva on varastettu. Taustalla kulkevat Viron vaiheet, ihmiset puhuvat Viron ajasta viitatessaan itsenäisyyteen ennen sotaa, ja taalinin aikaan, jolloin on syytä varoa puheitaan. Naapureita ja varaston työntekijöitä viedään Siperiaan. Murrosikää lähestyvä Tiina ystävystyy venäläisen pojan kanssa, tämän perhe on muuttanut Tarttoon Pietarista. Isä on armeijan palveluksessa. Tiina tuntee suuren surun, kun Vladimirin perhe yllättäen muuttaa pois, koska tämän isä siirretään armeijan yksikköön jonnekin valtavan valtakunnan tuntemattomaan kolkkaan, jonka nimeäkään ei saa sanoa.

"Pois lähteminen on kuin kuolema. Onko jotain, mikä on pahempaa kuin kuolema? Vovasta ei ole jääänyt mitään osoitetta. Häneltä ei tule ainuttakaan kirjettä. Epätietoisuus on pahempaa kuin kuolema."

Vladimirin, Vovan, lähtö pimentää Tiinan taivaan, mutta se on harjoittelua toista lähtöä ja vielä syvempää surua varten. Isä kuolee, kun Tiina on juuri täyttänyt kuusitoista vuotta.

"Vova. Tarvitsisin sinua. On vain yksi lohdutus: tunnen tämän pimeän paikan, kiitos sinun, olen ollut täällä ennenkin. Sinä opetit minulle, mitä on tulla jätetyksi. Sellainen tunne tämä onkin. Ei ole mitään pelättävää, on vain mentävä läpi. Sydän lukkoon ja läpi vain."

Kai Aareleidin kirja Korttitalo tavoittaa hyvin Tiinan elämän valon ja varjon. Vaikka pidin kirjasta ja siinä on paljon lämpöä, päällimmäiseksi tunteeksi jää surumielisyys. Kirjailija kuvaa hienosti lapsen muistojen tarkkanäköisyyden ja toisaalta haperuuden, kaikkea ei Tiina-lapsi voi ymmärtää, ja lukijan tehtäväksi jää muodostaa tapahtumista kokonaiskuva. Kirjan suomalainen nimi Korttitalo kantaa monenlaista symboliikkaa, joka ympäröi Tiinan perhettä ja heidän asumaansa kotia. Kirjan kuvaama aika ja lapsuusmuistot Neuvosto-Virosta tuovat mieleen aikaisemmin lukemani Viivi Luiken kirjan Seitsemäs rauhan kevät. Kirjat ovat erilaisia, mutta samaa niissä on pienen lapsen kasvu Viron 50-luvun ilmapiirissä.

Kirja on hyvä. Jotenkin näiden kaunokirjallisten teosten kautta pääsee aistimaan sitä, mitä oli elää sodanjälkeisessä, itsenäisyytensä menettäneessä Virossa. Sitä Kai Aareleid kuvaa lapsen ja teini-ikäiseksi varttuneen silmin, aikuisten maailmaa havainnoiden, herkästi ja kiinnostavasti. 

Kirjailija Kai Aareleid on vieraana toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumassa.

     Kai Aareleid: Korttitalo, 333 s
     Kustantaja: S&S 2018
     Alkuperäinen: Linnade põletamine, 2016; suomentaja Outi Hytönen
     Kansi: Inari Savola

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjaluotsi, josta löytyy lisää linkkejä, Kirjapiisku, Kirjareppu

Helmet-haasteessa tämä kävisi vaikka kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tartto), 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema, 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.
Kirja on lisäpanos Rakas Viro 100 -haasteeseen. Kuukauden kieli -haasteessa viron kieli on vuorossa vasta elokuussa, mutta kirjaan tämän jo ennakkoon, jos vaikka ei silloin tule luettua virolaista kirjallisuutta.

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita

Eläintarha. Nelivuotias Lincoln äitinsä kanssa ihanan yhteisen iltapäivän jälkeen palaamassa portille, ennen kuin tarha suljetaan. Silloin äiti näkee jotain kauhistuttavaa: maassa makaa ihmisiä, liikkumatta. Hieman aikaisemmin kuuluneet paukkuvat äänet saavat selityksensä, ja Joan kaappaa Lincolnin syliinsä ja lähtee pakenemaan niin nopeasti ja niin varovaisesti kuin pystyy eläintarhan sokkeloihin ja varjoihin.

Gin Phillipsin esikoistrilleri on yhden päivän romaani. Tai ei yhden päivän, vaan noin kolmen tunnin romaani. Tapahtumat eläintarhassa alkavat klo 17.55. tai hieman ennen, jolloin Joan ja Lincoln alkavat ripeän matkansa eläintarhan portille. Tapahtumat päättyvät klo 20.05. Siinä välissä Joan viettää pelon ja kauhun täyttämiä hetkiä Lincoln sylissään, häneen painautuneena. Pojan kehon lämpö omaansa vasten, hänen sydämenlyöntinsä ja hengityksensä tuntien Joan pakenee ja piilottelee, tuijottaa varjoja uhkia etsien ja kuuntelee pienimpiäkin risahduksia.

Alkuun Joan ei tiedä, kuka ampuu ja onko tämä vielä tarhassa. Jossain vaiheessa hän näkee kaksi nuorta miestä, jotka puhelevat ampumisesta, ja Joan kuulee, miten he ampuvat apinoita. Joan ja Lincoln piiloutuvat tyhjään piikkisika-aitaukseen, Joan yrittää pitää pojan hiljaisena sylissään, ettei vain mikään ääni kavaltaisi heidän olinpaikkaansa. Sitten soi puhelin, jonka Joan säätää kiireesti äänettömälle. Hän onnistuu viestittelemään muutaman kerran miehensä kanssa, ennen kuin päättää heittää koko puhelimen pois, sen valo voisi paljastaa heidän sijaintinsa sysipimeäksi muuttuneessa tarhassa.

Amerikkalaisen Gin Phillipsin teos on samanaikaisesti intensiivinen piileskely- ja pakokuvaus sekä äidinrakkauden ylistys. Kirjailija kuvaa, miten tuttu Lincolnin jokainen ruumiin ja mielen piirre on hänen äidilleen, miten rakas koko poika on ja miten äidin jokainen ajatus, liike ja suunnitelma tuona iltana eläintarhassa kohdistuu siihen, miten äiti voi pelastaa rakkaan lapsensa tuntemattomien ampujien mielivallalta.

Minuun romaani vaikuttaa kahtalaisesti. Se vetoaa tunteisiin, Joanin ja Lincolnin suhteessa on paljon läheisyyttä ja luottamusta, lämpöä. Paikoin eläintarhan pimeissä loukoissa piilottelu tarjoaa piinaavaa jännitystä, mutta sen jatkuessa liian samanlaisena liian pitkään tarina etäännyttää. Lopussa juoni tempaa taas imuunsa, ratkaisevissa hetkissä on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Joan jää henkilönä melko etäiseksi, mutta pienen lapsen ja äidin läheisyys on kuvattu hienosti. Eläintarhaan jäi pari muutakin loukkoon, ja heistä tulee kirjassa tärkeitä sivuhenkilöitä. 

        Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita, 304 s. (ennakkokappale)
        Kustantaja: S&S 2018
        Alkuperäinen: Fierce Kingdom 2017, suomentaja Jaakko Kankaanpää
        Kansi: Anders Carpelan

KIRJA on ennakkokappale, kiitos kustantajalle! MUUALLA sen on lukenut Heidi P. Kirjapöllön huhuiluja -blogissa.
Osallistun kirjalla Yhdysvallat-lukuhaasteeseen. Juuri alkaneessa tämän kesän Kirjankansibingossa ruksaan ensimmäiseksi ruudun "Valokuva".

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Eleetön. Kaunis. Tuntuu, että toistan itseäni, kun kirjoitan lukemistani japanilaisista romaaneista, mutta minusta niissä nyt on jotain samansävyistä eleetöntä kauneutta, jota olen alkanut pitää japanilaisuutena. Ja meille suomalaisille, hiljaisuuteen ja harvasanaisuuteen tottuneille, on ymmärrettävää, että vähillä sanoilla voi sanoa paljon.

Tällaisia tuli mieleeni, kun luin hiljattain julkaistua Hiromi Kawakamin romaania Sensein salkku. Se on neljääkymmentä ikävuottaan lähestyvän Tsukikon ja kolmekymmentä vuotta vanhemman Sensein, opettajan, tarina. Sensei oli Tsukikon lukioaikainen japaninopettaja, mutta nyt vuosien jälkeen he kohtaavat baarissa, jossa kummallakin on tapana viettää iltojaan olutta ja sakea ryypiskellen ja pikkupurtavaa napostellen. Vähitellen heille tulee tavaksi istua vierekkäin ja jutella jotain, välillä kävellä yhdessä ulkona.

Huomaamatta toisesta tulee tärkeä, häntä kaipaa, jos ei ole pitkään aikaan nähnyt. Ja häneen alkaa törmäillä sattumalta iltakävelyillä. Yhteinen sieniretki maaseudulle baarinomistajan kanssa, matka saarelle kahdestaan, kirsikankukkajuhla vanhalla koululla. Kaksi yksinäistä ihmistä viihtyy toistensa seurassa, vaikka heidän suhteensa on sovinnaisuussääntöjen vastainen. Ikäeroa on paljon, toinen on aikoinaan ollut opettaja ja toinen oppilas. Taustalla Japanin vuodenajat tuovat sadetta ja ukkosmyrskyn, punertavat syksyn lehdet ja pudottavat ne talven tullen maahan.

Sensein salkku ei kerro paljon Tsukikon muusta elämästä, työstä, aiemmista vuosista. Sensein avioliitosta ja jo edesmenneestä vaimosta he keskustelevat, mutta romaani elää ja hengittää tässä ja nyt, Tsukikon ja Sensein yhdessä viettämässä ajassa ja vähitellen kasvavassa rakkaudessa. Kirjassa ei tapahtu kovin paljon eikä mitään vauhdikasta, mutta tunteitten hiljaisesta heräämisestä ja niiden hämmästymään saattavasta tunnistamisesta syntyy intensiteetti, joka kantaa alusta loppuun.

"Sellaista rakkaus on", isotäti sanoi. 

Jos rakkaussuhde on tärkeä, kohtele sitä kuin puuntaimea. Ravitse, suojaa lumelta: on tärkeä vaalia sitä omin käsin. Jos se ei ole merkityksellinen, kannattaa olla kajoamatta ja antaa sen kuihtua pystyyn.

Eleetön, kaunis, epätavallinen, japanilainen rakkauskertomus.  Suosittelen. 

        Hiromi Kawakami: Sensein salkku, 243 s.

        Kustantaja: S & S, 2018

        Alkuperäinen: Sensei no kaban 2001, suomentanut Raisa Porrasmaa

        Kansi: Satu Kontinen

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA sen ovat ehtineet lukea ainakin Mai, MarikaOksa, Riitta, Sirri, Suketus, Takkutukka, Tuija
HAASTEET: Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa", sillä Sensei lukee runoja Tsukikolle ja myös opettaa Tsukikon kirjoittamaan haiku-runoja. Kuukauden kieli -haasteen myötä otin tavakseni tutustua tänä vuonna joka kuukausi sen kuukauden kielellä kirjoitettuun kirjallisuuteen. Helmikuun kieli oli japani, ja liitän tämän vielä siihen. 

Jyrki Heino: Kelmit

Kelmit

- Eli tarina häikäilemättömästä juonittelusta ja ilkeämielisistä teoista, joiden selvittelyyn luutnantti Carl Wennehielm ryhtyy Turussa vuonna 1800.

Jyrki Heinon dekkareilla on hauskat nimet, lyhyet, napakat ja ne alkavat kaikki samalla tavulla. Kellari. Kello. Ja nyt viimeisimpänä Kelmit. Ja sitten niillä on hauskat nimen laajennukset, jotka kertovat kirjan ydinteemat ja vievät lukijan suoraan menneeseen aikaan, sen tapoihin ja eritoten säätyläisten elämään.

Kun kirjoitin kakkoskirjasta Kello, viimeisessä lauseessa sanoin: "Luutnanttimme sydänkin taisi saada vähän askarreltavaa..." Ennen kolmatta kirjaa sydän olikin askarrellut sekä ilon ja onnen että myös syvän surun kanssa. Kelmit-kirjan alussa luutnantti on leski, jonka kodissa on pieni Sofia Eleonora ja tällä taloudenhoitajan, mamselli Mannelinin, hankkima lastenhoitaja. Carl Wennehielm käy kovaa painia itsensä kanssa, sillä ajan käsitysten mukaan hän miehenä ei voi toimia pikkulapsen yksinhuoltajana, vaan hänen on luovutettava tyttärensä jonkun avioparin hoitoon. Tosin hän saa neuvoja toisenlaiseenkin menettelyyn asiassa.

Vaimon menetys on ottanut koville, ja masentunut Wennehielm lähtee Naantalin kaivohuoneelle ystävänsä suosituksesta. Olenkohan koskaan pysähtynyt miettimään, mitä nämä kaivohuoneet oikein olivat? Ilmeisesti jonkin sortin kylpylöitä tai luontaishoitoloita, joissa nautittiin terveeksi tekeviä vesiä. Naantaliin kokoontuu melkoisen kirjava seurue hoitamaan terveyttään ja juomaan prunnia.

Kaivointendentti kertoi prunninjuonnin säännöt. Jokainen tyhjentäisi vesilasinsa, minkä jälkeen vuorossa olisi vapaamuotoista seurustelua, mieluiten yhdistettynä rauhalliseen käyskentelyyn kauniissa luonnossa kaivon läheisyydessä. Kun tiimalasi näyttäisi, että neljännestunti oli kulunut, kongin kumahdus olisi merkki palata jälleen kaivolle tyhjentämään lasi. Hoidon oli tarkoitus jatkua tähän tapaan ainakin kaksi seuraavaa tuntia. 

"Kaivomme vesi on oloissamme ainutlaatuista. Se tuntuu kielellä hyvin kevyeltä. Huomaatte nopeasti sen verta ohentavan ja elintoimintoja elvyttävän vaikutuksen", Fåhrée lupasi.

Ei aikaakaan, kun yksi prunnin juojista kuolee. Hän on italialainen leskirouva, joka oli kuulemma ollut ruotsalaisen miehen kanssa naimisissa tämän kuollessa. Juuri ennen itsemurhaksi pääteltyä kuolemaansa nainen ehtii näyttää Wennehielmille avioliittotodistuksen, jonka mukaan hän oli nyt naimisissa toisen seurueen jäsenen kanssa, vaikka he olivat esiintyneet kuin eivät olisi koskaan aikaisemmin tavanneet toisiaan. Tuo mies omaa salaperäisiä kykyjä, hän on mainetta niittänyt mystikko, joka järjestää näytöksiä, joissa osallistujat voivat päästä yhteyteen kuolleitten kanssa ja saada heiltä viestejä.

Turun kaupungissakin kuolee mies, kirjankuvittaja, jonka päähän putoaa ikkunalaudalta painava rautapata hänen istuessaan penkillä ikkunan alla. Häijyn kissan sanotaan pudottaneen padan, mutta kaupunginviskaali Appengren selvittää tutkimuksissaan, ettei mikään kissa pystyisi liikauttamaankaan raskasta keittoastiaa.

Ystävykset Wennehielm ja Appengren ovat ennenkin ratkoneet rikoksia yhdessä, eikä heiltä mene nytkään kauan siihen, kun heidän epäilyksensä heräävät, että kaivohuoneen leskirouvan ja kirjankuvittajan sekä parin muun henkilön äkillisillä kuolemilla saattaa olla jotain tekemistä toistensa kanssa. Tapauksiin kietoutuu Turun ehkä varakkain porvari ja hänen perimysasiansa, joita Wennehielm lähtee selvittelemään Tukholman seurakuntiin asti, sekä salaperäinen ja suljettu uskonyhteisö, uskomattoman taitava taiteilija ja jo mainittu mystikko.

Kelmit on kirjalle sopiva nimi, sen verran kieroa ja suorastaan pahaa väkeä Jyrki Heino siinä tarjoilee. Tarinassa on monta langanpäätä, lopussa ne solmitaan näppärästi yhteen ja jokainen epäillyttävä kuolema saa selityksensä. Ajankuva on jälleen parasta tässä kirjassa kuten sarjan aiemmissakin osissa.

     Jyrki Heino: Kelmit : Eli tarina häikäilemättömästä juonittelusta 
               ja ilkeämielisistä teoista, joiden selvittelyyn luutnantti 
               Carl Wennehielm ryhtyy Turussa vuonna 1800.,  272 s.
     Kustantaja: Schildts & Söderströms 2016
     Päällisen suunnittelu: Anders Carpelan

KIRJAN lainasin kirjastosta.

HAASTEET: osallistun kirjalla dekkariviikkoon 12.-18.6.2017, jota emännöi Niina T. Yöpöydän kirjat -blogissa. 

Haasteessa 100 suomalaista kirjaa tämä on 40. teos.

Takashi Hiraide: Kissavieras

Vieraasta kissasta tulee kissavieras, kun pieni ja siro Chibi-kissa ryömii naapurin aidan alta käyskentelemään kirjailijan ja hänen vaimonsa puutarhassa ja kodissa. Aikaa myöten siitä tulee niin säännöllinen vieras, että se saa huoneen nurkkaan oman nukkumapaikan ja ruokakupin. Sekä kirjoittaja että varsinkin hänen vaimonsa kiintyvät kissaan kovasti ja käyvät levottomiksi aina, kun se ei saavu heille tavanomaiseen aikaansa.

Kirjailija työskentelee kustannusalalla, toimittajana ja kirjailijana, ja kissan ansiota on, että hän uskaltautuu tekemään uraansa koskevan päätöksen, jota on pitkään miettinyt. Vaimo on samalla alalla, ja aviopari tekee paljon töitä kotoa. Siellä heillä on mahdollisuus seurata puutarhan tapahtumia ja Chibin edesottamuksia pitkin päivää. Aviopari on työlleen omistautunut eikä halua lapsia, ikää heillä on vähän päälle kolmekymmentä. Heille on yllätys, miten tärkeä valkeasta, täplikkäästä eläimestä heille tulee.

Takashi Hiraiden romaanissa minä-kertoja kirjoittaa esseitä Chibistä lehtiin, enkä voi olla miettimättä, miten omaelämäkerrallinen hänen teoksensa Kissavieras on. Kirja on vähäeleinen, kirjailija kertoo runollisesti puutarhasta ja sen muutoksista vuodenaikojen vaihtuessa. Muutenkin Kissavieraassa on keskeistä muutos ja muuttaminen, luopuminen, uuteen asettuminen. Ja elämän pienet yllätykset. Vaikka Chibi on kirjan pääosassa, myös avioparin elämää ja avioliittoa kuvataan eleettömällä tyylillä. Mieleen tulevat japanilaiset haikurunot. Kissavieras kutsuu samalla tavoin pysähtymään, kurkistamaan sanojen taakse.

Pidin kirjasta, sen vaatimasta hidastempoisesta lukemisesta. Myös loppuun koottu lyhyt sanasto oli tervetullut ja avasi joitain Japanin kulttuurin piirteitä.

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA Kissavierasta on tänä vuonna luettu ainakin blogeissa Elämä on ihanaa, Kirjojen kamari, Lukuisa (jossa lisää linkkejä blogeihin), Lumiomena, Oksan hyllyltä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ullan luetut kirjat,

HAASTEET: Kurjen siivellä (Itä-Aasia -lukuhaaste), Kirjavat kissat -lukuhaaste ja Minihaaste 2/16 - Kielimatkalle.

     Takashi Hiraide: Kissavieras, 152 s.
     Kustantaja: S & S 2016

     Alkuperäinen: Neko no Kyaku 2001, suomentanut Raisa Porrasmaa

     Kansi: Satu Konttinen

Jyrki Heino: Kello

Jyrki Heinon rikoskirjoilla on mainiot nimet, joihin mahtuu koko kirjan esittely. Näin oli jo esikoisdekkarissa Kellari. Viime vuonna ilmestyneen Kellon koko nimi kuuluu: 

Kello

Eli selonteko tapahtumista,

jotka käynnistyivät, kun luutnantti

Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n

sodassa taistelleen majurin katoamista.

Useita vuosia sodan jälkeen kadonneen majuri Magnus Swanstrålen isä, kenraali Pehr Swanstråle, alkaa tutkia poikansa katoamista. Ehkä majuri ei saanutkaan surmaansa, ehkä hän eli jossain vammaisena ja muistinsa menettäneenä tai hänet oli otettu sotavangiksi. Kun isää ei päästetä Pietariin tekemään tiedusteluja, hän etsii käsiinsä Turussa asuvan luutnantin, Carl Wennehielmin, ja pyytää tältä apua poikansa kohtalon selvittämiseen.

Wennehielm suostuu vastahakoisesti kyselemään asioita ainoastaan Turussa, mutta kun hän saa kutsun liittyä Ruotsin kuninkaan seurueeseen tämän Pietarin matkalla, luutnantilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua.

Mitä oikein tapahtui Mikkelissä kesällä 1789, kun Kustaa III:n sodassa (1788-90) venäläiset hyökkääjät valtasivat kaupungin ja syntyneessä kaaoksessa majuri Swanstråle haavoittui ja katosi? Miten pari muuta haavoittunutta upseeria ja välskäri liittyivät tapahtumiin? Ja mikä oli saanut Kustaa III:n hyökkäämään paljon voimakkaamman vihollisen kimppuun? Mitä tekemistä Magnus Swanstrålella oli sodan syttymisen kanssa?

Wennehielm lähtee matkalle Pietariin liittyäkseen kuninkaan seurueeseen, kun 17-vuotias Ruotsin Kustaa IV Aadolf lähtee kosimaan Venäjän Katariina Suuren pojantytärtä, suuriruhtinatar Aleksandraa. Alkumatkalle luutnantti saa seuraa ystävästään Turun kaupunginviskaalista Appengrenistä, ja yhdessä miehet kyselevät ja selvittävät majurin kohtaloa Hämeenlinnassa ja Mikkelissa. Pietariin päästyään Wennehielm kuulee majuri Magnuksen päiväkirjoista, joihin tämä kirjoitti päivittäin kaikesta tapahtuneesta. Kukaan ei ole löytänyt niitä.

Tutkimukset saavat jatkoa Turussa. Majurin kohtalo selviää, päiväkirjat löytyvät yksi kerrallaan, mutta silti arvoituksia riittää, sillä Pietarin matkan jälkeen Turun seudulla surmataan useita sodan tapahtumiin liittyviä henkilöitä ja jopa Wennehielm välttää kuoleman vain täpärästi. Syyllisen selvittäminen on visaista, sillä motiivi tuntuu varsin hämärältä. Oiva luutnantti ja kaupunginviskaali kuitenkin löytävät murhien motiivit ja niiden tekijät.

Jyrki Heinon ensimmäisessä 1790-luvulle sijoittuvassa dekkarissa minua ihastutti erityisesti eloisa ajankuva. Tässä toisessa ei ollut aivan samanlaista imua, mutta kyllä minua tässäkin kiinnosti kovasti historiallinen ote ja Ruotsin vallan loppupuolen suomalaisten säätyläisten kuvaus. Kirjassa oli aimo annos Kustaan sodan historiaa, joten suosittelen tätä 1700-luvun lopun historiasta kiinnostuneille. En ollut aikaisemmin lukenut suomalaisen kirjailijan kuvausta kullan valmistamisyrityksistä, joten alkemistien työn ja tutkimuksen kuvaus oli mielenkiintoinen kuriositeetti ja aiheutti paljon huomiota ja keskustelua tuon ajan Turussa. Edellisen kirjan kahvinkieltolaki kumotaan tässä kirjassa. Luutnanttimme sydänkin taisi saada vähän askarreltavaa - ja tavalla, joka enteilee tarinalle jatkoa.


Jyrki Heino: Kello : Eli selonteko tapahtumista, jotka käynnistyivät, kun luutnantti Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n sodassa taistelleen majurin katoamista,  298 s.
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Päällisen suunnittelu: Anders Carpelan

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasähkökäyrä, Lukuvuosi, Sinisen linnan kirjasto, Turun Sanomat, ym.

HAASTE: Olen kerännyt kirjoja MarikaOksan alkamaan Kiekkokaupunkien kirjakierros -lukuhaasteeseen, ja tästä nappaan suorituksen Raumalle (Lukko), jossa Jyrki Heino on syntynyt. Turku olisi ollut ehkä parempi vaihtoehto, koska iso osa kirjasta tapahtuu siellä, mutta Turusta olen saanut pisteen jo toisesta kirjasta.

Päivitys 3.5. Mari A:n kirjablogin Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -lukuhaaste saa tästä pinnan Turkuun!

Jyrki Heino: Kellari

Kellari vei minut mennessään, kun tuli sen aika. Aloitin kirjan lukemista harjoitusmaratonilla, ennen sitä ihan oikeaa koitosta, mutta silloin kirja jäi kesken. Ajankohta vain oli huono, olin sillä hetkellä väsynyt eikä lukeminen mielestäni edennyt maratonille sopivaa vauhtia.

Kun saatoin uppoutua kirjan maailmaan kokonaan, se alkoi viedä mennessään. Jyrki Heino rakentaa Kellari-kirjassaan mainiota ja ainakin minut vakuuttanutta ajankuvaa 1790-luvun Turusta.

Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa on tyypillinen arvoitusdekkari, jossa etsitään murhan tekijää. Aivan alkulehdillä autiona olevan maatalon kellarista löytyy ruumis, joka tunnistetaan yhdeksi Turussa tunnetuksi aatelismieheksi ja kapteeniksi. Kaupunginviskaali Appengren pyytää luutnantti Wennehielmiä avukseen rikoksen ratkaisemiseen, ja arvoitus osoittautuukin tavallista visaisemmaksi pähkinäksi.

Kenellä on ollut syytä surmata kapteeni? Kirjan puolivälissä Wennehielm käy lävitse mahdollisia teon motiiveja: salakuljetus; vallankumous; ylhäisaateli; kahvin salakuljetus; salaseura. Kaikki nämä ovat mahdollisia. Lisäksi on tunnettua, että kapteenivainaja oli tunnettu kapakkatappelija krouveissa sekä naistenmies. Eri linjoja tutkitaan uutterasti, ja juonen rakentelua voinee pitää onnistuneena, sillä ainakaan minä en päässyt oikeille jäljille ennen kuin vasta aivan kirjan lopussa.

Mutta dekkarin jännityksen lisäksi kirjassa eli vanha Turku ihmisineen, seurapiireineen, rakennuksineen, toreineen, äänineen, hajuineen ja makuineen. Viihdyin kirjan seurassa mainiosti, ja jos joskus oli hieman pitkästyttävää, se oli silloin, kun antaumuksella käytiin läpi sen ajan ruotsalaista valtapolitiikkaa vallankaappausaikeineen tai ylioppilaiden kannattamia Ranskan vallankumouksen ääriainesten oppeja. Onneksi nämä olivat vähäisempiä osia kirjassa ja toisaalta kyllä kuuluivat koko juonikuvioon ja syyllisen etsintään.

Turkua tuntevat löytävät sieltä varmasti tuttuja paikkoja ja kaupunginosia. Kaupungista matkataan Kuninkaan tietä Uudellemaalle ja Hämeen härkätietä itään päin. Ajankuvassa itseäni jäi kiehtomaan kahvi ja sen salakuljetus. Myös ruoka ja juoma ovat kirjassa paljon esillä.

Kirjaa on luettu paljon blogeissa. Kirsin kirjanurkkassa selostetaan juonta tarkemmin, ja muissa on tykätty Turusta ja ajankuvasta: Mari A:n kirjablogi, Tarukirja, Mitenköhän tässä kaikessa käy ja Kirjakko.

KIRJAN lainasin naapurikaupungin kirjastosta. Siitä saan suorituksen maakuntahaasteeseen (Varsinais-Suomi).

Jyrki Heino: Kellari, 288 s.
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
Graafinen muotoilu ja taitto: Anders Carpelan

Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina

Innostuin lukemaan kirjan Aleksis Kivestä ihan siitä syystä, että  blogini ensipäivinä - rummunpärinää! - voitin Suketuksen arvonnassa liput Nurmijärven Kivijuhlille Veijo Meren näytelmään Aleksis Kivi. Liput ovat tallella ja odottavat mukavaa kesäteatteri-iltaa, mutta vielä on maltettava. Olen säästänyt elämyksen elokuun loppuun, jolloin olen viimein kesälomalla ja jolloin teatteriseuralaiseni ovat kotiutuneet matkaltaan. Olen ostanut yhden lipun lisää saamieni arvontavoittojen lisäksi, sillä meitä on kolme menossa nauttimaan.

Maijaliisa Dieckmann:
Metsän poika tahdon olla, 189 sivua
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Kannen kuva: Aino Ahtiainen

Aleksis Kivestä kertovana kirjana luin tänä vuonna ilmestyneen historiallisen lastenromaanin, Maijaliisa Dieckmannin Metsänpoika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina. Se oli mukava luettava, oikein laatuun käypä historiallisia kirjoja muutenkin lukevalle, ja antoi hyvän kuvan räätäli Stenvallin  pojan lapsuudesta nurmijärveläisessä Palojoen kylässä.

Kirjalla on osuva nimi, sillä pienen Aleksin mielipuuhaa oli metsissä vaeltelu ja luonnon tarkkailu. Hän kuljeskeli yhdessä ystävänsä Domanderin Kustaan kanssa, joka tosissaan pelkäsi hiisejä ja metsänhaltioita, vaikka Aleksi epäilikin niiden olemassaoloa. Aleksi kävi myös metsästämässä, usein isänsä ja veljiensä kanssa, sillä räätälin perheessä ei ollut leveä leipä, ja metsästä saatiin särvintä pöytään.

Jo lapsena Aleksi rakasti kuulemiaan tarinoita. Hän osasi tehdä niitä itsekin ja johti kylän lapset leikkimään mielikuvitusleikkejä. He järjestivät esimerkiksi kirkonmenot Taaborinvuorella. Jokaisella lapsella oli oma roolinsa, kenellä mahtavan isännän, kenellä pikkupiian, ja Aleksi oli itseoikeutettu pappi, joka lopetti saarnansa: "Se on sitten aamen plottis, ja jokainen menköön ommaan kottiins."

Kiertokoulun opettaja, pitäjän koulumestari, tarjoutui antamaan yksityisopetusta teräväpäiselle pojalle, ja niin aukesi Aleksi Stenvallin koulutie Helsinkiin, ensin valmistavaan kouluun ruotsin oppimiseksi ja sitten ala-alkeiskouluun. Aleksi ei viihtynyt pääkaupungissa, hänellä oli nälkä ja ikävä Palojoelle, mutta hammasta purren hän päätti jaksaa, sillä vain koulua käymällä hänellä olisi pääsy kirjallisuuden maailmaan. Hän kirjoitti itsekin runoja ja tarinoita jo varsin nuorena. Onneksi hänellä oli kannustajia, jotka kehoittivat häntä kirjoittamaan suomen kielellä: "Sitä Suomi tarvitsee, kansan elämästä kertovia näytelmiä ja romaaneja." Aleksi Stenvall otti kirjailijanimekseen Aleksis Kivi.

Pidin erityisesti siitä, että Dieckmann käytti Kiven kieltä ja sanontoja romaaninsa kerronnan lomassa, ja tulipa mieleen, että pitäisiköhän lukea Seitsemän veljestä uudelleen. Jokin runo oli mukana ihan sellaisenaan. Ajankuva 1800-luvun lasten elämästä maalaiskylässä ja koulunkäynnistä Helsingissä oli myös kiintoisaa. Kirjan lopussa oli luettelo Kiven elämän päätapahtumista, mikä oli hyvä lisä. Nuoria ja miksei vanhempiakin lukijoita varten olisi voinut olla myös luettelo aikakauden sanoista ja niiden merkityksistä, sillä luulen, etteivät nykylapset välttämättä tiedä, mikä oli fästinki. ruotimummo ja klaneetti, tai edes alatoopi tai prässirauta.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Tapahtumapaikat, Nurmijärvi ja Helsinki, ovat Uudellamaalla, joten vahvistan valloituksiani Oi maamme Suomi! -haasteessa.