perjantai 29. marraskuuta 2013

Aviojuonia koosteena

Innostuin alkuvuodesta mukaan Sinisen linnan kirjaston Marian järjestämään Aviojuonia-haasteeseen, jossa on luettu kaunokirjallisia avioliittoa kuvaavia teoksia. Haasteessa saattoi saavuttaa eri tasoja eli yhdellä kirjalla sai paperihäät ja yli viidellä kirjalla pääsi timanttihäihin. Luin kahdeksan kirjaa, joissa avioliitto oli tavalla tai toisella esillä, joten saavutin tuon korkeimman tason. 

Itse asiassa Aviojuonia-haaste jatkuu vielä tämän vuoden loppuun asti, mutta teen koosteen omasta haasteestani jo nyt ja päätän sen osaltani tähän. Olen listannut lukemiseni Haasteet 2013 -välilehdellä, mutta tässä vielä ryhmittelen ne avioliiton vaiheiden mukaan.


John Henry Frederick Bacon: Hääpäivän aamu (1892)
(WikiMedia)

Avioliiton arkea
seurasin useissa lukemissani kirjoissa. Pohjoiseen Suomeen sijoittuva Paula Havasteen historiallinen Kymmenen onnen Anna kertoi Annan elämäntarinan, johon sisältyi kaksi avioliittoa ja niiden arki iloineen ja suruineen. Ulla-Lena Lundbergin Jää kuvasi Ahvenanmaan Luodoille työhön tulleen pappisperheen arkea. Regina Raskin kirjassa Tänään kotona solmittiin avioliitto, jossa elettiin uusperheen arkea, kun puolisoiden edellisten liittojen lapset muuttivat mukana yhteiseen omakotitaloon. Niina Miettisen Israel-tytössä Katariinan avioliiton arkea varjosti miehen edellinen, nuoren vaimon kuolemaan päättynyt avioliitto.

Avioero
oli yhtenä teemana Riikka Alaharjan kirjassa Maihinnousu. Luin sen ennen blogin aloitusta enkä koskaan kirjoittanut siitä arviota, mutta näin tiivistin haasteen kommenttikenttään:
Päähenkilö Julie on historioitsija, joka opastaa turisteja Normandian maihinnousun maisemissa. Maihinnousun menneet tapahtumat kietoutuvat symbolisesti Julien oman elämän synkkiin vaiheisiin, tyttären sairastumiseen vakavaan sairauteen ja avioliiton hajoamiseen. Teemana siis mm. avioero. -- Ala-Harjan lyhyitten, lakonisten lauseitten tyyli vaati vähän tottumista, mutta loppua kohden se alkoi toimia. Saatan lukea häneltä jotain muutakin, joskus, mutta ihan vielä ei tyyli ollut se mun oma juttuni.
Muun aviokriisin 
syvänteisiin taas jouduttiin Gillian Flynnin jännitysromaanissa Kiltti tyttö, jossa vaimo katoaa ja etsinnästä ja takautumien kautta avioliiton vaiheista kerrotaan vuoroin vaimon ja vuoroin miehen suulla, aina yllättävään loppuun saakka.

Vastavihityt
Armi ja Olavi olivat pääosassa Orvokki Aution Viistotaival-kirjassa. Kirja kertoi heidän tutustumisestaan, avioliiton solmimisestaan ja avioliiton ensimmäisestä vuodesta Olavin äidin emännöimässä sukutalossa. TaoLin puolestaan kuvasi kansainvälisen avioliiton alkua kirjassaan Suomen taivaan alla: kiinalainen Ling muutti Suomeen mennäkseen naimisiin suomalaisen Kiinassa tapaamansa Tapion kanssa ja samalla, kun hän totuttautui elämään Suomessa, hän totuttautui avioliittoon suomalaisen miehen kanssa.

*** *** *** *** ***

Kiitos mukavasta haasteesta, Maria!

Nyt kun Aviojuonia-lukuhaaste on selätetty, ilmoittauduin tällä viikolla jo seuraavaan eli Suketuksen aloittamaan Ihminen sodassa -haasteeseen, jossa on tarkoitus lukea sotiin liittyviä kirjoja. Mutta siitä enemmän jossain myöhemmässä kirjoituksessa. 

perjantai 22. marraskuuta 2013

Serdar Özkan: Kadonnut ruusu

Kirjan takakannessa lukee: "Jos pidät sellaisista kirjoista kuin Alkemisti ja Pikku prinssi - vähän mystiikkaa, vähän satua ja vähän psykologiaa -, rakastat Kadonnutta ruusua." - Time Out.



Alkemistia en ole lukenut, mutta Pikku prinssiä rakastan, joten tartuin turkkilaisen Serdar Özkanin esikoiskirjaan kiinnostunein odotuksin.

Diana on kasvanut kahden äitinsä kanssa New Yorkissa ja San Franciscossa. Juuri ennen hänen valmistumistaan yliopistosta äiti kuolee. Päivää ennen sitä hän jättää Dianalle kirjeen, jossa hän kertoo, että tämän isä ei olekaan kuollut, vaan hylkäsi heidät, kun Diana oli aivan pieni, ja muutti pois Dianan kaksoissisaren Marian kanssa. Maria on koko ikänsä kaivannut kuolleeksi luulemaansa äitiä ja on saanut vähän aikaisemmin kuulla, että äiti elääkin. Äiti on saanut häneltä muutaman kirjeen, mutta ei mitään tietoa, missä hän on. Äiti jättää Dianalle tehtäväksi etsiä siskonsa, josta Diana kuulee vasta nyt, ja auttaa tätä.

Özkanin teoksen alaotsikko "Romaani etsimisestä ja löytämisestä" kertookin sitten, mitä tapahtuu tuon alkuasetelman jälkeen. Rakenteeltaan kirja on jaettu kolmeen osaa, jossa ensimmäisen näyttämönä on San Francisco, toisen täysihoitola ja ruusupuutarha Istanbulissa ja kolmannen jälleen San Francisco. Epilogissa Diana on Efesossa Turkissa. Alkua ja loppua yhdistää taiteilija, joka maalaa merimaisemia ja sinne aina yhden lokin, vaikka haluaisi nähdä kuvissaan myös lokin kumppanin.

Vähän mystiikkaa:
Eräänä iltana tämä tuuli yltyi hyvin voimakkaaksi, voimistui voimistumistaan yöllä ja hiipui aamun sarastaessa. Yhtäkkiä huone täyttyi sokaisevasta valosta. Kaikki oli häikäisevän kirkasta, niin kirkasta, etten nähnyt mitään. Korviahuumaava hiljaisuus levisi huoneeseen. 
Hiljaisuus särkyi, kun sänkyni päässä oleva vaaleanpunainen ruusu puhui minulle. Mutta tuntui kuin ääni ei olisi tullut ruususta vaan minusta. Minun sisältäni! (s. 92)
Vähän satua:
"Tiedän, että se kuulostaa teistä varmasti kummalliselta", Diana sanoi, "mutta yhdessä kirjeessään Maria kirjoitti, että te olitte opettanut häntä kuuntelemaan ruusujen puhetta."
--- Diana halusi kuulla naisen sanovan, että "ruusujen puheen kuuleminen" oli vain leikkiä, jota tämä oli leikkinyt Marian kanssa. --- Sellaisen selityksen Diana halusi kuulla, sillä hänestä tuntuisi erittäin kiusalliselta istua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei kieltäisi sitä, että osasi opettaa ihmisiä kuuntelemaan ruusuja.
"Vai niin Maria kirjoitti", Zeynep Hanim sanoi lopulta. "Eikö se olekin uskomatonta?" (s. 102) 
Vähän psykologiaa:
"Huomaathan, ystäväiseni, että Maria kävi läpi samat vaiheet kuin sinäkin. Kyse ei ole vain sinusta; jossain määrin jokainen meistä luopuu osasta itseään saadakseen muiden ihmisten hyväksynnän." 
"Niin, mutta lopussa Maria pystyi tavoittelemaan unelmaansa. Hän ei ollut Muiden odotusten orja, toisin kuin minä..." (s. 155)

Kirjassa oli useita viittauksia Pikku prinssiin ihan kirjan nimi mainiten ja saman verran ilman nimeä. Kuten jo sanoin, rakastan Pikku prinssin viisasta satua, ja vaikka Özkanin kirjassa onkin samoja elementtejä, ei se vie voittoa Saint-Exupéryn pienestä suuresta kirjasta. Mielenkiintoinen Kadonnut ruusu silti on. Ehkä mystiikan, sadun ja psykologian sekoituksessa on jotain itämaisen mystistä, joka jättää lukijan ymmärrettäväksi Dianalle tapahtuneen.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Tapahtumat sijoittuvat puoliksi Kaliforniaan Yhdysvalloissa ja puoliksi Turkkiin, mutta koska kirjailija on kotoisin Turkista, merkitsen käyneeni kirjallisesti hänen kotimaassaan omassa Maailman ympäri -lukuhaasteessani, jonka luettujen kirjojen luettelo löytyy omalta sivultaan yläpalkista. Samalla kirjaan suorituksen Lukuiloa kukkien keskellä -haasteeseen.


Serdar Özkan: Kadonnut ruusu. Romaani etsimisestä ja löytämisestä, 191 s.
Kustantaja: Minerva 2008
Amerikkalainen alkuperäisteos: The Missing Rose, 2006; suomennos englannista Päivi Paju
Kansi: Päivi Veijalainen

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Lyhyesti äänikirjasta - Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa



Viime kuussa kuuntelin "murhamamma" Agatha Christien Idän pikajunan arvoituksen äänikirjana. Nyt työmatkoilla on kuulunut Murha Mesopotamiassa, joka julkaistiin muutama vuosi Idän pikajunan jälkeen, mutta jonka tapahtumat sijoittuvat aikaan juuri ennen Idän pikajunan matkaa Eurooppaan. Itse asiassa salapoliisi Hercule Poirot oli palaamassa Mesopotamiasta eli Irakista mainitussa junassa, kun se juuttui lumeen kesken matkaa. 

Erinäisiä hajahuomioita: 
--- Irakissa tapahtumat sijoittuvat arkeologiselle kaivaukselle, jonka johtajan arkeologi Leidnerin vaimo murhataan. Oikeassa elämässä Christien mies oli arkeologi, ja kirjailija tutustui häneen matkallaan Irakissa, jossa hän vieraili kaivauksilla Urissa. Kirjailijan viralliset kotisivut kertovat, että hän oli sen ajan naiseksi harvinaisen hyvin perehtynyt arkeologiaan. 
--- Dekkarin kertojana on varsin mielenkiintoisesti arkeologisen työryhmän ulkopuolinen sairaanhoitajatar Amy Leatheran. Hän on ollut Bagdadissa työssä, mikä on juuri päättynyt, kun hän kuulee, että arkeologi Leidner etsii sairaanhoitajaa seuraksi ja turvaksi viehättävälle vaimolleen, joka pelkää jotain. Sairaanhoitaja kertojana on mielenkiintoinen valinta: hän kirjoittaa tapahtumista ja varsinkin henkilöistä tarkasti ja oivaltavasti sekä kuvailee niin kaivauksen henkilökuntaa kuin Poirot'n persoonalisuutta ja työtapoja. Siinä hän joutuu itsekin epäiltyjen joukkoon. 
--- Kaivauksella työskentelevä työryhmä on varsin kiinteä yhteisö, ja vaikkei tienoo ole ulkomaailmalta suljettu, syyllistä etsitään vakavammin sisäpiiristä. 
--- Christie osaa hämäämisen taidon. Epäilin vuoron perään lähes jokaista kaivauksella työskennellyttä, mikä epäilemättä oli kirjailijan tarkoituskin, mutta silti loppuratkaisu kaikkine kuvioineen osasi yllättää.
Pidin. Ja suosittelen perinteisten murhamysteerien ystäville. Myös Salla, Aletheia ja Jokke ovat tykänneet.

ÄÄNIKIRJAN lainasin kirjastosta. Sillä valloitan Irakin omalla kirjallisella Maailman ympäri -matkallani.


Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa, äänikirja
Kustantaja: WSOY 2010 (paperiversio 1. painos 1957)
Alkuperäinen: Murder in Mesopotamia 1936
Käännös: Eero Ahmavaara
Lukija: Pekka Autiovuori, 7 CD-levyä, 8 t 13 min, äänitetty ja julkaistu C-kaseteilla 1989

lauantai 16. marraskuuta 2013

Orvokki Autio: Viistotaival


Kyselin jokin aika sitten lukuvinkkiä muutamaan Suomen maakuntaan sijoittuvista kirjoista ja minulle suositeltiin Etelä-Pohjanmaalta muun muassa Orvokki Autiota. Kirjailijan nimi oli tuttu, joskus olin käsissäni pyöritellyt jotain hänen kirjaansa, kun olin etsinyt sukuromaania, mutta vasta nyt tartuin hänen Pesärikko-trilogiansa alkavaan Viistotaival-romaaniin.

Viistotaival on kuvaus yhden avioliiton alkuvaiheista. Olavi, pirssikuski ja ison Larvan talon 33-vuotias ainoa poika, iskee silmänsä 18-vuotiaaseen Aholan Armiin, jota kuljettaa nuorisoseuran tanssien jälkeen kotiin muitten likkojan kanssa. On kesä, ja sen kesän aikana Olavi ajeluttaa Armia Pobedassaan naapuripitäjien teillä, tuttujen näkymättömissä. Armi on otettu avatessaan sivuikkunan ja antaessaan tuulen sekoittaa hiuksia. Kesän mentyä Olavi kihlaa Armin sellaista vauhtia, ettei tyttö meinaa perässä pysyä.

Kihlaus, kuulutukset, vihkiminen, kaikki kuukauden sisällä. Armin kotiväki on vastaan, mutta antaa alaikäiselle tytölle luvan, kun luulee tämän olevan pieniin päin. Armi asuu vuottaan Larvan talossa Olavin tomeran äidin ja yhtä tomeran, joskin halvaantuneeena päivänsä sängyssä viettävän, tädin silmien alla ja komennossa. Armi on yksinäinen, Larvassa ei käy vieraita eikä hän pääse talosta mihinkään, mutta samalla hän on elämäänsä ja avioliittoonsa tyytyväinen. Isona asiana hiertää kotiin katkenneet välit, mutta nekin korjaantuvat, kun hän alkaa odottaa vauvaa ja lähtee käymään kotitalossaan.

Yllättäen ja vahingossa Armi saa tietää häneltä varjellun salaisuuden Olavin menneisyydestä. Sen myötä Armi kasvaa lasta odottaessaan aikuiseksi, ja kun vauva on syntynyt, hän tietää, mitä elämältä haluaa.

Pidin Viistotaipaleesta kovasti. Armin ja Olavin tarina imaisi mukaansa ja vei heidän suhteensa arkeen, jonka ymprille piirsivät aitoja vahvat suvut ja talot ja niiden jälkeläisiin liitetyt odotukset sekä sukujen salaisuudet, joita varjeltiin sanomalla, ettei perheessä saanut olla salaisuuksia. Tarinan alkuosa päättyi, kirjan lopussa Armin päätös viittasi tulevaan, ja siitähän on kanssa päästävä lukemaan, sen verran mielenkiintoiseen vaiheeseen Armin ja Olavin elämä tässä jäi.

Kirja on hyvin pohjalainen, siinä on paljoin dialogia eteläpohjalaisella murteella, jota oli mukava lukea, vaikkei itselläni ole samaa murretaustaa. Kieli on selkeää, konstailematonta ja sujuvaa, henkilöiden mielenliikkeet tulevat ilmi heidän teoissaan ja reaktioissaan pikemmin kuin tarkoista mielensisäisistä kuvauksista. Kirja on jaettu osiin, joille on annettu pesäpallosta noukitut otsikot, jotka kuvasivat erittäin hyvin tarinan etenemistä: Kotipesä, Lähtötaival, Ajolähtö, Viistotaival, ja Haava.

Kirja sijoittuu Etelä-Pohjanmaalle, pitäjää ei kerrota, mutta lähin kaupunki on Seinäjoki ja isommat asiat hoidetaan Vaasassa. Orvokki Autio itse on syntynyt Kurikassa. Ajankohta on 1950-luvun loppu, sillä lehdestä luetaan Fagerhomin 3. hallituksen kokoonpanosta 1958-1959.

KIRJAN lainasin naapurikunnan kirjastosta.
Haasteet: Avioliittojuonia; Oi maamme Suomi! (Etelä-Pohjanmaa/Kurikka)


Orvokki Autio: Viistotaival, 250 s.
Kustantaja: Kirjayhtymä 1980
Kannen maalaus: Kari Jylhä
Kuva: Seppo Hilpo
Kannen suunnittelu: Erkki Poutiainen

tiistai 12. marraskuuta 2013

Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies

Elämä on ollut hektistä eikä ole ollut sisäistä tilaa uppoutua tukeviin teoksiin. Lukunälkää lievittääkseni tartuin jälleen dekkariin, nopealukuiseen ja viihdyttävään. Jo jonkin aikaa tutustumislistalla on ollut kotimaisia rikoskirjailijoita, ja nyt luin Seppo Jokisen esikoisen vuodelta 1996, Koskinen ja Siimamies.


Sakari Koskinen on keski-ikäistyvä rikosylikonstaapeli Tampereen Hervannasta. Tässä sarjan alkavassa kirjassa hän työtovereineen ratkaisee tapausketjua, joka alkaa hervantalaisen lukiolaistytön löydyttyä siimalla surmattuna aivan kotinsa lähistöltä. Samoilla kulmilla liikkuu nuorten nahkatukkajengi, ja niinpä syyllistä etsitään heidän joukostaan, erityisesti kun kuollut tyttö on nähty porukan pomon tyttöystävänäkin.

Tapauksen mittasuhteet kasvavat, kun löytyy toinen, samalla tavalla tapettu tyttö ja kun iltavuorosta palaavan sairaanhoitajan päälle hyökätään samoin aikein. Syyllisen mielenliikkeitä näytetään lukijalle lyhyissä kursiivilla painetuissa luvuissa. Monen koukeron ja ajatuspolun sekä tehokkaan poliisityön jälkeen syyllinen selviää poliiseille, ja teon taustalta paljastuu surullinen ihmiskohtalo. Siinä sivussa selviää melkein sattumalta toinenkin tutkinnan alla oleva rikosjuttu.

Koskinen on monella tapaa perinteinen poliisiromaanin sankari: lähes nelikymppinen, pitkään poliisina ollut ja jo paljon nähnyt, kotona vaimo ja poika, työpaikalla pienoisyhteisö erilaisine tyyppeineen ja suhteineen. Hän näyttäytyy varsin tavallisena, rehellisenä ja ammattitaitoisena suomalaisena poliisina, joka itse kokee olevansa sosiaalisesti kömpelö. Erilaista hänessä ovat hänen rentoutushetkensä, joissa "Syvää rentoutusta kesti kenties kymmenen minuuttia. Sitten työasiat alkoivat tuikkia mieleen selkeinä ja jäsentyneinä. Eilisen tapahtumat kertaantuivat ajatuksissa kuin nauhurilla toistettuina." Kun Koskinen miettii, mitä hänen vanhempi kollegansa, nyt pitkällä sairaslomalla oleva Roine, ajattelisi asioitten tilasta, ja yrittää ajatella kuin hän, mieleen tulee Henning Mankellin Wallander, joka hänkin yritti joskus solmuisissa tapauksissa ajatella, mitä edesmennyt työtoveri olisi tehnyt.

Koskinen ja siimamies oli ihan kelpo aloitus kirjailijalta, jonka dekkareista on tullut varsin suosittuja genrestä pitävien keskuudessa. Myös Booksy aloitti Jokiseen tutustumisen tästä kirjasta, Annika taas luki sen toistamiseen.

KIRJAN lainasin kirjaston varastosta. Tampere on vahvasti läsnä teoksessa, joten kirjaan suorituksen Oi maamme Suomi! -haasteeseen (Pirkanmaa).


Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies, 245 s.
Kustantaja: Karisto 1996

maanantai 4. marraskuuta 2013

Pentti Onkamo: Kahvitauko


Viime kirjastoreissulla tartuin sarjakuvaan, mistä seikasta ansio lankeaa kahtaalle, kirjablogeille ja kirjastolle. Kirjablogeille siksi, että ne ovat saaneet mieleni avartumaan; aikaisemmin sarjakuvat olivat minulle samaa kuin Aku Ankka ja Nakke Nakuttaja sekä sanomalehtien Harald Hirmuiset ja muut stripit. Kotikaupungin kirjastolle puolestaan siksi, että siellä oli rakennettu uutuuksien esittelyn viereen sarjakuvakirjojen esittelytaso. Sen eteen pysähdyin, kiinnitin silmäni pirteään punaiseen kannessa, ja kirjan nimi sinetöi lainapäätöksen. Ehkä oli kofeiinivajetta juuri silloin.

Pentti Otsamon Kahvitauko on siis muistini mukaan ensimmäinen lainaamani sarjakuvakirja. Se kertoo tarinan suomalaisesta pienen pojan äidistä, jolta loppuu kahvi kesken päivän eikä kukkarossakaan ole yhtään rahaa. 



Hän koputtelee naapureiden oville lainatakseen kahvia, ja vasta kolmannella ovella onnistaa, kun kahvimaasta muuttanut naapuri avaa oven ja kutsuu sisään. Siitä alkaa seikkailu. Kuten hyvissä tarinoissa kuuluukin, kuvakerronnan käänteet ja varsinkin loppu yllättävät.

Kahvitauko oli miellyttävä lukea ja ravisteli niin maahanmuuttajiin helposti liitettäviä stereotypioita kuin kahvinviljelijöiden asemaakin. Kirjan tarina kerrottiin lähes pelkin kuvin, sillä yli puolet aukeamista olivat täysin tekstittömiä, ja osalla lopuistakin saattoi vain jossakin kuvassa olla sanan tai muutaman puhekupla. 



Ainoat hieman pidemmät tekstit esiintyivät kuvissa, joissa maahanmuuttovastaiset jakoivat lehtisiä torilla. Monisanaiset poliitikot ja aktivistit... Kuvat ovat selkeitä - niistä ja niiden värimaailmasta tuli nostalginen olo, mielessä väikkyy varmaan jokin lapsena lehdessä näkemäni sarjakuva. Reijo Valta blogissaan arvelee värin tulevan kirjan aiheesta. (Varoitus on paikallaan: kuvani ei ehkä toista oikein alkuperäistä värisävyä.)

Ei ollenkaan hullumpi tutustuminen uuteen genreen.

Pentti Otsamo oli ehdolla Sarjakuva Finlandian saajaksi viime vuonna Kahvitauko-teoksellaan. Tänä syksynä hän sai Taiteen edistämiskeskuksen kolmevuotisen apurahan, kuten Savon Sanomat kertoi taiteilijan haastattelussaan.


Pentti Otsamo: Kahvitauko, 61 s.
Kustantaja: Like 2012

perjantai 1. marraskuuta 2013

Kuukauden Tiina - Anni Polva: Tiina toimii

Lokakuun Tiina ei ehtinyt tänne blogiin asti ennen kuin nyt, mutta liekö sillä väliä. Vuorossa on Anni Polvan tyttökirja Tiina toimii vuodelta 1959. Sarjan edellisessä kirjassa Tiina kesälomaili mummonsa tykönä ensimmäisen oppikouluvuoden jälkeen. Tässä osassa ollaan jälleen kesän vietossa, nyt toisen luokan jälkeen.


Tiinan isä sairastuu  vakavasti ja joutuu sairaalaan moneksi kuukaudeksi. Koska hän ei ole ansaitsemassa perheen toimeentuloa, on Tiinan veli Veli mennyt kesätöihin pankkiin. Tiina ei halua olla pekkaa pahempi ja niinpä hänkin hankkii työpaikan kuukaudeksi tohtorisperheen lastenhoitajana. Tiina ei olisi Tiina, jos hän ei selviäisi tilanteesta kuin tilanteesta, vaikka palvelusväkeen kuuluvana osaakin hillitä kerkeän ja suorasukaisen kielensä yllättävän monta kertaa.

Tuntuiko minusta vain siltä vai oliko tämä Tiina vähemmän reipas ja sisälsikö se enemmän surullisia asioita kuin aikaisemmat kirjat? Huumoria riitti kyllä tässäkin, ja ajankuva (olletikin 1950-luvulta?) oli sopivan nostalgista aikuiselle tätilukijalle. Tässä välähdyksiä siitä:

Kuinka moni nykyinen lasten- tai nuortenkirja kirjoittaisi henkilöidensä ruumiillisesta kurituksesta, tosin Tiinakaan ei sitä hyväksy:
     -- Minun on mentävä, tai muuten minä saan risusta, hän [Elvi] suhahti hätäisesti... 
     Tiina istuutui ja painoi miettivänä kämmenen leukaansa. Oli sekin elämää. Hänen olonsa oli kuin ruusunpunaista vadelmahilloa Elvin päiviin verrattuna. (s. 6)
Ovatko yhteiskuntaluokat lähempänä toisiaan tänään kuin aikana, jolloin Tiina meni tohtorisperheen lapsia hoitamaan?
     Tiina keskitti ajatuksensa ikkunaverhoihin ja yritti työntää mielestään sen, että häntä pidettiin alempaan rotuun kuuluvana. Rouva osoitti sen jokaisella ilmeellään, ja Tuula [tohtorin tyttö, Tiinan ikäluokkaa] oli sanonut, ettei hän saanut sinutella häntä. -- Sinun on sanottava minulle neiti, sillä sinä kuulut palvelusväkeen. Sanoessaan niin Tuula oli kuitenkin vilkaissut ympärilleen, ettei isä vain ollut näkyvissä. 
     -- Minä sanon sinua vaikka armolliseksi rouvaksi, jos se tekee sinut onnelliseksi, oli Tiina sanonut nauraen, mutta sisimmässään häntä oli harmittanut. (s. 60)

KIRJAN lainasin kirjastosta. Kirjailija Anni Polva asui pitkään Tampereella ja ilmeisesti sijoitti Tiinan perheineen ja ystävineen Tammelan kaupunginosaan siellä, siksipä merkitsen suorituksen Oi maamme Suomi! -haasteeseen (Pirkanmaa). 

Anni Polvan Tiina-sarja:
   1. Tiina, 1956
   2. Tiina aloittaa oppikoulun, 1957
   3. Tiina kesälaitumilla, 1958
   4. Tiina toimii, 1959


Anni Polva: Tiina toimii, 164 s.
Kustantaja: Karisto 1989, 12. painos (1. painos 1959)
Kansikuva: Maija Karma