J.S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia

Lintuhäkin muotoinen soittorasia on pieni kirja, joka sisältää kokoaan suurempia tarinoita.

J. M. Meresmaan kertomuskokoelma on tosiaan kooltaankin pieni kirja, sopii taskuun tai käsilaukkuun mukaan otettavaksi. Tarinat ovat sivun mittaisia, melkein (mutta ei ihan) yhdellä silmäyksellä siemaistavia. Nopea nauttiminen on mahdotonta siksikin, että monella sivulla on lopussa sellainen yllätys, joka pakottaa pysähtymään ja makustelemaan.

En osaa laittaa Lintuhäkin muotoista soittorasiaa minkään yhden, tiukasti määritellyn genrerajan sisäpuolelle, tunnistan kirjan 24 tarinassa kummaa, kauhua, fantasiaa, unta. Kirjanen vie minut oman totutun lukumukavuusalueeni ulkopuolelle. 

Tarinassa "Ohuet seinät" kummaa on vauvan itku naapurista, se jatkuu kolmatta päivää, ja kertoja on helpottunut, kun naapuri kieltäytyy kyydistä lääkäriin: "Ääni oli karsea ja pelkkä ajatuskin huudon kuuntelemisesta tunnin automatkan ajan puistatti." Ja siihen on ihan oma outo syynsä.

Kauhu kasvaa vähitellen tarinassa "Sellaiset yöt". Se sinertää Miskan silmien alla ja murisee, kun Tom astuu liian lähelle keittiössä. Alussa on yö, joka herättää puremajälkeen käsivarressa, sitten pedonhajuinen läähätys.

Unenomainen on unitehdas tarinassa "AB Dröm Oy". Ilmassa leijuu ohuenohuita valkoisia rihmoja, seittejä. Ne ovat unenrippeitä. Viereisessä tehtaassa punotaan kohtaloita.

Vähemmän on enemmän, Lintuhäkin muotoisessa soittorasiassakin. J.S. Meresmaa kirjoittaa taiten ja punoo hienosti vinkeitä maailmoja, unia ja varjoja, jotka pakenevat reaalimaailman määrittelyjä. Pidin. Tämä on loistava tapa nauttia lyhyitä tarinoita silloin, kun aikaa on vähän, tai jopa tutustua johonkin uuteen, kuten kävi itselleni kumman kanssa.  

            J.S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia, 32 s. (e-kirja)
            Kustantaja: Osuuskumma 2019
            Kansi: J.S. Meresmaa


KIRJA on arvostelukappale. Kiitos kustantajalle.
MUUALLA: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä

Helmet-haasteessa tämä sopii vaikka kohtiin 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue, 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla, ja 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

Herta Müller: Matala maa

Matala maa on kokoelma Herta Müllerin lyhytproosaa ja hänen ensimmäinen teoksensa. Se julkaistiin Romaniassa sensuroituna vuonna 1982 ja Saksassa kokonaan pari vuotta myöhemmin. Kirjan niminovelli on teoksen pisin, 75 sivua, muut neljätoista kertomusta ovat mitaltaan yhdestä muutamaan sivuun. En oikein osaa niitä novelleina pitää, mutta kaikkineen kirjan tekstit muodostavat kokonaisuuden ja kertovat elämänmakuisen, joskin apean tarinan eräästä romaniansaksalaisesta kylästä joskus toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

"Silloin kylään oli tullut valokuvaaja. Minä olin pullukka ja ranteissani oli kuopat. Päässä minulla oli rulla joka laitettiin siihen aina pyhäpäivinä, se kostutettiin sokerivedellä ja kierrettiin kauhanvarren ympärille. Se oli mennyt vinoon kuten kaikkina pyhäpäivinä, sillä kammatessaan äiti itki kun isä oli taas tullut juovuksissa kapakasta."

Novellin "Matala maa" kertojana on nimettömäksi jäävä pikkutyttö, joka omasta lapsen näkökulmastaan havainnoi ihmisiä ja elämää kotikylässään. Kylän asukkaat ovat svaabeja eli romaniansaksalaisia. Herta Müllerin tekstissä ajatus virtaa asiasta toiseen, siitä pian kolmanteen, pakottomasti. Kerronta on realistista, eikä söpöstelyyn tai tunteiluun tuhlata sanoja, mutta uniin tulee oma maaginen maailmansa. Kylä on köyhä, ihmiset maatöitä tekeviä ja elämä vaatimatonta ja puutteellista. Tytön kotona ei ole sen kummempaa, isä on viinaan ja vieraisiin naisiin menevä, mistä äiti saa aiheen itkeskelyyn. Elämä riitaisessa kodissa näyttäytyy harmaalta, ankealta ja ilottomalta. Silti siinäkin on hetkensä. 

Kokoelman muut kirjoitukset ovat lyhyitä tarinoita, jotka jatkavat ja laajentavat niminovellin teemaa. Joissain niistä kertoja on selvästi vanhempi tyttö, jo teini-iässä. Osa on melkoisen absurdeja, ja kaikkea tajunnanvirtaa en pysty ymmärryksellä seuraamaan. Kaikkein mielettömin leikittely on viimeinen, yhden sivun, tarina "Työpäivä", jossa asiat heittävät häränpyllyä:

"Ruokakaupasta ostan lehden, kävelen sitten pysäkille ja ostan voisarven ja nousen lehtikioskilta raitiovaunuun. Poistun raitiovaunusta kolme pysäkkiä ennen vaunuun astumistani."

Humoristisin on kertomus "Kyläkronikka", jossa sivalletaan sosialistista järjestelmää. Müllerin teos julkaistiin Romaniassa sensuroituna, ja voisin kuvitella, että ainakin "Kyläkronikkaa" karsittiin siitä pois, mutta tässä voin olla väärässäkin. Pari otetta kertomuksesta:

"Sivukujilla kuulee varhain aamuhämärissä kanojen kotkottavan ja hanhien kaakattavan ja sähisevän. Sitten kun ulkona on jo valoisaa tai kuten kylässä sanotaan keskellä kirkasta päivää, kotkotus, kaakatus ja sähinä hukkuvat siihen että naiset joita kylässä sanotaan emänniksi juttelevat aitojen ja puutarhojen yli, mitä kylässä sanotaan rupatteluksi. Puutarhat ovat aina vastakitkettyjä ja möyhittyjä mitä kylässä sanotaan hoidetuiksi."

"Monet talonpojat väittävät, ettei kollektivisoinnin tai kuten kylässä sanotaan pakkoluovutuksen jälkeen ole enää kunnon satoa saatukaan. Pakkoluovutuksen jälkeen, sanovat talonpojat, ei paraskaan maa ole ollut minkään arvoista, ja kylänvanhin väittää että kotipuutarhojen ja peltojen maan välillä on iso ero, niin iso ettei uskoisi niiden koskaan samaa maata olleenkaan."

Herta Müller (s. 1953) syntyi ja kasvoi romaniansaksalaisena pienessä Banaatin svaabilaiskylässä, joten kirjassa varmasti näkyy hänen omia lapsuuden muistojaan. Vuonna 2009 Müllerille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto. Aikaisemmin olen lukenut häneltä romaanin Hengityskeinu. 

        Herta Müller: Matala maa, 137 s.

        Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 232), 2009 (2. p.) (1. suom. p. 1989)

        Alkuperäinen: Niederungen, 1982 ;  suomentaja: Raija Jänicke

        Kansi: Markko Taina

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Eniten minua kiinnostaa tie, Keltainen kirjasto, Kirja-aitta, Leena Lumi, Nannan kirjakimara, Tahaton lueskelija, Yhtä sun toista

HAASTEET: Kuukauden kieli -lukuhaasteessa syyskuun kieli on ollut saksa. Liiityn tällä kirjalla myös uuteen Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen, jossa luetaan vähintään yksi naisen kirjoittama klassikkoteos. Jospa parin muunkin naisnobelistin kirjan ehdin siihen lukea ennen haasteen päättymistä naistenpäivänä 8.3.2019.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Alkuvuodesta tykästyin kovasti Petri Tammisen uutuuskirjaan Suomen historia. Nyt kaivoin omasta hyllystä hänen aikaisemman teoksensa Muita hyviä ominaisuuksia, joka sekin tarjosi mukavan hykerryttävän lukukokemuksen.

Muita hyviä ominaisuuksia antaa kurkistaa suomalaisen keski-ikäisen miehen sielunmaisemaan. Hämmentävällä rehellisyydellä ja lyhyinä tarinoina tai anekdootteina kirjailija kertoo ujoudestaan ja ulkopuolisuuden tunteistaan, vertaa itseään muihin miehiin "meillä päin", pohtii kirjailijuuttaan ja paljastaa kirjalliset esikuvansa. 

"Löysin Meren, Tuurin ja Hyryn, huomasin että vahvimmankin proosan päähenkilöt ovat sittenkin meitä sivullisia, olemassaoloaan jatkuvasti mittaavia ja paikantavia tarkkailijoita. Kirjat tuntuivat myötätunnon osoitukselta. Elämä ei tuntunut, se oli kuin pitkä paikalleen juuttunut kevät, raaka ja hymytön." (Menevät miehet)

Hiljaisen ja ujon miehen pääasiallinen tai ainakin hallitsevin tunne on häpeä tai sen pelko, mitä muut hänestä ajattelevat. Se saa toimimaan tietyllä tavalla tai olemaan toimimatta. Niin suomalaista. Petri Tamminen kirjoittaa tavalla, jossa oma kokemus tuntuu, ja siksi se on rohkeaa. Eleetön huumori kutittelee naurua, vaikka tarinoilla on vakava ja kipeä pohjavire. Ne tulevat iholle.

Petri Tammisen proosa on yhtä herkullisen niukkaa kuin mitä muistan Suomen historiasta. Muita hyviä ominaisuuksia on hauska ja vakava samaan aikaan. Kirjailijuus on läsnä, mainioita ovat Tammisen viittaukset muihin kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa sekä kertomukset osallistumisista erilaisiin kirjallisiin tapahtumiin. Lukeminen ja kirjoittaminen on tapa olla elämässä, jossa toisten kanssa oleminen ei ole samalla tavalla helppoa ja luontevaa. Tamminen on taitava itseironiassaan.

"Kirjoittaminen pelottaa minua, se on minusta pelottavaa, mutta jos lauseiden alta kuultaa lapsuudesta tuttujen hiljaisten miesten ääni, teksti alkaa vaikuttaa sen verran yksinkertaiselta että uskallan sitä kirjoittaa." (Miesten puheet)

Petri Tamminen on julkaissut vuodesta 1994 lähtien toistakymmentä romaania tai lyhytproosateosta. Useita kirjoja on myös käännetty eri europpalaisille kielille. On vain paikallaan, että viime vuonna Tamminen sai Otavan kirjasäätiön Veijo Meri -palkinnon, sillä Meri on hänen mestarinsa. Palkintoperusteluissa Tammisen kirjoittamisesta sanotaan näin: "Tammisen kieli on kirkasta ja hengittävää, lukijalle tilaa antavaa mutta pohjaan asti ajateltua. Hänen proosansa on täynnä hienoja ottoja elämästä, muistoista ja unelmista. Tamminen näkee arkitilanteisiin kätkeytyvät merkittävät hetket ja kuvaa niitä sielua puristavan tunnistettavasti."

        Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia, 144 s
         Kustantaja: Seven 2011 (1. sidottu painos Otava 2010)
         Kansi: Piia Aho

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos).
MUUALLA kirjaa luettiin paljon muutama vuosi sitten, esimerkiksi blogeissa Kirjainten virrassa, Luettua, Pieni kirjasto, Täällä toisen tähden alla
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 73).

Petri Tamminen: Suomen historia

"Meillä Keski-Suomen keskussairaalassa koko sydäntautien osasto seurasi sitä Miedon kisaa. Kun kamppailu lopulta ratkesi Wassbergille, osastonlääkäri sanoi: 'Kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan.'" (Mieto häviää, 1980)

Petri Tamminen kirjoittaa lyhyttä proosaa. Niukkuudessaan se paikoin naurattaa, paikoin ihmetyttää, paikoin herättää jonkin ihan uuden ajatuksen sinänsä tutuista asioista ja paikoin nostattaa tunteen pintaan. Vaikuttavaa kirjallisuutta siis.

Innostuin Petri Tammisen uusimmasta kirjasta Suomen historia tammikuisessa Kirja vieköön! -illassa. Lyhyet tekstit sopivat erinomaisesti lavallakin tulkittavaksi, kuten Taisto Oksanen osoitti. 

Kirjan syntyvaiheet ovat poikkeukselliset. Kirjailija haastatteli kirjaa varten yli 500 ihmistä yksitellen tai erilaisissa ryhmissä ja pyysi heitä kertomaan omia muistojaan. Niistä hän valitsi ja kirjoitti kokoelmansa, josta muodostui Suomen historia sen koko satavuotisen itsenäisyyden ajalta. Petri Tammisella on aivan erityinen taito maalata lyhyin vedoin kuva jostain yleisesti tunnetusta ja nostaa siinä esiin yllättävä yhden ihmisen henkilökohtainen näkökulma tai tuntemus. 

Jostain syystä minua kovasti kosketti yksi jatkosodan aikaisista kertomuksista, se ihmisyys, jota osoitettiin toisille Luojan luomille heidän alkuperästään huolimatta. Aleksi, venäläinen sotavanki, majoitettiin hämäläiseen torppaan ja sai ainoan kamarin käyttöönsä, kun isäntä ja emäntä nukkuivat tuvassa. Sitten tuli poika rintamalta lomalle.

"Emäntä meni pellolle Aleksia vastaan ja sanoi, että ei pidä pelästyä vaikka talossa on nyt suomalainen sotilas, se on heidän poikansa. Illalla mietittiin, missä poika nukkuu, ja sovittiin että kamarissa. Näin kului viikko. Tehtiin peltotöitä, syötiin, nukuttiin ja elettiin niin kuin ihmiset elävät, sitten pojan loma loppui ja hänen piti lähteä takaisin rintamalle." (Jatkosota, 1941)

Petri Tammisen kerronta on melkein lakonista, siinä on huumoria ja suomalaista surumielisyyttä. Pidin kirjasta kovasti. Ja yllättäen löysin yhden tutunkin kirjassa käytettyjen muistojen kertojista, jotka on listattu kirjan lopussa. Omassa hyllyssä nököttää pari muuta Tammisen kirjaa, jotka ovat odottaneet sopivaa hetkeä. Se taitaa koittaa melkoisen pian.

      Petri Tamminen: Suomen historia, 157 s
       Kustantaja: Otava 2017
       Kansi: Piia Aho

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA sen ovat ehtineet lukea Elina/Luettua elämää, Katja/Lumiomena, Laura/Lukuisa, riitta k/Kirja vieköön!, Sirri/Sivutiellä, Tuija/Tuijata. Kulttuuripohdintoja

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste (8. Suomen historiasta kertova kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 12).

Suomen historia tuli tuttavaksi Kirja vieköön -illasta. Huomenna on helmikuun Kirja vieköön! -ilta ja siellä yhtenä vieraana Venla Hiidensalo. Tällä hetkellä minulla on kesken hänen uusi historiallinen romaaninsa Sinun tähtesi. Siitä enemmän, kunhan olen ehtinyt lukea sen.

Joel Pettersson: Sininen kehä

Sininen kehä, Kertomuksia on erikoinen kirja, jota on vaikea sijoittaa mihinkään valmiiseen muottiin.

Kirja ensinnäkin ilmestyi vasta viime vuonna, vaikka Joel Pettersson eli elämänsä jo 1892-1935. Kansiliepeen mukaan hän oli ahvenanmaalainen kirjailija ja taidemaalari, joka kirjoitti tuhansia sivuja proosaa, erityisesti kertomuksia, mutta myös näytelmiä. Vasta 1970-luvulla hänen kertomuksiaan julkaistiin neljä kokoelmaa. Vuoden 2000 jälkeen julkaisuun on päässyt lisää kokoelmia, ja myös suomeksi käännettyinä. Sininen kehä on kolmas suomennettu valikoima.

Toisekseen Sininen kehä on sisällöltään moninainen ja vaihteleva. Sieltä löytyy lähettämättömiä kirjeitä, joissa Pettersson kuvaa arkielämäänsä ja usein eksyy kauas mielikuvituksen poluille omaperäisellä tavalla. Kertomukset on koottu omiksi ryhmikseen, joiden otsikot liittävät ne Petterssonille tuttuun ympäristöön: "Kirjailija", "Kylä", "Meri". Yksi otsikko on "Tarinat", ja se varsinkin sisältää kertomuksia, joita kutsuisin aikuisten saduiksi, joissa eläimet, puut ja vesipisarat muuttuvat elollisiksi olennoiksi. Unikin voi etsiä nukkujaa:

Kun olin hyvin nuori, olin kerran kaukana kotoa, makasin vieraassa huoneessa saamatta unta. En pystynyt nukkumaan ollenkaan. Olin ensimmäistä kertaa poissa kotoa, ja vasta nyt ymmärrän, miksi en saanut sinä iltana unta. Uni ei löytänyt minua. Miten se olisikaan löytänyt, hyvä, siunattu uni. Se oli aina löytänyt minut iltaisin kotisängystäni. Näen nyt miten uni etsi minua, käänteli vuodevaatteita, nosti patjaa. (Lentoon lähtevä mielikuvitus, s. 21.)

Kirjan teksteistä voi paikoin aistia, että ne on kirjoittanut taidemaalari, joka on vaihtanut siveltimensä sanoihin:

Jo eilen oli etelässä pilviseinämä, kuin pyöränpuolikkaan yläreuna. Oikeastaan se ei ollut seinämä, vaan iso määrä riekaleita, jotka levisivät toistensa päälle. Riekaleitten välissä oli pieninä rakoina sitä tyhjyyttä, jota sanotaan taivaaksi. Riekaleet olivat aluksi valkeita. Kun aurinko nousi taivaanrannan ylle ja huusi: "Ohhohhoijaa", silloin riekaleet kellertyivät. (Lähettämätön kirje, s. 79.)

Joel Pettersson kirjoitti myös näyttämölle, ja kertomuksissaankin hän rakentaa kuva- ja äänimaailman lukijalleen. Näin hän kuvaa äitinsä aamutoimia:

Äkkiä tulee liikettä, se on latautunut vähitellen.Muori kaataa vettä lehmien pataan. Kun hän työntää kauhan vesisaaviin kuuluu pull. Saavista padan viereen on kaksi askelta. Boff, puff. Ensimmäinen askel osuu matolle, ääni on pehmeä, toinen paljaalle lattialle, sen ääni on kovempi. Muori lorisuttaa veden pataan. Loo-o-o-o-r-rr. Sitten hän astuu takaisin saaville, ensin puff ja sitten boff. (Lähettämätön kirje, s. 76.)

Sininen kehä, Kertomuksia on omaperäistä kielenkäyttöä, saariston maalaisarjen realismia, sadun fantasiaa ja maailmaa taiteilijan ja ajattelijan silmin. Joissakin kertomuksissa on uskonnollinen teema kuten tarinoissa "Aatami ja Eeva ja onnentunne" sekä "Saatana-setä". Luin kirjaa pieninä paloina, ja jokin kielen arkisuuden ja fantasian yhdistelmässä kiehtoi. 

Joel Pettersson asui elämänsä Ahvenanmaalla lukuun ottamatta parin vuoden jaksoa, jolloin hän harjoitti taideopintoja Turussa. Joissakin kertomuksissa vilahtavat paikannimet kuten Ahvenanmeri, jäätie Maarianhaminaan, Lumpar, Norrskog. Jälkisanoissa tekstien toimittaja Ralf Svenblad selostaa lyhyesti Petterssonin elämänvaiheet. 

Osallistun tällä kirjalla Oi maamme Suomi-maakuntahaasteeseen.

KIRJAN löysin kotikaupungin kirjaston palautettujen vaunusta.


Joel Pettersson: Sininen kehä, Kertomuksia, 240 s.
Kustantaja: Pequod, 2012
Kannen kuva: Joel Pettersson, Mänty, öljymaalaus, 1916
Kirjailijan käsikirjoituksesta toimittanut, Jälkisanat: Ralf Svenblad
Valikoinut ja suomentanut: Antero Tiusanen