Suomen lasten majakkakirja & Suomen lasten linnakirja

Hyvää 103. itsenäisyyspäivää meille kaikille!

Lukaisin hiljattain kaksi viehättävää lasten tietokirjaa, jotka sopivat esiteltäviksi tänään, sillä ne kertovat maamme historiasta ja luonnosta. Toinen kirja on Suomen majakoista ja toinen Suomen linnoista.

Raili Mikkasen ja Sirkku Linnean Suomen lasten majakkakirja on hilpeä satu Moona-lokista, joka tapaa hylkeen ja antaa sille nimen Ville. Yhdessä ne päättävät lähteä tutkimaan Suomen majakoita. Toinen ui ja toinen lentää Porvoon edustalta Söderskärin majakalta Ahvenanmaan taakse Märketin majakalle, ja matkalla tutustutaan monen majakan historiaan, niistä kerrottuihin tarinoihin sekä meressä ja majakkasaarilla asuviin eläinkunnan edustajiin. Näitä ovat esimerkiksi Suomenlinnan majakanvartijan kissa, Lågskärin Urmas-rantakäärme ja Märketin Samu-sammakko.

Ystävysten matkalle sattuu seikkailuja ja myrskyjä, ja he oppivat paljon ennen kotiinpaluuta, myös ystävyydestä. Sirkku Linnea on kuvittanut sadun iloisesti, ja sivuille on sinne tänne ripoteltu pieniä tietolaatikoita majakoista ja saariston eläimistöstä. Kustantajan sivulla kirjan ikäsuositus on 5-12-vuotiaille, ja luulen, että pienimmät viihtyvät hyvin sadun parissa, mutta myös isommat löytävät kaikkea mielenkiintoista tutkittavaa.

            Raili Mikkanen & Sirkku Linnea: Suomen lasten majakkakirja, 57 s.
            Kustantaja: Minerva 2018
            Kansi ja kuvitus: Sirkku Linnea

Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja on koottu samantapaisesti kuin majakkakirja, mutta linnoista ja linnoituksista. Teos on selkeästi vanhemmille lapsille kuin majakkakirja. Historiasta kertovat tekstit ovat pitempiä, mutta lomassa on linnoista kerrottuja juttuja ja tarinoita, mutta sadunomaista kehyskertomusta ei tässä kirjassa ole. 

Laura Valojärven kuvitus on kaunista, mielikuvistusta ruokkivaa ja antaa hieman hämyisen asun vaikkapa Raaseporin linnan kummitustarinalle. Kirjassa on paljon majakkakirjaa enemmän tekstiä, ja mielestäni kirjaa sopii paremmin isommille, jo lukemaan oppineille lapsille.

            Raili Mikkanen & Laura Valojärvi: Suomen lasten linnakirja, 95 s.
            Kustantaja: Minerva 2011
            Kansi: Laura Valojärvi ja Leena Kilpi

KIRJAT olen ostanut lahjapaketteihn.

Helmet-haasteessa sijoitan Suomen lasten majakkakirjan kohtaan 2. Iloinen kirja, sillä se on hauska ja täynnä elämäniloa.

 

Suomen lasten linnakirjaa (ja montaa muuta opusta) olen lukenut Lilli-kissan kanssa (kuvassa kirjahyllyssä valitsemassa luettavaa ;-)), joten kirja sopii kohtaan 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa.

Raili Mikkanen: Teatteriin! - Ida Aalbergin nuoruus

Ida Aalbergin lapsuuskoti, nyt museona

Ida Aalbergin kutsumus näyttelijäksi ja teatterin lavalle oli pakottava. Juuri ennen 17-vuotispäiväänsä hän karkasi kotoaan Janakkalan Leppäkoskelta, tosin isän tieten, ja osti junapiletin ensin Hämeenlinnaan ja sieltä pian Helsinkiin. Se oli alku pitkälle ja uskomattomalle tielle, jolla Idasta tuli Suomalaisen Teatterin suuri diiva, kansainvälisesti tunnettu näyttelijä sekä lyhyeksi aikaa jopa Kansallisteatterin taiteellinen johtaja ja ohjaaja.

Teatteriin! : Ida Aalbergin nuoruus on Raili Mikkasen kirja kuulun näyttelijän lapsuus- ja nuoruusvuosista sekä parista kouluvuodesta Helsingissä. Ida syntyi vuonna 1857 Janakkalassa Etelä-Hämeessä, hänen vanhempansa olivat työssä Leppäkosken kartanossa. Kun rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui 1862, Idan isästä Antti Ahlbergista tuli yksi Suomen ensimmäisiä ratamestareita. Perhe sai asuttavakseen Leppäkosken aseman tuntumasta ratamestarin puustellin.

Idan vanhemmat halusivat kouluttaa lapsiaan, ja perheen esikoinen, poika, kävi koulua Hämeenlinnassa. Seuraavana olisi ollut Idan vuoro käydä koulutielle, mutta ne rahat tarvittiin häntä nuoremman pojan kouluttamiseen. Ida oli katkera, mutta ajan tavan mukaan poikien kouluttamista pidettiin tärkeämpänä kuin tyttöjen. Idankin vuoro tuli, hän pääsi säätyläisten kummiensa avustuksella uuteen Suomalaiseen tyttökouluun Helsinkiin. Parin vuoden kuluttua koulunkäynti loppui huikentelevaisen isän rahavaikeuksiin, ja Idan piti palata kotiin Leppäkoskelle.

Jo Helsingissä Ida pääsi teatteriin katsomaan näytelmää ja sai itsekin esiintyä lausujana koulun juhlissa, mutta varsinaisesti palo teatteriin syttyi talvella 1874, kun Idaa tultiin ratamestarin kotoa pyytämään näytelmään naapurikylässä järjestettävissä iltahuveissa. Saatuaan kotoa luvan Ida oli onnensa kukkuloilla, hän nautti täysin siemauksin harjoittelusta muiden nuorten kanssa ja hänen taitava ja eläytyvä näyttelemisensä herätti ansaittua huomiota. Ida oli löytänyt kutsumuksensa ja syksyllä hän karkasi pyrkimään Suomalaiseen Teatteriin.

Raili Mikkanen kirjoittaa sujuvasti ja kiinnostavasti, tarinoiden. Alkusanojen mukaan hän on tavannut janakkalalaisia, käynyt kirjastoissa ja arkistoissa tehdessään taustatyötä. Kirjassa on kahdeksan valokuvasivua sekä lopussa kronologinen listaus Ida Aalbergin elämäntapahtumista. Teksti on sen verran helppolukuista, että arvelen kirjan olevan kirjoitettu kouluikäisille elämänkerralliseksi romaaniksi. Tutkailin vähän, miten kirjastot ovat luokitelleet teoksen. Hajonta ulottuu näyttämötaiteen historiaan liittyvästä tietokirjasta elämäkertaan ja kaunokirjalliseen kirjaan, osassa se on luokiteltu aikuisten kirjallisuudeksi, osassa taas lasten ja nuorten. 

Ylemmässä kuvassa on Ida Aalbergin lapsuuskoti Leppäkoskella Janakkalassa kesällä 2016. Rakennuksessa on Ida Aalberg -museo, joka on yleisölle avoin heinäkuussa muutaman viikon. Museo on kiinnostava paitsi näyttelijän lapsuuskotina myös rautateiden historiaan liittyvänä. Se rakennettiin Suomen vanhimman radan rakennuksen ensivaiheessa ja on yksi harvoja, ellei ainoa, säilyneitä ratamestareiden virkataloja tuolta ajalta. 

        Raili Mikkanen: Teatteriin! - Ida Aalbergin nuoruus, 109 s
         Kustantaja: Otava 1990

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA: Kirjan nurkkaan, 
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 83), Taiteilijaromaanihaaste

Raili Mikkanen: Laulu Punaisesta huoneesta

Reilu sata vuotta sitten Suomeen tuotiin noin 3000 kiinalaista vierastyöläistä. Syyskesällä 1916 oltiin keskellä maailmansotaa, ja Venäjä halusi vahvistaa Pietarin turvallisuutta linnoittamalla Helsingin saksalaisten maihinnousun varalta. Työvoimaa tarvittiin lisää, ja niinpä Kaukoidästäkin tuotiin tuhansia miehiä raivaamaan metsää linnoitustöiden alta. Kiinalaiset työskentelivät Helsingin ympärillä Espoossa, Kauniaisissa, Helsingin maalaiskunnassa (nykyinen Vantaa) ja Sipoossa. Jo seuraavana vuonna kiinalaiset lähetettiin pois Suomesta.

Näihin historiallisiin tapahtumiin Raili Mikkanen sijoittaa romaaninsa Laulu Punaisesta huoneesta. Se on kertomus suomalaisesta Annikasta ja kiinalaisesta Yaosta, jotka kohtaavat, tutustuvat ja rakastuvat. Heidän polkunsa kuitenkin eroavat, kun viimeiset kiinalaiset lähetetään Pietarin kautta takaisin Kiinaan. Eron ei kuitenkaan ole tarkoitus olla pysyvä.

Annika asuu yksin kotonaan, isä on kuollut, äiti hoidettavana Hyvinkäällä parantolassa. Äidin mentyä hoitoon Annika on toimeton, miettii opiskelun aloittamista yliopistossa ja työn hakemista ja käveleskelee hämärässä metsässä. Yhtäkkiä hän kohtaa ihmisen, joka näyttää erilaiselta, mutta sen sijaan, että pakenisi, Annika alkaakin puhella Yaon kanssa. Tämä toimii kiinalaisten tulkkina työmiesten ja heitä valvovien venäläisten kasakoiden välillä, ja venäjästä tulee Annikan ja Yaon yhteinen kieli.

Suomalaiset pelkäävät kiinalaisia, sillä he ovat enimmäkseen vangittuja rikollisia, joille on annettu mahdollisuus joko istua venäläisessä vankilassa pitkä tuomionsa loppuun tai lähteä kauas Suomeen linnoitustöihin ja sen jälkeen päästä vapaaksi. Siihen on Yaokin tarttunut, sillä hänet oli tuomittu rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt. Suomen kylmässä talvessa ja huonoissa majoitusoloissa monet kiinalaiset ryöstelevät ja tekevät muita rikoksia, jopa murhaavat. Siksi Annikan ja Yaon heräävä ja kasvava ystävyys on ehdottomasti pidettävä salassa. He tapaavat sunnuntaisin, Annika antaa ruokaa ja isävainajansa vaatteita palelevalle kiinalaistulkille, ja löytyypä isän kirjastosta jokunen venäjänkielinen kirjakin lukeneelle miehelle. 

Tapaamisten aikana Annika ja Yao päättävät alkaa kertoa toisilleen jostain oman maansa kirjasta. He uskovat, että siten he tutustuvat toistensa kotimaihin ja sen ihmisiin parhaiten. Yao valitsee jaettavaksi kiinalaisen tarinan Punaisen huoneen uni ja Annika suomalaisen paljon kohutun Johannes Linnankosken romaanin Laulu tulipunaisesta kukasta. Kumpikin odottaa salaisia tapaamisia ja keskusteluja malttamattomana, vähitellen he alkavat koskettaa toistensa sydämiä herkällä ja kauniilla tavalla. Yaon vierailut on kuitenkin huomattu, eikä naapurusto katso Annikaa enää hyvällä.

Raili Mikkanen rakentaa kertomuksensa kauniisti ja viipyillen. Hän kertoo kiinalaisten vierastyöläisten karuista oloista Yaon kautta ja heidän tekemistään rikoksista ihmisten puheina ja sanomalehtiuutisina. Annika ajattelee paljon, miettii oman toimintansa epäsovinnaisuutta, tunteittensa heräämistä, tulevaisuutta. Yao kirjoittaa mielikuvituskirjeitä äidilleen Kiinaan, sillä oikeiden kirjeiden kirjoittaminen tai lähettäminen on mahdotonta. Mikään toimintaromaani teos ei ole, mutta se avaa yhden mahdollisen ja mielenkiintoisen ikkunan Suomen historian vaiettuun vaiheeseen. Annikan pohdintojen kautta lukija saa kurkistaa viime vuosisadan alun nuoren ylioppilaan mieleen: mikä on elämässä naiselle mahdollista, mikä sallittua. Jotain omaksi itsekseen kasvamistakin Annikan kehityksessä on.

Pidin kirjan liittymisestä vaiettuihin historiallisiin tapahtumiin sekä kirjan intertekstuaalisuudesta. Myös kieleltään kirja on sujuvaa ja hienoa luettavaa. Raili Mikkanen on kirjoittanut useita kirjoja historiallisista henkilöistä, ja tämä romaani houkuttelee tarttumaan muihinkin hänen romaaneihinsa. Aikaisemmin olen lukenut kirjailijan viehättävän neliosaisen nuortenromaanisarjan Noitavainojen aikaan, jonka aloittaa Kahdentoista vala.

        Raili Mikkanen: Laulu Punaisesta huoneesta, 272 s.
        Kustantaja: Minerva 2012
        Kansi: Päivi Veijalainen

KIRJA on kirjastolaina.

MUUALLA kirjan ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Morre. Taustaa ja aikalaiskertomuksia linnoitustöistä yleensä ja niihin tuoduista kiinalaisista löytyy Ylen Elävästä arkistosta.

HAASTEET: Muuttoliikkeessä-lukuhaaste, koska kirjan aiheena on Suomeen 1916 tuodut kiinalaiset vierastyöläiset; 100 suomalaista kirjaa (no 46).

Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika

Neljäs ja toistaiseksi (?) viimeinen osa Raili Mikkasen historiallista nuortenromaanien sarjaa on nimeltään Hopearenkaan taika. Jo sarjan edellisestä osasta tutuksi tullut saksalaissyntyinen kauppiaanleski haluaa nähdä vielä vanhoilla päivillään isiensä maan.

Leskirouva Katarina Kalmi pyytää matkaseurakseen Saksaan Anna Mikontyttären, jonka sisar Margareeta saa tilaisuuden lähteä mukaan. Kaikki on tytöille uutta: merimatka isolla purjeveneellä, Itämeren rannalla sijaitsevan hansakaupungin vilske ja seurapiirit, heidän asuintalonsa vauraus ja koko. Anna on jo Vaasassa ollessaan oppinut saksaa, ja Margareetakin oppii vähitellen matkan aikana. Eletään edelleen 1600-luvun loppua.

Parasta Saksassa on heidän isäntäväkensä iso kirjasto, josta Anna ihmeekseen löytää naisten kirjoittamia kirjoja - ei hän tiennyt sellaisia olevan olemassakaan. Margareta taas on haltioissaan, kun heidän vierailunsa isäntä, lääkäri, tuo hänen katsottavakseen kirjan, jossa on kuvia ihmisen sisältä. Miten paljon ne opettavatkaan nuorta naista, joka on tuskin lukutaitoinen, mutta joka tietää heti, miten paljon kuvat auttavat häntä oppimaan  parantajantaitoja.

Matka päättyy surullisesti, ja tyttöjen on palattava koti-Suomeen. Toisen sydän riemuitsee, mutta toisen on samalla haikea, kun hän katsoo hopearengasta, jonka hän sai mukaansa. Monta yllätystä on edessä ennen kirjan päätöstä, mutta niidenkin selvittyä minua jäi kovasti kiinnostamaan, millaisiin vaiheisiin elämä tyttöjä vielä kuljettaisi. En tiedä, onko Mikkanen suunnitellut sarjalle jatkoa.

Jälleen oiva lukukokemus, jonka seurassa viihdyin. Luin samaan aikaan tämän kanssa Tuurin Ullan kirjaa (bloggaus tulossa myöhemmin), jossa myös oltiin Saksan rannikon tuntumassa ja liikuttiin saksalaisessa kaupungissa, ja ajoittain jouduin keskittymään siihen, mitä oikein tapahtui kummassakin kirjassa, kun ajankohtakin on suhteellisen sama. Mutta se vain opetti minulle, ettei pidä lukea liian samoissa maisemissa tapahtuvia kirjoja yhtaikaa!

Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika, 252 s.
Kustantaja: Tammi 2010
Kansi: Kaarina Kaila

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta. Sarjan edelliset osat ovat:
Kahdentoista vala
Myrkkypuun marjat
Pähkinäpuinen lipas

Raili Mikkanen: Pähkinäpuinen lipas

En malttanut olla jatkamatta Raili Mikkasen historiallista nuortenromaanisarjaa 1600-luvun lopusta, sen verran kiinnosti tietää, mitä sisaruksille jatkossa tapahtui. Sarjan ensimmäisessä osassa Kahdentoista vala etualalla ovat kolmen sisaruksen äiti Briitta Joosepintytär ja esikoinen Kirsti, joka mieltyy lähiseudulle sukulaistaloon töihin tulleeseen Juhoon. Toisessa osassa Myrkkypuun marjat pääosan saa tyttäristä keskimmäinen eli Margareeta, joka muuttaa Kirstin lähelle asumaan omaa torppaa.

Tässä kolmannessa osassa pääsee pikkusisko Anna esiin. Hän on jo hyvin nuorena mennyt pikkupiiaksi naapuriin Pennalan taloon, jossa häntä kohdellaan hyvin. Jopa Annan unelma lukemaan oppimisesta toteutuu, kun emäntä opettaa häntä yhdessä omien lastensa kanssa. Käydessään vanhassa kotimökissä Anna löytää tupasen eläinnurkkauksesta äidin aikoinaan lattiaan kätkemän lippaan. Sen lukkoon sopii avain, jonka äiti oli ennen kuolemaansa Annalle antanut kertomatta sen enempää, minkä avaamiseen se oli tarkoitettu.

Pähkinäpuisen lippaan sisältä löytyy tietoja, jotka kiihdyttävät Annan ja hänen sisartensa mieltä. Anna päättää lähteä Vaasaan selvittämään lippaan salaisuutta,  ja siihen tarjoutuukin sopiva tilaisuus, kun hän pääsee siellä asuvan saksalaissyntyisen leskirouvan seuralaiseksi. Ja mikä mukavinta, Pennalan Vihtorikin käy Vaasassa triviaalikoulua.

Pähkinäpuinen lipas on edellisten osien tapaan nopealukuinen ja viihdyttävä kirja historiallisista romaaneista pitäville. Siinä on arvoitus, seikkailua, ripaus romantiikkaa ja Suomen historian ajankuvaa 1600-luvun lopulta. Toivon, että nuoret löytävät Mikkasen kirjat. Itsekin uppoudun mielelläni hetkeksi niiden maailmaan ja huomaan nauttivani tarinasta ja vanhan elämänmuodon kuvauksesta. Seuraavaksi sitten sarjan neljänteen osaan.

Oi maamme Suomi (Pohjanmaa, Uudenkaupungin lähistö ja Vaasa).


Raili Mikkanen: Pähkinäpuinen lipas, 2005 s.
Kustantaja: Tammi 2008.
Kansi: Kaarina Kaila

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

Raili Mikkanen: Myrkkypuun marjat

Sen verran koukuttava oli tarina Raili Mikkasen nuorten historiallisessa romaanissa Kahdentoista vala, että riensin jo talvella kipin kapin kirjastoon lainaamaan jatkoa. Myrkkypuun marjat -kirjassa sisarusten äitiä Briitta Joosepintytärtä ei enää ole. Vanhin tytär Kirsti on naimisissa ja asuu Kyrön talossa, nuorin tytär Anna on pikkupiikana kodin lähellä Pennalan talossa.

Tyttäristä keskimmäinen, Margareetta Mikontytär, asuu yksin kotimökissä, joka on luhistumaisillaan.Viimeisinä elinvuosinaan Briitta opetti Margareettaa tekemään yrteistä parantavia lääkkeitä ja hoitamaan ihmisten sairauksia. Tytön on tehtävä se varovasti, ettei häntä syytetä noituudesta äidin lailla, mutta monet tulevat etsimään häneltäkin lievitystä vaivoihinsa. Erityisen tehtävän Margareetta saa, kun hän kuulee Kirsti-siskon apen sairastavan. Kyrön taloon päästyään hän huomaa, että miestä yritetään hitaasti tappaa myrkkypuun marjoilla, ja juorut mainitsevat Kirstin syylliseksi.

Kirja kuuluu Noitavainojen aikaan -sarjaan, jonka teoksissa on aivan ihastuttavat Kaarina Kailan taiteilemat kansikuvat.

Haaste: Oi maamme Suomi, Pohjanmaa ja Uudenkaupungin seutu.


Raili Mikkanen: Myrkkypuun marjat, 147 s
Kustantaja: Tammi 2004
Kansi: Kaarina Kaila

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

Raili Mikkanen: Kahdentoista vala

Raili Mikkasen historiallisessa nuorten kirjassa Kahdentoista vala oli paljon samaa kuin sitä ennen lukemassani Havasteen Lappiin sijoittuvassa Kymmenen onnen Annassa: parantajaäiti sekä yrtit ja loitsut, kirkon ankara suhtautuminen noituuteen, elämän ankaruus. Erojakin oli.

Kahdentoista vala kertoo äidistä, Briitta Joosepintyttärestä, jonka mies on häipynyt ja jättänyt hänet yksin kolmen tyttären kanssa. Perhe elää  1600-luvun lopulla Pohjanmaalla, Uudenkaupungin seudulla. Briitta ja tytöt säilyvät joten kuten hengissä kerjäämällä lähiseudun taloissa, mutta äiti on myös taitava parantaja, joka kerää luonnonyrttejä ja tekee niistä parantavia rohtoja ja saa elintarpeita maksuksi hoidoistaan. Teräväkielisenä hänellä on paljon vihamiehiä, joista yksi ilmiantaa hänet noituudesta. Sitä seuraavat noitakäräjät on yksi kirjan mielenkiintoisimmista ajankuvista muun 1600-lukuun liittyvän lisäksi. Briittaa odottaa mestauspölkky, elleivät tytöt löydä kolmessa päivässä Briitan lisäksi 11 miestä todistamaan hänen syyttömyyttään. Siitä kirjan nimi.

Kirja oli nopealukuinen ja sujuvaa kieltä. Vaikka se on nuorille kirjoitettu, ainakin tämä aikuinen luki sen mielellään, ja tarina kuljetti mukavasti yli 300 vuoden takaisiin oloihin.

Tällä helmikuussa lukemallani kirjalla jatkan Suomen maakuntien valloittamista, tällä kertaa vuorossa on Pohjanmaa ja Uudenkaupungin seutu.

== PÄIVITYS myöhemmin: Jatkoa kirjan tarinalle: Myrkkypuun marjat, Pähkinäpuinen lipas ja Hopearenkaan taika.


Raili Mikkanen: Kahdentoista vala, 176 s
Kustantaja: Tammi 2003
Kansi: Kaarina Kaila

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.