JP Koskinen: Hukkuva maa

JP Koskisen Hukkuva maa on vetävä ja veikeä romaani. Se on vetävä, sillä Koskinen nyt vain osaa kirjoittaa houkuttelevasti. Ja se on veikeä paetessaan määrittelyjä ja lokerointeja ja muuntautuessaan moneksi.

Ensin luulen, että Hukkuva maa on dekkari. Viisi vuotta aikaisemmin teollisuusjohtaja ja kansanedustaja Jukka Vaateri on kadonnut autoineen tietymättömiin. Perheyhtiötä johtava tytär Sandra haluaa julistaa isänsä kuolleeksi käytännön asioitten helpottamiseksi. Poliisi avaa uudelleen tutkimuksen Vaaterin kohtalon selvittämiseksi, ja Sandran vanhempi veli, Niklas, alkaa tuntea olevansa epäilty isänsä kuolemaan. Lisäksi hänen sisaruksensa, äitinsä ja setänsä tuntuvat tietävän asiasta enemmän kuin hän.

Niklas Vaaterilla olisi ollut motiivi isän päästämiseen päiviltä, sillä hänestä piti tulla turvevoimayhtiön johtaja isänsä jälkeen. Sitten isä sivuutti hänet ja otti Sandran seuraajakseen. Niklas lopetti heti taloustieteen opiskelun ja vaihtoi alaa. Hänestä tuli ilmastotutkimuksen asiantuntija.

Seuraavaksi Koskisen romaani alkaa vaikuttaa lähitulevaisuuteen sijoittuvalta dystopialta. Se on aikaa, jolloin koronapandemia on ohi. Niklas Vaateri on parikymmentä vuotta tehnyt työkseen ilmastonlämpenemiseen liittyviä laskelmia, kiertänyt konferensseissa puhumassa löydöistään ja esitelmöinyt ja saarnannut ilmastonmuutoksesta väsymiseen ja turhautumiseen asti. Ihmiset eivät ole korvaansa lotkauttaneet, ja nyt ollaan siinä pisteessä, että Vaaterin sukukartanokin meren rannalla on vaarassa. Merenpinta on noussut ja rantaviiva siirtynyt sata metriä sisämaahan päin.

Hukkuvassa maassa on aineksia myös sukuromaaniksi. Kun teoksessa on turvevoimayhtiötä johtava ja sillä sukua vaurastava sisko ja ilmastoasioiden erityistuntijana pidetty ja hiiidioksidipäästöjen vaaroista varoittava veli sekä siskon poika, joka on valmis fanaattisiin toimiin ilmastonlämpenemistä ja kuluttamista vastaan, ristiriidoilta ei voi välttyä. Ja ikään kuin se ei olisi vielä riittävästi, vähitellen paljastuu sukusalaisuuksia ja suhdesolmuja. Luvassa on tätä aikaa peilaava, tiivis ja viihdyttävä lukusukkula.

          JP Koskinen: Hukkuva maa, 232 s.
          Kustantaja: Like 2020
          Kansi: Tommi Tukiainen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjojen kuisketta, Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haaste: 28. Tulevaisuudesta kertova kirja.

JP Koskinen: Tulisiipi

 "Kurkistin varovasti ulos ohjaamosta ja näin valkolaikkuiset metsät, teiden nauhat, hitaasti liikkuvat kuorma-autot, kärryjä vetävän hevosen ja taloja, joiden katot olivat paikkausten jäljiltä kirjavia. Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui ssälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin."

JP Koskisen Tulisiipi on kertomus pojasta, jolla on yksi suuri unelma elämässään. Tulisiipi on kirja lentämisestä ja se on pojan kasvukertomus. Se on historiallinen romaani, jonka tapahtumien jänne ulottuu Amerikan Yhdysvaltojen 20- ja 30-lukujen lamasta Karjalan tasavallan rakentamiseen ja edelleen toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen Neuvostoliittoon aina 60-luvulle asti. Ja se on vetävä seikkkailukirja.

Kaarle on pieni poika Amerikassa Minnesotan maaseudulla. Hänen isovanhempansa ovat muuttaneet Suomesta Amerikkaan silloin, kun Suomi oli vielä osa Venäjää ja isä vasta vuoden vanha. Äiti sen sijaan on syntynyt Amerikassa suomalaisille vanhemmille. Nyt on maassa lama, kaikesta on pulaa. Isoisän työ hevosmiehenä on loppunut, kun autot ovat korvanneet hevoset, eikä isälläkään riitä töitä mekaanikkona bensapulan takia. Kaarle on unelmoinut lentämisestä ihan pienestä pitäen, ja häntä nolottaa se kerta, kun hän omatekoisilla siivillään hyppäsi vajan katolta lähteäkseen lentoon, mutta tupsahtikin maahan ja satutti päänsä. Naapurin sahan Linda, leikkitoveri, jaksaa muistuttaa siitä.

Amerikassa Kaarle Kuurasta on tullut Charles Frost, ja hänen nuoren elämänsä kohokohta on se päivä, kun Janne-setä vie hänet lentonäytökseen, jossa itse Charles Lindbergh esittelee lentotaitoaan kuuluisan Atlantin yli lennon jälkeen. Poika saa sankariltaan postikortin, johon on kirjoitettu "Charlesilta Charlesille", ja vakuutuksen siitä, että hänestä tulee kerran pilotti, koska hänellä on oikeanlainen pilke silmissään.

Pohjois-Amerikan suomalaisalueilla aletaan värvätä väkeä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten paratiiisia. Kaarlen vanhemmat innostuvat kuvauksista maasta, jossa ei ole puutetta mistään ja jossa työväki yhdessä päättää asioista, ja he päättävät lähteä sinne lapsineen. Sahuri Albert ja Linda-tytär liittyvät seuraan. Matka on pitkä ja tylsä eikä perillä Petroskoissa odota sellaiset olot kuin kuviteltiin, mutta Kuurat ja sahamies tarttuvat annettuun työhön rivakasti. Kaarle joutuu kouluun, jossa mikään muu ei häntä kiinnosta kuin venäjän oppiminen ja sekin vain siksi, että hän ymmärtää, ettei hänellä ole venäjänkielisessä maassa mahdollisuutta päästä lentäjäksi, ellei hän osaa kieltä.

Ihme tapahtuu. Kaarle pääsee nuorena koululaisena kokeilemaan purjekoneella lentämistä  Äänisen jäälle. Hänen opastajansa näkee pojan luontaiset lahjat ja järjestää myöhemmin, että hän pääsee opettelemaan lentämistä oikealla moottorikoneella Leningradin sotilaslentokouluun. Kaarle on ilmiömäisen lahjakas ja päihittää pian taidoillaan aikuiset lentäjät. Kaarle-Charlesista tulee Gennadi, joka lentotunneilla puhuu vain venäjää.

Karjalaan rakennettava paratiisi näyttää toiset kasvonsa. Suomalaisia ja Amerikasta muuttaneita siirtolaisia alkaa kadota tietymättömiin. Kaarlen isä ja äiti sekä myöhemmin saapunut Janne-setä haluavat palata Amerikkaan, ja he saavat tarvittavat paperit kuntoon. Myydään tavarat ja astutaan junaan Petroskoin asemalta. Kaikki eivät kuitenkaan pääse matkaan. Seuraa vankileirejä, suuri isänmaallinen sota, pala neuvostoliittolaista lentämisen huippuhistoriaa. 

JP Koskisen kirja kertoo elämää suuremmista unelmista ja vapaudenkaipuusta. Teos on mielenkiintoinen sekoitus toisaalta suomalaisten historiaa Amerikassa ja Neuvosto-Karjalassa ja toisaalta mieheksi kasvavan pojan uskomattomia seikkailuja Neuvostoliitossa. JP Koskinen on mestari sekoittamaan faktaa ja fiktiota toisiinsa, kuten totesin jo lukiessani hänen historiallista romaaniaan Kuinka sydän pysäytetään, josta pidin kovasti. Tulisiipikin on mukaansa tempaava luettava, Koskinen kirjoittaa hyvin ja luo hämäävän uskottavan historiallisen maailman, jossa tapahtuu hämääviä asioita. Lentämisen ja lentokoneiden yksityiskohdat eivät ihan olleet minun juttuni, mutta unelmat - lentämisestä ja vapaudesta -koukuttivat seuraamaan, toteutuvatko Kaarle-Charles-Genan haaveet. Kirjan loppuun Koskinen säästää varsinaisen yllätyksen! Mainio teos. 

Tulisiipi sai viime vuonna kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon ja Savonia-kirjallisuuspalkinnon. Se oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

          JP Koskinen: Tulisiipi (290 s. e-kirja)
          Kustantaja: Like 2019
          Kansi: Tommi Tukiainen

E-KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos Elisa-kirjasta).
MUUALLA: Arja, Kirsi, Nanna, Tiina, Tuija.

Helmet-haasteessa tämä menee ilman muuta kohtaan 39. Kirjassa lennetään - tuskin luen muuta kirjaa, jossa lennetään yhtä paljon. Kirjan voi sijoittaa myös kohtiin 15. (fikto, jossa mukana todellisia henkilöitä), 24. (kirjailija on kirjoittanut yli 20 kirjaa) ja 42. (isovanhempia).
Rauhan haaste (Leningradin piiritys, ilmasota sen liepeillä), Kirjahyllyn aarteet 2

Sjón: Argon lastu

Argon lastu on kiemurainen ja kiehtova kirja, joka yhdistää nykyaikaa ja muinaistaruja. Tai, no, ei nyt ihan nykyaikaa, sillä vuosi on 1949, mutta nykyajaksi senkin voi laskea, kun vierellä kulkevat antiikin taruolennot ja skandinaavisten saagojen henkilökaarti. En väitä pysyneeni kaiken aikaa kartalla, mutta osasin olla välittämättä siitä, ja annoin kirjailija Sjónin viedä.

Argon lastussa islantilainen Valdimar Haraldsson on vanha mies, joka asuu Kööpenhaminassa. Hän on vakuuttunut siitä, että kalojen syöminen on tehnyt pohjoiset kansat muita kookkaammiksi ja kaikin puoli ylivertaisemmiksi, ja on julkaissut pientä tanskankielistä aikakauslehteä "Fisk og Kultur", jossa hän on julkaissut tieteellisiä artikkeleita asiasta. Nyt vuonna 1949 Haraldsson saa kutsun rahtilaivan neitsytmatkalle ensin Tanskasta Norjaan hakemaan paperimassaa, joka viedään Turkkiin, ja sen jälkeen noutamaan Neuvosto-Georgian Potista teetä Tanskaan.

Haraldsson lähtee matkaan ja ihailee tuliterää laivaa ja kapteenin vieraalle järjestämää ylellistä hyttiä. Kapteenin pöydässä toinen perämies Kaineus on innokas kertomaan pöytäseurueelle tarinoita merimiesmatkoiltaan. Ateria toisensa jälkeen hän painaa korvalleen pienen puupalan, kuuntelee ja sitten kertoo puulta kuulemansa seikkailun. Puupala on myyttisen Argo-laivan keulasta veistetty lastu, ja Argo-laivalla Kaineuskin purjehti yhtenä sen argonauttina. Hän kertoo myös omasta historiastaan: ennen kuin hänestä tuli väkivahva merimies ja soturi, johon mikään teräase ei pysty, hän oli nuori kaunis prinsessa, jonka meren jumala Poseidon raiskasi. Sen jälkeen jumala lupasi toteuttaa tytön yhden toivomuksen ja sen hän tekikin, muutti prinsessan mieheksi, joka kukaan ei voita.

Huikeinta Sjónin kirjassa on tarinan sisältämän tarinan sisältämä tarina, monta kerrosta, joissa aikakaudet ja eri maiden tarustot sekoittuvat vinkeästi keskenään. Kehyskertomuksessa on islantilaisen vanhuksen matka rahtilaivalla Tanskasta Norjaan. Sen sisällä perämies Kaineus kertoo seikkailuistaan argonauttien kanssa kreikkalaisesta mytologiasta tutulla Argo-laivalla. Ja yhdessä Kaineuksen tarussa Argo rantautuu naisten saarelle Lemnokseen, jonka juhlissa runonlaulaja laulaa historiallisen runon. Se on peräisin pohjoisen kansoilta, ja niin runon sankarit kuin tapahtumatkin ovat peräisin islantilaisista / skandinaavisista sankaritaruista.

Tarinoiden lomasta löytyy arkista realismia, kun laiva joutuu odottamaan paperimassapaalien lastaamista norjalaisen vuonon rantamilla ja todistaa maissa lastauksessa tapahtuvaa työtapaturmaa ja sen jälkiseuraamuksia. Sodasta on kulunut vasta vähän aikaa, ja siihenkin viitataan: "Neljä vuotta oli kulunut suuren sodan loppumisesta, emmekä vieläkään uskoneet, että ihmisyys oli voittanut."

Kiinnostava kirja, joka kieputti päätä suuntaan jos toiseenkin ja jätti jälkeensä hinkua tutustua lähemmin antiikin Kreikan ja Skandinavian muinaistaruihin. Kirjan lopussa on mainittu ne teokset, joihin kirja pohjautuu.

Islantlainen kirjallisuus on jäänyt minulle tuntemattomaksi, vain yhden Arnaldur Indriðasonin rikosromaanin (Räme) olen lukenut sieltä päin. Sjónin kirjoja on käännetty suomeksi useita, ja näinä päivinä julkaistaan hänen uusin romaaninsa CoDex 1962, joka sekin yhdistää toisiinsa historiaa, satua ja myyttejä.

               Sjón: Argon lastu, 142 s.
               Kustantaja: Like 2008

               Alkuperäinen: Argóarflísin, 2005, suomentaja Tuomas Kauko 

               Kannen kuvitus: Gunnar Karlsson, piirustus Johannes Hevelius (1611-87)

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA: Anni Viitasaari/Kiiltomato, Erkki Kanerva/TS, 

Helmet-haasteessa kirja sopii useaan kohtaan, esimerkiksi 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla, 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja, 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö (Kaineus).
Kuukauden kieli -haasteessa maaliskuun kieli on islanti.

M. J. McGrath: Jään muisti

Missä: Ellesmeren saarella. Niin että missä? Kirjan sisäkansien kartat auttavat paikallistamaan Ellesmeren saaren Kanadan koillisosan arktiseen saaristoon. Saaren erottaa Grönlannin luoteisrannikosta (kartalla) kapeahko salmi. Leveyspiiri on sellainen, että yötön yö kestää neljä kuukautta, jona aikana ei auringonsäde näyttäydy horisontin yläpuolella. Avomeri vapautuu jäistä elokuussa, rannoilla on ikijäätä.

Milloin: Joskus viime vuosikymmenellä?

Kuka: Edie Kiglatuk, osatoiminen opettaja ja osatoiminen eräopas, metsästäjä ja kalastaja, entinen juoppo, puoliksi inuitti ja puoliksi valkoinen. Hänen lähipiirinsä eli ex-aviomies, ex-poikapuolet, täti. Kaikki he ovat inuitteja. Ylikomisario Derek Palliser, joka on paikallinen inuittipoliisi, tuntee Kanadan lait, mutta myös inuittiyhteisön lainkäytön. (Kuvitteellisen) Autisaqin kylän/kaupungin asukkaita. Tutkimusasemien tutkijoita. Erinäisiä rikollisia tahoja.

Mitä: Edie saa opastettavakseen kaksi etelästä tullutta valkoista miestä, jotka ovat metsästämässä Kanadan arktisella tundralla. Kesken retken lumimyrskyssä toinen heistä ammutaan. Ampujaa ei saada selville. 

Myöhemmin toinen miehistä palaa Ellesmeren saarelle, tällä kertaa hän avustaa erästä Englannista tullutta Arktiksen tutkimusmatkailijan jälkeläistä. Tutkijan retkikunta menehtyi pienellä (kuvitteellisella) Graigin saarella, esi-isää tai hänen miehistöään ei koskaan löydetty. Nyt suvun jälkeläinen on saanut käsiinsä yhden esi-isän päiväkirjoista ja on saapunut etsimään merkkejä tämän jäänteistä. Etsinnöissä hänen avustajansa joutuu lumimyrskyyn, katoaa jäjettömiin, ja hänen inuittioppaansa, Edien poikapuoli Joe, pakenee hiihtäen meren jään yli Autisaqiin. Sekavana hypotermiasta hän kuolee seuraavana päivänä, ja kaikki vaikuttaa siltä, että hän on tehnyt itsemurhan.

Sitä Edie ei purematta niele, vaikka inuittiyhteisö ei näe mitään syytä asian selvittämiseen. Niinpä Edie päättää selvittää Joen kuolemaa omin päin, tosin saaden paljon vastentahtoista apua poliisi Derek Palliserilta. Selvitystyössään Edie joutuu huimiin arktisiin seikkailuihin Ellesmeren saaren tundralla, Grönlannissa ja merellä. Kuviot ovat paljon isommat kuin Edie on osannut ajatella, pohjoisen luonnonvaroista on kiinnostunut taho jos toinenkin. Kunnon rikosjännärin tapaan ratkaisua saa arvuutella ja odotella lähes loppumetreille, ja siellä on lukijaa vastassa useampikin yllätys.

Miten: Jään muisti, kirjoittajansa M. J. McGrathin esikoisjännäri, on sujuvasti kirjoitettu, vetävä ja puhuttelevakin. Suomentaja on käyttänyt alkuperäiskansan ihmisestä sanaa "inuitti", ja se särähti aluksi, sillä minulle on tutumpi suomeksi "inuiitti". Piti ihan tarkistaa netistä. Kielikellon mukaan molemmat ovat mahdollisia, mutta "inuitti" suositeltavampi. Käytän tässä kirjotuksessa kirjassa olevaa muotoa.

Paikoin kirjassa on kuvailevia suvaintovaiheita, mutta sitten taas jännitys tiivistyy ja takaa-ajokohtaukset saavat lukutahdin ihan huomaamatta kiihtymään. Suvantovaiheiden ansiosta inuittien elinympäristö avautuu kaikessa ankaruudessaan, ja lukija pääsee kurkistamaan heidän elämäntapaansa ja kulttuuriinsa. Heidän alueellaan on kuitenkin paljon sellaista, jota muu maailma ja sen rikkaat mielellään hyödyntäisivät. Siitä nousee kirjan rikoskuvio, joka langettaa kirjalle myös määreen ekotrilleri. 

Kirjailija on Arktiksen asiantuntija ja kirjoittanut useita suosittuja tietokirjoja nimellä Melanie McGrath. Niitä ei liene suomennettu. Sen sijaan Jään muistin jälkeen on ilmestynyt suomeksi toinen jännityskirja Lumipoika, jossa Edie Kiglatuk ratkoo mysteeriä Alaskassa.

Miksi: Jään muisti on kirja jännityksen ystävälle, arktisen pohjoisen elämästä kiinnostuneelle, luontoa harrastavalle, eksoottisesta kulinarismista uteliaalle.

          M. J. McGrath: Jään muisti, 394 s.

          Kustantaja: Like, 2012

          Alkuperäinen: White heat  2011, suomentanut Anu Nyyssönen

          Kansi: Tommi Tukiainen

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA se on luettu ainakin blogeissa Amman lukuhetki, Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Tarukirja.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan "22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin", sillä rentoutuakseen Edie katselee DVD:ltä vanhoja mykkäelokuvia (Charlie Chaplin, Buster Keaton, Harold Lloyd) ja tv-sarjoja ("Langalla"). Lisäksi tästä tulee suoritus Tundran lumoissa -haasteeseen ja uuteen Kirjoja ulapalta -haasteeseen - kirjassa asutaan tundralla meren äärellä, kumpaakin kuvataan paljon ja kummastakin hankitaan syötävä. Rikosten selvitys vie huimiin tilanteisiin niin tundran kuin merenkin armoille. Liitän tämän myös sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen.

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

"Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan. Jopa muuttuminen oli muuttunut; asiat eivät muovautuneet uusiksi tavalla, johon Amanda oli tottunut."

Joskus tapahtuu, että ihan sattumalta tulee lukeneeksi kaksi sellaista kirjaa peräkkäin, jotka siinä toistensa läheisyydessä alkavat keskustella keskenään, vaikka tuskin kukaan muuten alkaisi vertailla niitä toisiinsa. Näin kävi, kun luin ensin Ernest Hemingwayn romaanin Vanhus ja meri ja heti perään Asko Sahlbergin Amandan maailmat.

Santiago on vanha ja köyhä, vaatimattomasti elävä kalastaja Kuubassa. Vanhus ja meri kertoo hänen uskomattomasta kalastusretkestään ja taistelustaan saaliin saamiseksi. Amanda taas on 85-vuotias kehitysvammainen nainen, joka asuu vaatimattomasti omassa rappeutuneessa talossaan. Amandan maailmat kertoo Amandan oman rauhallisen maailman törmäämisestä muihin maailmoihin, kun hän ystävystyy pakolaispojan kanssa ja auttaa häntä. Paikannimiä ei kirja mainitse, mutta sijoitan sen mielessäni Pohjoismaihin, ehkä Ruotsiin, jossa kirjailija asuu. Niin Santiago kuin Amandakin ajattelevat paljon elämää ja maailman menoa ja ovat vähään tyytyväisiä, mutta siinä missä Santiagolla on unelma ja tavoite, jonka saavuttamiseksi hän ponnistelee merellä lähes yli voimiensa, Amanda on onnellinen ja tyytyväinen ponnistuksitta, ilman sen kummempia haaveita ja unelmia. Molemmat kirjat ovat mieleenjääviä.

Asko Sahlberg on kirjoittanut muhkeita historiallisia opuksia, mutta Amandan maailmat on pienoisromaani, novellin kaltainen. Ohuudessaan se kuitenkin säteilee vahvaa valoa. Kirja kertoo Amandan ja pakolaispoika Samirin tutustumisesta ja ystävystymisestä. Amanda on löytänyt oman tapansa olla maailmassa, ja kaikessa raihnaisuudessaan hänessä on sisäistä voimaa. Se saa hänet etsimään ja auttamaan viluista ja nälkiintynyttä Samiria, jonka hän tapaa ensimmäisen kerran tämän varastaessa hänen rahansa pankkiautomaatilla. Samirin myötä Amandalle aukeaa muualta muuttaneiden maailma, jossa nuoria poikia potkitaan ja taloja poltetaan.

Amandan maailmoissa tapahtuu isoja asioita, kun entinen maailma ja nämä uudet, pelottavat ja arvaamattomat, törmäävät. Sahlberg kirjoittaa vangitsevaa ja nautittavaa proosaa. Tuulet ja myrskyt heijastavat Amandan tunnetiloja ja tapahtumien saamia käänteitä. Hänen lakoniset toteamuksensa tuovat hymyn huulille. Surumielinenkin kirja on, siinä on monta menetyksiä kokenutta ja yksinäistä ihmistä, mutta hyvää naapuria ei kannata turhaan suututtaa ja aina voi itse pyrkiä elämään rauhassa kaikkien kanssa.

"Tuuli, Amanda ajatteli jatkaessaan kauppaa kohti, ei ollut sama kuin öisin. Se oli pahansisuinen päivätuuli, myrtynyt ja ylpeä. Myös yötuuli voi yltyä riehumaan, mutta sen riehunnassa oli juhlavuutta, se oli kuin pimeässä pauhaava orkesteri."

Asko Sahlberg voitti Amandan maailmoilla tämän vuoden Savonia-kirjallisuuspalkinnon ja on yksi Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokkaista - voittaja julkistetaan maanantaina 5.2.

           Asko Sahlberg: Amandan maailmat, 137 s.
           Kustantaja: Like 2017

KIRJAN lainasin kirjastosta. Helmet-lukuhaasteessa 2018 laitan tämän kohtaan "17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa", sillä pakolaiset ja heidän asettumisensa uuteen maahan ovat siinä keskeisesti esillä; myös vanhustenhoidon epäkohdista keskustellaan.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja

Pitää heti alkuun tunnustaa: tuskin olisin lukenut Valasratsastajaa juuri nyt, ellen olisi ryhtynyt keräämään 50 luettua kirjaa Helmet-lukuhaasteeseen. Yksi lukukriteereistä on "oseanilaisen kirjailijan kirjoittama kirja", ja vaikka tämä lukemisen vuosi on mennyt kotimaisten kirjojen parissa, tähän kohtaan on etsittävä käännöskirja!

Valasratsastajan on kirjoittanut Witi Ihimaera, uusiseelantilainen kirjailija, joka on etnisesti maori. Kirja onkin kiintoisa taru, jossa maorien alkuperäiskansan muinainen mytologia ja nykymaailma limittyvät ja paikoin törmäävät toisiinsa. 

Vanhan uskomuksen mukaan Whangaran, Uuden-Seelannin itärannikon, asukkaat polveutuvat Paikeasta, joka oli valasratsastaja ja pystyi puhumaan valaiden, pyhien eläinten, kanssa. Hänen taidostaan ja rohkeudestaan kerrotaan sankaritarinoita, vieläkin ihmiset yrittävät kuunnella ison valaan haikean surullista laulua, kun se kutsuu vanhaa ihmisisäntäänsä.

Nykyajassa isoisä odottaa, että vanhimman pojan vanhin lapsi on poika, jolle siirtää suvun ja kansan perintö. Syntyy kuitenkin tyttö, jolle annetaan salavihkaa päällikön nimi.

"Tyttö", [isoisä] Koro Apirana sanoi inhoten. "En halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän on rikkonut whanaumme [suurperheemme] poikalasten sarjan. Aue. [Voi hyvänen aika!]" Ja hän työnsi puhelimen isoäidillemme, Nanny Flowersille ja sanoi: "Tässä. Se on sinun syytäsi. Sinun naisellisuutesi oli liian voimakas."

Tyttö, Kahu, kasvaa ja rakastaa isoisäänsä koko pikku sydämellään. Miten tylysti tämä torjuukaan tytön, yhä uudelleen, vaan Kahu ei lakkaa palvomasta ja ihailemasta isoisäänsä. Kun sukuun ei synny poikaa, isoisä alkaa etsiä ja testata päälliköksi sopivia poikia muualta. Kahun sydän on särkyä, hän vain toivoo, että isoisä pitäisi hänestä, eikä voi mitään sille, että on syntynyt tytöksi. Onneksi isoäiti uskoo häneen ja uskoo uuden ajan koittaneen ja sellaisten asioitten olevan mahdollisia, joten ennen eivät olleet. Tytöillekin.

Tyttöjen aseman lisäksi kirja nostaa esiin luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksen niin hyvässä kuin pahassa. Kun pyhien valaitten elämää häiritään, ne ajautuvat satojen laumoina rantahietikolle, mistä mikään ei pelasta niitä täydelliseltä tuholta. Senkin valaat aistivat, että niiden turvapaikassa, meren syvänteessä, on sinne kertynyttä myrkyllistä jätettä, joka uhkaa niiden terveyttä ja elämää. Merellä kuullaan haikean surumielinen valaan laulu. Kun vanha valas ui rantaan kuollakseen sinne, Kahua, valasratsastajaa, tarvitaan. 

Witi Ihimaeran Valasratsastaja on kiehtova tarina, joka käsittelee perinteisen kertomuksen keinoin tärkeitä aiheita: tyttöjen ja naisten asemaa ja mahdollisuuksia elämässä, alkuperäiskansan tulevaisuutta ja puhtaan, monimuotoisen luonnon tulevaisuutta ihmisten pyrkiessä hyödyntämään sitä vaaraksi asti. Kirja on kirjoitettu englanniksi, mutta siinä on runsaasti maorinkielisiä sanoja ja sanontoja. Kirjan loppuun on koottu näiden sanojen sanasto suomennoksineen. Minusta maorin sanat toivat kirjaan autenttisuutta. Toisaalta oli vaivalloista vilkuilla sanastoa tarpeeksi usein.

Ihimaera on tuottelias kirjailija, hän on kirjoittanut sekä romaaneja että novellikokoelmia. Valasratsastaja taitaa olla ainoa suomennettu teos. Se on myös tunnetuin, ja siitä on tehty elokuva, jota en kylläkään ole nähnyt.

          Witi Ihimaera: Valasratsastaja, 159 s.
          Kustantaja: Like 2003 (8. painos; 1. painos 2003)
          Alkuperäinen: The Whale Rider, 1987; suomentanut Mervi Hangasmäki
          Kansi: Eliza Karmasalo

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirja joka maasta, Kirjan nurkkaan, Kujerruksia, Nannan kirjakimara, Pieni kirjasto
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (46. Oseanilaisen kirjailijan kirjoittama kirja)

Hanna Hauru: Jääkansi

Hanna Haurun pienoisromaanin Jääkansi voi lukea nopeasti. Siinä on 117 sivua, luvut ovat lyhyitä ja taitto ilmava. Nopea välipala siis?

Pienestä koostaan huolimatta Jääkansi ei olekaan kevyt luettava. Hauru kirjoittaa nautittavaa, sujuvaa ja tiivistä proosaa, jonka lauseet ovat tarkkaan harkittuja ja - sanovat pakahduttavan paljon vähillä sanoilla. Romaanin taiten rakennettu tunnelma ja tapahtumat tekevät romaanista pureskeltavan, ei millään mene yhdellä istumalla, vaan pitää välillä sulatella, jotta voi jatkaa.

Kirjan kertoja on kymmenvuotias, kun hän odottaa isää tulevaksi sodasta. Asemalaiturilla äiti vasta kertoo, että junalla tuleekin uusi isä ja että entinen tulee myöhemmin lautalaatikossa. Matkalla asemalta mökkiin tyttö antaa uudelle isälle nimen Paha. Ja muistaa, miten oikea isä aina tanssi kotimatkan asemalta heidän luokseen.

Paha on sodassa murtunut ja näkee ryypyksissään vihollisia missä vain. Tyttö kasvaa pelon alla, kunnes kasvettuaan pääsee työhön mielisairaalaan. Jossain vaiheessa Pahakin tuodaan sinne hoitoon. Jääkansi on kirja pahuudesta, kylmyydestä, kaltoinkohtelusta, ankea ja toivoton. Ja niin hienosti kirjoitettu.

Hanna Hauru luo vahvan draaman kaaren ja kertoo täyden, koskettavan ja surullisen tarinan, joka jättää tilaa omille mietinnöille. Ihan samaa olen kirjoittanut aikaisemmin lukemastani Haurun pienoisromaanista Paperinarujumala. Haurua on luettava lisää.

            Hanna Hauru: Jääkansi, 117 s.
            Kustantaja: Like 2017

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA Jääkannen ovat lukeneet bleue, Jonna, Laura, Mai, Maija, Maisku, Marika, Pihi nainen, Sirri, Ulla

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (2. Kirjablogissa kehuttu kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 21) 

Merenneito tavaratelineellä : teetarinoita

Kirjaston sarjakuvahyllyllä huhuili Ulrika Yliojan kuvakirja, joka sisältää teetarinoita. Mitä oikein ovat teetarinat? Siitä piti ottaa selvää.

Merenneito tavaratelineellä : teetarinoita on kuvakirja, jossa kukin tarina on kerrottu omalla sivullaan tai aukeamallaan. Joka tarinassa on eri henkilö, joka tarina tapahtuu eri paikassa ja joka tarinassa juodaan teetä.

Niin teksti-ilmaisu kuin kuvamaailmakin on pelkistettyä ja vähäeleistä. Vähillä sanoilla ja viivoilla pysäytetään kuitenkin hetki. Tarinoissa riittää aineksia moneen, ja pidin siitä, että lukijan ja katsojan mielikuvitukselle jätettiin tilaa laajentaa tarinaa.

Moonan tarina alkaa:

"Moonan ensi kulaus vihreää teetä valuu ruokatorvea pitkin vatsaan Juupajoella lasten luontoleirillä, hän on 15 ja ohjaajana, kauheaa tämän täytyy olla pilaantunutta ..."

Ja Elisan ja Jessen:

"Keräämme tuoretta minttua Keylongista, Himalajan rinteeltä, ja haudutamme sen teeksi, kirkkaan vihreät lehdet lasissa muistuttavat akvaariokaloja ..."

Ja Ellan ja Viljamin:

"Syntymäpäiväkutsuteetä: jasmiinin kukkapallo hautuu japanilaisessa pannussa. Totoro hyppii verhoissa, Viljami nauraa eikä ole kiinnostunut teen maistamisesta ..."

Kirjaan loppuun on koottu jokaiseen tarinaan osuva teesuositus. Moonalle suositus kuuluu: "Mikä tahansa vihreä tee. Hauduta termariin ja pistä reppuun ja juo pitkin päivää, niin ne Kiinassakin tekevät." Phu Tho taas on "vihreä tee naisille, jotka kulkevat omia polkujaan" ja Genmaicha on "popcornin ystävän tee".

Tämä on kirja teen tuntijalle ja ystävälle ja kelle tahansa tarinoista ja kuvista nauttivalle, joka haluaa lähteä makumatkalle. Jos joisin enemmän teetä kuin juon, lukisin tarinan kerrallaan ja kokeilisin niiden eksoottisiakin teelaatuja. Näitä kun kokeilen jo muutenkin: "Lajitelma pussiteetä. Jos et todellakaan keksi mitään muuta. Mutta yritä ensin."

Onko kahvin ystäville tehty samanlaista tarinakirjaa? Jos on, sen haluaisin omaksi. 

Ulrika Ylioja: Merenneito tavaratelineellä: teetarinoita, 60 s.
Kustantaja: Like 2013

Jännitystä Pohjolassa - Pieni kultainen sormus Norjasta

Kultasormus putoaa jokeen sillalla kulkevalta tytöltä ja katoaa. Paljon myöhemmin hän rakastuu kanadalaiseen mieheen, menee naimisiin tämän kanssa ja elää onnellisena. Sitten mies kuolee, hän on kantanut koko avioliiton ajan kaulassaan amulettia, pientä puurasiaa. Vasta miehen kuoltua nainen avaa sen ja löytää sisällä olevan salaisuuden, sormuksen, jonka mies oli nuorena löytänyt kalastamansa lohen vatsasta. Koko heidän yhteisen elämänsä ajan rasia oli aivan naisen käden ulottuvilla, tämän koskaan tietämättä sormuksesta.

Kjell Ola Dahl kertoo tarinan tytöstä ja sormuksesta dekkarissaan Pieni kultainen sormus. Ensin kertomus tuntuu irralliselta juonen kannalta, mutta kirjan loputtua sillä onkin selvä yhteys rikosromaaniin: salaisuuksia piilossa, lähellä ja kuitenkin näkymättömissä.

Katrine on ollut vieroituksessa ja päässyt kuiville huumeista. Hän viettää illan juhlimassa narkomaaneille tarkoitetun hoitoyhteisönsä henkilökunnan kanssa. Seuraavana päivänä hänet löydetään maantien ojasta kuristettuna. Kuka on voinut haluta hänen kuolemaansa ja miksi? Katrine on ollut vuosia yhteisössä, ja syyllistä etsitään hoitopaikan liepeiltä. Kun Katrinen ystäväkin kuolee, tapaus monimutkaistuu, puhumattakaan siitä surmatyöstä, joka oli tapahtunut parikymmentä vuotta aikaisemmin ja liittyi kiinteästi Katrinen historiaan.

Rikoksia tutkii apulaispoliisipäällikkö Gunnarstranda, lyhyenläntä ja laiha mies, joka on yrmeä, kirjan (tai pikemminkin suomentajan) sanaa käyttääkseni, niin työtovereilleen kuin asiakkaillekin, mutta terävä ja havaintokykyinen rikosten taustojen selvittelyssä. Sellaisena hän on varsin tuttu tyyppi pohjoismaisista poliisiromaaneista. Apulaisensa kanssa Gunnarstrandalla on hyvät välit ja toimiva yhteistyö.

Kirjailija Kjell Ola Dahlilla on takanaan opintoja sekä oikeustieteissä että psykologiassa, ja jälkimmäinen näkyy kirjassa vaikkapa yhden henkilön pohdiskeluissa siitä, kuka on ja mistä on tullut, mikä on oma identiteetti. Sama ihmismielen pinnan alle hakeutuva ote tulee esiin ajoittain dialogeissa:

"... Mutta pahinta tässä on se, etten pysty enää muistamaan sitä puolta itsestäni, jota joskus muinoin pidin kaikkein arvokkaimpana." NN puri hampaita yhteen ja sähisi sylki suupielistä roiskuen: "Ainoa mikä ei koskaan kalpene, ainoa totuus, joka on ja pysyy, on se että minä vihasin Heleneä!"
"Vihaatteko häntä vieläkin yhtä paljon kuin silloin?"
"Taas tuo alkoi", NN sanoi ja puhalsi ilmaa ulos silmät ummessa. "Joskus vihaan. Yleensä en."
"Et pysty siihen", Gunnarstranda sanoi yhtäkkiä.
"Mihin en muka pysty?"
"Et pysty purkamaan vihaasi ja katkeruuttasi kuolleeseen Heleneen."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Luulen että olet oikeasti vihainen ja katkera jollekulle toiselle." (s. 357)

Pieni kultainen sormus on ensimmäinen Dahlin kirjoittama romaani, jossa päähenkilönä on Gunnarstranda. Verkkaisemmin luetun alun jälkeen juoni koukutti ja tuli tarve saada tietää, mistä surmissa oikein oli kyse ja kuka oli syyllinen. Motiivi selvisi vasta, kun kirjailija sen lopussa paljasti, ja sen myötä tekijäkin.

Jossain vaiheessa luin norjalaisen Karin Fossumin psykologisia dekkareita ja pidin niistä kovasti. Kjell Ola Dahl ei ole mielestäni maannaisensa veroinen, mutta ihan mukiinmenevä tämäkin oli; sujuvasti kirjoitettu (ja suomennettu) ja sisälsi ihmismieleen syvemmälle menevää juonikuviota, joka puree minuun. Voinpa palata Gunnarstrandan seuraan vielä muissa kirjoissa.

KIRJAN lainasin kirjastosta. MarikaOksa Oksan hyllyltä -blogista aloitti sopivasti kesän kestävän Rikoksen jäljillä -lukuhaasteen, ja tästä kirjaan heti ensimmäisen suorituksen sinne. Samalla tämä kirja jatkaa ikiomaa huhtikuista pohjoismaisten dekkareitten sarjaani, joka siis on venynyt toukokuun puolelle. Vielä on tanskalainen rikosromaani jäljellä.

Jännitystä Pohjolassa huhti-toukokuussa 2014 Kirjan pauloissa:
      Arnaldur Indriðason: Räme - Islanti
      Maria Lang: Pimeä elokuun yö - Ruotsi
      Antti Tuomainen: Parantaja - Suomi
      Kjell Ola Dahl: Pieni kultainen sormus - Norja

Kjell Ola Dahl: Pieni kultainen sormus, 384 s.
Kustantaja: Like 2010, 2. painos (1. painos 2005)
Alkuperäinen: En liten gyllen ring, 2000; suomentaja Outi Menna

Romaanillaan Dahl sai Riverton-palkinnon vuoden 2000 parhaasta rikostarinasta.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Helioskatastrofi jäi mieleeni arvoituksellisena ja surullisena kirjana. Sen kertojana on 12-vuotias tyttö, Anna, joka joutuu eroon isästään tilanteessa, joka näyttäytyi minulle epäselvänä ja traagisena. Isä viedään sairaalaan, ja Anna otetaan huostaan ja sijoitetaan perheeseen Pohjois-Ruotsin Skellefteåån. 

Kirjan ensimmäisessä osassa Annan kertomus alkaa hänen erostaan isästä ja kuvaa hänen asettumistaan kasvatuskotiin. Sen pojista tulee hänelle läheisempiä, mutta vanhemmat jäävät vieraiksi. Anna viettää lähes kaiken aikansa yksin, omassa huoneessaan, ja kun tuntuu oikein vaikealta, hän hiihtää. Kouluun hän ei mene. Elämään kuuluu myös paikkakunnan helluntaiseurakunta, jossa perhe käy ja jossa Anna joutuu erikoisen julkiseen rooliin, kun hänen päätetään osaavan puhua kielillä.

Toisessa osassa Anna joutuu romahduksen jälkeen sairaalaan, ja kirjan loppuosa kuvaa hänen päiviään ja öitään, hänen mielenmaisemaansa ja elämän harmaata soljumista. Kieli on sujuvaa ja kaunista, hyvin tiivistä ja merkityksiä täynnä.

Linda Boström Knausgårdin - kyllä, SEN Knausgårdin vaimon! - ensimmäinen romaani on taitava kuvaus erikoisen lapsen sisäisestä maailmasta. Näin yhdellä lukemisella en voi sanoa päässeeni siihen syvällisesti sisälle tai ymmärtäneeni kaikkea, mutta se on varmaan enemmän ansio kuin vika tälle kirjalle: se antaa sanat sille, mille sanoja ei tahdo löytyä, ja kuvaa herkästi mielen järkkymistä.

Niin kirjan alku kuin loppukin jäivät askarruttamaan ja jättivät lukijan omille tulkinnoille ja ajatuksille tilaa. Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi surullinen olo, vaikka paljon siinä puhuttiin valosta ja sen kautta, kerran, toivosta.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu monissa blogeissa: Assyriologin lifestyle-blogi vertaa Annaa antiikin Kreikan Athene-jumalattareen, Kulttuuri kukoistaa -blogissa intensiivinen tunnelma jäi päällimmäisenä mieleen, ja P. S. Rakastan kirjoja -blogissa kirja oli positiivinen yllätys. Sieltä löytyy linkkejä myös muihin arvioihin.

Linda Boström Knausgård:: Helioskatastrofi, 138 s.
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: Helioskatastrofen, 2013. Suomentaja. Petri Stenman
Kannen kuva: Benjamin Goss

Pentti Onkamo: Kahvitauko

Viime kirjastoreissulla tartuin sarjakuvaan, mistä seikasta ansio lankeaa kahtaalle, kirjablogeille ja kirjastolle. Kirjablogeille siksi, että ne ovat saaneet mieleni avartumaan; aikaisemmin sarjakuvat olivat minulle samaa kuin Aku Ankka ja Nakke Nakuttaja sekä sanomalehtien Harald Hirmuiset ja muut stripit. Kotikaupungin kirjastolle puolestaan siksi, että siellä oli rakennettu uutuuksien esittelyn viereen sarjakuvakirjojen esittelytaso. Sen eteen pysähdyin, kiinnitin silmäni pirteään punaiseen kannessa, ja kirjan nimi sinetöi lainapäätöksen. Ehkä oli kofeiinivajetta juuri silloin.

Pentti Otsamon Kahvitauko on siis muistini mukaan ensimmäinen lainaamani sarjakuvakirja. Se kertoo tarinan suomalaisesta pienen pojan äidistä, jolta loppuu kahvi kesken päivän eikä kukkarossakaan ole yhtään rahaa. 

Hän koputtelee naapureiden oville lainatakseen kahvia, ja vasta kolmannella ovella onnistaa, kun kahvimaasta muuttanut naapuri avaa oven ja kutsuu sisään. Siitä alkaa seikkailu. Kuten hyvissä tarinoissa kuuluukin, kuvakerronnan käänteet ja varsinkin loppu yllättävät.

Kahvitauko oli miellyttävä lukea ja ravisteli niin maahanmuuttajiin helposti liitettäviä stereotypioita kuin kahvinviljelijöiden asemaakin. Kirjan tarina kerrottiin lähes pelkin kuvin, sillä yli puolet aukeamista olivat täysin tekstittömiä, ja osalla lopuistakin saattoi vain jossakin kuvassa olla sanan tai muutaman puhekupla. 

Ainoat hieman pidemmät tekstit esiintyivät kuvissa, joissa maahanmuuttovastaiset jakoivat lehtisiä torilla. Monisanaiset poliitikot ja aktivistit... Kuvat ovat selkeitä - niistä ja niiden värimaailmasta tuli nostalginen olo, mielessä väikkyy varmaan jokin lapsena lehdessä näkemäni sarjakuva. Reijo Valta blogissaan arvelee värin tulevan kirjan aiheesta. (Varoitus on paikallaan: kuvani ei ehkä toista oikein alkuperäistä värisävyä.)

Ei ollenkaan hullumpi tutustuminen uuteen genreen.

Pentti Otsamo oli ehdolla Sarjakuva Finlandian saajaksi viime vuonna Kahvitauko-teoksellaan. Tänä syksynä hän sai Taiteen edistämiskeskuksen kolmevuotisen apurahan, kuten Savon Sanomat kertoi taiteilijan haastattelussaan.


Pentti Otsamo: Kahvitauko, 61 s.
Kustantaja: Like 2012

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Hanna Haurun Paperinarujumala on pieni kirja. Siinä on vain 95 sivua, ja taitto on sen verran väljä, että luin kirjan puolessa tunnissa. Useimmat luvut mahtuvat yhdelle sivulle, ja lyhyimmässä luvussa on vain puolitoista riviä, kaksi lausetta.

Kirjan sisältö on kuitenkin painava, raskas. Oulun kaupungin konekirjoittaja Laina Heinonen saa puhelun Jumalalta. Hänelle tulee kehoitus koota 800 opetuslasta, ja jos näin tapahtuu, Suomen kansa pelastuu kadotukselta.

Vähin sanoin ja eleettömästi Hanna Hauru kertoo uskonnollisen liikkeen synnyn ja laantumisen. Näkökulma on yksityisen ihmisen, liikehdinnän keskushahmon ja  hänen mukaan liittyneen sisarensa, heidän mielensisäisen maailmansa.

Kirjailija itse kertoo alkusanoissaan, että Oulussa 1960-luvulla vaikuttanut heinoslaisuus on romaanin taustalla pilarina, jonka varaan hänen mielikuvituksensa on kutonut tarinan.

Tämä oli taitavasti ja tiiviisti kirjoitettu pienoisromaani, joka jätti paljon tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille. Jäin pohtimaan, mitä Laina Heinosen mielessä tapahtui kaiken keskellä ja mikä merkitys oli sisarusten muistoilla omasta lapsuudenkodistaan, isästä, joka kielsi kaiken uskonnollisen tyttöjen elämästä, ja äidistä, joka silti vei salaa pyhäkouluun. 

Pidin kirjasta, siitä, että se jätti miettimään. Kirjastossa näin useita Haurun varhaisempia pienoisromaaneja. Pitääpä hakea niitä lisää luettavaksi.

Ville Jalovaara kirjoitti romaanista arvion Vartija -lehdessä. Hän valottaa heinoslaisuuden eli Oulun profetian historiallista taustaa, jota hän on käsitellyt väitöskirjassaan. Kirjaa luettu myös näissä blogeissa: Lumiomena, Kirjojen keskellä, Vielä palaa lukulamppu, ja monissa muissa.

Tämä kirjaa sopii Oi maamme Suomi -haasteen suoritukseksi, valloitan sillä Pohjois-Pohjanmaan.

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.


Hanna Hauru: Paperinarujumala, 95 s.
Kustantaja: Like 2013