Petri Tamminen: Musta vyö

Vuosi sitten syyskuussa kirjoitin, että Petri Tammisesta on tullut yksi kirjailijasuosikkejani. Luin silloin hänen Meriromaaninsa. Nyt hiljattain julkaistu Musta vyö vahvistaa tunnetta, vaikka teos on erilainen kuin aikaisemmin Tammiselta lukemani.

Musta vyö - Aikuistuminen on yksinäisyyden muoto. ei oikeastaan ole mukava kirja, ei ollenkaan. Se puhuu kuolemanvakavista asioista, kuolemasta ja kuolemanpelosta sillä tavoin, että aluksi naurattaa ja lopussa riipaisee. Ja kun on tarpeeksi pitkään riipaissut, sitten lopussa kajastaa pieni toivonsäde.

Mustan vyön minäkertojan, kirjailijan, isä on juuri kuollut ja kirjailija etsii vimmatusti tämän mustaa vyötä, jonka äiti kuoleman jälkeen oli antanut pojalleen. Poika pukeutuu isänsä hautajaisiin eikä löydä isän vyötä, vaan taipuu ottamaan omansa. Välähdyksinä mieleen nousevat erilaiset muistot isästä tämän eläessä, yllättävästä sairauskohtauksesta ja sairaala-ajasta sekä lääkärin lupauksesta päästä kotiin heti seuraavalla viikolla. Uutista seuranneena yönä isä menehtyy.

Surun keskellä kirjailija sanailee tavalla, joka saa minut nauramaan ääneen, mitä kovin moni kirja ei tee (tai siis en taida lukea naurattavia kirjoja kovin usein), mutta sitten havahdun, ettei toisen kuoleman surulle ja pelolle saa nauraa. Mutta minkäs teet, Tammisen lakoninen tyyli iskee nauruhermooni jollain kummallisella tavalla ihan väärissäkin kohtaa. Nauruni on myötätuntoista, samaistuvaakin.

"En osannut sanoa ensin mitään, tuijotin vain eteeni. Minulle käy helposti niin, jos joku sanoo minulle jotakin odottamatonta [...] 

Tuijotukseni vaikutti varmaankin hidasälyisyydeltä, vaikka minusta se oli nopeaälyisyyttä - ehdin muotoilla niin monia mahdollisia vastauksia etten ehtinyt lausua niistä ainuttakaan."

Sitten kirjan lopussa ei enää naurata. Musta vyö on kirja suruvuodesta, alun puuhakkaista järjestelyistä ja hautajaisten jälkeisestä surusta, oman kuoleman pelosta ja masennuksesta, tunteitten katoamisesta, syyllisyydestä, yksinäisyydestä. Kirja on fiktiota, mutta siinä on niin omakohtainen tuntu, että se koskettaa, riipaisee, ja minuakin alkaa surettaa. Ja sitten taas on pakko naurahtaa jollekin tokaisulle. Surun vuodenkierron jälkeen koittaa kuitenkin kevät, se alkaa sen viidentoista minuutin aikana, jolloin kirjailija käy sairaalassa, jossa hänen isänsä edellisenä keväänä kuoli.

"Ja nyt minä seisoin sairaalan pihalla isän farkuissa, niissä jotka olivat jääneet hänen viimeisikseen, minulle hiukan liian lyhyissä, ja oli tämä kevät. 

En tiedä miksi juuri silloin, mutta silloin se tapahtui: isä antoi minulle anteeksi."

Petri Tamminen kirjoittaa Mustaan vyöhön kertojaminän surun, halvaannuttavan pelon oman elämän loppumisesta, kipeästä isäsuhteesta ja kuoleman jälkeen jättämistä syyllisyyksistä. Vaimo on reipas ja puuhakas ja sanoo ajatuksia, jotka saavat kirjailijan oivaltamaan tärkeitä asioita itsestään ja tilanteestaan.

"Kipeänhausta, tragikoominen romaani kuolemanpelosta." kuvaillaan kirjaa kustantajan sivuilla.

Aikaisemmin luettu: Suomen historia (2017), Muita hyviä ominaisuuksia (2010) ja Meriromaani (2015), tässä järjestyksessä.

               Petri Tamminen: Musta vyö, 175 s
                 Kustantaja: Otava 2019
                 Kansi: Piia Aho

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA blogeissa Tuijata, Kirja vieköön.

Petri Tamminen: Meriromaani

Petri Tammisen Meriromaanilla on alaotsikko: Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä. Kirja on kertomus askaislaisen Vilhelm Huurnan elämästä, merikapteeniksi tulosta, purjehtimisesta maailman merillä ja onnettomista haaksirikoista. Ja valoisista hetkistä, jolloin hän melkein rakasti laivojaan ja vaimoaankin, jonka tunsi lapsuudesta asti ja jonka sai pitää niin vähän aikaa.

Vilhelm Huurna on hiljainen poika, josta kasvaa hiljainen mies, sellainen, joka tuntuu tutulta muistakin Tammisen kirjoista. Vallitsevimmat tunteet Huurnan sielussa ovat häpeä ja pelko. Romaani alkaa sanoilla:

"Merikapteeni Vilhelm Huurna häpesi eilistä ja pelkäsi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen."

Nykyhetken imu saa askaislaisen pojan lupaamaan erään kerran, kun "[t]uuli möyräsi takilassa ja laiva reuhtoi kettinkejään", että jos hän siitä myrskystä selviää hengissä, antaa elämänsä jollekin. Ja kun ei muuta keksinyt, lupasi käydä Merikoulun Turussa. Kouluvuosien jälkeen ura urkeni, kun askaislaiset isännät päättivät hankkia laivan, palkata Huurnan kapteeniksi ja rikastua kuljettamalla lasteja merillä paikasta toiseen: puutavaraa Saksan satamiin, sieltä kivihiiltä Pietariin, koneita ja rakennustarpeita Arkangeliin.

"Kevättä hän Jäämeren myrskyssä ajatteli. Se ajatus sai hänet päättämään, että vaikka laiva kaatuisi ja ajelehtisi maailman reunalle ja ylikin, hän roikkuisi kyydissä, sillä puulastissa oleva puinen laiva ei uppoaisi millään."

Nykyhetken kanssa toimeen tuleminen on tarpeen ja kääntyy ehkä vahvuudeksi, kun epäonninen merikapteeni Huurna seilaa ja upottaa laivan jos toisenkin. Kirjan luvut on nimetty niiden vesistöjen tai kaupunkien mukaan, joiden lähistöllä purjealukset haaksirikkoutuvat. Kapteenin on jäätävä satamaan, kestettävä pitkälliset tutkimukset ja kuulustelut, anottava korvauksia Merivahinkoyhtiöltä. Kerta toisensa jälkeen Huurna kokee itsensä epäkelvoksi kapteeniksi, ja yhtä monta kertaa vakuutus korvaa vahingon, Askaisten isännät hankkivat uuden aluksen ja Huurna suostuu sen kapteeniksi, joskus vain siksi, ettei heidän pyytäessään hölmistymiseltään osaa muuta kuin myöntyä.

"... Reipas II oli suurempi kuin Reipas ensimmäinen, ja suuren laivansa keulakuohuja katsellessaan Huurna aivan suutahti entiselle itselleen ja ihmetteli että minkä vuoksi hän oli kyyristellyt toisten takana vaikka hän olisi voinut loistaa ja kuohua keulassa."

Petri Tammisen kieli on tiiviydessään taiturimaista, nautin hänen osuvista sanallistuksistaan, joilla hän kuvaa niin hiljaisen, yksinäisen miehen mielenmaisemaa kuin myllertävää mertakin. "[K]ertomus nousee vertauskuvaksi lähes kaikelle", kuten kustantaja Otava toteaa sivullaan. Tamminen kiteyttää elämän tragikoomisuutta tavalla, joka naurattaa, vaikka samalla juontuu mieleen, ettei niin vakaville asioille sovi nauraa. Tammisesta on tullut yksi kirjailijasuosikkejani.

Aikaisemmin olen lukenut Tammisen kirjat Suomen historia (2017) ja Muita hyviä ominaisuuksia (2010).

          Petri Tamminen: Meriromaani, 142 s
           Kustantaja: Otava 2015
           Kansi: Piia Aho

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Kiiltomato, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Luettua elämää.

Osallistun kirjalla Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen, koska Itämeri, Pohjanmeri, Välimeri, Jäämeri.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Alkuvuodesta tykästyin kovasti Petri Tammisen uutuuskirjaan Suomen historia. Nyt kaivoin omasta hyllystä hänen aikaisemman teoksensa Muita hyviä ominaisuuksia, joka sekin tarjosi mukavan hykerryttävän lukukokemuksen.

Muita hyviä ominaisuuksia antaa kurkistaa suomalaisen keski-ikäisen miehen sielunmaisemaan. Hämmentävällä rehellisyydellä ja lyhyinä tarinoina tai anekdootteina kirjailija kertoo ujoudestaan ja ulkopuolisuuden tunteistaan, vertaa itseään muihin miehiin "meillä päin", pohtii kirjailijuuttaan ja paljastaa kirjalliset esikuvansa. 

"Löysin Meren, Tuurin ja Hyryn, huomasin että vahvimmankin proosan päähenkilöt ovat sittenkin meitä sivullisia, olemassaoloaan jatkuvasti mittaavia ja paikantavia tarkkailijoita. Kirjat tuntuivat myötätunnon osoitukselta. Elämä ei tuntunut, se oli kuin pitkä paikalleen juuttunut kevät, raaka ja hymytön." (Menevät miehet)

Hiljaisen ja ujon miehen pääasiallinen tai ainakin hallitsevin tunne on häpeä tai sen pelko, mitä muut hänestä ajattelevat. Se saa toimimaan tietyllä tavalla tai olemaan toimimatta. Niin suomalaista. Petri Tamminen kirjoittaa tavalla, jossa oma kokemus tuntuu, ja siksi se on rohkeaa. Eleetön huumori kutittelee naurua, vaikka tarinoilla on vakava ja kipeä pohjavire. Ne tulevat iholle.

Petri Tammisen proosa on yhtä herkullisen niukkaa kuin mitä muistan Suomen historiasta. Muita hyviä ominaisuuksia on hauska ja vakava samaan aikaan. Kirjailijuus on läsnä, mainioita ovat Tammisen viittaukset muihin kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa sekä kertomukset osallistumisista erilaisiin kirjallisiin tapahtumiin. Lukeminen ja kirjoittaminen on tapa olla elämässä, jossa toisten kanssa oleminen ei ole samalla tavalla helppoa ja luontevaa. Tamminen on taitava itseironiassaan.

"Kirjoittaminen pelottaa minua, se on minusta pelottavaa, mutta jos lauseiden alta kuultaa lapsuudesta tuttujen hiljaisten miesten ääni, teksti alkaa vaikuttaa sen verran yksinkertaiselta että uskallan sitä kirjoittaa." (Miesten puheet)

Petri Tamminen on julkaissut vuodesta 1994 lähtien toistakymmentä romaania tai lyhytproosateosta. Useita kirjoja on myös käännetty eri europpalaisille kielille. On vain paikallaan, että viime vuonna Tamminen sai Otavan kirjasäätiön Veijo Meri -palkinnon, sillä Meri on hänen mestarinsa. Palkintoperusteluissa Tammisen kirjoittamisesta sanotaan näin: "Tammisen kieli on kirkasta ja hengittävää, lukijalle tilaa antavaa mutta pohjaan asti ajateltua. Hänen proosansa on täynnä hienoja ottoja elämästä, muistoista ja unelmista. Tamminen näkee arkitilanteisiin kätkeytyvät merkittävät hetket ja kuvaa niitä sielua puristavan tunnistettavasti."

        Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia, 144 s
         Kustantaja: Seven 2011 (1. sidottu painos Otava 2010)
         Kansi: Piia Aho

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos).
MUUALLA kirjaa luettiin paljon muutama vuosi sitten, esimerkiksi blogeissa Kirjainten virrassa, Luettua, Pieni kirjasto, Täällä toisen tähden alla
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 73).

Petri Tamminen: Suomen historia

"Meillä Keski-Suomen keskussairaalassa koko sydäntautien osasto seurasi sitä Miedon kisaa. Kun kamppailu lopulta ratkesi Wassbergille, osastonlääkäri sanoi: 'Kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan.'" (Mieto häviää, 1980)

Petri Tamminen kirjoittaa lyhyttä proosaa. Niukkuudessaan se paikoin naurattaa, paikoin ihmetyttää, paikoin herättää jonkin ihan uuden ajatuksen sinänsä tutuista asioista ja paikoin nostattaa tunteen pintaan. Vaikuttavaa kirjallisuutta siis.

Innostuin Petri Tammisen uusimmasta kirjasta Suomen historia tammikuisessa Kirja vieköön! -illassa. Lyhyet tekstit sopivat erinomaisesti lavallakin tulkittavaksi, kuten Taisto Oksanen osoitti. 

Kirjan syntyvaiheet ovat poikkeukselliset. Kirjailija haastatteli kirjaa varten yli 500 ihmistä yksitellen tai erilaisissa ryhmissä ja pyysi heitä kertomaan omia muistojaan. Niistä hän valitsi ja kirjoitti kokoelmansa, josta muodostui Suomen historia sen koko satavuotisen itsenäisyyden ajalta. Petri Tammisella on aivan erityinen taito maalata lyhyin vedoin kuva jostain yleisesti tunnetusta ja nostaa siinä esiin yllättävä yhden ihmisen henkilökohtainen näkökulma tai tuntemus. 

Jostain syystä minua kovasti kosketti yksi jatkosodan aikaisista kertomuksista, se ihmisyys, jota osoitettiin toisille Luojan luomille heidän alkuperästään huolimatta. Aleksi, venäläinen sotavanki, majoitettiin hämäläiseen torppaan ja sai ainoan kamarin käyttöönsä, kun isäntä ja emäntä nukkuivat tuvassa. Sitten tuli poika rintamalta lomalle.

"Emäntä meni pellolle Aleksia vastaan ja sanoi, että ei pidä pelästyä vaikka talossa on nyt suomalainen sotilas, se on heidän poikansa. Illalla mietittiin, missä poika nukkuu, ja sovittiin että kamarissa. Näin kului viikko. Tehtiin peltotöitä, syötiin, nukuttiin ja elettiin niin kuin ihmiset elävät, sitten pojan loma loppui ja hänen piti lähteä takaisin rintamalle." (Jatkosota, 1941)

Petri Tammisen kerronta on melkein lakonista, siinä on huumoria ja suomalaista surumielisyyttä. Pidin kirjasta kovasti. Ja yllättäen löysin yhden tutunkin kirjassa käytettyjen muistojen kertojista, jotka on listattu kirjan lopussa. Omassa hyllyssä nököttää pari muuta Tammisen kirjaa, jotka ovat odottaneet sopivaa hetkeä. Se taitaa koittaa melkoisen pian.

      Petri Tamminen: Suomen historia, 157 s
       Kustantaja: Otava 2017
       Kansi: Piia Aho

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA sen ovat ehtineet lukea Elina/Luettua elämää, Katja/Lumiomena, Laura/Lukuisa, riitta k/Kirja vieköön!, Sirri/Sivutiellä, Tuija/Tuijata. Kulttuuripohdintoja

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste (8. Suomen historiasta kertova kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 12).

Suomen historia tuli tuttavaksi Kirja vieköön -illasta. Huomenna on helmikuun Kirja vieköön! -ilta ja siellä yhtenä vieraana Venla Hiidensalo. Tällä hetkellä minulla on kesken hänen uusi historiallinen romaaninsa Sinun tähtesi. Siitä enemmän, kunhan olen ehtinyt lukea sen.

Sanasinfonia : novelleja Sibeliuksesta

Sibelius Italiassa säveltämässä toista sinfoniaansa, Sibelius Toivo Kuulan mestarina, Sibelius päiväkirjansa lehdillä sanailemassa hiustensa harvenemisesta, Sibeliuksen kadonneen kahdeksannen sinfonian kantaesitys vuonna 2015 ja Sibeliuksen Tuonelan joutsen soimassa suomalaisen metsäjärven yllä.

Sibelius, hänen elämänsä ja musiikkinsa taipuu moneksi, kun joukko suomalaisia nykykirjailijoita saa tehtäväkseen kirjoittaa Sibelius-aiheisen novellin. Sanasinfonia-nimisen kokoelman ovat toimittaneet Päivi Haanpää ja Marika Riikonen, jotka esipuheessa kertovat, miten kokoelman idea syntyi. Luen verrattain vähän novelleja, vielä vähemmän novelliantologioita, mutta täytyy myöntää, että tämä oli erinomainen kokoelma, joka tutustutti minut entuudestaan lukemattomiin kirjailijoihin.

Sanasinfonian novellit ovat kaikki omaäänisiään, niin kuin novellikokoelmalle sopiikin. Monet kirjoittajista ovat perehtyneet säveltäjän taustoihin joko elämäkertojen tai julkaistujen kirjeiden kautta. Jokainen piirtää kansallissäveltäjästä kuvan eri näkökulmasta, ja monissa novelleissa hänen musiikkinsa soi vahvasti sanoissa tai taustalla.

Monikerroksisin
on Olli Jalosen novelli Ihmisten ja Luonnon Ystävät ry. Siinä yhdistyvät sanat ja sävelet:

"Alkavat kuulua ensimmäiset uiluvat huudot, puupuhaltimet, käyrätorvi. Hanhet tulevat korkealla päällä nykivinä rihmoina..." (s. 48)

Sibelius itse on novellissa vahvimmin läsnä - yllättävää kyllä - kuvataiteen keinoin, joten tässä yhdistyvät eri taiteen lajit herkullisesti. Tapahtumat sijoittuvat hänen kotikaupunkiinsa Hämeenlinnaan. Kolme sukupolvea, sodan jälkeinen aika ja nykyhetki, syyllisyyttä menneestä rikoksesta ja nykyistä huolta luonnosta, unet vaatimassa hyvitystä ja rangaistusta ja toisaalta heijastumina mieleen syvyyksiin painuneista asioista. Lukijalla on monia polunpäitä.

Mieleen jäävin
on Jyrki Vainosen novelli Lintu. Ollaan maaseudulla, metsäjärven rantamille kokoontuu lintubongareita. Sibeliuksen säveltämällä Tuonelan joutsenella on oma roolinsa tarinassa, joka alkaa kurittoman kiusoittelevasti ja samalla surumielisesti. Vaimon kuoleman suru laittaa Nikolain askartelemaan käsillään. Lopussa tarina huipentuu yllättävästi.

Veikein
on Minna Supisen novelli Kadonnut sinfonia, jossa Sibeliuksen kadonnut kahdeksas sinfonia on yllättäen löydetty ja sen kantaesitys järjestetään suuren kohun saattelemana Helsingin Musiikkitalossa tänä Sibeliuksen syntymän juhlavuotena 2015. Löytymisellä on ihan oma tarinansa.

Fantasiallisin
novelli on Emmi Itärannan Luukanteleen kantaja, jossa Sibelius ottaa ja saa musiikillisia tilaustöitä erityistarkoituksiin. Tällä kertaa asiakkaan huolena on huoneisto, jonka naapurista kuuluu epäinhimillistä raapimista kaiken yötä. Tarvitaan musiikkia pahan karkoittamiseen.

"Suunnaton sointu halkaisi huoneen, Vedet vetäytyivät, sanat kaikkosivat, kehoni kuului taas minulle. Johan S_ oli tarrannut käsivarteeni ja tuijotti minua kasvot kalvenneina. Sävelhäkki seinillä oli alkanut rakoilla. Tajusin, että käteni oli pysähtynyt, nuotit eivät enää virranneet paperille. Polku ilmassa alkoi haalistua." (s. 130)

Lisäksi antologiassa 

• Petri Tamminen kirjoittaa humoristisesti Sibeliuksen päiväkirjamerkintöjä novellissa Hiukset kuin kultaista kauraa auringossa. 
• Maritta Lintunen kuvaa ristiriitaa säveltäjän tarvitseman oman luovan tilan ja vaimon ja perheen tuen tarpeen välillä. Novellin Rapallo tapahtumapaikkana Italia, jossa koko perhe oleskeli.
• Jarkko Martikainen tavoittaa novellissaan Jossain ruohon on vihreämpää luovan työn tekijän ristiriitoja: omat vaatimukset työn erinomaisuudesta, muiden odotukset tilaustöiden valmistumisesta ajallaan, väsyminen, halu paeta tuntemattomuuteen ja sen mahdottomuus.
• Anneli Kanto kirjoittaa novellissaan Syvä iskumme on enemmän Toivo Kuulasta kuin Sibeliuksesta, joka toki oli Kuulan mestari. Kirjailijaesittelyssä Kanto avaa sisällissodan aikaisia historiallisia tapahtumia, jotka ovat novellin taustalla.

Monipuolinen kokoelma hienoja novelleja, jotka herättivät kiinnostuksen kirjoittajiensa muuhun tuotantoon, Sibeliuksen sävellysten taustoihin ja hänen elämänvaiheisiinsa. Mikäs sen sopivampaa hänen syntymänsä 150-vuotisjuhlavuonna.

Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Sanasinfonia : novelleja Sibeliuksesta. 148 s.

Kustantaja: Karisto 2015
Graafinen suunnittelu: Mika Wist

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA on kokoelmaa ehditty lukea mm. Kirsin kirjanurkassa ja Oksan hyllyltä -blogissa.

HAASTEET: Oksan hyllyltä -blogin 4K eli Kiekkokaupunkien kirjakierroksella vuorossa on Sibeliuksen synnyinkaupunki Hämeenlinna (HPK), jossa kaksi kirjailijoista tällä hetkellä asuu (Olli Jalonen ja Maritta Lintunen) ja joka on kokoelmassa ainakin Jalosen novellin tapahtumapaikka.