Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon (Klassikkohaaste 23)

On kulunut aikaa siitä, kun viimeksi tartuin Mika Waltarin tuotantoon. Nyt heinäkuussa luin hänen pienoisromaaninsa Vieras mies tuli taloon johonkin lukuhaasteeseen blogien ulkopuolella. Keksin, että tässäpä kirja Klassikkohaasteeseen.

Vieras mies tulee maalaistaloon erään kevättalvisen päivän illansuussa. Hän sanoo nimekseen Aaltonen, mutta kertoo myöhemmin, ettei se ole hänen oikea nimensä. Vieras mies tulee hakemaan töitä tilanhoitajana nähtyään ilmoituksen sanomalehdestä. Talon emäntä on siinä hakenut apua, sillä talo ja maat ovat pahasti rapistuneet ja työmiehen tarpeessa. Emännän lisäksi talossa on hänen aviomiehensä, "mies, joka kamarissa asuu", mutta hän ylenkatsoo fyysistä työtä ja sen tekijöitä ja on lisäksi sairas. 

Vanha Hermanni-isäntä asuu omassa kamarissaan. Hän on entinen isäntä, joka on ikääntyessään myynyt talon kaupunkilaispariskunnalle. Osana talokauppaa on tehty  eläkesopimus, joka takaa Hermannille asunnon ja ruoan talosta niin kauan kuin hän elää. Hän on nykyisen emännän miehelle kaukaista sukua ja on osallistunut talon töihin, mutta nyt eivät voimat enää riitä.

Näistä lähtökohdista Waltari alkaa tarinansa, joka tapahtuu 1930-luvun loppupuolella yhden kevään ja kesän aikana. Enempää en halua juonesta kertoa, etten turhaan spoilaa sellaiselta, joka ei ole vielä kirjaa lukenut tai nähnyt sen pohjalta tehtyä elokuvaa.

Omaan lukukokemukseeni vaikutti paljon se, että olin juuri ennen Waltarin kirjaa sattumoisin  lukenut F. E. Sillanpään esikoisromaanin Elämä ja aurinko (1916). Kummassakin mies tulee taloon/kylään, ja elämä muuttuu ratkaisevasti kaikille päähenkilöille. Kumpikin kirja aiheutti myös aikanaan kohua ja keskustelua uskallettuina pidettyjen sisältöjen vuoksi. Sillanpään esikoinen julkaistiin 110 vuotta sitten, Waltarin Vieras mies lähes 90 vuotta sitten, ja käsitykset siitä, mistä on sopivaa kirjoittaa, ovat kovasti muuttuneet ajan saatossa. Sekin on kirjoissa samaa, että niissä korostuu maan tärkeys ja maaseutu onnellisuuden ja rauhallisen elämän tyyssijana. Kumpikin kirjailija kuvaa ympärillä olevaa luontoa lähes lyyrisesti. Muutokset luonnonilmiöissä kuten leppeä iltarusko tai ukkonen saavat vastakaiun ihmisten tyytyväisyydessä tai peloissa.

Vieras mies tuli taloon rakentuu taitavasti kohti loppuratkaisua. Rauhallisen luonnon, ympäristön ja ihmisten kuvaamisen keskeen Waltari nostaa jonkin sanan tai eleen, joka lisää intensiteettiä lähes huomaamattomasti ja antaa lukijan uumoilla jotain väistämätöntä  tapahtuvaksi. Juuri tuo pinnan alla oleva ja vähitellen kasvava intensiteetti on minulle Waltarin kertojan taituruuden ydintä. Henkilöiden mielenmaiseman ja keskinäisten suhteiden muutokset välittyvät usein sanoitta ja silti lukijalle ymmärrettävästi.

Suuri Suomalainen Kirjakerho julkaisi kaksi Waltarin pienoisromaania yhtenä niteenä. Luin tähän haasteeseen vain toisen niistä, mutta luen myös Fine van Brooklynin lähiaikoina. Kukaties kirjoitan siitäkin tänne blogiin.

           Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon & Fine van Brooklyn, 201 s. (kaksoisnide)

             Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho 1978. (Vieras mies tuli taloon, 1. p. WSOY 1937)

Osallistun kirjalla Klassikko-haasteeseen 23, jonka järjestäjänä toimii Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi. Linkistä pääsee koosteeseen, josta löytyy lista kaikista haasteeseen luetuista klassikoista.

Aikaisemmin olen osallistunut klassikkohaasteisiin näillä kirjoilla:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

    Klassikkohaaste 13: Anni Swanin Ollin oppivuodet

    Klassikkohaaste 14: V. S. Naipaulin The Mystic Masseur

    Klassikkohaaste 18: Anni Blomqvistin Tie Myrskyluodolle

    Klassikkohaaste 19: Karen Blixenin Talvisia tarinoita

    Klassikkohaaste 22: Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi 

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto syntyi tasan sata vuotta sitten 17.6.1921 Sammatissa. Mikä siis sen parempi aika tarttua hänen kirjaansa kuin tämä, ja laajasta tuotannosta löytyy valinnan varaa. Olen joskus poiminut romaanin Elämän rouva, rouva Glad kirjaston kirjanvaihtohyllystä, ja sen olen nyt lukenut juhlavuoden kunniaksi. Toinen vaihtoehto olisi ollut Lohja-sarjan kakkonen, sillä luin toissa talven klassikkohaasteeseen ykkösosan Vetää kaikista ovista. Sen vuoro saa tulla myöhemmin.

Rouva Glad on liikenainen, joka on ollut kolmesti naimisissa ja jäänyt kolmesti leskeksi. Hänen sukunimensä ja varakkuutensa on peräisin keskimmäiseltä mieheltä, rakennusurakoitsija Viljami Gladilta, joka opetti vaimolleen omaisuuden kartuttamisen salat ennen äkillistä kuolemaansa. Nyt rouva omistaa kivitalon, hotellin ja paljon muuta, ja raha ja omistukset ovat hänelle elämän sisältö. Hän kohtaa paikkakunnalle muuttaneen uuden nimismiehen, Veikko Järvisen, joka on joutunut pulaan ja tulee pyytämään apua rouva Gladilta. Rouvan ja Järvisen välille syntyy erikoinen ystävyyssuhde, josta molemmat pyrkivät hyötymään.

Takaumissa rouva Glad muistelee mennyttä elämäänsä. Lapsuuden vaatimattomat olot, työ postikonttorissa ja sitten pankissa. Kolme erilaista avioliittoa, kolme erilaista miestä ja tarinaa. Kiltistä tytöstä kasvoi laskelmoiva ja kova nainen, jolla ei ole läheisiä ihmissuhteita ja joka ei välitä, mitä hänestä puhutaan. Eeva Joenpelto kuorii kerroksia yksi kerrallaan, kertoo Sara Gladin, omaa sukua Saara Heinosen, kehitystarinan, ja lukija alkaa ymmärtää, miksi rouva Gladista on tullut se, mikä hän on.

Kaikista hienointa kirjassa on vahva ja vakuuttava ihmiskuvaus, joka ei tyydy pintailmiöihin, vaan paneutuu syvemmälle, sekä 30-luvun ajankuva, jossa nimismies pitää IKL:n poikakerhoa ja tulevaa sotaa enteillään. 

Mieleen tulee, jälleen, miksi ihmeessä en ole lukenut Joenpeltoa enemmän. Hieno kirjailija!

Helmet-haaste: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan (1990 esitetty neliosainen tv-sarja)

          Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad, 378 s.
          Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho 1984 (1. painos WSOY 1982)

          Päällys: Raimo Raatikainen

Osallistun kirjalla Tuijata-blogin Eeva Joenpelto 100 -haasteeseen,
jonka koosteesta löytyy lisää linkkejä kirjailijan teoksiin.
#joenpelto100

Yasunari Kawabata: Kioto

Nobelisti Yasunari Kawabatan Kioto on rakkaudentunnustus Kioton kaupungille, sitä reunustaville vuorille ja niiden seetrimetsille sekä lukuisille temppeleille ja puutarhoille. Jos olisin menossa Japaniin ja vierailisin Kiotossa, ottaisin ehdottomasti tämän kirjan mukaani. Mutta mikään matkaopas tämä ei ole.

Kioto on kirja Chiekon vuodesta. Chieko on nuori, aikuisuuden kynnyksellä oleva nainen, joka asuu Kioton vanhassa osassa isänsä ja äitinsä kanssa. Isä on kangastukkukauppias, joka myy perinteisiä kangaslaatuja ja myös suunnittelee omia kimono- ja obikankaitten malleja. Äitikin työskentelee perheyrityksessä. Muita lapsia perheessä ei ole. Itse asiassa Chieko on löytölapsi, joka jätettiin vauvana korissa kauppiaan portin taakse.

Chieko on saanut kasvaa rakastavassa kodissa ja hän on varttunut ystävälliseksi, viehättäväksi nuoreksi naiseksi. Päivisin hän auttaa kotona ja kaupassa ja viettää aikaa ystäviensä kanssa. Vuodenkiertoa rytmittävät monet perinteiset Kiotossa vietettävät juhlat. Pehmeän ja ystävällisen nuoren miehen, lapsuudenystävänsä, kanssa Chiekosta on välitöntä jutella ja käydä kävelyllä temppelien puistoissa, pojan vanhempaan liikealalle aikovaan veljeenkin Chieko tutustuu. Isän liikekumppanilla, obien eli kimonovöitten kutojalla, on kolme poikaa, ja heistä vanhin Hideo laittaa kaiken taitonsa ja koko sydämensä Chiekolle kutomaansa obiin, jonka mallin Chiekon isä on suunnitellut. 

Chiekon rauhallinen elämä keikahtaa uuteen asentoon, kun hän ensin näkee ja sitten kohtaa aivan näköisensä tytön, Naekon. Tämä osoittautuu hänen kaksossiskokseen, joka osaa kertoa myös heidän biologisista vanhemmistaan. Entä mitä tapahtuu sitten, kun Chiekoon mieltyneet nuoret miehet luulevat Naekoa häneksi?

Kiotossa on samaa vähäeleistä kauneutta kuin aikaisemmin lukemassani Yasunari Kawabatan romaanissa Lumen maa. Molemmat ovat hyvin japanilaisia kirjoja, joskin Kioto tuntuu helpommalta eikä ole mielestäni ihan niin täynnä piiloon jääviä merkityksiä kuin millaisena Lumen maan muistan. Kiotossa on luonnon kauneutta, erityisesti puita ja kukkia.

- Täältä minä katselen kevään kukkimista kaikkein mieluimmin, sanoi Chieko ja vei Shinichin pylväskäytävän kaarteeseen. Yksi kirsikkapuu oli muita tuuheampi, se vaahtosi kukkia. Shinichi seisi Chiekon vieressä ja katseli puita. 

- Jos katsoo tarkkaan, näkee että ne ovat naispuolisia. Toden totta ne ovat naisia! sanoi Shinichi. - Oksat niin hennot ja silti raskaat, kukat pehmeät ja samalla täyteläiset...

Kioto on Lumen maahan verrattuna yhteiskunnallisempi. Vanhempien ja lasten suhteissa näkyvät perinteiset arvot, joiden mukaan perheen miehillä ja isillä on vahva asema ja vanhemmilla on paljon sanomista siinä, kenen kanssa nuoren on hyvä avioitua, jos kohta nuorten omaakin mielipidettä kysytään. Säätyerot ovat selvät: tukkukauppiaan tytär on auttamatta eri säätyä kuin kutojan poika, miten taitava käsityöläinen tämä sitten onkaan. Japani elää murrosvaihetta. Osa kansasta pukeutuu vielä perinteisesti kimonoihin ja arvostaa perinteisiä materiaaleja ja työtapoja, mutta moni on jo siirtynyt länsimaisiin vaatteisiin ja tehdasvalmisteisiin kankaisiin.

Pidin Kiotosta, vaikkei se tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta kuin Lumen maa muutama vuosi sitten. Kioto julkaistiin suomeksi ensi kerran samana vuonna 1968, jona Yasunari Kawabata sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Suomennoksen teki runoilija Eeva-Liisa Manner saksan kielestä. Kirjailijalta on lisäksi suomennettu ainakin romaanit Tuhat kurkea ja Vuoren jyly.

        Yasunari Kawabata: Kioto, 193 s.

        Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho (SSKK), Otava 1972,

        1. suomenkielinen painos: Tammi 1968 (Keltainen kirjasto 87)

        Alkuperäinen: Koto 1962, suomentanut saksasta Eeva-Liisa Manner

        Kuvitus: Osmo Kaipainen - kuvituskuva yllä on kirjasta.

KIRJA on omasta hyllystä, jonne sen olen poiminut kirjaston vaihtokirjahyllystä.
MUUALLA se on luettu mm. blogeissa Anun ihmeelliset matkat, Jokken kirjanurkka, Lumiomena, Sheferijm
Helmet-lukuhaasteessa liitän kirjan kohtaan "26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt".  Kuukauden kieli -haasteessa helmikuun kieli on japani.