Leena Lehtolainen: Turmanluoti ja Minne tytöt kadonneet

Luin tässä kesällä huvituksekseni omasta hyllystä pari Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjaa. Ensin kaivoin esiin pienoisromaanin Turmanluoti, jonka kirjakauppiaat jakoivat Kirjan ja ruusun päivän kirjaostoksien kylkiäisenä viime vuonna. Jostain syystä se on jäänyt hyllyn koristeeksi, vaikka olen aikaisemmin viihtynyt hyvin Maria Kallion seurassa. 

Turmanluodissa komisario Maria Kallion aviomies Antti Sarkela alkaa kaikkien ihmetykseksi harrastaa ampumista ja suorittaa metsästäjäntutkinnon. Ei aikaakaan, kun hän pääsee mukaan hirviporukkaan ja ensimmäiseen jahtiinsa kokeneen konkarin vierelle. Saalista ei sillä kertaa saada. 

Toisessa jahdissaan Antti tähtää ja osuu hirveen. Ampuminen ei jää kuitenkaan siihen: joku ampuu myös Antin lähellä passissa olevaa metsästäjää, jonka luoti tappaa. Kenen kivääristä turmanluoti tuli?  Ampuiko Antti kahdesti ja osui toisen kerran metsästäjään? Oliko se harhalaukaus vai oliko jollakin syytä tappaa menehtynyt metsästäjä? Kenellä? Vai pitikö kohteen olla joku muu?

Kun Anttiakin epäillään, Maria Kallion on vaikea pysytellä jutusta erossa, vaikka tutkintaa hoitaa Raaseporin poliisi. Eikä Maria edes työskentele rikospoliisissa tätä nykyä, hän on Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen Lasten ja nuorten yksikön johtaja.

Ampumistapaus selviää, mutta sitä ennen on kieputeltava epäiltyjä ja motiiveja muutamaan kertaan. Antti kärvistelee syyllisyydentuntoisena, eikä asiaa auta viimeistä lukioluokkaa käyvän Iida-tyttären kommentit eläinten oikeuksista ja metsästämisen epäeettisyydestä. Hauskaa tässä kirjassa on se, että tapahtumia kerrotaan vuoroin Marian, vuoroin Antin kertomana, ja oman vuoronsa saavat kerran myös Iida ja häntä muutaman vuoden nuorempi Taneli.

            Leena Lehtolainen: Turmanluoti, 127 s
            Kustantaja: Kirjakauppaliitto 2018
            Kansi: Noora Iloranta

Ennen Turmanluotia olen kuunnellut kymmenen Maria Kallio -dekkaria äänkirjoina. Sarjan viidestä ensimmäisestä osasta olen kirjoittanut blogiin täällä ja täällä, viisi seuraavaa jäi tuomatta blogiin, vaikka nekin olivat hyvää ja viihdyttävää matkaseuraa. Turmanluoti kuitenkin viittasi tapahtumiin, joista en ollut tietoinen ja joiden on täytynyt tapahtua kymmenennen kirjan jälkeen, joten houkutuin lukemaan heti perään 11. teoksen Minne tytöt kadonneet, joka löytyi omasta hyllystä.

Kirjan prologissa Maria Kallio on Afganistanissa palaamassa autosaattueessa Kabuliin maan uuden poliisikoulun avajaisista. Matkalla räjähtää tienvarsipommi, ja hyökkäyksessä kuolee useita ihmisiä, myös saksalaisia poliisikouluttajia, joista Ulrikesta on tullut Marian ystävä. Maria oli kutsuttu avajaisiin, koska hän oli opettanut afganistalaisia poliiseja kansainvälisellä poliisiopettajakurssilla Tampereella. Kurssin päätyttyä hänen oppilaansa olivat palanneet kotimaahansa perustamaan poliisikoulua, joka nyt oli otettu käyttöön.

Erilaisten pätkätöiden jälkeen Kallio on palannut Espoon poliisiin, jossa hän on saanut komisarion paikan uudessa epätyypillisten rikosten yksikössä. Se tutkii erilaisia pimeitä juttuja, kuten koulusurmauhkauksia, ja väkivaltarikoksia, joissa on rasistisia motiiveja. Yksikön ensimmäinen tapaus on tutkia kolmen nuoren maahanmuuttajanaisen katoamista. Näiden perheet vakuuttavat, ettei heillä ole mitään tietoa siitä, minne heidän tyttärensä ovat menneet.

Maria Kallion yksikkö joutuu puhuttamaan kunkin tytön sukulaisia, heidän afganistanilaisia, bosnialaisia ja sudanilaisia perheitään. Kukaan tytöistä ei ole matkustanut Suomesta omalla nimellään, ja jokainen heistä on käynyt ainakin joskus espoolaisessa Tyttökerhossa, jossa Marian 13-vuotias tytär Iidakin käy. Nyt on avuksi Marian kokemus perheväkivallasta sekä keskustelut afganistanilaisten poliisien kanssa. Onko tytöille tapahtunut jotain, onko heidän kimppuunsa hyökätty? Ovatko perheet vihastuneet heidän suomalaisista poikaystävistään? Lähettäneet heidät kotimaihinsa, jotta heidät voitaisiin naittaa jollekin vanhalle miehelle? Sitten löydetään neljäs muslimityttö murhattuna.

Minne tytöt kadonneet tarjoaa ajankohtaisen rikostarinan, joka kytkeytyy maahanmuuttajiin sekä perinteiden, uskontojen ja arvojen yhteentörmäykseen. Sukupolvien väliset jännitteet ovat riipaiseviakin - vanhemmat ja isovanhemmat edellyttävät omasta lähtömaastaan tuotua elämänmallia, kun taas nuorempi väki on suomalaistunut, tytöt haluavat käydä koulua ja opiskella sekä valita omat poikaystävänsä ja puolisonsa. Teos on puheenvuoro maahanmuuttajajatyttöjen ja -naisten oikeuksien puolesta.

            Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet, 342 s
            Kustantaja: Tammi 2010
            Kansi: Markko Taina

KIRJAT ovat omasta hyllystä, Turmanluoti saatu kirjakaupasta kylkiäisenä ja Minne tytöt kadonneet on joululahja muutaman vuoden takaa.

Kumpikin kirja on oman Kirjahyllyn aarteita. Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Ei kuvaa" (Turmanluoti). Näin saankin kaksi bingoriviä samalla kertaa, violetin pystyrivin ja harmaan vinorivin.

Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö

Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi kävin kirjakaupassa ostoksilla ja sain kaupanpäällisen, Elovena-tytön. Se on tilaustyönä kirjoitettu, Kirjakauppaliiton lahja asiakkaille, kuten aikaisemmat Kirjan ja ruusun päivän kirjat. Niitä on annettu 23.4. päivän tienoilla vuodesta 2012 alkaen.

Tämän vuoden lahjakirjan kirjailijaksi oli valittu Roope Lipasti ja kirjan kuvittajaksi Karoliina Korhonen. Molemmat ovat minulle uusia tuttavuuksia, mutta sen verran olen blogeja ja mainoksia lukenut, että kummankin olen sijoittanut enemmän huumoriosastoon.

Elovena-tyttö on kirja yhdessä taloyhtiössä asuvista suomalaisista sekä talon uudesta asukkaasta, maahanmuuttajasta. Kirja pölläyttelee suomalaisten kliseisiä käsityksiä niin itsestään kuin maahanmuuttajistakin. Voiko olla suomalaisempaa kuin vaaleahiuksinen Elovena-tyttö kauralyhde sylissään? Ja kun sellaisen näkee yksijalkaisen maahanmuuttajan jalantynkään tatuoituna, on varmaa, että näky herättää niin heltyneitä kuin raivostuneitakin reaktioita. Niin totta ja ajankohtaista Suomessa tänään.

Elovena-tytössä on lempeää ironiaa, road tripin veijarihenkeä, ja kaiken kruunaa kirjan loppu, jossa kliseitä näpäytetään. Kirjassa "kotoutuminen" saa aivan uusia merkityksiä. Kirjan lukujen välissä on lyhyitä katkelmia (fiktiivisestä) teoksesta Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille, joka sisältää "faktaa" Suomesta ja suomalaisista. Nämä olivat hupaisia paloja.

"Aaltomaljakko ei ole lain mukaan pakollinen suomalaiskodin varuste, mutta kyllä sellainen on hyvä olla, vähän niin kuin palosammutin ja muumimuki." 

"Tuoreimpien tutkimusten mukaan suomalaisten esi-isät ja -äidit olivat konservatiivisia jääräpäitä ja saapuivat pohjoiseen, koska he eivät halunneet sopeutua mukavaan ja leppoisaan elämäntapaan, jollainen on suosittua etelämpänä."

Romaanin juoni on kudottu maahanmuuttajan ja hänen naapureidensa kohtaamisista, mausteena Elovena-tytön metsästystä, sillä hänet, suomalaisen vaalean Marjan, maahanmuuttaja oli jalkansa menetettyään kohdannut ja tämän hän nyt halusi löytää Suomesta.

Roope Lipasti kirjoittaa mukavan humoristisesti ja Karoliina Korhosen sarjakuvamaiset kuvitukset sopivat hyvin tekstin lomaan. Kirja on nopea hotkaista, mutta sisältää pistäviä oivalluksia, joita kannattaa pureskella ennen nielemistä.

Niin, ja minkä kirjan sitten kirjakaupasta ostin? Hankin omaan hyllyyni Luovan kirjoittajan työkirjan. Aion lukea sitä hitaasti ja hartaasti, joten saa nähdä, miten pitkään kuluu, ennen kuin tuon sen blogiin asti.

          Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö, 150 s.
          Kustantaja: Kirjakauppaliitto 2017
          Kirjan kuvitus: Karoliina Korhonen; kannen suunnittelu Noora Iloranta

KIRJA on omasta hyllystä (kaupanpäällinen kirjakaupasta).
MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Jokke ja Tuijata.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (22. Kuvitettu kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 28), Muuttoliikkeessä - lukuhaaste siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta