Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto syntyi tasan sata vuotta sitten 17.6.1921 Sammatissa. Mikä siis sen parempi aika tarttua hänen kirjaansa kuin tämä, ja laajasta tuotannosta löytyy valinnan varaa. Olen joskus poiminut romaanin Elämän rouva, rouva Glad kirjaston kirjanvaihtohyllystä, ja sen olen nyt lukenut juhlavuoden kunniaksi. Toinen vaihtoehto olisi ollut Lohja-sarjan kakkonen, sillä luin toissa talven klassikkohaasteeseen ykkösosan Vetää kaikista ovista. Sen vuoro saa tulla myöhemmin.

Rouva Glad on liikenainen, joka on ollut kolmesti naimisissa ja jäänyt kolmesti leskeksi. Hänen sukunimensä ja varakkuutensa on peräisin keskimmäiseltä mieheltä, rakennusurakoitsija Viljami Gladilta, joka opetti vaimolleen omaisuuden kartuttamisen salat ennen äkillistä kuolemaansa. Nyt rouva omistaa kivitalon, hotellin ja paljon muuta, ja raha ja omistukset ovat hänelle elämän sisältö. Hän kohtaa paikkakunnalle muuttaneen uuden nimismiehen, Veikko Järvisen, joka on joutunut pulaan ja tulee pyytämään apua rouva Gladilta. Rouvan ja Järvisen välille syntyy erikoinen ystävyyssuhde, josta molemmat pyrkivät hyötymään.

Takaumissa rouva Glad muistelee mennyttä elämäänsä. Lapsuuden vaatimattomat olot, työ postikonttorissa ja sitten pankissa. Kolme erilaista avioliittoa, kolme erilaista miestä ja tarinaa. Kiltistä tytöstä kasvoi laskelmoiva ja kova nainen, jolla ei ole läheisiä ihmissuhteita ja joka ei välitä, mitä hänestä puhutaan. Eeva Joenpelto kuorii kerroksia yksi kerrallaan, kertoo Sara Gladin, omaa sukua Saara Heinosen, kehitystarinan, ja lukija alkaa ymmärtää, miksi rouva Gladista on tullut se, mikä hän on.

Kaikista hienointa kirjassa on vahva ja vakuuttava ihmiskuvaus, joka ei tyydy pintailmiöihin, vaan paneutuu syvemmälle, sekä 30-luvun ajankuva, jossa nimismies pitää IKL:n poikakerhoa ja tulevaa sotaa enteillään. 

Mieleen tulee, jälleen, miksi ihmeessä en ole lukenut Joenpeltoa enemmän. Hieno kirjailija!

Helmet-haaste: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan (1990 esitetty neliosainen tv-sarja)

          Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad, 378 s.
          Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho 1984 (1. painos WSOY 1982)

          Päällys: Raimo Raatikainen

Osallistun kirjalla Tuijata-blogin Eeva Joenpelto 100 -haasteeseen,
jonka koosteesta löytyy lisää linkkejä kirjailijan teoksiin.
#joenpelto100

Terttu Autere: Sen edestään löytää

Läänin rikosetsivä Juhani Kuikka on kutsuttu itäsuomalaiseen asemakylään. Apteekkarilla töissä ollut apteekkioppilas Elias Sorri on murhattu omaan sänkyynsä, ja tutkinnanjohto on annettu läänin rikospoliisille. Kuikka joutuu heti eroon Onervastaan, jonka kanssa meni kesällä naimisiin. Nyt he asuvat  Viipurissa, missä kummallakin on työpaikka. Aika on 1930-luvun loppupuolen lokakuu.

Murhatutkimus polkee paikallaan. Elias Sorri oli komea - kauniiksi häntä kylän vanhemmat naiset sanoivat - sekä kohtelias ja ystävällinen, apteekissa ja erityisesti sen naisasiakkaiden keskuudessa kovasti pidetty. Juhani Kuikka asuu vierailunsa ajan asemapäällikön kodissa ja pyöräilee kymmenen kilometriä kirkonkylään tapaamaan nimismiestä, tuomaria ja muita Sorrin tunteneita ja hänen viimeisestä illastaan jotain tietäviä.

Huhut kertovat, että kylän nuoret miehet eivät ole kovin tyytyväisiä siihen, että naisväki on alkanut tehdä tikusta asiaa ja käydä aikaisempaa useammin apteekissa nuoren harjoittelijan tultua paikkakunnalle. Kenelläkään ei kuitenkaan tunnu olleen erityistä syytä tukehduttaa Sorri. Kuikka alkaa tutkia Sorrin aikaisempia vaiheita, aikaa ennen farmasian opintoja, kun nuori mies opiskeli seminaarissa ja sen jälkeen työskenteli opettajana parissakin koulussa. Kuikan vanhempi kollega muistuttaa, että kannattaa olla kärsivällinen, sillä joku tietää jotain, vaikkei tiedä, että tietää. 

Sen edestään löytää on Terttu Autereen viides Juhani Kuikka -sarjan kirja. Mielestäni sen voi hyvin lukea itsenäisesti, vaikka etsivän siviilielämä eteneekin osa osalta. Ensimmäisessä kirjassa hän tapaa Onerva Ojalan, josta neljännessä osassa tulee hänen vaimonsa. Rikostapaukset ovat kuitenkin erillisiä ja tapahtuvat eri kaupungeissa tai kylissä, ja niiden nimiä kirjailija ei vahingossakaan paljasta. Lukijana arvuuttelen, mikä paikkakunta on kulloinkin kyseessä, ja siitä on tullut osa sarjan viehätystä. Tästä kirjasta täytyy sanoa, etten tiedä, missä asemakylä ja kirkonkylä ovat, mutta se ei ole ihme, sillä tunnen huonosti luovutetun Karjalan pitäjiä. Kaukana Viipurista ei kuitenkaan olla. Muu osa sarjan viehätystä on sen sutjakassa ja napakassa kerronnassa sekä nostalgisessa ajankuvassa.

Juhani Kuikka -sarjan aikaisemmat osat:
            Kuka murhasikaan rouva Holmin? (2014)
            Kuolema Eedenissä (2016)
            Kaunis mutta kuollut (2017)
            Kuokkavieraana kuolema (2019)

                  Terttu Autere: Sen edestään löytää, 243 s.
                  Kustantaja: Karisto 2020
                  Kansi: Pirta Syrjänen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Mummo matkalla, Sinimarjan matkassa 
Helmet-haaste: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Luin Joel Haahtelan pienoisromaanin Perhoskerääjä, joka julkaistiin jo 2006. En yhtään ihmettele, että kirja on aikoinaan ollut Runeberg-palkintoehdokkaana, sillä se on kerrassaan hieno kirja.

Minäkertojan vaimo Eeva lähtee usean kuukauden työmatkalle ulkomaille. Sillä välin mies saa tietää, että hänelle täysin tuntematon mies, Henri Ruzicka, on kuollut ja testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Mies käy katsomassa saamaansa huonokuntoista taloa ja löytää sieltä huomattavan laajan perhoskokoelman sekä joitain vanhoja kirjeitä. Miksi tuo Suomeen muuttanut saksalaismies oli jättänyt perinnön hänelle? Kertoja ei muista koskaan tavanneensa miestä tai edes kuulleensa tästä.

Asianajaja vakuuttaa, ettei erehdyksen mahdollisuutta ole. Edesmennyt todella halusi jättää kaiken kertojalle. Mies tulee uteliaaksi ja päättää selvittää, kuka oli Henri Ruzicka ja mikä yhteys heillä on elämässä ollut. Hän kirjoittaa Saksaan naiselle, jonka kirjeitä hän on löytänyt talosta. Hänen yllätyksekseen vanha nainen asuu edelleen samassa osoitteessa ja vastaa hänelle. Kun kesä tulee, kertojamies ottaa lomaa työstään museossa ja lähtee Saksaan Dresdenin lähelle tapaamaan naista, Anna Prinziä. 

Vähitellen Henri Ruzickan elämänkulku alkaa raottua, vaikka paljon jää vielä pimentoon. Hänen intohimonsa olivat perhoset. Miksi hän yhtäkkiä, hyvästejä kenellekään sanomatta, oli paennut länteen ja asettunut lopulta Suomeen? Anna Prinz ja kertoja puhuvat paljon muistoista ja  muistamisesta.

"Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdoton erottaa mikä omasta elämästä on ollut muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa."

Samalla kun kertoja kaivautuu Ruzickan elämän arvoituksiin, hän muistaa unohtuneita asioita omasta lapsuudestaan. Kumpikin mies on menettänyt äitinsä ollessaan vielä lapsi ja kummankin isä on vaiennut siitä, mitä äidille on tapahtunut. Lapsuuden suru on unohtunut, mutta jättänyt jälkeensä asioista puhumisen vaikeutta.

Saksasta matka jatkuu Ruzickan jalanjäljissä Italiaan Garda-järvelle ja Kreetan saarelle. Kertoja tapaa ihmisiä, jotka muistavat vielä perhosmiehen, ja hän saa tietää, missä hänen ja saksalaismiehen elämät ovat aikaisemmin leikanneet toisensa.

Joel Haahtela kirjoittaa kauniisti ja kuulaasti, hänen tyyliään on joku sanonut impressionistiseksi. Hän ei tyydy pintatapahtumiin, vaan antaa päähenkilönsä mennä syvälle oman elämänsä mysteereihin, niihin joista kaipaus ja intohimot - tai pakkomielteet - nousevat. Perhoskerääjässä on jotain samaa kuin viime vuonna lukemassani Adélen kysymyksessä: mies, jonka vaimo on työmatkalla, ja sillä aikaa mies matkustaa yksin ulkomaille ja samalla omiin lapsuudenmuistoihinsa ja oivallukseen lapsuuden jäljistä omassa tavassaan olla elämässä ja läheisten hmisten kanssa.

Pidin Perhoskerääjästä, kovasti. Sen tunnelmassa on jotain intensiivistä ja mystistä, joka vetää vastustamattomasti mukaan henkilöidensä tarinaan.

                  Joel Haahtela: Perhoskerääjä, 189 s.
                  Kustantaja: Otava 2011 (Seven-pokkari. 1. painos 2006)

                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJAN sain luettavaksi BookCrossingin kautta.
MUUALLA: Lumiomena

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta, sillä sen aloittava lause kutkuttelee sopivasti mielkuvitusta ja houkuttelee lukemaan pitemmälle: "Huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön."

JP Koskinen: Tulisiipi

 "Kurkistin varovasti ulos ohjaamosta ja näin valkolaikkuiset metsät, teiden nauhat, hitaasti liikkuvat kuorma-autot, kärryjä vetävän hevosen ja taloja, joiden katot olivat paikkausten jäljiltä kirjavia. Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui ssälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin."

JP Koskisen Tulisiipi on kertomus pojasta, jolla on yksi suuri unelma elämässään. Tulisiipi on kirja lentämisestä ja se on pojan kasvukertomus. Se on historiallinen romaani, jonka tapahtumien jänne ulottuu Amerikan Yhdysvaltojen 20- ja 30-lukujen lamasta Karjalan tasavallan rakentamiseen ja edelleen toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen Neuvostoliittoon aina 60-luvulle asti. Ja se on vetävä seikkkailukirja.

Kaarle on pieni poika Amerikassa Minnesotan maaseudulla. Hänen isovanhempansa ovat muuttaneet Suomesta Amerikkaan silloin, kun Suomi oli vielä osa Venäjää ja isä vasta vuoden vanha. Äiti sen sijaan on syntynyt Amerikassa suomalaisille vanhemmille. Nyt on maassa lama, kaikesta on pulaa. Isoisän työ hevosmiehenä on loppunut, kun autot ovat korvanneet hevoset, eikä isälläkään riitä töitä mekaanikkona bensapulan takia. Kaarle on unelmoinut lentämisestä ihan pienestä pitäen, ja häntä nolottaa se kerta, kun hän omatekoisilla siivillään hyppäsi vajan katolta lähteäkseen lentoon, mutta tupsahtikin maahan ja satutti päänsä. Naapurin sahan Linda, leikkitoveri, jaksaa muistuttaa siitä.

Amerikassa Kaarle Kuurasta on tullut Charles Frost, ja hänen nuoren elämänsä kohokohta on se päivä, kun Janne-setä vie hänet lentonäytökseen, jossa itse Charles Lindbergh esittelee lentotaitoaan kuuluisan Atlantin yli lennon jälkeen. Poika saa sankariltaan postikortin, johon on kirjoitettu "Charlesilta Charlesille", ja vakuutuksen siitä, että hänestä tulee kerran pilotti, koska hänellä on oikeanlainen pilke silmissään.

Pohjois-Amerikan suomalaisalueilla aletaan värvätä väkeä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten paratiiisia. Kaarlen vanhemmat innostuvat kuvauksista maasta, jossa ei ole puutetta mistään ja jossa työväki yhdessä päättää asioista, ja he päättävät lähteä sinne lapsineen. Sahuri Albert ja Linda-tytär liittyvät seuraan. Matka on pitkä ja tylsä eikä perillä Petroskoissa odota sellaiset olot kuin kuviteltiin, mutta Kuurat ja sahamies tarttuvat annettuun työhön rivakasti. Kaarle joutuu kouluun, jossa mikään muu ei häntä kiinnosta kuin venäjän oppiminen ja sekin vain siksi, että hän ymmärtää, ettei hänellä ole venäjänkielisessä maassa mahdollisuutta päästä lentäjäksi, ellei hän osaa kieltä.

Ihme tapahtuu. Kaarle pääsee nuorena koululaisena kokeilemaan purjekoneella lentämistä  Äänisen jäälle. Hänen opastajansa näkee pojan luontaiset lahjat ja järjestää myöhemmin, että hän pääsee opettelemaan lentämistä oikealla moottorikoneella Leningradin sotilaslentokouluun. Kaarle on ilmiömäisen lahjakas ja päihittää pian taidoillaan aikuiset lentäjät. Kaarle-Charlesista tulee Gennadi, joka lentotunneilla puhuu vain venäjää.

Karjalaan rakennettava paratiisi näyttää toiset kasvonsa. Suomalaisia ja Amerikasta muuttaneita siirtolaisia alkaa kadota tietymättömiin. Kaarlen isä ja äiti sekä myöhemmin saapunut Janne-setä haluavat palata Amerikkaan, ja he saavat tarvittavat paperit kuntoon. Myydään tavarat ja astutaan junaan Petroskoin asemalta. Kaikki eivät kuitenkaan pääse matkaan. Seuraa vankileirejä, suuri isänmaallinen sota, pala neuvostoliittolaista lentämisen huippuhistoriaa. 

JP Koskisen kirja kertoo elämää suuremmista unelmista ja vapaudenkaipuusta. Teos on mielenkiintoinen sekoitus toisaalta suomalaisten historiaa Amerikassa ja Neuvosto-Karjalassa ja toisaalta mieheksi kasvavan pojan uskomattomia seikkailuja Neuvostoliitossa. JP Koskinen on mestari sekoittamaan faktaa ja fiktiota toisiinsa, kuten totesin jo lukiessani hänen historiallista romaaniaan Kuinka sydän pysäytetään, josta pidin kovasti. Tulisiipikin on mukaansa tempaava luettava, Koskinen kirjoittaa hyvin ja luo hämäävän uskottavan historiallisen maailman, jossa tapahtuu hämääviä asioita. Lentämisen ja lentokoneiden yksityiskohdat eivät ihan olleet minun juttuni, mutta unelmat - lentämisestä ja vapaudesta -koukuttivat seuraamaan, toteutuvatko Kaarle-Charles-Genan haaveet. Kirjan loppuun Koskinen säästää varsinaisen yllätyksen! Mainio teos. 

Tulisiipi sai viime vuonna kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon ja Savonia-kirjallisuuspalkinnon. Se oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

          JP Koskinen: Tulisiipi (290 s. e-kirja)
          Kustantaja: Like 2019
          Kansi: Tommi Tukiainen

E-KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos Elisa-kirjasta).
MUUALLA: Arja, Kirsi, Nanna, Tiina, Tuija.

Helmet-haasteessa tämä menee ilman muuta kohtaan 39. Kirjassa lennetään - tuskin luen muuta kirjaa, jossa lennetään yhtä paljon. Kirjan voi sijoittaa myös kohtiin 15. (fikto, jossa mukana todellisia henkilöitä), 24. (kirjailija on kirjoittanut yli 20 kirjaa) ja 42. (isovanhempia).
Rauhan haaste (Leningradin piiritys, ilmasota sen liepeillä), Kirjahyllyn aarteet 2

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Pirjo Puukon esikoisromaani Kunnes jalkasi kantavat on Ellin ja Anitan, äidin ja tyttären, tarina, joka kerrotaan limittäin. Ensin ollaan vuodessa 1949, jolloin äiti ja tytär kohtaavat ensimmäisen kerran. Elli odottaa miestään Savonlinnasta kätilönhakureissulta, ja se vain kestää ja kestää. Ajoissa Tauno ja kätilö kuitenkin ehtivät, juuri ja juuri. Syntyy tyttö, joka myöhemmin kastetaan Anitaksi.

"Tämän hyvän olon luonto oli järjestänyt, Elli ajatteli, kun lapsi asetettiin hänen viereensä. Minustako tuo tuli? Tuommoinen jumalankaunis ihmislapsi. Sen huulet näyttivät melkein läpinäkyviltä. Ne suipistelivat ja ikään kuin etsivät asentoaan. Joskus niiltä vielä putoaisi sana "äiti" - Elli puri poskea ettei silmät kostuisi. Tunne oli vieras ja voimakas." (luvusta ELLI 1949)

Sen jälkeen kirjassa siirrytään Ellin syntymään vuonna 1927. Hänen oma äitinsä kuolee, ja Elli kasvaa isovanhempien ja kotona vielä asuvien tätien hoivissa, sillä isä ei selviä pienen vastasyntyneen hoidosta. Kiltin ja rakastavan mummon kuoltua jäljelle jää ankara ja pelottava isoisä, Ukko, ja komentelevat tädit. Ellistä kasvaa arka lapsi, joka saa huomiota vain, kun joku ärjäisee hänelle pellolla, missä hänen on käsketty koota kivenmurikoita ja hän unohtuu haaveilemaan lentämisestä.

Samanikäisenä Anita on jo niin iso tyttö, että äiti lähettää hänet maitokannun kanssa osuuskauppaan maitoa ostamaan. Matkalla tyttöä pelottaa mennä sepän pajan ohi, silllä koko rakennus ja siellä kalkutteleva mies ovat mustia. 

Näin Pirjo Puukko kuljettaa romaanissaan kahden tytön elämää ja heidän varttumistaan aikuisiksi naisiksi hypellen vuosikymmenten välillä. Yhden tason muodostaa vuosi 2019, jolloin Anita muistelee sattumuksia 70-vuotiaana sairaalassa. Ellistä kerrotaan kolmannessa persoonassa, Anita puolestaan puhuu minä-muodossa. Kirjan luvut on otsikoitu etunimellä ja vuosiluvulla, ja lukija pysyy kyllä hyvin kärryillä, mutta hieman tarkkaavaisuutta se vaatii ja etenkin eläytymistä kunkin vuosikymmenen ihmisten oloihin. Tällainen rakenne sopii kirjaan tavattoman hyvin. Se kertoo, miten erilaista ihmisten arki oli 30-40 -luvuilla ja toisaalta 50-60 -luvuilla ja millaisia reunaehtoja ja valintoja ihmisillä oli elämässään kunakin aikana. Vaikka näkökulma on yhden perheen naisissa, se laajenee myös ympäröivän yhteiskunnan tapahtumiin. Ajankuva on hienosti punottu tarinaan sen eri vuosikymmenillä.

Esimerkiksi Ellin kummitäti lupaa, että tyttö pääsee jatkamaan koulua Viipuriin alaluokkien jälkeen ja saa asua tädin ja hänen miehensä kotona. Sen unelman hukuttaa talvisota, ja Ukko patistaa tytön töihin piikomaan. Kun ikää on tarpeeksi, kolmetoista vuotta, Elli itse hakeutuu vaneritehtaalle. Jatkosodan aikaan kaikki maatalon töitä osaavat tytöt ja naiset komennetaan sahalta maataloihin töihin, ja Elli päätyy Punkaharjulle, jossa hän erään kerran päättää vastata rintamasotilaan kirjeenvaihtoilmoitukseen. Oiva kirjoittaa ja tulee lomalle Punkaharjulle, ensin kerran ja sitten uudelleen, he tanssivat nurkkatansseissa koko illan toistensa kanssa. Viimeiseltä kerralta mies palaa rintamalle, eikä Elli kuule hänestä enää koskaan. Ei tiedä, jättikö mies hänet vai kaatuiko taistelussa.

Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Anita pääsee ylioppilaaksi Helsingissä, jonne perhe on muuttanut hänen käydessään kansakoulun ensimmäistä luokkaa. Lukioaikainen poikakaveri, jonka kanssa on uutterasti osallistuttu opiskelijamielenosoituksiin, jättää Anitan juhannuksen alla. Pettynyt Anita uppoutuu alkaviin äidinkielen ja kirjallisuuden opintoihin valmistuakseen nopeasti opettajaksi.

Pirjo Puukon kirjassa on myös psykologinen taso. Elli ei unohda Oivaa, katkeruus jäytää, ja hän ei voi olla vertaamatta nuoruuden rakkautta tasaiseen ja hiljaiseen aviomieheen. Kotona ilmapiiri muuttuu vuosien saatossa painostavaksi, kun mykkäkoulua käydään pitkiä jaksoja. Kun Anita kohtaa Olan, hän joutuu pohtimaan vanhempiensa suhdetta ja Olan lapsuudenkodin ilmapiiriä. Millaisen parisuhteen Anita haluaa ja millaisia valintoja hän on valmis tekemään? Psykologisella otteella romaani käsittelee myös ädin ja tyttären suhdetta ja sen kipupisteitä.

Jo Puukon novellikokoelmasta Mutkanlukutaito kirjoitin, että kirjailija käyttää herkullista kieltä ja tuoreita kielikuvia. Samaan kiinnitin huomioni Kunnes jalkasi kantavat -teoksesta.

"Nyt kaikki on lumen peitossa. Tuijotan tietä, jonka pintaa pitkin kova tuuli kuljettaa irtolunta ikään kuin valtava valkoisten muurahaisten armeija juoksisi henkensä edestä. Yritän keksiä verbiä ilmiölle. Vieriikö lumi vai pakeneeko se? Pyyhkiytyy? Karkaa? Ehkä sille ei ole verbiä. Kaikille asioille ei ole nimeä. Siksi puhuminen on joskus niin vaikeaa." (luvussa ANITA 1974)

Pidin Pirjo Puukon Kunnes jalkasi kantavat -romaanista kovasti. Siinä on sopivasti sukutarinaa, kytkentöjä Suomen historian tapahtumiin, naisten kasvutarinoita ja  mietityttäviä perhesuhteita.

            Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat, 305 s.
            Kustantaja: Stresa 2019
            Kansi: Amelia Nyman

KIRJA on omasta hyllystä, saatu lukukappaleena. Kiitos kirjailijalle!
MUUALLA muuan muassa blogeissa Elämä on ihanaa, Kirja vieköön, Kirjojen kuisketta, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 39. Kirjassa lennetään, 42. Kirjassa on isovanhempia ja 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.
Osallistun myös Rauhan haasteeseen, sillä kirja kuvaa Ellin elämää ja ihmissuhteita talvi- ja jatkosodan aikana.

A. H. Tammsaare: Rakastin saksalaista

Niin vähän sitä tietää edes lähinaapurin kirjallisuudesta, että nimi A. H. Tammsaare on jäänyt vieraaksi, vaikka hän on teoksillaan saavuttanut Viron kansalliskirjailijan aseman. Yle tituleeraa häntä artikkelissaan Viron Aleksis Kiveksi ja Väinö Linnaksi. Silti törmäsin häneen  ihan sattumalta vasta tänä vuonna, tai oikeastaan hänen romaaniinsa Rakastin saksalaista, joka julkaistiin Virossa jo 1935, mutta suomeksi käännettynä alkuvuodesta.

Rakastin saksalaista on rakkauskertomus, joka sijoittuu sotienväliseen itsenäiseen Viroon. Se pohdiskelee rakkauden olemusta ja sen reunaehtoja ja tekee sen virolaisin maustein. Oskar on opiskelija, joka on maalta kotoisin ja lähetetty yliopistoon maata viljelevien vanhempien ja sisarusten kovan työn ja uhrausten hinnalla. Opiskelu ei oikein innosta, tuntuu, että tärkeämpää on opiskelijan tuntomerkki ylioppilaslakki ja kuuluminen opiskelijoiden yhdistykseen, korporaatioon, ja osallistuminen sen rientoihin. Oskar jättää opiskelun, vaikka tunteekin syyllisyyttä isänsä rahojen tuhlaamisesta, ja saa työpaikan ministeriöstä.

Oskar asuu virolaisen porvarisperheen yläkerran vuokrahuoneessa. Päivällisellä hän istuu samassa pöydässä perheen ja saksalaissyntyisen Erikan kanssa, tämä käy päivittäin opettamassa perheen lapsille saksaa ja pianonsoittoa. Nuoret ovat ujoja, tuskin katsahtavat toisiinsa, mutta sitten Oskar alkaa saattaa Erikaa kotiin syksyn pimeinä iltoina. Yhdessä kävellessä ja välillä puiston penkillä istuessa tullaan tutuiksi, ja enemmän, tunnustetaan toiselle rakkaus, joka on kainoa ja idealistista.

Erika asuu isoisänsä kanssä, tämä oli vanhaan aikaan paroni saksalaisessa kartanossa, mutta joutui itsenäisen Viron maareformissa luovuttamaan maansa ja omaisuutensa valtiolle. Niin Erika kuin Oskarkin ovat varattomia, mutta silti heidän välillään on kuilu - he tulevat eri yhteiskuntaluokista, Erika on aatelinen, paronitar, vaikkei sellaista saa enää Virossa ollakaan. Satoja vuosia Baltian saksalaiset olivat vallinneet virolaisia. Oskar rohkaisee mielensä ja lähtee isoisän luo pyytämään Erikan kättä. 

A. H. Tammsaare kirjoittaa filosofisesti ja monisyisesti eikä hänen tekstinsä ole kovin nopealukuista. Hän analysoi rakkautta ja sanoittaa sen henkilöidensä käymissä keskusteluissa. Mikä on suurempaa rakkautta, antautua tunteelleen ja tunteensa kohteelle täysin, seurauksista välittämättä, vai vetäytyä rakkaudesta kunnioituksen ja arvostuksen tähden? Tai kuten vuokraperheen rouva näkee: miehet menevät naimisiin tunteen takia, naiset käytännöllisistä syistä. 

A. H. Tammsaare oli Anton Hansenin (1878-1940) kirjailijanimi, jonka hän otti kotitalonsa nimestä. Paitsi ylevää pohdiskelua rakkaudesta ja moraalista, hänen teemojaan Rakastin saksalaista -romaanissa ovat ajan virolainen opiskelijaelämä ja se yhteiskunnallinen muutos, jonka virolainen yhteiskunta kävi läpi pian itsenäistyttyään 1920-30 -luvuilla. Näiden ymmärtämistä auttaa teoksen suomentajan Juhani Salokanteleen suomalaiselle lukijalle kirjoittamat jälkisanat.

          A. H. Tammsaare: Rakastin saksalaista, 319 s.
          Kustantaja: Aviador 2019
          Alkuperäinen: Ma armastasin sakslast 2019, suomentanut Juhani Salokannel
          Kansi: Aleksi Salokannel

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Katveita, Kirjavinkit, Tuglas-seura

Terttu Autere: Kuokkavieraana kuolema

Väitän, että dekkari voi olla aurinkoinen. Jonkin laajalle levinneen kirjoittamiskäytännön mukaan Pohjolassa (lue: Suomessa ja Skandinaviassa) julkaistun rikoskirjan sankarin tulee olla yksin elävä ihminen (lue: eronnut tai leski), jolla on jonkin sortin ongelma tai useampia (lue: alkoholi- tai muu riippuvuus, työnarkomania, avioeroprosessi päällä) ja joka yksinään tai työtoverin kanssa synkeässä säässä pohtii rikostapauksen sisäistä dynamiikkaa ja motivaatiota. Poikkeuksia toki löytyy. Aurinkoinen dekkari taas on kerrassaan toista maata.

Kolkosta nimestään huolimatta Terttu Autereen rikoskirja Kuokkavieraana kuolema on aurinkoinen, ja siihen löytyy ilmiselviä syitä.

Kirja alkaa häillä, ja miten kesähäät idyllisessä järvenrantakaupungissa voisivat olla muuta kuin aurinkoiset, kun kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä saa toisensa. Tätä tiedettiin jo odottaa, sillä Autereen edellisen kirjan Kaunis mutta kuollut lopussa jo sovittiin hääpäivästä. Sopijina olivat lääninrikospoliisin etsivä Juhani Kuikka ja hänen morsiamensa, äidinkielenopettaja Onerva Ojala. Ja vaikka yksi häävieraista lyyhistyy hengettömänä viinilasinsa ääreen, sitä pidetään valitettavana sairauskohtauksena, ja onneksi hääpari oli siinä vaiheessa jo ehtinyt lähteä viettämään kuherruskuukauttaan.

Pian selviää, että kuolleen naisen, rouva Enni Lundenin, kohtaloksi ei tullut sairaus, vaan myrkky, jonka joku oli tipauttanut hänen lasiinsa. Murha on vakava rikos, mutta teoksen aurinkoisuutta ei pysty pimentämään se,  että siinä kuolee henkilö, joka esitetään varsin epämiellyttävänä. Rikospoliisissa on huono tilanne: yksi etsivistä on lomalla ja tavoittamattomissa - eletään 30-lukua eikä kännyköistä edes uneksita vielä - ja toinen työkyvytön vasta operoidun umpilisäkkeen jäljiltä. Niinpä Juhani Kuikka velvoitetaan remmiin, ja hän keskeyttää kuherruskuukauden, jota on ollut viettämässä nuorikkonsa kanssa täysihoitolassa, joka tuli heille kummallekin tutuksi kirjassa Kuolema Eedenissä.

Niinpä etsivä Kuikka palaa vaimonsa kanssa tämän kotikaupunkiin ja anoppinsa lihapatojen äärelle. Hän tutkii murhatapausta kaupungin konstaapelien Kämäräisen ja Kiiskisen kanssa. Jututetaan rouva Lundenin miestä ja palveluskuntaa, sisarta, ja hääpaikan, Seurahuoneen, henkilökuntaa. Puitteet ovat valoisat: kaunis kesäkaupunki järven rannalla, aurinkoa ja uintiretkiä, lämpöä ja elokuun samettisia iltoja, jolloin tuore aviopari tekee pitkiä kävelyretkiä tai kuhertelee puutarhakeinussa. Rikostutkinta junnaa päiväkausia paikallaan. Ilmeisiä epäiltyjä on yksi, mahdollisia muutama muukin, mutta vasta kirjan lopussa selviää, miten rikos tapahtui, kuka on syyllinen ja miksi.

Onervan kotikaupunki, häitten ja rikoksen tapahtumapaikka, on idyllinen kesäkaupunki, johon virtaa matkailijoita. Terttu Autere sijoittaa rikoskirjansa eri paikkakunnille, joita hän ei nimeä, mutta kertoo niistä kyllä riittävästi, jotta ne on mahdollista tunnistaa. Tai ainakin kuukkelin avulla arvata. Tämän kirjan paikkakunta oli minulle taas helpompi keksiä, kunhan olin muistuttanut itseäni siitä, että oltiin Itä-Suomessa 1930-luvulla, jolloin itäraja oli kartalla toisessa kohtaa kuin nykyisin. Lukijana saan siis toimia salapoliisina ja jäljittää tapahtumapaikan annettujen vihjeiden perusteella. Hauskaa!

Sarjan akaisemmissa osissa Onerva on osallistunut aktiivisesti rikosten ratkaisuun, mutta nyt hän jää siitä syrjään. Hänen äitinsä sen sijaan ei malta olla utelematta tutkinnan kulusta, kun kerrän vävy, läänin rikosetsivä, nyt asuu hänen talossaan ja syö hänen herkkuruokiaan, mutta Juhani toimii ammatillisesti eikä paljasta salaisuuksia tunnetusti juoruilunhaluiselle anopilleen.

"Maistui oikein hyvältä, kiitos", Juhani Kuikka sanoi, vaikka vallan hyvin tiesi, mitä anoppi tarkoitti. Anoppi piti nyt vaan alusta asti saada ymmärtämään, että mitään tietoja ei herunut ulkopuolisille, ei edes anopille, ennen kuin tutkimukset oli saatu loppuun. Tutkimusten alku oli aina ärsyttävää hapuilua, neulan etsimistä heinäsuovasta. Jossain vaiheessa tutkimukset sitten lähtivät kuin lentoon. Ja lopuksi löytyi ratkaisun avain. Mutta se vei aikansa, vaati kärsivällisyyttä ja sitkeyttä."

Aurinkoinen ja viihdyttävä välipalakirja sellaiseen hetkeen, kun haluaa uppoutua menneeseen maailmaan ja hyvähenkiseen vanhan ajan rikoskirjaan. Suosittelen kesälomalukemiseksi, mikäli cozy crime -henkiset dekkarit maistuvat. Teoksella on mainion nostalginen kansi, Pirta Syrjäsen suunnittelema. Jatkoa sarjaan odotellessa.

Juhani Kuikka -sarjassa julkaistut kirjat:
            Kuka murhasikaan rouva Holmin? (2014)
            Kuolema Eedenissä (2016)
            Kaunis mutta kuollut (2017)
            Kuokkavieraana kuolema (2019)

      Terttu Autere: Kuokkavieraana kuolema, 281 s.
      Kustantaja: Karisto 2019
      Kansi: Pirta Syrjänen

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Luetut kirjat ("Huikea ja tyylikäs vanhanajan rikostutkinta Komisario Palmu -hengessä.")
Helmet-haasteessa tämä sijoittuu hyvin kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913 - 1937

Sain teini-ikäisenä lahjaksi Saima Harmajan kootut runot. Kyseessä oli Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa, jonka runoilijan äiti kokosi ja jonka ensimmäinen painos julkaistiin runoilijan kuoleman jälkeen vuonna 1938. Se oli minulle merkittävä teos. Saiman runoihin oli helppo murrosiän kuohuissa samaistua, ja kirja inspiroi minut kirjoittamaan sekä päiväkirjaa että runoja.

Niinpä viime kuussa julkaistu Ritva Ylösen elämäkerta Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913 - 1937 kertasi osin tuttuja vaiheita runoilijan lyhyestä ja traagisesta elämästä, mutta sisälsi myös monenlaista mielenkiintoista ja uutta tietoa. Jo 9-vuotiaana runoja kirjoittamaan alkaneen tytön suuri kutsumus oli tulla runoilijaksi, ja unelma toteutui, kun WSOY julkaisi hänen ensimmäisen runokokoelmansa Huhtikuu. Silloin oli vuosi 1932, Saima Harmaja täytti 19 vuotta ja pääsi ylioppilaaksi. Sairastaminen varjosti elämää ensimmäisen kerran kouluvuosina, jolloin hän jo vietti viikkoja eri lepokodeissa ja parantoloissa heikkohermoisuuden takia. Silloin hän myös sairastui ensimmäisen kerran tuberkuloosiin, joka uusiutui muutamaa vuotta myöhemmin ja johon hän menehtyi hieman ennen 24. syntymäpäiväänsä.

Ritva Ylönen käy elämäkerrassa kronologisesti läpi Saima Harmajan elämän vaiheet ja sijoittaa kirjoitetut runot, päiväkirjaotteet sekä lainaukset kirjeistä ajallisesti oikeisiin kohtiin. Se on helppo tehdä, sillä nuorella runoiljalla oli tapana päivätä runonsakin. Konteksti avaa runoja. Suuri osa runoista onkin omaelämäkerrallisia. Ylönen on ottanut mukaan myös katkemia julkaisemattomista, päiväkirjoista löytyneistä runoista sekä arkistosta löytämistään luonnoksista. Hän viittaa usein aikaisempaan, Kaarina Helakisan kirjoittamaan, elämäkertaan Saima Harmaja : Legenda jo eläessään (1977), joka on yksi lähteistä, ja Saiman tunteneiden haastatteluihin tai kirjoituksiin.

Tällainen monipuolisten lähteiden ristivalotus antaa rikkaan kuvan suositun runoilijan elämästä, kirjoittamisesta, ihmissuhteista ja sisäisistä kamppailuista. Nyt on tullut tavaksi murtaa aikaisemmin syntyneitä/synnytettyjä, kirjailijoita koskevia myyttejä ja tulkintoja, eikä Ritva Ylönen tee tässä poikkeusta. Hän esittelee Saiman, joka ei ole pelkästään teinitytöille sopiva idoli rakkaudenetsinnässään ja "taivaita tavoittelevassa henkisyydessään". 

Runoilijan kuoleman jälkeen julkaistut päiväkirjat olivat rankasti karsittuja, sillä kokoelman toimittanut äiti Laura Harmaja oli valinnut kirjoista sen, mikä "äidin mielestä kuvasi parhaiten tyttären kehittymistä runoilijaksi", ja jättänyt pois aineistoa, jonka äiti oli kokenut liian henkilökohtaiseksi tai arkaluontoiseksi. Nyt Ylösellä on ollut käytettävissään loputkin päiväkirjat, jotka olivat olleet Saiman sisaren Kirsti Topperin hallussa, sekä Saiman salakihlanneen Jaakko Holman perikunnalta saadut Saiman Jaakolle kirjoittamat kirjeet. Saima Harmaja ei näyttäydykään enää samalla tavalla äidin sensuroiman version luomalta sadunomaisen ja mystisen kiehtovalta, eteeriseltä henkilöltä, jonka lyhyen elämän traagisuus, runoilijan kutsumus, sairaus ja kuolema nousivat etualalle ja jonka maallinen rakkaus oli piilotettu pois näkyvistä.

Ritva Ylönen tuo kirjaan laajasti myös Suomen 20- ja 30-lukujen kirjallisen eliitin. Saima Harmaja liittyi Nuoren Voiman Liiton jäseneksi ja tutustui sen myötä 15-vuotiaana Mika Waltariin, josta tuli Saiman elämän merkkihenkilö ja vaikuttaja, sielunveli. Nuorvoimalaisten kirjallisissa kerhoissa liikkuivat myös sellaiset kirjoittajat kuin Oiva Paloheimo, Olavi Paavolainen, Toivo Pekkanen, Helvi Hämäläinen ja Einari Vuorela, joitakin mainitakseni. Saima opiskeli syyslukukauden 1932 Virossa Tarton yliopistossa ja tapasi sinä aikana muun muassa Aino Kallaksen.

Ennen kuolemaansa Saima Harmaja valmisteli kolme runokokoelmaa julkaistavaksi (Huhtikuu 1932, Sateen jälkeen 1935 ja Hunnutettu 1936) sekä pitkälle myös neljännen, postuumisti ilmestyneen kokoelman (Kaukainen maa 1937). Aikalaisarvostelut näistä olivat kiittäviä, ja niissä mainittiin Harmajan runoilijuuden erityislaatu ja kypsyys. Hänen aiheitaan olivat ennen kaikkea luonto, rakkaus, sairaus ja kuolema.

Ritva Ylönen on kirjoittanut antoisan ja valaisevan elämäkerran yhdestä tunnetuimmista suomalaisista klassikkorunoilijoista. Kirjaan tekee mieli palata vielä uudelleen, sen sivut vilisevät kiinnostavia lukuvinkkejä. Ylönen on tehnyt paljon taustatyötä ja perehtynyt arkistolähteisiin, kirjassa on lähelle 500 viitettä. Arvostan kirjan lopusta löytyvää laajaa lähdeluetteloa ja henkilöhakemistoa.

Luin rinnan elämäkerran kanssa Saima Harmajan esikoiskokoelmaa Huhtikuu. Palaan siihen seuraavassa blogikirjoituksessa.

      Ritva Ylönen: Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913 - 1937, 298 s.
      Kustantaja: SKS (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) 2019
      Kansi: Mika Tuominen

KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Kirjavinkit, Yle Radio1/Kulttuuriykkönen 21.3.2019

Helmet-haasteessa kirjan voi laittaa kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 32. Kirjan nimessä on ammatti (runoilija) ja 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.
Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteessa luetaan elämäkertoja

The Sound of Music Lahden Kaupunginteatterissa

Tulee harvoin käytyä teatterissa, enkä niistä harvoistakaan kerroista ole aikaisemmin blogannut paitsi kerran, ihan blogini alussa. Nyt teen poikkeuksen. Kävin nimittäin viikko sitten 14.3. Lahden Kaupunginteatterissa katsomassa musikaaliklassikon The Sound of Music yhdessä parin ystävän kanssa, ja olimme aika lailla myytyjä esityksestä.

Kuva: Johannes Wilenius, Lahden Kaupunginteatteri

The Sound of Music on tuttu televisiosta: olen nähnyt sen elokuvana vaikka kuinka monta kertaa. Niinpä teatteriin mennessäni tiesin jutun juonen jo etukäteen, mutta silti nunnaksi mielivän Marian lähettäminen luostarista kapteeni von Trappin perheeseen seitsemän lapsen kotiopettajattareksi, hänen rakastumisensa kapteeniin sekä heidän pakonsa Itävallasta Alppien yli pois natsien vallan tieltä jaksoi koskettaa liikutukseen saakka. Minua miellytti myös suuresti, että Lahden esitys oli melkoisen uskollinen elokuvan ja epäilemättä myös alkuperäisen Broadway-musikaalin tulkinnoille.

Osansa liikutukseen oli tietysti tunteikkaalla ja reippaalla musiikilla, kiitos kapellimestari  Antti Vauramon johtaman orkesterin ja kaikkien tutuksi käyneiden laulujen, sellaisten kuin  Do-re-mi, Edelweiss, Kun vuorelle käyn. Marian roolissa lauloi, tanssi ja näytteli Anni Kajos, joka suoriutui osastaan todella taitavasti ja viehättävästi ja lauloi erinomaisesti.  Mikko Pörhölän kapteeni von Trapp, leskimies ja ison lapsikatraan isä, oli jäykkä näyttämöllä lauluissaan ja tanssissaan, mutta jotenkin se jäyhyys sopi kapteenin roolihenkilöön, joka alussa piti lapsilleen sotilaallista kuria, mutta alkoi sitten vähitellen pehmetä ja lämmetä.

Von Trappin perheen lapsia esittäneet nuoret olivat esityksessä parasta. He valloittivat sydämen alkaen vanhimmasta 16-vuotaasta Lieslistä ja hänen herkästä ensirakkauden hämmennyksestään aina somaan pikku-Gretliin asti. Liesliä näytteli Roosa Lehtinen, joka opiskelee musiikkia Tampereen ammattikorkeakoulussa, ja Gretliä 8-vuotias Leea Mäki. Näkemässäni esityksessä muina von Trappin lapsina olivat Daniel Ivanov (Friedrich), lystikäs Henna Määttänen (Louisa), Inka Laukkanen (Brigitta), Evert Mäki (Kurt) ja Edith Mäki (Marta), jotka ovat yllä olevassa kuvassa. Hyvistä laulajista pitää mainita erityisesti luostarin abbedissana hienolla äänellään hurmannut mezzosopraano Ulla Raiskio. Sivuroolissa minua huvitti kapteenin hovimestaria esittänyt Jori Halttunen, joka toi hahmoon komiikkaa eleillään ja liikehdinnällään.

Pidin esityksen lavastuksesta kovasti, ja yhdessä valojen, äänen ja pukujen kanssa kokonaisuus oli mainio. Erityisen vaikuttava oli kohtaus, jossa Maria ja kapteeni vihittiin hämyisässä kirkossa, ja siinä samassa, seremonian jälkeen, pappi riisui papinkaapunsa, ja näyttämöllä seisoi hänen tilallaan natsiupseeri, taustalle projisoitui saksalaisten sotilaiden rytmikäs marssi ja kovaäänisistä kuului Hitlerin puhe. Se viimeistään ajoitti musikaalin vuoteen 1938, jolloin Saksa liitti Itävallan valtansa alle.

Musikaalin musiikin on säveltänyt Richard Rogers ja laulujen sanat kirjoittanut Oscar Hammerstein II ja suomentanut Esko Elstelä.

Lahden Kaupunginteatterin The Sound of Music oli hieno teatterielämys, josta nauttivat niin silmät, korvat kuin sielukin. Suosittelen lämpimästi perinteisestä hyvän mielen musiikkiteatterista pitäville. 

MUUALLA: Me viisi, Paljon Melua Teatterista, Teatterinna

Katja Kärki: Jumalan huone

Jumalan huone on Katja Kärjen tuore esikoisromaani, joka on jo ehtinyt saada blogisavuja siellä täällä. Se kertoo pohjoiskarjalaisesta Martikaisen suvusta, ja ajallisesti kirja ulottuu 1930-luvulta tälle vuosituhannelle.

Sukutarina
Katja Kärjen teos on sukutarina, jonka kirjailija kertoo kolmen eri-ikäisen naisen valintojen kautta. Iäkkäin heistä on 20-luvulla syntynyt Aili, perheetön täti, jolla nuorena on ollut  ensin poika ja sitten mies, ja kummastakin hän on joutunut luopumaan. Nyt keski-iässä hänestä tulee alaikäisen tytön huoltaja ja tämän sisarusten äitihahmo kriisin keskellä, kun näiden oma äiti Vieno, Ailin sisko, saa surmansa. Aililla on omat piinansa ja kiusansa elämässä, eivätkä ne päästä häntä helpolla.

Maria, Vienon ja Maurin tytär, on 60-luvulla vain 6-vuotias, kun äiti kuolee ja hänestä tulee Ailin tyttö. Marialla on unelmia ja haaveita, mutta haave omasta miehestä ja lapsesta on kipeä. Hän muuttaa vaaroilta Joensuuhun, opiskelee ammatin ja päätyy opettamaan maahanmuuttajille suomea. Mariasta kasvaa kirjassa sävyisä ja tasainen nainen, joka opetustyössään joutuu kohtaamaan erilaisuutta ja omassa elämässään alkaa kyseenalaistaa monia aikaisemmin selkeitä näkemyksiä ja arvoja.

Elsa on Marian kummityttö ja tämän vanhemman siskon, Kaisan, tytär. 80-luvulla  syntyneellä Elsalla on pienestä alkaen sydänystävä, jonka elinpiiri on hyvin erilainen kuin Elsan omalla perheellä, ja pikkutytöstä kasvaakin ensin rajusti kapinoiva teini-ikäinen ja sitten vielä rajummin bilettävä opiskelija. Kun Elsa ilmestyy kotiin pinkissa siilitukassa, isä osoittaa ovea, ja sanoo, ettei takaisin ole tulemista, niin kauan kuin tukka on tuonnäköinen. Ja Elsa lähtee, muuttaa Jyväskylään opiskelemaan ympäristötiedettä. Lähtiessään hän poistaa kaikkien perheenjäsenten puhelinnumerot kännykästään.

Hengellinen yhteisö
Jumalan huone on Kärjen kirjalle osuva nimi, sillä Jumalan huone, lestadiolaisen yhteisön rukoushuone, on kuin yksi kirjan henkilöistä. Sinne mennään perheittäin ja suvuittain seuroihin sunnuntaisin, siellä tavataan naapureita ja ystäviä, siellä ihastutaan, solmitaan avioliittoja ja siunataan vainajia. Saarnoineen ja yhteisen normin mukaisine elämäntapoineen rukoushuoneesta tulee toisille turvallinen, joskin tiukasti kiinni pitävä äidin syli, josta ei haluta tai voida pyrkiä pois. Toiselle se on kuristava kahle, jonka otteesta on joko liu'uttava pois tai joka on väkivalloin murrettava.

Teoksen hengellistä yhteisöä tarkastellaan heidän kauttaan, jotka siitä pyrkivät pois. Teini-ikäinen Elsa ei halua mennä enää seuroihin perheensä kanssa, ja lukioiässä hän tekee listan synneistä, joita hän päättää tehdä matkallaan omannäköiseen elämäänsä. Kaikki kaksitoista kohtaa hän pystyy kuittaamaan listaltaan, ja sen toteutumista kuvataan sen verran pitkään yksityiskohtaisesti, että alkaa haukotuttaa muuten mukaansa tempaavassa kirjassa. Oman identiteetin etsintä ei ole helppoa sellaiselle, joka on kasvanut ahtaassa ja suljetussa yhteisössä. Railakkaassa opiskelijaelämässäkin Elsa kokee olevansa sinne kuulumaton.

Marian tie on tasaisempi. Hänellä on elämä kaupungissa, työkavereita ja oppilaita, ja sunnuntaisin vielä vapaaehtoistyötä rukoushuoneella, mutta vähitellen hän huomaa alkavansa ajatella eri lailla kuin valtaa pitävät vanhat miehet yhteisössä. Hän hakeutuu ihan tavalliseen seurakunnan jumalanpalvelukseen, alkaa miettiä teologian opintoja, mutta saa nuhteita ja ojennusta siitä, että poikkeaa yhteisön hyväksymästä hengellisyydestä.

Rakenne
Kirja on kerroksellinen ja moninäkökulmainen, ja vaikka olen viime aikoina kaivannut ihan suoraviivaisesti etenevää tarinointia, tässä nautin siitä, miten Kärki on toteuttanut nuo aika- ja henkilösiirtymät selkeästi ja sulavasti. Pääosassa olevat henkilöt kehittyvät romaanin kuluessa, heidän elämänsä lomittuvat, kerros kerrokselta sukusalaisuudet kuoriutuvat esiin. Minun on helppo pitää Mariasta kaikessa tavanomaisuudessaan ja rehellisessä, poukkoilemattomassa etsinnässään.

Katja Kärki on kirjoittanut hienon esikoiskirjan, joka on kiinnostava ja kieleltään vivahteikas ja sujuva. Pohjoiskarjalainen murre pilkahtelee mukavasti dialogeissa.

               Katja Kärki: Jumalan huone, 463 s.
               Kustantaja: Bazar 2019
               Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJA on kirjastolaina.

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (esim. perheväkivalta), 43, Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi (Elsa), 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa

"Minä lähen New Yorkiin, ja meiän Johannes kanssa. New Yorkissa on vaikka kuinka paljon hyviä piikapaikkoja meikäläisille. Rikkaat rouvat kuulemma tykkää suomalaisista piioista. Ja palkkaa siellä saa monin verroin enemmän kuin Suomessa..."

Näillä sanoilla Reeta houkuttelee Hannaa lähtemään kanssaan Amerikkaan. Eletään 1920-lukua sisäsuomalaisessa maalaispitäjässä, ja Hanna on vain 17 vuoden ikäinen. Hän on saanut kutsun Juho-enoltaan, joka on jo pitkään asunut New Yorkissa perheensä kanssa. Karpenterina työskentelevä eno lupaa lähettää rahat matkapilettiin, jos Hanna vain rohkenee lähteä matkaan. 

Hanna päättää lähteä, vaikka tuntuukin vaikealta jättää isä ja sisarukset. Äiti ja vastasyntynyt pikkusisko ovat vähän aikaa sitten kuolleet, mutta isän sisko, Martta-täti, tulee auttamaan talon töissä, ja ovathan Eino ja Anni Hannaa vanhempia ja pikkusisarukset pärjäisivät kyllä. Kotona on kaikesta puutetta, välillä ruuastakin, ja Hanna voisi lähettää heille Suomeen osan Amerikan palkastaan. Kunhan ensin saisi töitä New Yorkista. Suomeen jää myös Tuomaalan Einari, joka lähtöä edeltävänä iltana taittaa Hannalle tuoksuvan tuomenoksan aitan seinänrakoon.

Junamatka Hankoon on jo uusi kokemus Hannalle, puhumattakaan laivamatkasta Englantiin ja sieltä Amerikkaan. Perillä voisi arempi säikähtyä, kun eno ei olekaan vastassa. Hanna saa tilapäisen asuinpaikan matkatoverinsa perheen luona. Suomalaisverkoston kautta eno saa sanan Hannan saapumisesta - ja saapuu noutamaan tyttöä kotiinsa perin anteeksipyytäväisenä, hän kun oli sekoittanut Hannan laivan tulopäivän.

Ihmeen hyvin Hannan elämä lutviutuu. Hän saa suomalaistuttujen kautta työpaikan ensin hotellin keittiöstä ja sitten kaivosmiljonäärin rouvan seuraneitinä. Haalilla tansseissa ja sunnuntaisin Suomi-kirkossa Hanna tutustuu toisiin suomalaisiin. Moni uusista ystävistä työskentelee rakennuksilla, sillä suomalaiset tunnetaan  kylmäpäisinä taivaanraapijoiden rakentajina. Suomalaisten joukossa on myös Martti, kelloseppä, jonka kanssa Hanna alkaa tapailla tiiviisti.

Kuluu viisi vuotta, ja Hanna palaa Suomeen käymään. Kotimaan vuoden aikana tapahtuu paljon, isä kuolee, isoveli menee naimisiin ja tuo emännän kotitaloon. Amerikassa on Martti, Suomessa Einari, ja Hannan on päätettävä, palaako hän vuoden mentyä vanhaan työpaikkaansa New Yorkiin. Romaani kertoo, minkä Hanna päättää valita ja millaisin seurauksin. Kirjassa on mukana romantiikkaa, mutta vähäisessä määrin ja varsin kilttiä.

Eeva Vuorenpään teos Kaksi rantaa on kirjailijan tädin tarina. Se on sujuvasti ja miellyttävästi kirjoitettu, ja Hannan suomalaisen kotiseudun ja amerikansuomalaisten puheen murresanat ryydittävät tekstiä. Kokonaisuudesta piirtyy kiinnostava kuva nuoren ummikkosuomalaisen siirtolaisen alkuvaiheista Yhdysvalloissa ja sikäläisen suomalaisyhteisön kiinteydestä. Kuva Hannasta ja hänen elämästään on varsin siloinen, surua on läheisten kuolemasta, koti-ikävää vieraalla maalla ja pohdintaa oman elämän suunnasta. Kaikki sujuu kuitenkin ilman ihmeempiä kompasteluja tai rosoja ja jää siksi keveäksi. Amerikan ajan loppupuolella kerronta alkaa toistaa itseään, joten pieni tiivistys olisi ehkä ollut paikallaan. Kaikkiaan kirja on kuitenkin nostalginen ja viihdyttävä, ja suosittelen sitä rauhallisen historiallisen kerronnan ystäville.

Aikaisemmin olen lukenut Eeva Vuorenpään jatkosodan aikaan sijoittuvan romaanin Arvet.

          Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa, 316 s (e-kirja)
           Kustantaja: Minerva 2018
           Kansi: Yliveto Oy

E-KIRJA on laina Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA: Evarian kirjahylly, Kiiltomato, Kirja vieköön!, Kirjan jos toisenkin
HAASTEET: Yhdysvallat-lukuhaaste, jossa kuittaan teeman "Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos"; tämä sopisi myös kohtiin "Kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan" tai "New Yorkiin sijoittuva kirja". Kirjoja ulapalta -haaste, sillä Atlantin yli seilataan useaan kertaan.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (Klassikkohaaste 7)

Kuin surmaisi satakielen on upea kirja, jonka lukeminen jätti kylläisen olon. Kirja on pienen tytön kasvukertomus ja oikeussalidraama samoissa kansissa ja häkellyttävä teos ihmisoikeuksista Yhdysvaltojen etelävaltioissa 1930-luvulla. Harper Lee (1926-2016) julkaisi esikoiskirjansa vuonna 1960, ja se voitti hänelle Pulitzer-palkinnon vuotta myöhemmin. Hänen toista romaaniaan saatiinkin sitten odottaa puoli vuosisataa.

Romaanin minäkertoja on Jean Louise Finch eli Scout, joka asuu Alabamassa Maycombin pikkukaupungissa asianajajaisänsä ja neljä vuotta vanhemman veljensä Jemin kanssa. Kirjan alussa Scout on lähes kuusivuotias, mutta ehtii varttua yhdeksän ikäiseksi kirjan tapahtumien aikana. Scout ja Jem viettävät hieman raisua, mutta turvallista lapsuutta, ja heidän yksinhuoltajaisänsä kasvattaa heitä vakaalla ja viisaalla tavalla. Yksi isän. Atticuksen, vakaumuksista on, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, olivat he sitten mustia tai valkoisia, rikkaita tai köyhiä, vanhasta suvusta tai eivät. Muuten Maycombissa ihmiset luokitellaan eriarvoisiksi, ja alimmalla tasolla ovat neekerit, kirjan sanaa käyttääkseni.

Tapahtumat huipentuvat, kun Atticus Finch määrätään puolustamaan mustaa työmiestä, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Asianajaja on perusteellinen ja taitava ja osoittaa oikeudenistunnossa, miten asiat ovat todellisuudessa tapahtuneet. Mutta kykeneekö alabamalainen valamiehistö tekemään muuta päätöstä kuin tuomitsemaan mustan miehen syylliseksi?

Kirja on hauska, siinä on paljon tilannehuumoria, lasten oivaltavaa kaupunkilaisten tarkkailua sekä sanailua isän kanssa, joka käyttää lapsiinsa samoja puhumisen lahjoja, mitä hän tarvitsee käräjäsalissa pyrkiessään vakuuttamaan valamiehet todisteillaan. Scout on melkoinen pakkaus, rohkea ja hellyttävä, ja isänsä lapsena kasvanut veljensä tavoin ehdottoman oikeudenmukaiseksi. Kirja on liikuttava ja koskettavakin. Tarinan tapahtuma-aikaan Amerikan sisällissodan loppumisesta oli kulunut 70 vuotta, mutta Alabamassa otettiin ensiaskeleita kaikkien ihmisten ihmisarvon tunnustamisessa. On traagista ja valitettavaa, että kirja on edelleen ajankohtainen.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka eivät ole sitä vielä lukeneet. Minulla se päätyi klassikkohaasteen lukemiseksi melkein vahingossa, kun ensimmäinen valintani, Gone With the Wind, osoittautui melkein 900 sivullaan liian järeäksi näillä heinäkuun helteillä. Sisältö kyllä sopi viihdyttäväksi kesäkirjaksi. Palaan siihen blogissa syksyn tultua. 

         Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, 408 s.

         Kustantaja: Gummerus 2015 (13. painos, 1. p. 1961)

         Alkuperäinen: To Kill a Mockingbird, 1960

         Suomentaja: Maija Westerlund

KIRJA on kirjastolaina. Osallistun kirjalla Kirjabloggaajien Klassikkohaasteen 7. osaan. Haastetta emännöi Unelmien aika -blogi. Kooste kaikista luetuista klassikoista löytyy täältä.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan "47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta" ja Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "kukkia", sllä kannen laidoilla on erilaisia kukkia. Osallistun myös Yhdysvallat-haasteeseen, jossa sijoitan sen kohtaan "Klassikko".

Aikaisemmin luettuja klassikkoja:
    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri