Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Luin Joel Haahtelan pienoisromaanin Perhoskerääjä, joka julkaistiin jo 2006. En yhtään ihmettele, että kirja on aikoinaan ollut Runeberg-palkintoehdokkaana, sillä se on kerrassaan hieno kirja.

Minäkertojan vaimo Eeva lähtee usean kuukauden työmatkalle ulkomaille. Sillä välin mies saa tietää, että hänelle täysin tuntematon mies, Henri Ruzicka, on kuollut ja testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Mies käy katsomassa saamaansa huonokuntoista taloa ja löytää sieltä huomattavan laajan perhoskokoelman sekä joitain vanhoja kirjeitä. Miksi tuo Suomeen muuttanut saksalaismies oli jättänyt perinnön hänelle? Kertoja ei muista koskaan tavanneensa miestä tai edes kuulleensa tästä.

Asianajaja vakuuttaa, ettei erehdyksen mahdollisuutta ole. Edesmennyt todella halusi jättää kaiken kertojalle. Mies tulee uteliaaksi ja päättää selvittää, kuka oli Henri Ruzicka ja mikä yhteys heillä on elämässä ollut. Hän kirjoittaa Saksaan naiselle, jonka kirjeitä hän on löytänyt talosta. Hänen yllätyksekseen vanha nainen asuu edelleen samassa osoitteessa ja vastaa hänelle. Kun kesä tulee, kertojamies ottaa lomaa työstään museossa ja lähtee Saksaan Dresdenin lähelle tapaamaan naista, Anna Prinziä. 

Vähitellen Henri Ruzickan elämänkulku alkaa raottua, vaikka paljon jää vielä pimentoon. Hänen intohimonsa olivat perhoset. Miksi hän yhtäkkiä, hyvästejä kenellekään sanomatta, oli paennut länteen ja asettunut lopulta Suomeen? Anna Prinz ja kertoja puhuvat paljon muistoista ja  muistamisesta.

"Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdoton erottaa mikä omasta elämästä on ollut muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa."

Samalla kun kertoja kaivautuu Ruzickan elämän arvoituksiin, hän muistaa unohtuneita asioita omasta lapsuudestaan. Kumpikin mies on menettänyt äitinsä ollessaan vielä lapsi ja kummankin isä on vaiennut siitä, mitä äidille on tapahtunut. Lapsuuden suru on unohtunut, mutta jättänyt jälkeensä asioista puhumisen vaikeutta.

Saksasta matka jatkuu Ruzickan jalanjäljissä Italiaan Garda-järvelle ja Kreetan saarelle. Kertoja tapaa ihmisiä, jotka muistavat vielä perhosmiehen, ja hän saa tietää, missä hänen ja saksalaismiehen elämät ovat aikaisemmin leikanneet toisensa.

Joel Haahtela kirjoittaa kauniisti ja kuulaasti, hänen tyyliään on joku sanonut impressionistiseksi. Hän ei tyydy pintatapahtumiin, vaan antaa päähenkilönsä mennä syvälle oman elämänsä mysteereihin, niihin joista kaipaus ja intohimot - tai pakkomielteet - nousevat. Perhoskerääjässä on jotain samaa kuin viime vuonna lukemassani Adélen kysymyksessä: mies, jonka vaimo on työmatkalla, ja sillä aikaa mies matkustaa yksin ulkomaille ja samalla omiin lapsuudenmuistoihinsa ja oivallukseen lapsuuden jäljistä omassa tavassaan olla elämässä ja läheisten hmisten kanssa.

Pidin Perhoskerääjästä, kovasti. Sen tunnelmassa on jotain intensiivistä ja mystistä, joka vetää vastustamattomasti mukaan henkilöidensä tarinaan.

                  Joel Haahtela: Perhoskerääjä, 189 s.
                  Kustantaja: Otava 2011 (Seven-pokkari. 1. painos 2006)

                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJAN sain luettavaksi BookCrossingin kautta.
MUUALLA: Lumiomena

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta, sillä sen aloittava lause kutkuttelee sopivasti mielkuvitusta ja houkuttelee lukemaan pitemmälle: "Huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön."

JP Koskinen: Tulisiipi

 "Kurkistin varovasti ulos ohjaamosta ja näin valkolaikkuiset metsät, teiden nauhat, hitaasti liikkuvat kuorma-autot, kärryjä vetävän hevosen ja taloja, joiden katot olivat paikkausten jäljiltä kirjavia. Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui ssälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin."

JP Koskisen Tulisiipi on kertomus pojasta, jolla on yksi suuri unelma elämässään. Tulisiipi on kirja lentämisestä ja se on pojan kasvukertomus. Se on historiallinen romaani, jonka tapahtumien jänne ulottuu Amerikan Yhdysvaltojen 20- ja 30-lukujen lamasta Karjalan tasavallan rakentamiseen ja edelleen toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen Neuvostoliittoon aina 60-luvulle asti. Ja se on vetävä seikkkailukirja.

Kaarle on pieni poika Amerikassa Minnesotan maaseudulla. Hänen isovanhempansa ovat muuttaneet Suomesta Amerikkaan silloin, kun Suomi oli vielä osa Venäjää ja isä vasta vuoden vanha. Äiti sen sijaan on syntynyt Amerikassa suomalaisille vanhemmille. Nyt on maassa lama, kaikesta on pulaa. Isoisän työ hevosmiehenä on loppunut, kun autot ovat korvanneet hevoset, eikä isälläkään riitä töitä mekaanikkona bensapulan takia. Kaarle on unelmoinut lentämisestä ihan pienestä pitäen, ja häntä nolottaa se kerta, kun hän omatekoisilla siivillään hyppäsi vajan katolta lähteäkseen lentoon, mutta tupsahtikin maahan ja satutti päänsä. Naapurin sahan Linda, leikkitoveri, jaksaa muistuttaa siitä.

Amerikassa Kaarle Kuurasta on tullut Charles Frost, ja hänen nuoren elämänsä kohokohta on se päivä, kun Janne-setä vie hänet lentonäytökseen, jossa itse Charles Lindbergh esittelee lentotaitoaan kuuluisan Atlantin yli lennon jälkeen. Poika saa sankariltaan postikortin, johon on kirjoitettu "Charlesilta Charlesille", ja vakuutuksen siitä, että hänestä tulee kerran pilotti, koska hänellä on oikeanlainen pilke silmissään.

Pohjois-Amerikan suomalaisalueilla aletaan värvätä väkeä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten paratiiisia. Kaarlen vanhemmat innostuvat kuvauksista maasta, jossa ei ole puutetta mistään ja jossa työväki yhdessä päättää asioista, ja he päättävät lähteä sinne lapsineen. Sahuri Albert ja Linda-tytär liittyvät seuraan. Matka on pitkä ja tylsä eikä perillä Petroskoissa odota sellaiset olot kuin kuviteltiin, mutta Kuurat ja sahamies tarttuvat annettuun työhön rivakasti. Kaarle joutuu kouluun, jossa mikään muu ei häntä kiinnosta kuin venäjän oppiminen ja sekin vain siksi, että hän ymmärtää, ettei hänellä ole venäjänkielisessä maassa mahdollisuutta päästä lentäjäksi, ellei hän osaa kieltä.

Ihme tapahtuu. Kaarle pääsee nuorena koululaisena kokeilemaan purjekoneella lentämistä  Äänisen jäälle. Hänen opastajansa näkee pojan luontaiset lahjat ja järjestää myöhemmin, että hän pääsee opettelemaan lentämistä oikealla moottorikoneella Leningradin sotilaslentokouluun. Kaarle on ilmiömäisen lahjakas ja päihittää pian taidoillaan aikuiset lentäjät. Kaarle-Charlesista tulee Gennadi, joka lentotunneilla puhuu vain venäjää.

Karjalaan rakennettava paratiisi näyttää toiset kasvonsa. Suomalaisia ja Amerikasta muuttaneita siirtolaisia alkaa kadota tietymättömiin. Kaarlen isä ja äiti sekä myöhemmin saapunut Janne-setä haluavat palata Amerikkaan, ja he saavat tarvittavat paperit kuntoon. Myydään tavarat ja astutaan junaan Petroskoin asemalta. Kaikki eivät kuitenkaan pääse matkaan. Seuraa vankileirejä, suuri isänmaallinen sota, pala neuvostoliittolaista lentämisen huippuhistoriaa. 

JP Koskisen kirja kertoo elämää suuremmista unelmista ja vapaudenkaipuusta. Teos on mielenkiintoinen sekoitus toisaalta suomalaisten historiaa Amerikassa ja Neuvosto-Karjalassa ja toisaalta mieheksi kasvavan pojan uskomattomia seikkailuja Neuvostoliitossa. JP Koskinen on mestari sekoittamaan faktaa ja fiktiota toisiinsa, kuten totesin jo lukiessani hänen historiallista romaaniaan Kuinka sydän pysäytetään, josta pidin kovasti. Tulisiipikin on mukaansa tempaava luettava, Koskinen kirjoittaa hyvin ja luo hämäävän uskottavan historiallisen maailman, jossa tapahtuu hämääviä asioita. Lentämisen ja lentokoneiden yksityiskohdat eivät ihan olleet minun juttuni, mutta unelmat - lentämisestä ja vapaudesta -koukuttivat seuraamaan, toteutuvatko Kaarle-Charles-Genan haaveet. Kirjan loppuun Koskinen säästää varsinaisen yllätyksen! Mainio teos. 

Tulisiipi sai viime vuonna kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon ja Savonia-kirjallisuuspalkinnon. Se oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

          JP Koskinen: Tulisiipi (290 s. e-kirja)
          Kustantaja: Like 2019
          Kansi: Tommi Tukiainen

E-KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos Elisa-kirjasta).
MUUALLA: Arja, Kirsi, Nanna, Tiina, Tuija.

Helmet-haasteessa tämä menee ilman muuta kohtaan 39. Kirjassa lennetään - tuskin luen muuta kirjaa, jossa lennetään yhtä paljon. Kirjan voi sijoittaa myös kohtiin 15. (fikto, jossa mukana todellisia henkilöitä), 24. (kirjailija on kirjoittanut yli 20 kirjaa) ja 42. (isovanhempia).
Rauhan haaste (Leningradin piiritys, ilmasota sen liepeillä), Kirjahyllyn aarteet 2

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Pirjo Puukon esikoisromaani Kunnes jalkasi kantavat on Ellin ja Anitan, äidin ja tyttären, tarina, joka kerrotaan limittäin. Ensin ollaan vuodessa 1949, jolloin äiti ja tytär kohtaavat ensimmäisen kerran. Elli odottaa miestään Savonlinnasta kätilönhakureissulta, ja se vain kestää ja kestää. Ajoissa Tauno ja kätilö kuitenkin ehtivät, juuri ja juuri. Syntyy tyttö, joka myöhemmin kastetaan Anitaksi.

"Tämän hyvän olon luonto oli järjestänyt, Elli ajatteli, kun lapsi asetettiin hänen viereensä. Minustako tuo tuli? Tuommoinen jumalankaunis ihmislapsi. Sen huulet näyttivät melkein läpinäkyviltä. Ne suipistelivat ja ikään kuin etsivät asentoaan. Joskus niiltä vielä putoaisi sana "äiti" - Elli puri poskea ettei silmät kostuisi. Tunne oli vieras ja voimakas." (luvusta ELLI 1949)

Sen jälkeen kirjassa siirrytään Ellin syntymään vuonna 1927. Hänen oma äitinsä kuolee, ja Elli kasvaa isovanhempien ja kotona vielä asuvien tätien hoivissa, sillä isä ei selviä pienen vastasyntyneen hoidosta. Kiltin ja rakastavan mummon kuoltua jäljelle jää ankara ja pelottava isoisä, Ukko, ja komentelevat tädit. Ellistä kasvaa arka lapsi, joka saa huomiota vain, kun joku ärjäisee hänelle pellolla, missä hänen on käsketty koota kivenmurikoita ja hän unohtuu haaveilemaan lentämisestä.

Samanikäisenä Anita on jo niin iso tyttö, että äiti lähettää hänet maitokannun kanssa osuuskauppaan maitoa ostamaan. Matkalla tyttöä pelottaa mennä sepän pajan ohi, silllä koko rakennus ja siellä kalkutteleva mies ovat mustia. 

Näin Pirjo Puukko kuljettaa romaanissaan kahden tytön elämää ja heidän varttumistaan aikuisiksi naisiksi hypellen vuosikymmenten välillä. Yhden tason muodostaa vuosi 2019, jolloin Anita muistelee sattumuksia 70-vuotiaana sairaalassa. Ellistä kerrotaan kolmannessa persoonassa, Anita puolestaan puhuu minä-muodossa. Kirjan luvut on otsikoitu etunimellä ja vuosiluvulla, ja lukija pysyy kyllä hyvin kärryillä, mutta hieman tarkkaavaisuutta se vaatii ja etenkin eläytymistä kunkin vuosikymmenen ihmisten oloihin. Tällainen rakenne sopii kirjaan tavattoman hyvin. Se kertoo, miten erilaista ihmisten arki oli 30-40 -luvuilla ja toisaalta 50-60 -luvuilla ja millaisia reunaehtoja ja valintoja ihmisillä oli elämässään kunakin aikana. Vaikka näkökulma on yhden perheen naisissa, se laajenee myös ympäröivän yhteiskunnan tapahtumiin. Ajankuva on hienosti punottu tarinaan sen eri vuosikymmenillä.

Esimerkiksi Ellin kummitäti lupaa, että tyttö pääsee jatkamaan koulua Viipuriin alaluokkien jälkeen ja saa asua tädin ja hänen miehensä kotona. Sen unelman hukuttaa talvisota, ja Ukko patistaa tytön töihin piikomaan. Kun ikää on tarpeeksi, kolmetoista vuotta, Elli itse hakeutuu vaneritehtaalle. Jatkosodan aikaan kaikki maatalon töitä osaavat tytöt ja naiset komennetaan sahalta maataloihin töihin, ja Elli päätyy Punkaharjulle, jossa hän erään kerran päättää vastata rintamasotilaan kirjeenvaihtoilmoitukseen. Oiva kirjoittaa ja tulee lomalle Punkaharjulle, ensin kerran ja sitten uudelleen, he tanssivat nurkkatansseissa koko illan toistensa kanssa. Viimeiseltä kerralta mies palaa rintamalle, eikä Elli kuule hänestä enää koskaan. Ei tiedä, jättikö mies hänet vai kaatuiko taistelussa.

Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Anita pääsee ylioppilaaksi Helsingissä, jonne perhe on muuttanut hänen käydessään kansakoulun ensimmäistä luokkaa. Lukioaikainen poikakaveri, jonka kanssa on uutterasti osallistuttu opiskelijamielenosoituksiin, jättää Anitan juhannuksen alla. Pettynyt Anita uppoutuu alkaviin äidinkielen ja kirjallisuuden opintoihin valmistuakseen nopeasti opettajaksi.

Pirjo Puukon kirjassa on myös psykologinen taso. Elli ei unohda Oivaa, katkeruus jäytää, ja hän ei voi olla vertaamatta nuoruuden rakkautta tasaiseen ja hiljaiseen aviomieheen. Kotona ilmapiiri muuttuu vuosien saatossa painostavaksi, kun mykkäkoulua käydään pitkiä jaksoja. Kun Anita kohtaa Olan, hän joutuu pohtimaan vanhempiensa suhdetta ja Olan lapsuudenkodin ilmapiiriä. Millaisen parisuhteen Anita haluaa ja millaisia valintoja hän on valmis tekemään? Psykologisella otteella romaani käsittelee myös ädin ja tyttären suhdetta ja sen kipupisteitä.

Jo Puukon novellikokoelmasta Mutkanlukutaito kirjoitin, että kirjailija käyttää herkullista kieltä ja tuoreita kielikuvia. Samaan kiinnitin huomioni Kunnes jalkasi kantavat -teoksesta.

"Nyt kaikki on lumen peitossa. Tuijotan tietä, jonka pintaa pitkin kova tuuli kuljettaa irtolunta ikään kuin valtava valkoisten muurahaisten armeija juoksisi henkensä edestä. Yritän keksiä verbiä ilmiölle. Vieriikö lumi vai pakeneeko se? Pyyhkiytyy? Karkaa? Ehkä sille ei ole verbiä. Kaikille asioille ei ole nimeä. Siksi puhuminen on joskus niin vaikeaa." (luvussa ANITA 1974)

Pidin Pirjo Puukon Kunnes jalkasi kantavat -romaanista kovasti. Siinä on sopivasti sukutarinaa, kytkentöjä Suomen historian tapahtumiin, naisten kasvutarinoita ja  mietityttäviä perhesuhteita.

            Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat, 305 s.
            Kustantaja: Stresa 2019
            Kansi: Amelia Nyman

KIRJA on omasta hyllystä, saatu lukukappaleena. Kiitos kirjailijalle!
MUUALLA muuan muassa blogeissa Elämä on ihanaa, Kirja vieköön, Kirjojen kuisketta, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 39. Kirjassa lennetään, 42. Kirjassa on isovanhempia ja 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.
Osallistun myös Rauhan haasteeseen, sillä kirja kuvaa Ellin elämää ja ihmissuhteita talvi- ja jatkosodan aikana.

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

Fabrizio Collini on italialainen mies, joka on muuttanut Saksaan yli kolmekymmentä vuotta sitten. Hän on ollut hyvä ja tunnollinen työkalunvalmistaja Daimlerin tehtaalla eikä kenelläkään ole hänestä pahaa sanottavaa. Sitten hän jää eläkkeelle. Neljä kuukautta myöhemmin hän kävelee luksushotelliin, nousee hissillä viidenteen kerrokseen, koputtaa tietyn huoneen ovelle ja astuu kynnyksen yli. Käytyään lyhyen keskustelun huoneen 85-vuotiaan asukkaan Hans Meyerin kanssa Collini ampuu tähän neljä luotia takaa päin. Sen jälkeen hän menee hotellin vastaanottoon ja kertoo huoneen asukkaan kuolleen.

Reilu kuukausi aikaisemmin valmistunut asianajaja Caspar Leinen saa tehtäväkseen puolustaa Fabrizio Collinia, joka kieltäytyy kertomasta syytä ampumiseen. Tämä on nuoren Leinen ensimmäinen valaoikeudenkäynti ja iso oikeusjuttu, sillä ammuttu mies oli arvostettu teollisuusjohtaja. Monet kehottavat asianajajaa luopumaan koko tehtävästä, sillä heidän mielestään hänellä ei ole voittamisen mahdollisuuksia: Collini on tunnustanut teon, ja tutkinnassa on löytynyt runsaasti todisteita siitä, että hän ampui Meyerin. Lisäksi käy ilmi, että kuollut mies on Leinenin parhaan ystävän isoisä, jonka kodissa Leinen vietti paljon aikaa kouluvuosinaan.

Caspar Leinen ei kuitenkaan luovu jutusta, vaan päättää puolustaa Collinia. Asianajajaa vaivaa se, ettei hänen asiakkaansa suostu kertomaan mitään motiivia teolleen eikä sellaista löydy muutenkaan, sillä miesten väliltä ei löydy mitään ilmeistä yhteyttä. Leinen oli professorinsa mukaan opiskelijana erittäin älykäs, itsepäinen ja sinnikäs, ja niitä kaikkia ominaisuuksia hän tarvitsee kaivautuessaan Collinin tapaukseen. Hän joutuu tonkimaan arkistossa vuosikymmenten takaista rikostutkintapyyntöä ja sitäkin varhempaa sodanaikaista tapahtumasarjaa.

Ferdinand von Schirachin kirja Collinin tapaus on mukaansatempaava oikeussalidraama, jossa puolustusasianajaja - ja lukija hänen kauttaan - joutuu pohtimaan kysymystä syyllisyydestä, kostosta ja oikeuden toteutumisesta. Se valottaa myös Collinin oikeusjuttuun liittyvää saksalaista lainsäädäntöä ja siinä tapahtuneita muutoksia, jotka ovat nousseet kustakin yhteiskunnallisesta tilanteesta. Suomalaisessa laitoksessa on liite, jonka viimeinen kappale viittaa siihen, että kirjan julkaisemisen jälkeen Saksassa asetettiin valiokunta selvittämään oikeusministeriön toimia natsiaikana.

Von Schirach itse on asianajaja, mikä näkyy asiantuntevassa oikeusprosessin kuvauksessa. Aihe on hänelle myös omakohtaisen kipeä, sillä hänen isoisänsä tuomittiin aikoinaan vankeuteen Nürnbergin oikeudenkäynnissä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kirjailija kuljettaa juonta tiiviisti ja jouhevasti, ja yksityiskohdat ovat paikoillaan. Napakka, kiinnostava teos. Paikoin pysähdyin ihmettelemään suomennoksen sanavalintoja, esimerkiksi sitä, että äidin veljeä kutsutaan sedäksi eikä enoksi.

          Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus, 168 s.
          Kustantaja: Atena 2013
          Alkuteos: Der Fall Collini, 2011; Suomentaja: Raija Nylander
          Kansi: Timo Mänttäri

KIRJA on omasta hyllystä (napattu kirjaston asiakkaiden vaihtohyllystä).
MUUALLA: amusa, Kirjasähkökäyrä, Kirjoihin kadonnut, Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi,

Helmet-haasteessa sopii kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Berliini), 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja, 44. Kirja kertoo Berliinistä
Kirjahyllyn aarteet -haaste

Kai Aareleid: Korttitalo

"2013. Tämä tarina liikkuu jossain tietoisuuteni rajoilla, niin että saatan melkein koskettaa sitä. Se väreilee muistini viileissä nurkissa, hämärä kaiku onnellisimmista päivistä, hymyistä, eräästä äänestä."

Näin alkaa Tiina kertoa lapselleen omasta lapsuudestaan ja kasvuvuosistaan Tartossa virolaisen Kai Aareleidin kirjassa Korttitalo. Aikuinen Tiina on saanut lahjaksi nahkakantisen muistikirjan ja alkaa täyttää sitä sivu sivulta. Muistot tulevat eri ajoilta, satunnaisessa järjestyksessä, välillä ollaan lähempänä nykyaikaa, mutta yhdessä niistä kaikista piirtyy Tiinan ja hänen vanhempiensa tarina.

Tiina on syntynyt vuonna 1946, sodan jälkeen, kun Viron aika on jo mennyttä. Äiti Liisi on jäänyt sotaleskeksi ja päätyy töihin varastoon, jossa Tiinan isä Peeter Unger työskentelee vastaavana. Ei mene kauan, kun Liisi ja Peeter vihitään ja heille syntyy Tiina. Hänestä tulee vanhempiensa silmäterä, isänsäkin, joka odotti kovasti poikaa, Reiniä.

Sodan jälkeen elämä on monilla puutteenalaista, mutta Tiinan perheellä asiat ovat hyvin. Varastosta Peeter Ungerilla on mahdollista saada tavaroita, joita muiden on hankala hankkia, ja isä ansaitsee rahaa myös muuten kuin varastotyössään. Tiinan lapsuus ja erityisesti suhde isään näyttäytyy lämpimänä, vaikka Tiinä myöhemmin saakin todeta, ettei isä halua avautua omasta menneisyydestään. Kun hieman kylmäkiskoinen Liisi jättää miehensä ja Tiinan ja muuttaa yhteen ensimmäisen miehensä veljen kanssa, on jotenkin itsestään selvää, että Tiina jää asumaan kotiin isän kanssa. Parin vuoden kuluttua äiti palaa irtiotoltaan, jonka piti olla uusi elämä, mutta koti, perhe ja vanhempien suhde on jo liiaksi säröillä palautuakseen ennalleen.

Häilyviä muistoja tulee Tiinan mieleen lapsuus- ja kouluvuosilta. Välillä ollaan nykyajassa ränsistyneellä mökillä, josta isästä maalattu muotokuva on varastettu. Taustalla kulkevat Viron vaiheet, ihmiset puhuvat Viron ajasta viitatessaan itsenäisyyteen ennen sotaa, ja taalinin aikaan, jolloin on syytä varoa puheitaan. Naapureita ja varaston työntekijöitä viedään Siperiaan. Murrosikää lähestyvä Tiina ystävystyy venäläisen pojan kanssa, tämän perhe on muuttanut Tarttoon Pietarista. Isä on armeijan palveluksessa. Tiina tuntee suuren surun, kun Vladimirin perhe yllättäen muuttaa pois, koska tämän isä siirretään armeijan yksikköön jonnekin valtavan valtakunnan tuntemattomaan kolkkaan, jonka nimeäkään ei saa sanoa.

"Pois lähteminen on kuin kuolema. Onko jotain, mikä on pahempaa kuin kuolema? Vovasta ei ole jääänyt mitään osoitetta. Häneltä ei tule ainuttakaan kirjettä. Epätietoisuus on pahempaa kuin kuolema."

Vladimirin, Vovan, lähtö pimentää Tiinan taivaan, mutta se on harjoittelua toista lähtöä ja vielä syvempää surua varten. Isä kuolee, kun Tiina on juuri täyttänyt kuusitoista vuotta.

"Vova. Tarvitsisin sinua. On vain yksi lohdutus: tunnen tämän pimeän paikan, kiitos sinun, olen ollut täällä ennenkin. Sinä opetit minulle, mitä on tulla jätetyksi. Sellainen tunne tämä onkin. Ei ole mitään pelättävää, on vain mentävä läpi. Sydän lukkoon ja läpi vain."

Kai Aareleidin kirja Korttitalo tavoittaa hyvin Tiinan elämän valon ja varjon. Vaikka pidin kirjasta ja siinä on paljon lämpöä, päällimmäiseksi tunteeksi jää surumielisyys. Kirjailija kuvaa hienosti lapsen muistojen tarkkanäköisyyden ja toisaalta haperuuden, kaikkea ei Tiina-lapsi voi ymmärtää, ja lukijan tehtäväksi jää muodostaa tapahtumista kokonaiskuva. Kirjan suomalainen nimi Korttitalo kantaa monenlaista symboliikkaa, joka ympäröi Tiinan perhettä ja heidän asumaansa kotia. Kirjan kuvaama aika ja lapsuusmuistot Neuvosto-Virosta tuovat mieleen aikaisemmin lukemani Viivi Luiken kirjan Seitsemäs rauhan kevät. Kirjat ovat erilaisia, mutta samaa niissä on pienen lapsen kasvu Viron 50-luvun ilmapiirissä.

Kirja on hyvä. Jotenkin näiden kaunokirjallisten teosten kautta pääsee aistimaan sitä, mitä oli elää sodanjälkeisessä, itsenäisyytensä menettäneessä Virossa. Sitä Kai Aareleid kuvaa lapsen ja teini-ikäiseksi varttuneen silmin, aikuisten maailmaa havainnoiden, herkästi ja kiinnostavasti. 

Kirjailija Kai Aareleid on vieraana toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumassa.

     Kai Aareleid: Korttitalo, 333 s
     Kustantaja: S&S 2018
     Alkuperäinen: Linnade põletamine, 2016; suomentaja Outi Hytönen
     Kansi: Inari Savola

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjaluotsi, josta löytyy lisää linkkejä, Kirjapiisku, Kirjareppu

Helmet-haasteessa tämä kävisi vaikka kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tartto), 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema, 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.
Kirja on lisäpanos Rakas Viro 100 -haasteeseen. Kuukauden kieli -haasteessa viron kieli on vuorossa vasta elokuussa, mutta kirjaan tämän jo ennakkoon, jos vaikka ei silloin tule luettua virolaista kirjallisuutta.

Katja Kärki: Jumalan huone

Jumalan huone on Katja Kärjen tuore esikoisromaani, joka on jo ehtinyt saada blogisavuja siellä täällä. Se kertoo pohjoiskarjalaisesta Martikaisen suvusta, ja ajallisesti kirja ulottuu 1930-luvulta tälle vuosituhannelle.

Sukutarina
Katja Kärjen teos on sukutarina, jonka kirjailija kertoo kolmen eri-ikäisen naisen valintojen kautta. Iäkkäin heistä on 20-luvulla syntynyt Aili, perheetön täti, jolla nuorena on ollut  ensin poika ja sitten mies, ja kummastakin hän on joutunut luopumaan. Nyt keski-iässä hänestä tulee alaikäisen tytön huoltaja ja tämän sisarusten äitihahmo kriisin keskellä, kun näiden oma äiti Vieno, Ailin sisko, saa surmansa. Aililla on omat piinansa ja kiusansa elämässä, eivätkä ne päästä häntä helpolla.

Maria, Vienon ja Maurin tytär, on 60-luvulla vain 6-vuotias, kun äiti kuolee ja hänestä tulee Ailin tyttö. Marialla on unelmia ja haaveita, mutta haave omasta miehestä ja lapsesta on kipeä. Hän muuttaa vaaroilta Joensuuhun, opiskelee ammatin ja päätyy opettamaan maahanmuuttajille suomea. Mariasta kasvaa kirjassa sävyisä ja tasainen nainen, joka opetustyössään joutuu kohtaamaan erilaisuutta ja omassa elämässään alkaa kyseenalaistaa monia aikaisemmin selkeitä näkemyksiä ja arvoja.

Elsa on Marian kummityttö ja tämän vanhemman siskon, Kaisan, tytär. 80-luvulla  syntyneellä Elsalla on pienestä alkaen sydänystävä, jonka elinpiiri on hyvin erilainen kuin Elsan omalla perheellä, ja pikkutytöstä kasvaakin ensin rajusti kapinoiva teini-ikäinen ja sitten vielä rajummin bilettävä opiskelija. Kun Elsa ilmestyy kotiin pinkissa siilitukassa, isä osoittaa ovea, ja sanoo, ettei takaisin ole tulemista, niin kauan kuin tukka on tuonnäköinen. Ja Elsa lähtee, muuttaa Jyväskylään opiskelemaan ympäristötiedettä. Lähtiessään hän poistaa kaikkien perheenjäsenten puhelinnumerot kännykästään.

Hengellinen yhteisö
Jumalan huone on Kärjen kirjalle osuva nimi, sillä Jumalan huone, lestadiolaisen yhteisön rukoushuone, on kuin yksi kirjan henkilöistä. Sinne mennään perheittäin ja suvuittain seuroihin sunnuntaisin, siellä tavataan naapureita ja ystäviä, siellä ihastutaan, solmitaan avioliittoja ja siunataan vainajia. Saarnoineen ja yhteisen normin mukaisine elämäntapoineen rukoushuoneesta tulee toisille turvallinen, joskin tiukasti kiinni pitävä äidin syli, josta ei haluta tai voida pyrkiä pois. Toiselle se on kuristava kahle, jonka otteesta on joko liu'uttava pois tai joka on väkivalloin murrettava.

Teoksen hengellistä yhteisöä tarkastellaan heidän kauttaan, jotka siitä pyrkivät pois. Teini-ikäinen Elsa ei halua mennä enää seuroihin perheensä kanssa, ja lukioiässä hän tekee listan synneistä, joita hän päättää tehdä matkallaan omannäköiseen elämäänsä. Kaikki kaksitoista kohtaa hän pystyy kuittaamaan listaltaan, ja sen toteutumista kuvataan sen verran pitkään yksityiskohtaisesti, että alkaa haukotuttaa muuten mukaansa tempaavassa kirjassa. Oman identiteetin etsintä ei ole helppoa sellaiselle, joka on kasvanut ahtaassa ja suljetussa yhteisössä. Railakkaassa opiskelijaelämässäkin Elsa kokee olevansa sinne kuulumaton.

Marian tie on tasaisempi. Hänellä on elämä kaupungissa, työkavereita ja oppilaita, ja sunnuntaisin vielä vapaaehtoistyötä rukoushuoneella, mutta vähitellen hän huomaa alkavansa ajatella eri lailla kuin valtaa pitävät vanhat miehet yhteisössä. Hän hakeutuu ihan tavalliseen seurakunnan jumalanpalvelukseen, alkaa miettiä teologian opintoja, mutta saa nuhteita ja ojennusta siitä, että poikkeaa yhteisön hyväksymästä hengellisyydestä.

Rakenne
Kirja on kerroksellinen ja moninäkökulmainen, ja vaikka olen viime aikoina kaivannut ihan suoraviivaisesti etenevää tarinointia, tässä nautin siitä, miten Kärki on toteuttanut nuo aika- ja henkilösiirtymät selkeästi ja sulavasti. Pääosassa olevat henkilöt kehittyvät romaanin kuluessa, heidän elämänsä lomittuvat, kerros kerrokselta sukusalaisuudet kuoriutuvat esiin. Minun on helppo pitää Mariasta kaikessa tavanomaisuudessaan ja rehellisessä, poukkoilemattomassa etsinnässään.

Katja Kärki on kirjoittanut hienon esikoiskirjan, joka on kiinnostava ja kieleltään vivahteikas ja sujuva. Pohjoiskarjalainen murre pilkahtelee mukavasti dialogeissa.

               Katja Kärki: Jumalan huone, 463 s.
               Kustantaja: Bazar 2019
               Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJA on kirjastolaina.

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (esim. perheväkivalta), 43, Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi (Elsa), 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Khadija on somalityttö, jonka lapsuus on turvallinen, mutta onneton. Hän asuu äitinsä ja veljensä kanssa pienessä kylässä aavikon laidalla. Päivän askareissa hän kantaa vettä, käy pesemässä pyykit, juottaa kamelit ja paimentaa lampaita, vuohia, kameleita. Khadija on orpo, sillä isä on kuollut. Äiti moittii jatkuvasti Khadijaa siitä, että tämä on vain tyttö eikä voi jatkaa isänsä ja klaaninsa nimeä. Kun isovelikin kuolee, äiti Fatima ja Khadija ovat surun murtamia. Kun vain Khadija olisi poika, hän voisi kostaa isän kuoleman.

Khadijan tyttöpäivät loppuvat, kun rosvot ryöstävät hänet hänen paimentaessaan eläimiä. Kohdalle sattuu kuitenkin hyvä mies, joka pelastaa hänet ja vie kotiinsa. Aikaa myöten mies mieltyy nuoreen ja kauniiseen Khadijaan ja haluaa hänet toiseksi vaimokseen. Fatima suostuu. Ei auta, vaikka Khadija karkaa miehensä luota häiden jälkeen. Palattava hänen on. Perheen ja klaanin kunnia on tärkeintä. 

Aavikon tyttäret on ensimmäinen suomensomalin suomeksi kirjoittama romaani ja jo siitä syystä ansaitsee arvostavan huomion. Kuinka moni uuteen maahan 13-vuotiaana muuttanut oppii kielen niin hyvin, että pystyy kirjoittamaan sillä romaanin. Näin juuri Nura Farah on tehnyt. Kirja on sujuvaa ja kiinnostavaa kerrontaa, joka kuvaa Khadijan, somalialaisen naisen, elämää lapsuudesta aikuisuuteen, pienestä tytöstä kymmenen lapsen äidiksi. Ajallisesti  se sijoittuu 1900-luvun puolivälin molemmin puolin. Vuosilukuja tai muitakaan aikamääreitä kirjassa ei mainita, mutta Khadijan mies odottaa kiihkeästi maansa vapautumista valkoisista valtiaista, ja itsenäisyys toteutui vuonna 1960. Silloin Khadija oli jo varttunut viisaaksi naiseksi, jolla oli kahdeksan poikaa ja kaksi tyttöä. 

Hiljattain kirjoitin blogiin Tiina-kirjasta Tiina etsii juuriaan, enkä nyt voi olla vertaamatta suomalaisen ja somalialaisen tytön elämää toisiinsa - kummankin kirjan tytöt elivät 1900-luvun puolivälissä. Siinä missä Tiina voi käydä koulua ja leikkiä ja seikkailla vapaasti niin tyttöjen kuin poikienkin kanssa, Khadija tekee pienestä asti töitä kotona eikä opi lukemaan eikä kirjoittamaan. Tietyssä iässä hän alkaa pukeutua peittävämpiin vaatteisiin ja hänet ympärileikataan, jotta hän varmasti säilyy puhtaana avioliittoon. Kun Tiina voi kaikessa rauhassa ihastua Juhaan ja kaveerata hänen kanssaan, varsin nuoren Khadijan avioliitosta päättää hänen tuleva miehensä ja äitinsä, ja avioliiton alkuaikoina Khadija joutuu sietämään miehensä ensimmäisen vaimon ankaraa mustasukkaisuutta ja vihaa.

Anni Polva jätti uskonnon lähes kaikkien Tiina-kirjojen ulkopuolelle. Nura Farahin Khadijalle ja hänen perheelleen uskonto on heidän elämänsä peruspilari, ja sen arvoja opetetaan ahkerasti myös jälkikasvulle. Tosin Khadija ja ensimmäinen vaimo turvautuvat myös taikamenoihin, kun yhteinen aviomies kertoo ottavansa kolmannen vaimon, kuolleen veljensä lesken, josta klaanin tulee pitää huolta.

Antoisinta kirjassa on se, miten se avaa ikkunan uuteen kulttuuriin ja elämäntapaan, erityisesti eri-ikäisten naisten näkökulmasta. Jäin miettimään, miten opiskelu ja työ Suomessa ovat vaikuttaneet Farahin naiskuvaan, sillä hänen Khadijansa on voimakastahtoinen, joskin perinteisten roolien ja elämäntavan sisällä. Aavistettavissa on myös Somalian uusi aika ja sen tuomat muutokset, kun maa itsenäistyy. Kaukana ovat vielä ne päivät, jotka ajavat osan kansasta kaukaisiin maihin pakoon ja turvallisemman elämän etsintään.

             Nura Farah: Aavikon tyttäret, 236 s.
             Kustantaja: Otava 2014
             Kansi: Timo Numminen

KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos.

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä), 100 suomalaista kirjaa (no 39).

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Aarni haluaa yhtä asiaa, hän haluaa nähdä koulunsa räjähtävän ilmaan. Paikasta ei ole ollut mitään iloa pärjäämättömälle ja koulukiusatulle pojalle, jota opettajatkaan eivät ole jaksaneet ymmärtää.

Sitten tulee päivä, jolloin Aarnin äiti pakottaa poikansa töihin Enni-tädin valokuvaamoon ja poika saa ottaa kuvia kameralla. Siitä hetkestä elämä muuttuu. On jotain, jossa Aarni oppii olemaan hyvä, menestyy, toisin kuin koulussa. Hän löytää sen, mitä haluaa elämässään tehdä, ja pyrkii Ateneumiinkin.

"Tämä oli hänen tilaisuutensa nostaa itsensä lopullisesti pinnalle, pelastautua mitäänsanomattomuudelta, todistaa luontonsa. 

Tuntia myöhemmin Aarni seisoi aulassa, pureskeli kynsiään ja katseli salin ovea. Hän oli viipynyt vessareissulla pitkään, muttei ehkä niin kauan, etteikö hän voisi vielä palata saliin. Hän voisi mennä takaisin ja epäonnistua rehellisesti, sietää nöyryytyksen vesiväreillä laveeraavien nuorten jumalien rinnalla." (s.76)

Vaikkei Ateneumiin pääsekään, Aarni kasvaa vähitellen ja muun arjen keskellä taiteilijan mittoihin, ei ihan pieni asia 60-luvun Oulussa isättä kasvaneelle pojalle, eikä tie ole lainkaan helppo. Vaimo Ilse löytyy Helsingistä, jossa Aarni on töissä satamassa. Perhe perustetaan kuitenkin Ouluun. Paras ystävä Teppo on valokuvaaja hänkin, ei yhtä lahjakas kuin Aarni, mutta osaava myymään itseään ja kuviaan. Hänet huomataan, Aarnia ei. Aarni on tinkimättömän rehellinen, Teppo kykenee pettämään nuoruudenystävänsä.

Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika on yksi viime vuoden kotimaisista laatukirjoista. Se on kehityskertomus pojan tiestä mieheksi ja taiteilijaksi, elämän muukalaisuudesta, oman paikan ja sisäisen palon löytymisestä, ja sen epäilemisestä. Mietin lukiessani, olisiko Aarnin tie taiteilijaksi ollut helpompi, olisiko hänellä ollut enemmän luottamusta lahjoihinsa - niin, ja elämään - jos häntä ei olisi hyljeksitty lapsuudessaan ja kouluaikoinaan. Tai ehkei hänestä olisi tullut taiteilijaa ollenkaan, jos niin olisi ollut.

Pitkä valotusaika on hieno kirja, haikean kaunis kerronnaltaan. Pauliina Vanhatalo siirtyy taitavasti aikatasosta toiseen, Oulusta Helsinkiin ja takaisin Ouluun. Murre kuuluu oululaisten puheenvuoroissa.

Tämä oli Pauliina Vanhatalon viides omalla nimellään kirjoittama romaani, ja se on ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi. Minulle lukijana se on ensimmäinen Vanhatalon kirja, mutta tulen etsimään hänen muitakin teoksiaan käsiini. Hän on kirjoittanut myös kolme romanttista chick-lit -kirjaa kirjailijanimellä Veera Vaahtera.


          Pauliina Vanhatalo:  Pitkä valotusaika, 224 s.
          Kustantaja: Tammi 2015

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA kirjaa on luettu paljon ja siitä ovat kirjoittaneet mm. 
Kirjapolkuni
Kirjaston kummitus 
Reader,why did I marry him? 
Sinisen linnan kirjasto
Syksyn lehtiä
Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Ullan Luetut kirjat

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Pasi Pekkolan viime kesänä ilmestynyt Lohikäärmeen värit vie aikamatkalle. Se liikkuu useassa aikatasossa ja kahdessa maassa. Romaani tempaa mukaansa, ja sitä on vaikea keskeyttää hetkeksikään.

Yksi aikatasoista on vuosi 2013. Suomessa syntynyt, kolmekymppinen Kimi on kasvanut isänsä Tomin ja isovanhempien kanssa. Kiinalainen äiti Xiaolong jätti miehensä ja poikavauvansa ilman selityksen sanaakaan. Hän vain katosi. Tai jätti perheensä. Äidistä ei ole koskaan puhuttu, isän ja pojan välissä on äidin kokoinen kuilu, jota he eivät ole osanneet ja uskaltaneet puhua umpeen.

Kimin elämä alkaa murentua ympäriltä, ensin tyttöystävä ja sitten työpaikka. Ensimmäistä kertaa elämässään Kimi matkustaa Kiinaan isän luo, tämä on siellä töissä. Kimi uskottelee itselleen menevänsä lomalle ja vierailulle isänsä luo, mutta matka äidin kotimaahan on pakomatka Suomesta. Siitä tulee matka sen selvittämiseen, kuka hän on ja miksi äiti lähti ja hylkäsi hänet.

Varhaisin aikatasoista vie lukijan Kiinan maaseudulle aikaan, jolloin Kimin äiti syntyi. Tämän äiti kuoli synnytykseen, mutta kaikkien ihmetykseksi isä päätti pitää hänet, vaikka hän olikin tyttö. Tyttö sai nimekseen Pikku-Lohikäärme, koska sinnitteli itsensä elämään, ja hänestä kasvoi oikea sisupussi, joka selviytyi lapsuuden köyhyydestä, vilusta ja nälästä sekä myöhemmin kulttuurivallankumouksen punakaartien väkivaltaisesta terrorista.

Keskimmäinen aikataso sijoittuu vuosiin 1982 ja 1983, jolloin Kimin äiti tuli Suomeen ja meni naimisiin Tomin kanssa, johon oli tutustunut Kiinassa. Xiaolong halusi tulla maahan, joka olisi turvallinen hänen tulevalle lapselleen ja jossa tällä olisi mahdollisuuksia. 

"Hän katsoi tätä kaikkea, näitä kaikkia ihmisiä, ja ajatteli, ettei hän välttämättä ollutkaan niin outo. Ja kuitenkin hänessä oli jotain lähtemättömästi erilaista. Juuri erilaisuutta hänet oli opetettu varomaan. Kotimaassa kaikkien piti näyttää samalta, käyttää samanlaisia vaateita, samoja värejä, kiinnittää hiuksensa samalla tavlla. Pojat leikkasivat lyhyiksi, tytöt sitoivat kahdelle palmikolle. Poikkeukset kitkettiin tuimin katsein ja arvostelevin sanoin. Jos se ei riittänyt, tartuttiin kiinni. 

Sellainen, joka poikkesi muotista, oli muita vastaan. Puoluetta vastaan. Sellaisten ihmisten ajatukset erosivat muista. Ja erilaiset ajatukset olivat vaarallisia. Ne olivat hengenvaarallisia."

Suomi oli kuitenkin liian hiljainen maa eikä sinne päässyt omaa menneisyyttään pakoon, vaan se saapui velkomaan vanhoja unelmia ja vanhaa rakkautta. Yksi velkojista oli Kultahattu-elokuva, jonka Xiaolong oli nuorena nähnyt ja josta oli tullut hänen haaveunelmansa niin rahasta kuin rakkaudesta. Elokuvalla on kirjassa tärkeä rooli.

Lohikäärmeen värit koukutti minut lukemaan mielenkiintoisella ja jännittävälläkin juonellaan. Näkökulmat ja aikatasot vaihtelevat. Samanaikaisesti kirjan teemat ovat ajankohtaisia ja vakavia: maahanmuuttaminen ja sen tuoma muukalaisuus ja yksinäisyys; matka oman elämän ja suvun salaisuuksien selvittämiseen ja ymmärtämiseen; äidin hylkäämänä kasvaminen. Valtavan mielenkiintoisia ovat myös kuvaukset Kiinan maaseudulta ennen kulttuurivallankumousta ja sen aikana 1960-luvulla. Surulliseksi tulin monien Kiinan maaseudun tyttöjen kohtaloista heidän muutettuaan Shanghaihin ja muihin isoihin kaupunkeihin paremman elämän toivossa.

     Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit, 459 s.
     Kustantaja: Otava 2015


KIRJA on ensimmäinen lainani Ellibs-kirjastosta, kun kyllästyin painetun kirjan jonoihin. Mutta ei varmasti jää viimeiseksi. En ymmärrä, miksen ole aikaisemmin lainannut e-kirjoja kirjastosta.

MUUALLA Kaisa Reetta mietti kirjaa lukiessaan pakon edessä tehtyjä moraalisia valintoja ja niiden vaikutusta ihmisiin; Jonnalle (Kirjakaapin kummitus) kirjan ehdottomia vahvuuksia on kahden erilaisen maan vivahteikas ja todentuntuinen kuvaus; Annikaa lukuelämyksen mahti vapisutti. Risto Löfin (Etelä-Suomen Sanomat) arviossa romaani kurkottaa kansainvälisen lukuromaanin luokkaan.

HAASTE: Kirja sopii Kurjen siivellä : Itä-Aasia lukuhaasteeseen (Kiina).

Pirkko Arhippa 80 v - Murha on sydämen asia

Onnea Pirkko Arhipalle - hän täyttää 80 vuotta tänään. Tai pitäisikö sanoa: Onnea Pirkko Syynimaalle, se kun on hänen oikea nimensä. Merkkipäivän kunniaksi päätin lukea murharouvan esikoisdekkarin.

Murha on sydämen asia on Pirkko Arhipan ensimmäinen dekkari, joka julkaistiin vuonna 1968. Siinä turkulaisen agentuuriliikkeen toimitusjohtaja Rautela löydetään eräänä aamuna työhuoneestaan ammuttuna. Sympaattinen komisario Erkki Saarto poliisitovereineen saa tehtäväkseen visaisen murhaselvitystyön, jossa epäillyt löytyvät liikkeen työntekijöistä ja heidän perheenjäsenistään. Rautela oli ollut kova ja armoton esimies, josta ei oltu juuri pidetty, ja lisäksi naisten miehen maineessa. Monella hänen lähipiirissään on ollut niin motiivi kuin tilaisuuskin murhata hänet. 

Arhipan jännitysromaanin asetelma on perinteinen: surmatyö tapahtuu työpaikalla ja epäilykset kohdistuvat useisiin hänet tunteneisiin henkilöihin. Erkki Saarto kumppaneineen kuulustelee koko talon väkeä, kuulustelee ja haravoi alibeja ja motiiveja. On useita mahdollisia tutkintalinjoja, ja koska moni kuulusteltu on salannut asioita ja varsinkin tietämiään työpaikan rakkaussuhteita, poliisi ehtii pidättää yhden epäillyn, ennen kuin syyllinen löytyy. 

Arhippa on sijoittanut ensimmäisen jännärinsä itselleen tuttuun ympäristöön, sillä hän työskenteli opintojensa jälkeen sihteerinä ja ulkomaan kirjeenvaihtajana. Kirjassa näkyvät työpaikan moninaiset ihmissuhteet sekä niiden synnyttämät jännitteet ja tunteet, romantiikkaa unohtamatta: tutkimuksia johtavan Saarron ja kirjeenvaihtaja Laura Alhonkin välillä on romanttista värinää ensisilmäyksestä lähtien. Tämä sivujuoni ei ole yllätys, sillä kirjailija on kirjoittanut myös naisten viihdekirjoja, mm. nimellä Marja Orkoma.

Kaikkiaan Pirkko Arhippa on kirjoittanut 36 dekkaria vuosina 1968-2014 ja lisäksi runsaasti viihde- ja nuortenkirjoja. Tämän ensimmäisen poliisiromaanin tyyli ja tunnelma toivat mieleeni ruotsalaisen dekkaristin Maria Langin, johon tutustuin viime vuonna. Murha on sydämen asia on viihdyttävä arvoitusdekkari, jonka arkisen tavalliseen maailmaan lukija helposti solahtaa. 60-luvun ajankuva on myös herkullinen.

KIRJAN lainasin kirjaston varastosta. Tapahtumapaikkana on Turku, jossa kirjailija on opiskellut, joten kirjalla saan käydyksi Turun kiekkokaupungissa (TPS) Oksan hyllyltä -blogin haastetta varten.


Pirkko Arhippa: Murha on sydämen asia, 203 s.
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä 1983 (1. painos Weilin & Göös 1968)
Muualla:  Kirjavinkit, Kuristava kirsikka

Enni Mustonen: Unikkoja ikkunassa JA kesälukumaratonia päin

Koskivuori-sarjassa olen edennyt viimeiseen osaan ja 1960-luvulle. Unikkoja ikkunassa -kirjan pääosissa ovat sarjan edellisestä kirjasta Metsäkukkia asvaltilla tutut Eeva ja Sirkka, nyt kymmenkunta vuotta vanhempina. Toinen heistä on jäänyt toistamiseen leskeksi ja toinen eronnut, kumpikin palaa takaisin Koskivuorelle.

Eeva on heittelehtinyt elämässään, ja viimeksi miesystävä on lähtenyt ja jättänyt. Eeva palaa kotiinsa Koskivuoren kartanoon, hän kirjoittaa lehdille artikkeleita ja reportaaseja ja haluaa nyt työrauhaa romaanin kirjoittamiseen. Sirkka puolestaan on myynyt vaateliikkeen Helsingissä ja perustaa kutomon, mitä varten hän on vuokrannut kunnalta tyhjillään olevan vanhan Koskivuoren kartanon koulun. Muista sarjan osista poiketen tässä kirjassa kertojina on Eevan ja Sirkan lisäksi myös nuoremman polven naisia. Sirkan teini-ikäinen tytär Maria muuttaa vastahakoisesti maalle ja koettelee äitinsä hermoja, mutta sopeutuu vähitellen. Viimeistään siinä vaiheessa asuinpaikka on siellä missä pitääkin, kun kartanon sukulaispoika Immu tulee soittamaan Flippers-yhtyeensä kanssa työväentalolle ja yöpyy keikan jälkeen kartanossa. Marian pikkuserkku Sanna, Sirkan Hanna-serkun tytär, taas tulee näppäräksi työntekijäksi kutomolle äitinsä kanssa. Kolmas nuori tyttö on Koskivuoren omistajan Annan tyttärentytär Satu, joka tulee Helsingistä Koskivuoreen lukemaan, koska reputti ylioppilaskokeitten ainekirjoituksessa.

Aika on muuttunut. aikaisemmin kartanon väki johti ja omisti, torpan väki palveli ja teki ruumiillista työtä. Nyt 60-luvulla Sirkasta tulee menestyvän kutomon vaatesuunnittelija ja johtaja, Eeva auttaa häntä toimiston puolella ja hoitelee kirjeenvaihtoa ulkomaisten asiakkaiden kanssa. Kartano joutuu uuteen aikaan, kun sen isäntä ja kalustetehtaan johtaja kuolee ja Eevan veli Pauli palaa Lontoosta hoitamaan asioita. 

Romantiikka on tässä osassa suuremmassa roolissa kuin aikaisemmissa, ehkä siksi, että kertojina oli kahden sijasta viisi naista ja kullakin heistä omat sydämenasiansa ja mielitiettynsä, jos toki pettymyksensäkin. Myös teemat olivat uudempia: alkoholismi, maaltamuutto, siirtolaisuus, parisuhdeväkivalta, syöpä, vaikka mitään niistä ei käsitelty sen syvällisemmin.

Ihan kelpo kirjasarja kevyempään lukemiseen, historiaa, ajankuvaa, viihdettä. Aikaisemmat osat viehättivät minua enemmän kuin tämä viimeinen, niissä historia tuntui olevan enemmän läsnä.

Enni Mustonen: Unikkoja ikkunassa, 284 s
Kustantaja: Otava 2002

Kirjan lainasin kirjastosta. Tässä vielä linkit koko Koskivuori-sarjaan:

1. Verenpisara ikkunalla 1998
2. Ruiskukkaseppele 1999
3. Kielon jäähyväiset 2000
4. Metsäkukkia asvaltilla, 2001
5. Unikkoja ikkunassa, 2002

Ja seuraavaksi jotain muuta. Päätin osallistua Annamin blogin emännöimään Kesälukumaratoniin 19.6. Aloitan huomenna torstaina töitten jälkeen ja lopetan, kun on aika lähteä juhannuskokolle. Luettavaksi olen varannut vaikka mitä, jotta on jotain joka lukutuulta varten. Uutuuksista odottelevat Kultarinta ja Neljäntienristeys. Sarjakuvista Muumi ja Jane Eyre. LaNu-kirjoista Tiinoja ja Anne of Green Gables. Dekkaristeista Lang, Vargas, Jokinen, Vala, Hiekkapelto. Eiköhän jotain mieltä kiehtovaa löydy.

Kiba Lumberg: Musta perhonen

Kun kirja alkaa lauseilla "Minä kirottu ja siunattu olen syntynyt mustalaistytöksi. Kotini on suuressa puutalossa, jossa on monta ovea ja monta mustalaisperhettä.", sen täytyy mielestäni olla kiinnostava.

Kiba Lumbergin Musta perhonen on kiinnostava. Luin sitä omaelämänkerrallisena romaanina, mutta huomasin sitten nimiösivun kääntöpuolella maininnan, että "romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat mielikuvituksen tuotetta".

Mustan perhosen kertoja on Memesa, "pieni ja rääpälemäinen viisivuotias", joka kirjan loppuun mennessä kasvaa kolmentoista vuoden ikään. Memesa kertoo perheensä jäsenten elämästä ja heille sattuneista asioista, heillä kotona vierailevista muista mustalaisista, kaupungin eri mustalaissukujen välisistä taisteluista ja joskus koulunkäynnistään. Memesan elämä ei ole helppoa, vaikka isä yrittääkin häntä kannustaa ja puolustaa. Ympärillä on monenlaista väkivaltaa, jota Memesakin joutuu peloissaan pakenemaan.

Kirja on siinä mielessä ainutlaatuinen lukukokemus, että en ole aikaisemmin lukenut yhtään kirjaa suomalaisista mustalaisista ja heidän tavoistaan ja kulttuuristaan. Samalla teos oli hyvinkin rankka, ja teemoiksi nousivat vähemmistön kokema kiusaaminen ja vieroksunta sekä erityisesti naisten asema ja heidän kokemansa väkivalta. Lopussa 13-vuotias Memesa tekee ison päätöksen, joka hänellä on ollut mielessään jo pitkän aikaa.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa jokaisen uuden luvun alku on merkitty hauskasti pelikortilla. Ensin odotin korttien seuraavan toisiaan loogisesti numerojärjestyksessä, mutta kun niin ei käynytkään, tyydyin siihen, että kortit kertovat.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Takakannen mukaan tapahtumat sijoittuvat Lappeenrantaan, joten osallistun sillä Oi maamme Suomi! -haasteeseen.

Kirjasta kirjoitettua:
HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaan haastattelu 2004
kirsimaria
Tea with Anna Karenina

Kiba Lumberg: Musta perhonen, 149 s.
Kustantaja: Sammakko 2004
Kannen maalaus: Kiba Lumberg
Kannen suunnittelu: Riikka Majanen

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Hanna Haurun Paperinarujumala on pieni kirja. Siinä on vain 95 sivua, ja taitto on sen verran väljä, että luin kirjan puolessa tunnissa. Useimmat luvut mahtuvat yhdelle sivulle, ja lyhyimmässä luvussa on vain puolitoista riviä, kaksi lausetta.

Kirjan sisältö on kuitenkin painava, raskas. Oulun kaupungin konekirjoittaja Laina Heinonen saa puhelun Jumalalta. Hänelle tulee kehoitus koota 800 opetuslasta, ja jos näin tapahtuu, Suomen kansa pelastuu kadotukselta.

Vähin sanoin ja eleettömästi Hanna Hauru kertoo uskonnollisen liikkeen synnyn ja laantumisen. Näkökulma on yksityisen ihmisen, liikehdinnän keskushahmon ja  hänen mukaan liittyneen sisarensa, heidän mielensisäisen maailmansa.

Kirjailija itse kertoo alkusanoissaan, että Oulussa 1960-luvulla vaikuttanut heinoslaisuus on romaanin taustalla pilarina, jonka varaan hänen mielikuvituksensa on kutonut tarinan.

Tämä oli taitavasti ja tiiviisti kirjoitettu pienoisromaani, joka jätti paljon tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille. Jäin pohtimaan, mitä Laina Heinosen mielessä tapahtui kaiken keskellä ja mikä merkitys oli sisarusten muistoilla omasta lapsuudenkodistaan, isästä, joka kielsi kaiken uskonnollisen tyttöjen elämästä, ja äidistä, joka silti vei salaa pyhäkouluun. 

Pidin kirjasta, siitä, että se jätti miettimään. Kirjastossa näin useita Haurun varhaisempia pienoisromaaneja. Pitääpä hakea niitä lisää luettavaksi.

Ville Jalovaara kirjoitti romaanista arvion Vartija -lehdessä. Hän valottaa heinoslaisuuden eli Oulun profetian historiallista taustaa, jota hän on käsitellyt väitöskirjassaan. Kirjaa luettu myös näissä blogeissa: Lumiomena, Kirjojen keskellä, Vielä palaa lukulamppu, ja monissa muissa.

Tämä kirjaa sopii Oi maamme Suomi -haasteen suoritukseksi, valloitan sillä Pohjois-Pohjanmaan.

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.


Hanna Hauru: Paperinarujumala, 95 s.
Kustantaja: Like 2013