2. Novellihaaste koottuna

Viime yönä päättyi Novellihaaste 2, joka kesti juhannuksesta juhannukseen. Sen alkupostauksessa ilmaistu tavoite toteutui kohdallani: luin novelleja ja kirjoitin niistä - kumpaakin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja löysin joitain hienoja kirjailijoita ja hienoja novelleja.

Niin kuin nyt eilen. Koko vuoden novellini olivat kaikki kotimaisia, ja päätin rikastuttaa valikoimaani yhdellä tai kahdella Alice Munron novellilla. Vaan kuinkas kävi? Niitä oli saatava lisää. Ja lisää. Kuusi novellia ehdin lukea ja tänään jatkan. Munro olikin yksi hieno löytöni. Toinen yllätyslöytö oli suomenruotsalainen kirjailija Solveig von Schoultz. Nämä olivat vuoden helmiä, mutta hyviä novelleja oli paljon muissakin lukemissani kokoelmissa.

Sitten tilastoja: Vuoden mittaan 
        luin 7 kokonaista kokoelmaa, 
        luin yhdestä kokoelmasta 6 novellia, 
        kuuntelin äänikirjana 1 rikosnovellin,
        kuuntelin yhdestä antologiasta 11 rikosnovellia

        eli yhteensä 86 novellia.

Haasteessa saattoi myös peukuttaa ansiokkaita novelleja joistain ominaisuuksista. Ihan en yltänyt peukuttajaksi asti, sillä peukutin kuutta novellia. Teemasta jäi peukuttamatta, vaikka siihenkin olisi varmasti ainesta ollut.

Tässä lista lukemistani ja kuuntelemistani novellikokoelmista ja yksittäisistä novelleista lukumäärineen ja peukutuksineen.

NOVELLIKOKOELMAT

Markku Hattula, 8 novellia: Hurmuri (KONFLIKTI)
Aino Kallas, 7 novellia: Lähtevien laivojen kaupunki (NÄKÖKULMA)
Alice Munro, luettu 6 novellia: Liian paljon onnea
Pirjo Puukko, 18 novellia: Mutkanlukutaito (PAIKKA)
Marisha Rasi-Koskinen, 7 novellia: Vaaleanpunainen meri (JUONI)
Tero Seppänen, 20 novellia: Syöksyvirtauksia
Taina Teerialho, 6 novellia: Huuli ja muita kertomuksia
Solveig von Schoultz, 2 novellia: Kuka veisi Mariannen tanssiin (SÄVY)

RIKOSNOVELLI (äänikirjana)

Harri Nykänen, 1 novelli: "Raidin joulu"

RIKOSNOVELLIANTOLOGIA (äänikirjoina)

Tykki, josta kuuntelin 11 novellia:
      Tapani Bagge, 1 novelli: "Seppä"
      Seppo Jokinen, 1 novelli: "Kapiainen"
      Marko Kilpi, 1 novelli: "Maasta sinä"
      Tuomas Lius, 1 novelli: "Suden tunti"
      Juha Numminen, 1 novelli: "Leskirouva"  (HAHMO)
      Eppu Nuotio, 1 novelli: "Perintö"
      Outi Pakkanen, 1 novelli: "Naisen kosto" 
      Markku Ropponen, 1 novelli: "Porakorpi"
      Matti Rönkä, 1 novelli: "Viattomat"
      Jarkko sipilä, 1 novelli: "Tuntematon mies"
      Antti Tuomainen, 1 novelli: "Rako"
jo ennen haastetta kuunneltu Harri Nykänen: "Jahti"

        

Kiitos haasteen isännälle, Nipvet-blogin Juhalle, antoisasta haasteesta ja kivasta peukutus-ideasta. Voisin lähteä uudellekin novellihaastekierrokselle, sen verran tämä auttoi sekä muistamaan novellien olemassaolon että lukemaan niitä ja nauttimaan niistä.

Tässä vielä Nipvetin koostepostaus, josta löytyy linkit muitten haasteeseen osallistuneitten koosteisiin. Mikä määrä lukuvinkkejä!

Alice Munro: Liian paljon onnea

Juuri kun pääsin sanomasta, ettei novelleja halua lukea kovin monta kerrallaan, ja olin tarttunut Alice Munron kokoelmaan Liian paljon onnea lukeakseni siitä novellin tai pari,  havahduin siihen, että hei, nämä novellit haluan lukea ihan kaikki ja vikkelällä tahdilla. 

Mikä Munron novelleissa sitten vetää puoleensa?

   1. Tarina
Kirjailijalla on aivan uskomaton kyky kirjoittaa kokonainen tarina, joka vie mukanaan ja jossa koko ajan haluaa tietää, mitä tässä vielä tapahtuu ja miten henkilöille oikein käy ja  muuttuuko heidän tilanteensa ja mihin suuntaan. Se mukaan tempaaminen alkaa heti ensimmäisestä lauseesta. Kun novelli alkaa sanoilla "Äidillä oli vanhapoikaserkku jonka oli tapana käydä meillä kylässä kerran kesässä." ("Wenlock Edge"), eikö vain mielikuvitus ala laukkaamaan ja halua tietää, miten serkku liittyy kertojan elämään ja mitä tässä kaiken kaikkiaan tapahtuu ja kenelle. Ja se mielikuvituksen laukka ei edes hellitä novellin lopussa, jossa kertoja opiskelee kaupungissa, jossa vanhapoikaserkku asuu. Tämä puolestaan tutustuu kertojan opiskelijakämpässä osa-aikaisesti majailevaan naiseen, jolla on kirjava menneisyys ja erikoinen nykyisyys. Erinäisten tapahtumien jälkeen tulevaisuus jääkin sitten kutkuttelemaan lukijan mieltä.

   2. Tavallisuus
Mukaansatempaavissa tarinoissa Alice Munro kirjoittaa kuitenkin tavallisista ihmisistä, sillä tavoin, että näistä tulee erityisiä. Heille tapahtuu tavallisia ja joskus tavattomiakin asioita, joilla on erityisiä seurauksia heidän elämässään. Niinkuin novellissa "Metsä", jossa mies on rakastunut metsiin ja metsätöihin. Hän tuntee puulajit niiden runkojen perusteella ja viettää paljon aikaansa sopivia metsiä ja puita etsiskellen. Sitten vaimo jää töistä kotiin ja lamaantuu. Kerran mies lähtee jälleen metsään, mutta onnettomuudekseen liukastuu ja loukkaa nilkkansa pahasti. Äärimmäisen kivun keskelle tulee vaimo avuksi, ja tapaus kääntää heidän keskinäiset roolinsa uuteen asentoon.. 

   3. Taitavuus
Munron kielikin on tavallista. Se on taitavaa, ilmeikästä ja sujuvaa (suomeksikin, kiitos kääntäjä Kristiina Rikmanin), mutta siinä ei ole mitään ylimääräistä kikkailua eikä tehdyn tuntua. Kuin hyvä ystävä tai sisko juttelisi pöydän toisella puolella elämästään. Vähäisillä viittauksilla Munro kuljettaa juonta haluamaansa suuntaan, kääntää lukijan huomion toisaalle, yllättää. Taiturimaista! Munron ihmiskuvaus on myös taitavaa, ja hänellä on hieno psykologinen ote.

Novellissa "Ulottuvuuksia" Doree on muuttanut uuteen kaupunkiin toiselle puolelle maata ja saanut työtä hotellisiivoojana. Hän on tyyni, vaikka toipuu suuresta perhetragediasta ammattiauttajan avulla. Hän on vain 23-vuotias, ja hänen elämänsä perusta murentui, kun hän menetti perheensä. Doree etsii elämälleen merkitystä ja mielekkyyttä, luulee sen löytäneensä, mutta sitten tapahtuu jotain, joka asettaa asiat uuteen valoon.

Ihan koko kokoelmaa en ehtinyt lukea, mutta tuon teoksen blogiin jo nyt, niin saan munrot mukaan novellihaasteeseen. "Ulottuvuuksia" on novelli, joka jäi lukemistani voimakkaimmin mieleen, ehkä lähtökohdan traagisuuden ja samanaikaisesti kerronnan arkisuuden tähden. Kirjassa on kaikkiaan kymmenen novellia, luin niistä kuusi, ja loput ahmaisen huomenna. Ja sitten luullakseni kaikki uudelleen, hitaammalla tahdilla.

Nämä olivat ensimmäiset lukemani Alice Munron novellit, ja vaikka niitä on kovasti kehuttu blogeissa, silti kirjailijan tarinankerronnan taito yllätti minut. En osannut arvata, että pitäisin näistä näin paljon! En osaa sanoa, osuiko ensimmäiseksi luettavakseni sattumalta erityisen hyvä novellikokoelma vai oliko oma mielentila näihin novelleihin sopivasti virittynyt vai onko Munron kaikki tuotanto yhtä hyvää. 

Alice Munro sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2013. Hänen kirjojaan luen varmasti lisää.

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA kokoelma on luettu esimerkiksi blogeissa Cats, books & me, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjainten virrassa, Lukuisa

      Alice Munro: Liian paljon onnea, 366 s.

      Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 413), 2013

      Alkuperäinen: Too Much Happiness, 2009

      Suomentaja: Kristiina Rikman

      Kansi: Markko Taina

Lukemani novellit ovat viimeinen suoritukseni Novellihaaste 2:een, johon saan 6 novellia.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Sininen ja vihreä".

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Sateisesta ja tuulisesta juhannusaatosta muodostui sisätiloissa vietetty lukujuhla, jossa nautiskelin muun muassa novelleista. Niitä ei oikein halua lukea kovin montaa kerrallaan, välissä pitää nostaa katse kesämaisemaan, tuumailla, ja vaikka tarttua johonkin toiseen kirjaan. Loppuun sain jo jonkin aikaa iltalukemisina olleen Pirjo Puukon kokoelman, jolla on kutkuttava nimi Mutkanlukutaito.

Kirjailijan esikoisteoksen novelleissa tarkastellaan yhtäältä ihmissuhteita ja niiden monenmoista dynamiikkaa ja toisaalta ikääntymistä. Monessa nykyhetken tapahtumat tai tapahtumattomuus tuovat mieleen menneen elämän muistoja. 

Puukko on jakanut novellinsa kolmeen osaan. Ensimmäisen osan otsikkona on "Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa". Voiko sen selvemmin sanoa? Pitkässä parisuhteessa ajautuu helposti kostamaan sen, mitä kumppani ei tarjoa, ja voi vaikka itse tulla yllätetyksi, kuten novellissa "Kosto". Naapuruussuhteet ne vasta todistavat kahdesta maailmasta, ja tunteet kiristyvät rauhallisemmallakin novellissa "Omenapuun oksat".

Pirjo Puukko on valinnut kirjalleen, sen jokaiselle osalle ja novelleille hienot ja paljon puhuvat nimet. Toisessa osassa "Asiat väistävät suunnitelmia" elämä menee toisin kuin on ajateltu. Treffejä suunnitteleva miehenköriläs ajaa ojaan ja hukkaa jotain tärkeää tienpenkalle pungertaessaan ulos apumiehen puolen ikkunasta novellissa "Mutkanlukutaito". Irina elää hyvin tarkkaan säädeltyä ja säntillistä elämää:

"Sisäinen vartija on antanut selkeät ohjeet. Kaikki menee hyvin, kun vain noudattaa ohjeita. On järjestettävä päivät ja hetket niin, että mikään ei vie entiseen aikaan." (novellista "Selkeät ohjeet")

Osassa "Vinoja katseita" ihmiset eivät ole aivan sitä, miksi toiset heidät aluksi arvioivat ja  luokittelevat. Puukko käyttää herkullista kieltä ja tekstistä löytyy tuoreita kielikuvia: "Maaliskuu maiskuttelee huuliaan ja tarjoilee pirskahtelevia kevätripauksia." "Äidin mieli on välillä kuin aikajanana tanssiva kuminauha, ..." "Jalat tuntuvat vanhoilta silitysraudoilta, joita ei ole kuumennettu tarpeeksi, ne ovat tahmeat eivätkä tahdo siirtyä eteenpäin."

Novellissa "Viileyden vuoksi" eletään tukahduttavan kuumaa kesäkuuta, helle jatkuu kolmatta viikkoa. Elna kärvistelee kerrostaloasunnossaan ja kokeilee temppua jos toistakin. Sitten hän keksii keinon, joka tepsii: taloyhtiön kylmäkellari. Yksi naapurikin hoksaa saman asian, ja yhdessä on rattoisampaa. Joku toinen tulee kellariin etsimään lohtua suruunsa, toinen taas piristettä piilostaan.

Peukutan novellia "Viileyden vuoksi" sen paikasta. Kirjailija on rakentanut arkisesta ja lähes huomaamatta jäävästä tilasta paikan, josta yllättäen tulee merkityksellinen siellä kävijöille.  

          Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito, 135 s.
          Kustantaja: Stresa 2017
          Kansi: Amelia Nyman

KIRJA on arvostelukappale, kiitokset kustantajalle!
MUUALLA kirjaa on luettu monessa blogissa, esimerkkinä nämä: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön, Villasukka kirjahyllyssä

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "25. Novellikokoelma". Osallistun kirjalla myös huomenna päättyvään Novellihaaste 2:een, johon kerään tästä 18 novellia ja peukutuksen paikasta.

Leskirouva ja muita Tykki-rikosnovelleja

Äänikirjojen kuuntelemiseni on melkoisesti vähentynyt sen jälkeen, kun en ole voinut enää kuunnella niitä auton CD-soittimella. Jotenkin en ole oppinut nauttimaan puhelimella kuuntelusta, vaikka olen sitäkin yrittänyt. Asia muuttui, kun tajusin, että automatkoilla pääsen äänikirjojen maailmoihin bluetoothin kautta, ilman kuulokkeita tai muita härveleitä.

Jo pitempään kuuntelussa on ollut suomalaisten dekkaristien rikosnovelleja. Hankin kokoelman Tykki muutama vuosi sitten novelli kerrallaan. Niitä on kaikkiaan täysi tusina, ja ne ovat juuri sopivanmittaisia tunnin ajomatkoille. Kaikki pitävät mielenkiinnon yllä juonikehittelyllään ja onnistuvat ällistyttämään minut loppukäänteillään. Asialla on joukko ammattitaitoisia rikosgenren taitajia. 

Jokaisen novellin rikokseen liittyy Lahti-35 sotilaspistooli eli Tykki. Että yhdestä aseesta saakin niin erilaisia tarinoita! Esittelen tässä vain sarjan neljännen osan, Juha Nummisen kirjoittaman novellin "Leskirouva". Numminen on minulle aivan uusi kirjailijatuttavuus, mutta sen verran herkullisesti hän henkilöitään ja juontaan kiepauttelee, että luulen hakeutuvani hänen dekkareidensa pariin toistekin ja silloin romaaninmittaisella rikosjutulla.

"Leskirouvassa" pari taparikollista suorittaa aamuyössä ryöstöä iäkkään leskirouvan asunnossa tämän mentyä kylpylään joksikin aikaa. Kaikki ei suju suunnitelmien mukaan, ja hädissään Koukku tarttuu aseeseen. Hän pakenee paikalta polkupyörällä. Polkiessaan vinhaa vauhtia karkuun hän joutuu onnettomuuteen auton kanssa.

Samana yönä Ville Eronen, joka on Helsingissä työmatkalla viimeistä päivää, päätyy illalla sattumoisin samaan ravintolaan nuoruudenrakkautensa Marjan kanssa. He viihtyvät yhdessä, ja Eronen palailee aamuöisessä pääkaupungissa kortteeriinsa juuri samalla kadulla, missä Koukku joutuu onnettomuuteen. Eronen löytää maassa makaavan miehen rintataskusta Lahti-pistoolin ja nappaa sen mukaansa. Myöhemmin pistoolia käytetään erään rikoksen yhteydessä, ja paikalle saapuu rikosylikonstaapeli Esko Heiskanen, joka on Marjan veli. Hänet ammutaan. Tutkimuksissa selviää, että pistooli on sama kuin se, jota käytettiin leskirouvan ryöstön yhteydessä.

Peukutan "Leskirouva"-novellia sen sivuhahmosta: Marjan veli osoittautuu monitahoisemmaksi kuin ensi silmäyksellä voisi nähdä. Lisäksi peukutan Nummisen luomaa hahmoverkostoa, jossa satunnaiset henkilöt liittyvät toisiinsa monin yllätyksellisin tavoin.

      Juha Numminen: Leskirouva, äänikirja
      4. luku rikosnovellikokoelmasta Tykki
      Kustantaja: CrimeTime 2011
      Lukija: Petteri Kaukoranta, 57 min

Muista novelleista nosta esiin Tuomas Liuksen ja Eppu Nuotion tarinat, ne kun onnistuivat yllättämään käänteillään eniten. Kaikki olivat kuitenkin laadukasta kuunneltavaa jännitysnälkään. Yhden sarjan novelleista olen esitellyt blogissa jo aikaisemmin, Harri Nykäsen vauhdikkaan takaa-ajonovellin "Jahti", joka innosti lukemaan muitakin Nykäsen dekkareita. 

Muut kokoelman kirjoittajat ovat Tapani Bagge (novelli "Seppä"), Seppo Jokinen  ("Kapiainen", mukana Sakari Koskinen), Marko Kilpi ("Maasta sinä"), Tuomas Lius ("Suden tunti"), Eppu Nuotio ("Perintö"), Outi Pakkanen ("Naisen kosto"), Markku Ropponen ("Porakorpi"), Matti Rönkä ("Viattomat"), Jarkko Sipilä ("Tuntematon mies", mukana Osmo Takamäki) ja Antti Tuomainen ("Rako"). Saatan jossain vaiheessa tuoda lisää yksittäisiä Tykki-novelleja blogiin.

ÄÄNINOVELLI on oma ostos. 
Osallistun novelleilla Novellihaaste 2:een, johon saan 11 novellia lisää (Nykäsen novellin kuuntelin jo ennen haastetta) ja peukutuksen hahmosta,

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki

Aino Kallaksen Sudenmorsian oli minulle melkein maaginen lukukokemus, jonka jälkitunnelmaan vieläkin palaan helposti. Millaisia ovat suomalais-virolaisen kirjailjattaren novellit? Luettavanani on nyt ollut kokoelma Lähtevien laivojen kaupunki.

Novelleja kokoelmassa on kuusi ja lisäksi jonkinlainen sikermä tunnelmapaloja nimellä "Saarenmaalainen intermezzo". Se koostuu kymmenestä erillisestä sivun, parin kirjoitelmasta, joita ehkä voi pitää pienoisnovelleina. Yhdessä ne ovat rakkaudentunnustus Saarenmaalle. Yksi niistä on antanut kokoelmalle nimen.

Kirjan esipuheessa "Omaa ääntä etsimässä" Lea Rojola esittelee kokoelman, jossa näkyy hyvin Aino Kallaksen oman kirjallisen tyylin etsintä. Kirjailija kirjoitti siitä päiväkirjaansa: "Realistinen tekniikka, jonka niin suurella työllä olin jossain määrin omaksunut, ei tyydytä minua enää. Koko kehitykseni on kääntynyt ulkoa sisäänpäin."

Kaksi ensimmäistä novellia muistuttaa vielä Kallaksen aikaisemmasta tuotannosta, ne ovat historiallisia ja realistisia. 

"Bernhard Riives" kertoo talollisesta, joka yhdessä toisten kaltaistensa kanssa ryhtyy kapinaan aatelisia vastaan. Hänet vangitaan, mutta hän kieltäytyy lievemmästä rangaistuksesta, koska sillä tavoin rangaistaan orjia, ei vapaita miehiä. 

"Vanhan Orgin kuolema" on kiihkeä kertomus iäkkäästä, jo palveluksen jättäneestä paimenesta, joka ei malta pysyä poissa moision lehmien luota ja joka unohtaa itsensä pelastaakseen ne tuholta.

"Saarenmaalainen intermezzo" on kirjailijan etsintää, hän on kokeillut eri aiheita ja tyylejä, ja kaikkia sikermän osasia yhdistää Saarenmaa, sen maisemat ja ihmiset. Osa näistä pienoisnovelleista taipuu jo sisäisen maailman puoleen, ja osassa "Tuiskuhiekka" kirjailija pohtii omaa identiteettiään kahden kotimaan välillä:

"Ja niinkuin ajohiekka rauhattomalla retkellään värisee auringossa, niin värisee joskus minunkin maantieteellisesti sitomaton sieluni kaikkeuden kauneudesta, vaikka sen ei koskaan enää ole sallittu tajuta, kuinka autuaallista on rakastaa yhtä maanrahtua yli kaikkien muitten ja yli kaiken ymmärryksen!"

Neljässä muussa novellissa Aino Kallas kuvaa taiten henkilöidensä mielenliikkeitä ja ajatusten aukeamista johonkin uuteen suuntaan. Novellissa "Vieras" vanha nainen ja mies surevat nuorena menehtynyttä tytärtään, kun heidän mökkiinsä osuu vieras, joka on tuntenut tyttären Pietarissa. 

Novellin "Yksi kaikkien edestä" pääosassa on kalastaja Soorun Andres, jonka kyläläiset sanovat sairastuneen pitaaliin. Kylän miesten on päätettävä, miten he suojelevat muita kyläläisiä tartunnalta.

"Lasnamäen valkea laiva" on kokoelman pisin ja perustuu tositapahtumiin. Se kertoo isosta joukosta talonpoikia, jotka myyvät omaisuutensa ja vaeltavat meren rantaan Lasnamäkeen odottamaan profeetan lupaamaa valkeaa laivaa, joka veisi heidät, valitut, autuaammille asuinsijoille. Mukaan tempautuu taikinatiinunsa äärestä kauppiaan vaimo.

Vahvimmin minuun vaikutti novelli "Pimeys" ja sen intensiivinen kuvaus keuhkotautiparantolassa sairastavan henkilön sisäisestä maailmasta. Kallas ei esittele henkilöään juuri muuten, ei kerro nimeä, ikää tai sukupuolta, mutta selvää on, että tämä sairastaa. Potilas tarkkailee lievän kuumeensa muutoksia paperilla, jolle mittauskäyrän pisteitten tanssi kirjataan, ja tunnustelee vointiaan eri päivinä. Jossain sairauden vaiheessa kaikki aistit herkistyvät ja tarjoavat uskomattomia nautintoja. 

Valkoisen talon valkoisessa huoneessa potilas alkaa ajatella kuolemaa: "Kun olemme kaiken muun maailmassa kokeneet, alkaako silloin kuolemanuteliaisuutemme?" Kuumeen hieman noustessa sairaus ja kuolema näyttäytyvät äärettömän kauniina ja aistivoimaisena.

"Jasmiinin tuoksu tekisi kuolemani hiljaiseksi sammumiseksi, ja minun elämäni eroaisi minusta yhtä arvoituksellisesti kuin tuoksu, tämä ääretön joukko äärettömän pieniä ainehitusia, eroaa kukasta yöhön."

Kun kuume laskee, edellisen päivän hurmaavana koettu tauti ja kuolema ovatkin ihan jotain muuta, ja tilalle astuu rumuus,  pimeys ja pelko. Aino Kallas kuvaa sairaan sisäisen kokemuksen ja aistihavaintojen vaihtumista mestarillisesti.

Peukutan novellia "Pimeys" sen näkökulmasta, jonka vaihtumista kirjailija kuvaa sairaan sanoin: "Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt. En tiennyt vielä mitään taudista enkä kuolemasta."

      Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki, 99 s.

      Kustantaja: SKS (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1995 (1. painos 1913)

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA Kirjojen kamarin Katja luki samasta kokoelmasta novellin "Lasnamäen valkea laiva".
Helmet-lukuhaasteesta kuittaan suorituksen kohtaan "39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama" (Aino Kallas muutti Suomesta miehensä kotimaahan Viroon) sekä osallistun Novellihaaste 2:een, johon saan 7 novellia lisää, kun lasken Intermezzon yhdeksi novelliksi. Rakas Viro -haasteessa tulee tästä lisäpanos naapurimaan 100-vuotisonnitteluihin. #rakasviro

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri : Novelleja

Novellit ovat tiiviitä lukukokemuksia, tykästyn niihin enemmän kokoelma kokoelmalta, ja siitä kiitos kuuluu ainakin novellihaasteille, jotka ovat saaneet minut laajentamaan lukureviiriäni. Toki kaikissa novelleissa ei ole samanlaista imua, mutta monissa löytämissäni on ollut lähes taianomainen vetovoima, joka houkuttelee maailmaansa, tihentää tunnelman ja sitten kiepsauttaa maailman ylösalaisin. Tai ainakin uuteen asentoon, vähän kallelleen.

Juuri luin tällaisen novellikokoelman, Marisha Rasi-Koskisen Vaaleapunaisen meren, jonka hän on omistanut isälleen. Useimmat teoksen seitsemästä novellista kertovat isistä ja lapsista, ja joskus vähän äideistäkin siinä sivussa. Isät ovat erilaisia ja eri-ikäisiä ja niin ovat lapsetkin. Jokaisessa novellissa on todellisuuden taso ja sitten se toinen, joka saa minut aprikoimaan, mikä on totta ja mitä oikein tapahtui ja miksi. Toden taso heilahtaa surun, humalan, sairauden tai pelkän ajan kulumisen ja etääntymisen takia eikä lopussa kaikki olekaan niin kuin se oli novellin alussa tai keskellä.

Niin kuin novellissa Toinen maailma, jossa Lauri Niitty, maalaistalon isäntä, kaipaa poikaansa Santeria, jonka isän sanat, ettei tästä tule koskaan mitään, ajoivat maatalousoppilaitoksesta tekniseen korkeakouluun ja saalistamaan aina vain parhaita arvosanoja. Tie urkeni maailmalle, lahjakkaasti, nyt Santeri asuu ulkomailla perheensä kanssa eikä ole käynyt kotitalossaan vuosikausiin. Sitten Santeri Niitty päättää käydä Suomessa, yksin, ja kaikki onkin muuttunut. Novellissa Isänpäivä pieni Joona karkaa kaupungille isänpäivän aamuna. Kotona äiti asuu Tommin kanssa eikä Tommi ole isä. Joona sieppaa mukaansa Tommille tarkoitetun isänpäivälahjan, videokameran, ja etsii isän samalta tutulta paikalta, antaa hänelle lahjansa. Karkumatka päättyy hyvin, mutta kaikki ei ole ollenkaan sitä, miltä se ensin näyttää.

Novellit ovat surullisia, koskettavia, eri syistä. Marisha Rasi-Koskinen kirjoittaa hyvin, rakentaa psykologista mielenmaisemaa, joka koettelee toden ja kuvitellun rajoja. Viimeinen kokoelman novelleista, Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa, on surullinen ja huvittava yhtä aikaa. Tragikooominen. Siinä isä on kuin duracellpupu, aina jokin projekti meneillään täysillä, kunnes se lakkaa kiinnostamasta ja on aika siirtyä seuraavaan. Tänä keväänä isä ryhtyy mehiläistarhaajaksi rivitalokodin takapihalla. Yritystä seuraavat perheen kolme poikaa kiinnostuksella ja avunannolla, heistä nuorin on viisivuotias, mutta novellin kertoja Daniel jo kouluikäinen. Opettajaäiti ei ole ollenkaan innoissaan, ja hänen suhtautumistaan isän mehiläisinnostukseen Daniel huomioi tarkkanäköisesti:

"Isä tarkoitti sanansa äidille, mutta äiti ei kuullut koska imuroi juuri tuulikaappia. Äiti siivosi aina kun oli vihainen. Sinä kesänä meillä oli tosi puhdasta, ainakin alkukesästä." (s. 166) 

"Kun hän [isä] tuli takaisin, auton tavaratilassa oli kolme pesää rinnakkain ja takapenkillä kaksi. Sinä päivänä äiti imuroi ja pyyhki pölyt jopa jääkaapin takaa." (s. 169)

Mehiläistarhaus alkaa hyvin, taloyhtiön muutkin asukkaat lientyvät viimeistään hunajasadon aikaan järjestetyissä hunajajuhlissa. Talvi on tulossa, ja isän mielessä muhii jo jatko: ensimmäisenä maailmassa hän onnistuisi pitämään pesän aktiivisena ja tuottamaan hunajaa talven yli. Siihen tarvitaan sisätilaa. Silloin jokin napsahtaa.

Peukutan Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa -novellia sen juonen takia. Luin sitä kuin parhainta jännityskertomusta, sillä halusin tietää, mihin tämä hulvaton hullutus päätyy ja miten se loppuu, sillä alusta alkaen oli selvää, että loppukin sille täytyy koittaa.

Vaaleanpunainen meri oli Runeberg-palkintoehdokas vuonna 2015.


       Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri, 197 s.

       Kustantaja: WSOY 2014

       Kansi: Jussi Karjalainen

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sen ovat lukeneet myös Kaisa / Kannesta kanteen,  Kirjavaras, Omppu, 
Helmet-lukuhaasteessa 2018 sijoitan Vaaleanpunaisen meren kohtaan "42. Kirjan nimessä on adjektiivi". Osallistun sillä myös Novellihaaste 2:een, johon kokoan 7 novellia lisää.

Markku Hattula: Hurmuri

Uusi lukemisen vuosi alkoi novelleilla. Markku Hattulan novellikokoelma Hurmuri ja muita kertomuksia tarttui kirjaston hyllyltä mukaan sattumanvaraisesti, vaikka toki kirjailija on nimeltä tuttu jo ennestään. Hänen teoksiaan on kotikaupungin kirjastossa esillä säännöllisesti.

Kokoelman novellit sijoittuvat yhtä lukuunottamatta kaikki maaseudulle, useimpien päähahmot ovat miehiä ja toimivat perinteisen miehisissä puuhissa. Keskiössä on miehen suhde naiseen, monesti siinä on jotain, joka hiertää tai on kerta kaikkiaan, peruuttamattomasti, mennyt vintturalleen. Osa novelleistä päättyy dramaattisesti, yhdellä taitaa olla kuta kuinkin onnellinen loppu, ja viimeisen novellin nuorta tyttöä hymyillyttää varsin toiveikkaat ajatukset tulevaisuudesta.

Koskettavin
on niminovelli Hurmuri. Joukko miehiä tekee mökillä maalausurakkaa, joka oli syksyllä jäänyt kesken, heidän joukossaan Hurmuri, "parikymppinen hujoppi, tiukat farkut, tennistossut, ruutupaita ja hartioilla roikkuva pikimusta tukka". Koulussa Hurmuri on päästetty joka vuosi luokaltaan, on oppinut lukemaan ja tekemään yksinkertaisia laskutehtäviä. Hurmuri saa tytön kuin tytön lääpälleen komealla ulkomuodollaan, nyt hän päättää yrittää Liisukkapientä, joka tulee maalausporukkaan auttamaan. Miehet laskevat saunassa, kuinka paljon järven kiertäminen kestäisi, ja Hurmuri uhoaa, että viidessä tunnissa se häneltä onnistuisi. Hän lähtee juoksemaan tehdäkseen vaikutuksen Liisukkapieneen, mutta tapahtumat saavat dramaattisen käänteen.

Miehisin
on novelli Majurin poika, jossa miehiä on kutsuttu kertausharjoituksiin metsään kahdeksi viikoksi. Tässä novellissa ei naisten ja miesten välillä ole kahnausta, vain hienoista epävarmuutta. Taneli lähtee orvokintuoksuisen vaimonsa viereltä leikkimään sotaa, kuten hän sanoo, ja orvokintuoksuisen vaimonsa syliin hän palaa, kun sodasta oli tullut todempi, kuin hän oli osannut kuvitellakaan. Siinä välissä Taneli harjoittelee, miten nyt miehet harjoittelevat. Luutnantti Säävälä karjuu ja komentaa, ja Haakana, majurin poika, saa tarpeekseen.

Yllättävin
on novelli Omaisuuden ositus. Siinä Karmasuo joutuu tukalaan tilanteeseen ja päättää ratkaista sen omalla tavallaan. Vaimo on lähtenyt ja löytänyt uuden miehen, nyt nainen tulee taloon ja valitsee haluamiaan pöytäliinoja, vaatii puolta omaisuudesta. Karmasuo on jo tyhjentänyt navetan, teurastamon auto hakee mullikat pois. Työvoimatoimistossa ei katsota hyvällä sitä, että tilan isäntämies hakee päivärahaa, eikä lupailla mitään. Toisessa toimistossa maatalousasiamies toteaa tilan elinkelvottomaksi kaikkien direktiivien mukaan. Voiko siinä mies muuta tehdä kuin lähteä mateita pilkkimään? 

Hattula kuvaa hyvin miehen mielenliikkeitä ja ristiriitaisia tunteita. Ei Karmasuo halua tilaa lopettaa eikä ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, mutta entinen vaimo vaatii osaansa eikä tilanpidosta yksin tule mitään. Virkailija työvoimatoimistossa ei tee työnhakijaksi ryhtymistä helpoksi, tokko mitään on tarjollakaan, kun Ahlstömiltä on lomautettu toistasataa metallimiestä. Sitten tulee työvoimatoimiston päätös kirjeessä ja samalla kertaa kirje asianajajalta omaisuuden osituksesta. Karmasuon mielessä humahtaa.

Monenlaisten ristiriitojen sävyttämää novellia peukutan sen sisältämien konfliktien ja niiden osuvan kuvauksen takia.


Markku Hattula kirjoittaa sujuvaa proosaa, hän käyttää omintakeisia sanoja ja luontokuvia. Novellien synkistä aiheista huolimatta niissä on mukana hienoista huumoria, ja jotkut dramaattiset ja järkyttävätkin käänteet saavat hieman koomisia piirteitä. Kiiltomadossa Ritva Kolehmainen kirjoittaa, että "Hattula tekee vahvaa suomalaista perusnovellia".

Markku Hattula on kirjoittanut novelleja, romaaneja, näytelmiä ja dekkarin sekä yhdessä muiden kanssa kirjoittamisen ja kirjallisuusterapian oppaat.

        Markku Hattula: Hurmuri ja muita kertomuksia, 112 s.
        Kustantaja: Maahenki 1999
        
KIRJA on kirjastosta. Helmet-lukuhaasteen 2018 alan sijoittamalla kokoelman kohtaan "41. Valitse kirja sattumanvaraisesti". Novellihaaste 2 saa tästä 8 novellia lisää ja peukutuksen kohtaan "Konflikti".

Lyhyttä, rouheaa ja rikollista

Välipäivinä luvussa on ollut välipaloina rikoskirjoja. Toinen on uutukainen rikosnovelli, toinen taas pienoisromaaninpituinen esikoisdekkari lähes kolmen vuosikymmenen takaa.

Elisa Kirja tarjosi asiakkailleen joululahjaksi Harri Nykäsen rikosnovellin Raidin joulu, jonka latasin tietokoneelle äänikirjana. Se kuulemma enteilee uutta Raid-kirjaa ensi vuonna.

Raid-dekkarit ovat jääneet minulta lukematta, jonkin osan televisiosarjasta olen tainnut joskus nähdä. Raidin joulu -novellissa sankari palaa vuosien jälkeen kotikyläänsä käydäkseen joulun alla vanhempiensa haudalla. Sattumoisin hän näkee vanhan kaverinsa, jonka kanssa oli tullut rötösteltyä Ruotsissa ja joka oli petkuttanut häneltä miljoonia kruunuja saalisrahoja. Raid ei voi jättää käyttämättä tilaisuutta hyväkseen. Rikoskumppani kokee ikävän yllätyksen, mutta joulu kun on, Raid pitää huolen, että jotkut saavat odottamattoman joululahjan. 

Novelli tarjoilee lopussa jouluisen yllätyksen niin lukijalle kuin Raidillekin. Yleensä rikoksista rikollisten näkökulmasta kirjoitetut dekkarit eivät ole suurinta herkkuani, mutta Raid tuntuu tämän perusteella varsin sympaattiselta tyypiltä. Aikaisemmin olen lukenut Nykäsen rikosromaanin Valhe sekä tykästynyt hänen juutalaistaustaisesta poliisista kertovaan Ariel-sarjaansa, jota en tosin ole tuonut blogiin asti.

      Harri Nykänen: Raidin joulu, rikosnovelli, äänikirja MP3 (myös e-kirjana)
      Kustantaja: CrimeTime 2017
      Lukija: Jukka Pitkänen, 46 min

Markku Ropponen kirjoitti esikoiskirjansa vuonna 1990, ja sen jälkeen rikosromaaneja on putkahdellut maailmaan melkoinen määrä. Esikoinen Pronssijuhlat on ensitutustumiseni Ropposen tuotantoon. Kirja alkaa kuvauksella parista rakennusmiehestä, jotka juhlivat Toivo Hyytiäisen saamaa pronssimitalia Helsingin olympialaisten aikaan heinäkuussa 1952. Keskeneräiseen rakennukseen harhautuu nuori nainen, joka joutuu karmean rikoksen uhriksi.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Tuomainen pitää Kisa-baaria, joka on janoisten laitapuolen kulkijoitten kantapaikka. Yksi hänen satunnaisista asiakkaistaan ammutaan kaupungin puistossa eräänä yönä pian baarista lähtönsä jälkeen. Poliisi kuulustelee Tuomaista ja hänen asiakkaitaan, mutta ei pääse rikoksen tekijän jäljille. Tuomainen itse  kuulee surmatusta asioita, jotka saavat hänet tiedusteluretkille yksityisetsivän malliin. Pian kolkataan Tuomaisen paras kaveri, samassa liikerakennuksessa pilaillupuotia pitävä yrittäjä. Kun Tuomainen vielä saa hulppean ostotarjouksen kulahtaneesta baaristaan, vaikka se sijaitsee kiinteistössä, joka huhujen mukaan aiotaan purkaa lähitulevaisuudessa ostoskeskuksen alta, jutussa on liikaa käsittämättömiä ja jollain hämärällä tapaa toisiinsa liittyviä osia.

Pronssijuhlien miljöö ja hahmot ovat vähän liian rouheita dekkarimakuuni, mutta voi pojat ja tytöt!, kylläpä Ropponen osaa punoa yllätyksen pienoisromaaninsa loppuun. Koko kirjan ajan olin tyytyväisenä siinä luulossa, että lukijana tiedän enemmän kuin Tuomainen tai poliisit - ja niin tiesinkin! - ja osaan sanoa, miten kirja päättyy, mutta rikoksen ratkaisu osoittautuu aivan joksikin muuksi. Ja yllätetyksi tulemisestahan dekkarinystävä pitää.

          Markku Ropponen: Pronssijuhlat, 141 s.
          Kustantaja: Tammi  2002 (2. painos; 1. p. 1990)
          
KIRJOISTA Nykäsen novelli on lahja, Ropposen romaani taas kirjastolaina.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 96-97), Novellihaaste 2 (1 novelli).
Superlukumaraton: 1 ääninovelli (46 min), 1 kirja (141 s).

#superlukumaraton

Tero Seppänen: Syöksyvirtauksia

Ylikonstaapeli Tauno Kähtävä vaikuttaa Lovetunperän poliisilaitoksella, keinuttelee joutoaikoina kiikkustuolissa ja keittelee kahvia. Toki hän lähtee virkatehtäviin, kun tulee hälytys, mutta niitä ei tule turhan usein. Joskus asiakkaita käy kamarilla. Maalaispoliisi ehtii miettiä maailman menoa ja haastella työtoverinsa ja aika ajoin harjoittelijan kanssa.

Tauno Kähtävä on päähahmo useimmissa Tero Seppäsen esikoiskokoelman novelleissa. Vanhan ajan poliisi tuumailee rauhallisenoloisesti elämää ja päivän politiikkaa, ja minulle mieleen nousee maltillisempi versio Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijaa sekoitettuna ripauksella Tuomas Kyrön mielensäpahoittajaa. Jälkimmäisestä on tosin todettava, että Kähtävä ei ole ollenkaan kärttyinen, mutta jotain samaa jäärää Kähtävässä on ja Seppäsellä humoristisen oivaltavaa sanailua, joka hetkittäin naurattaa. Huumoriosastoon en Syöksyvirtauksia silti lukisi.

"Kello on 16.15 ja automatiikka rapsaisee oven sähkölukkoon. Muu henkilökunta oli edellisenä viikonloppuna TYKY-matkalla Tallinnassa. Kähtävä ei lähtenyt. On aikanaan reissannut loppuelämän tarpeiksi ja viimeisellä reissulla Tukholmassa jäänyt hyttiin, oikaissut selkänsä ja lukenut ruotsalaisen naisdekkaristin uusimman. Kyllä tapahtuu pienessä kaupungissa paljon murhia. Lovetun nopeimmin kasvava lähiö täyttyisi tuolla menolla nopeasti. Hautuumaalle pannaan jo muutenkin kolmeen kerrokseen." (Novelli Päivystys)

Tero Seppänen kirjoittaa sujuvasti ja poliisina hän tuntee poliisin työn. Jokunen novelli onnistuu yllättämään loppukäänteellään, mutta useimmista tulee minulle mieleen pakinat. Ja olisi noista Kähtävä-novelleista saattanut alkaa rakentua episodiromaanikin Lovetun poliisipiirin ja sen leppoisan isännän sattumuksista. Tällaisena kirja tarjosi hahmonsa kaltaisia leppoisia lukuhetkiä, joita oli mukava maistella pitempien kirjojen lomassa.

Kirjan on kustantanut Stresa, uusi osuuskuntamuotoinen kustantamo. Kotisivullaan se kertoo liikkeelle lähdöstään. Isojen kustantamojen julkaisuohjelmaan pääseminen on tunnetusti erittäin vaikeaa, joten tervehdin ilolla Stresan kaltaista pienempää toimijaa ja toivon sille ja sen kirjailijoille hyvää jatkoa.

          Tero Seppänen: Syöksyvirtauksia, 70 s.
          Kustantaja: Stresa 2017
          Kansi: Amelia Nyman; kannen kuva Tero Seppänen

KIRJA on arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
MUUALLA: Hikatusta -hikkaj päätyi tykkäämään kirjasta, Pieni suuri piiri piti sitä tutustumisen arvoisena. Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa kirjailija kertoi kirjoittamisestaan ja poliisin työstään
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 84), Novellihaaste 2 (20 novellia)

Solveig von Schoultz: Kuka veisi Mariannen tanssiin

Kuka veisi Mariannen tanssiin on pieni, kokoaan intensiivisempi, lähes hengästyttävä kirja. Se sisältää Solveig von Schoultzin kaksi novellia, joissa kummassakin minäkertojanainen pohtii elämäänsä, avioliittoaan ja suhdettaan mieheensä.

Novellissa Kuka veisi Mariannen tanssiin kertoja, Marianne, valvoo miehensä selän takana ja käy mielessään läpi omaa kehitystään naiseksi ja avioliittonsa solmimista aikoja sitten. Mitä hän elämässä haluaa, mitä haluaa avioliitossa, saako nainen yli päätään haluta. Mariannen nuorena kuulema lause "kuka veisi Mariannen tanssiin?" on muovannut hänen minäkuvaansa. Novellin käännekohdassa sama lause kääntää kaiken uuteen asentoon.

Toinen novelli Matka on tunnelmaltaan yhtä tiheä. Mana, kertoja, on lehden toimittaja, joka on naimisissa taiteilijan kanssa. Manalle tarjotaan kiinnostavaa työtehtävää, kansainvälisen journalistiryhmän opastamista ja emännöimistä heidän Suomen matkallaan. Solveig von Schoultz kerrostaa näkökulmia. Mana valmistautuu matkaan, pakkaa matkalaukkuaan ja pakisee arkisista käytännön asioista miehensä kanssa.

-- Onko vielä jotakin? Älä sano liikaa, muuten unohdan. 

-- Ei muuta. Tai niin, ruokakomerossa on margariinia. Siivooja ei saa käyttää ruokaan muuta kuin puolet. 

-- Kunnes tulet kotiin? 

-- Kunnes tulen kotiin.

Samanaikaisesti pinnallisen ja tylsähkön kanssa kirjailija vie lukijan hämmentävän intiimisti Manan pään sisälle ja ajatuksiin. Tämä tarkastelee miestään, avioliittoaan, miehen luomisvoiman herättänyttä mallia, mutta ennen kaikkea omaa itseään ja sisäistä tunnemaailmaansa.

Peukutan Matka-novellia sen sävyn, tunnelman, vuoksi. Manan vahvat tunteet tunkevat lukijankin tarkasteltaviksi, tunnettaviksi, vaivaannuttavan lähelle. Rakkaus, mustasukkaisuus, katkeruus, uskallus. Von Schoultzin ote on psykologinen, kieli ilmaisultaan rikasta.

"Kurkkua kiersi pakottava rautavanne, olin lakannut itkemästä, olin kuiva. Pimeys, josta puristui kovaa voimaa, raskaampaa kuin viha, halkaisi raudan ja päästi minut vavistuksesta. Minusta tuntui, että se lohkaisi minut myös irti Ragnarista, vihdoinkin."

Solveig von Schoultz (1907-1996) on minulle tuntemattomaksi jäänyt, mutta varsin tuottelias suomenruotsalainen kirjailija, joka on kirjoittanut romaaneja, runoja, novelleja sekä näytelmiä ja kuunnelmia. Kirjasen novellit on valittu kokoelmasta Ingenting ovanligt (1947), jota ei ole taidettu suomentaa. Kuka veisi Mariannen tanssiin on WSOY:n Pieni kirjasto -julkaisusarjan neljäs teos. Sarjan toimitti vuosina 1952-53 Mika Waltari. 

      Solveig von Schoultz: Kuka veisi Mariannen tanssiin, 89 s. 
      Kustantaja: WSOY 1952. Pieni kirjasto 4, sarjan toimittanut Mika Waltari.
      Teoksesta: Ingenting ovanligt, 1947
      Suomennos: Kristiina Kivivuori

KIRJA: Tuskin olisin osannut etsiä kirjaa, ellei kirjaston henkilökunta olisi koonnut von Schoultzin teoksia esittelypöydälle elokuussa, kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi 110 vuotta.

HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 69), Novellihaaste 2 (2 novellia; Peukutus: sävy)

Taina Teerialho: Huuli ja muita kertomuksia

Taina Teerialho on kirjoittanut novellikokoelman Huuli ja muita kertomuksia, jonka kaikissa kuudessa novellissa on jotain sopivasti vinksahtanutta. Takakannen esittely kutsuukin niitä aikuisten saduiksi, joissa tutut asiat näyttäytyvät toisin kuin tavallisesti. Kertomuksissa tuttu ja realistinen yhdistyy outouteen, niissä ollaan eri tavoin kahden maailman, kahden todellisuuden rajapinnalla. Olisivatko nämä maagista realismia?

Novellissa Tulentekijä mies sukeltaa laiturilta järveen etsiessään sinne juuttunutta omatekoista uistinta. Päivä on ollut kalsea, vaimo puhumaton ja poika sietämätön, ja nyt katoaa se paras uistinkin. Ilma loppuu keuhkoista, sukeltaja nousee pintaan ja huomaa tutun laiturin kadonneen ja rannan olevan vieraan. Rannalla hänet näkee pieni poika, toisesta maailmanajasta, jonka isä on sanonut, että laulujen mukaan tulentekijä nousee vedestä, sellainen, joka saa tulen elämään ja tuo tullessaan paremmat ajat ja uudet tavat.

Novellissa Enkelin nauru mies, Vennu, sytyttää purjeveneensä tuleen satamassa ja kävelee kaupungin baariin. Rinnasta ottaa. Nurkkapöydässä istuu tyhjän baarin toinen asiakas, "kuin hento varjo, leuka rintaan painuneena ja köyhänruskein vaattein". Vennu kertoo hiljaa hymyilevälle naiselle elämästään, ja miestä harmittaa, että hän kohtaa naisen vasta nyt, kun on jo liian myöhäistä. Naisella on enkelin nauru.

Novellin Kiven väkeä pieni tyttö hakeutuu maalaistalon pihapiiristä tutulle leikkipaikalle, isolle, laakealle siirtolohkareelle. Silmät lupsahtelevat kiinni, mutta tyttö huomaa kiven pinnassa luukun ja siinä kädensijan. Luukusta pääsee kiven sisään kiven väen asumuksiin.

Novelli Paluu sunnuntaina kertoo nuoren miehen saapumisesta kotiin Umbriaan. Hän näkee jo bussin ikkunasta kotinsa ja äidin, joka katselee bussissa istuvaa poikaansa. Perillä äiti ei enää häntä huomaa, ei kuule, ei näe. Tuskastuneena mies menee ulos pihalle ja kohtaa Pyhän Pietarin. Siinä käydään läpi pojan vaiheet, kuolemakin. "Tunnustin nimeni ja kaipuuni, anoin pääsyä pois tästä mikä ei ollut kuolemaa, mutta ei sen paremmin kuoleman jälkeistäkään vaihetta."

Niminovellissa Huuli Arvo ja Sannikka muuttavat samana päivänä samaan taloon, toinen toiseen päähän ja toinen toiseen. Sannikan puolella asunnon ulkoseinä on ihmeellinen, se on seinä, joka pitää kylmän ja tuulen, mutta sen läpi näkee kaiken ja mikä ihmeellisintä, myös kuulee joen äänet ja muun. Kun äkillinen, pakottava tarve tulee, seinän läpi voi kulkea. Mutta päästääkö se kulkeneen takaisin? 

Kokoelman viimeisen novellin nimi on Valon kipu, mutta minusta sille olisi hyvin sopinut nimeksi tuo edellisen kertomuksen nimikin, Huuli. Kertomus on dystooppinen ja sijoittuu johonkin toiseen todellisuuteen. Viittauksista voi rakentaa sirpaleista kuvaa, mitä erottaa meidän tuntemamme maailman tuosta toisesta. Valo tuottaa kipua ja aurinko polttaa karrelle. Ruohoa, puita, lintuja ei enää ole. Tunteita ei ole, suvunjatkamisesta täytyy järjestää kurssi. Sitten alkaa sade, loppumaton sade, ja tulvat. Peski, kertojaminä, kuitenkin onnistuu pakenemaan tuhoa.

Taina Teerialho kirjoittaa ilmeikkäästi ja sujuvasti. Olen aikaisemmin lukenut hänen Vanhaan Raumaan sijoittuvan lastenromaaninsa Nenä rusetilla. Novellikokoelma on toisenlaista Teerialhoa, novellit saavat lukijan aprikoimaan mahdollisia ja mahdottomia maailmoja, niiden leikkauspintoja. Kiehtovan kummallista!

Tällä kokoelmalla liityn juhannuksena alkaneeseen Novellihaaste 2:een, jota isännöi Nipvet-blogin Juha. Aloituksesta kertyy 6 novellia.

        Taina Teerialho: Huuli ja muita kertomuksia, 95 s.
        Kustantaja: turbator 2009

KIRJA on kirjastolaina.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 55), Novellihaaste 2 (6 novellia).