Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon (Klassikkohaaste 23)

On kulunut aikaa siitä, kun viimeksi tartuin Mika Waltarin tuotantoon. Nyt heinäkuussa luin hänen pienoisromaaninsa Vieras mies tuli taloon johonkin lukuhaasteeseen blogien ulkopuolella. Keksin, että tässäpä kirja Klassikkohaasteeseen.

Vieras mies tulee maalaistaloon erään kevättalvisen päivän illansuussa. Hän sanoo nimekseen Aaltonen, mutta kertoo myöhemmin, ettei se ole hänen oikea nimensä. Vieras mies tulee hakemaan töitä tilanhoitajana nähtyään ilmoituksen sanomalehdestä. Talon emäntä on siinä hakenut apua, sillä talo ja maat ovat pahasti rapistuneet ja työmiehen tarpeessa. Emännän lisäksi talossa on hänen aviomiehensä, "mies, joka kamarissa asuu", mutta hän ylenkatsoo fyysistä työtä ja sen tekijöitä ja on lisäksi sairas. 

Vanha Hermanni-isäntä asuu omassa kamarissaan. Hän on entinen isäntä, joka on ikääntyessään myynyt talon kaupunkilaispariskunnalle. Osana talokauppaa on tehty  eläkesopimus, joka takaa Hermannille asunnon ja ruoan talosta niin kauan kuin hän elää. Hän on nykyisen emännän miehelle kaukaista sukua ja on osallistunut talon töihin, mutta nyt eivät voimat enää riitä.

Näistä lähtökohdista Waltari alkaa tarinansa, joka tapahtuu 1930-luvun loppupuolella yhden kevään ja kesän aikana. Enempää en halua juonesta kertoa, etten turhaan spoilaa sellaiselta, joka ei ole vielä kirjaa lukenut tai nähnyt sen pohjalta tehtyä elokuvaa.

Omaan lukukokemukseeni vaikutti paljon se, että olin juuri ennen Waltarin kirjaa sattumoisin  lukenut F. E. Sillanpään esikoisromaanin Elämä ja aurinko (1916). Kummassakin mies tulee taloon/kylään, ja elämä muuttuu ratkaisevasti kaikille päähenkilöille. Kumpikin kirja aiheutti myös aikanaan kohua ja keskustelua uskallettuina pidettyjen sisältöjen vuoksi. Sillanpään esikoinen julkaistiin 110 vuotta sitten, Waltarin Vieras mies lähes 90 vuotta sitten, ja käsitykset siitä, mistä on sopivaa kirjoittaa, ovat kovasti muuttuneet ajan saatossa. Sekin on kirjoissa samaa, että niissä korostuu maan tärkeys ja maaseutu onnellisuuden ja rauhallisen elämän tyyssijana. Kumpikin kirjailija kuvaa ympärillä olevaa luontoa lähes lyyrisesti. Muutokset luonnonilmiöissä kuten leppeä iltarusko tai ukkonen saavat vastakaiun ihmisten tyytyväisyydessä tai peloissa.

Vieras mies tuli taloon rakentuu taitavasti kohti loppuratkaisua. Rauhallisen luonnon, ympäristön ja ihmisten kuvaamisen keskeen Waltari nostaa jonkin sanan tai eleen, joka lisää intensiteettiä lähes huomaamattomasti ja antaa lukijan uumoilla jotain väistämätöntä  tapahtuvaksi. Juuri tuo pinnan alla oleva ja vähitellen kasvava intensiteetti on minulle Waltarin kertojan taituruuden ydintä. Henkilöiden mielenmaiseman ja keskinäisten suhteiden muutokset välittyvät usein sanoitta ja silti lukijalle ymmärrettävästi.

Suuri Suomalainen Kirjakerho julkaisi kaksi Waltarin pienoisromaania yhtenä niteenä. Luin tähän haasteeseen vain toisen niistä, mutta luen myös Fine van Brooklynin lähiaikoina. Kukaties kirjoitan siitäkin tänne blogiin.

           Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon & Fine van Brooklyn, 201 s. (kaksoisnide)

             Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho 1978. (Vieras mies tuli taloon, 1. p. WSOY 1937)

Osallistun kirjalla Klassikko-haasteeseen 23, jonka järjestäjänä toimii Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi. Linkistä pääsee koosteeseen, josta löytyy lista kaikista haasteeseen luetuista klassikoista.

Aikaisemmin olen osallistunut klassikkohaasteisiin näillä kirjoilla:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

    Klassikkohaaste 13: Anni Swanin Ollin oppivuodet

    Klassikkohaaste 14: V. S. Naipaulin The Mystic Masseur

    Klassikkohaaste 18: Anni Blomqvistin Tie Myrskyluodolle

    Klassikkohaaste 19: Karen Blixenin Talvisia tarinoita

    Klassikkohaaste 22: Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi 

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi (Klassikkohaaste 22)

Kaarlo Vatanen on toimittaja, joka on kerta kaikkiaan kyllästynyt elämäänsä. Viimeinen pisara putoaa, kun hän on kuvaajan kanssa palaamassa työmatkalta ja heidän autonsa törmää tiellä pieneen jäniksenpoikaseen. Vatanen nousee autosta ja etsii metsään paenneen otuksen. Hän lastoittaa eläimen poikki menneen takajalan ja istuu ojanpientareella, kun odottamiseen väsynyt kuvaaja kaasuttaa tiehensä.

Vatanen miettii, mitä tehdä. Hänen pitäisi kai hankkiutua tien varteen ja pyytää kyytiä johonkin autoon, joka veisi hänet Heinolaan tai Helsinkiin asti. Ajatus tuntuu vastenmieliseltä. Sen sijaan, että kävelisi tielle, hän suuntaa metsään jäniksenpoika pikkutakkinsa taskussa.

Näin alkaa toimittaja Vatasen vuosi jäniksen kanssa. Hän ei palaa kotiin vaimonsa luo, ei liioin työpaikalleen tai edes kaupunkiin, vaan lähtee reissuun kesyyntyvän lemmikin kanssa. Luvassa on hulvattomia matkoja ja seikkailuja eri puolilla Suomea. Nilsiässä hän joutuu putkaan, ja poliisit paimentavat jänistä ja etsivät sille ruokaa pihanurmikolta. Myöhemmin Vatanen joutuu evakuoimaan ihmisiä ja karjaa suuren metsäpalon alta. Yksi lehmistä poikii matkalla ja vajoaa myöhemmin suohon. Ei hätää, Vatanen keksii keinot ja rakentaa vinssin, jolla vetää emälehmä suosta. 

Kevättalvella Vatanen päätyy Sodankylään Sompioon hakkaamaan poroaitapuita. Lähistöllä karhu on herännyt talviunestaan ja tulee tutkimaan kämppää ja siellä majailevaa Vatasta. Kun kontio puraisee toimittaja-puunhakkaajaa vatsaan, saa mies tarpeekseen ja lähtee karhunhiihtoon jäniksensä kanssa. Päiväkausia hän hiihtää karhun perässä, kunnes lumituiskussa päätyy Neuvostoliiton puolelle ja Vienanmeren jäälle, josta puna-armeijan sotilaat hänet pidättävät.

Jäniksen vuosi on seikkailu, jossa sattuu ja tapahtuu. Se on road trip -kirja, jossa matkaa tehdään milloin linja-autolla tai taksilla, milloin junalla, ilmavoimien helikopterilla ja suksilla. Samalla se on puheenvuoro vapauden puolesta ja takaisin luontoon -romaani, jossa päähenkilö valitsee luonnonläheisen elämäntavan urbaanin oravanpyörässä juoksemisen sijaan.

Jäniksen vuosi julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1975, yli viisikymmentä vuotta sitten. Se on ensimmäinen lukemani Arto Paasilinnan teos. Olen ollut näemmä ennakkoluuloinen humorististen kirjojen suhteen. Ihan turhaan. Tämä oli aivan mainio kevyemmän luettavan  tarpeeseen. Paasilinnan sanasto on rikasta, eteen tuli monta itselleni uutta sanaa, joiden merkitystä sain arvailla.

Kun etsin tietoa Arto Paasilinnasta (1942-2018), hämmästyin hänen tuotteliaisuudestaan ja kansainvälisestä suosiostaan. WSOY:n mukaan Paasilinna kirjoitti 35 romaania ja lukuisia muita teoksia. 36. romaani julkaistiin postuumisti, kun kirjailijan aikaisemmin julkaisematon esikoisteos Laki vaatii vainajia julkaistiin vuonna 2019. Paasilinnan kirjoja on käännetty yli 40 kielelle ja niitä on myyty yhteensä yli kahdeksan miljoonaa kappaletta.

Jäniksen vuosi on yksi harvoista suomalaisista kirjoista, jotka on valittu kansainväliselle listalle 1001 Books You Must Read Before You Die.

             Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi, 182 s.

              Kustantaja: Weilin & Göös 1986 (5. p., ensimmäinen painos 1975).

          

Osallistun kirjalla Klassikko-haasteeseen 22, jonka järjestäjänä toimii Kulttuuri kukoistaa -blogi. Linkistä pääsee koosteeseen, josta löytyvät kaikki haasteeseen luetut klassikot.

Aikaisemmin olen osallistunut klassikkohaasteisiin näillä kirjoilla:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

    Klassikkohaaste 13: Anni Swanin Ollin oppivuodet

    Klassikkohaaste 14: V. S. Naipaulin The Mystic Masseur

    Klassikkohaaste 18: Anni Blomqvistin Tie Myrskyluodolle

    Klassikkohaaste 19: Karen Blixenin Talvisia tarinoita

Karen Blixen: Talvisia tarinoita (Klassikkohaaste 19)

Karen Blixenin Talvisia tarinoita on novellikokoelma, jonka yksitoista tarinaa sijoittuvat Tanskaan ja joihinkin muihin Euroopan maihin, Norjaan, Belgiaan, Saksaan. Jokaisella tarinalla on kuitenkin kiinnekohta kirjailijan kotimaahan, vaikkapa niin, että joku henkilöistä on  kotoisin sieltä.

Sain kokoelman käsiini ensin englanninkielisenä, Winter's Tales, ja vasta kun mietin siitä kirjoittamista, lainasin kirjastosta vanhan suomenkielisen laitoksen. Ensivaikutelmani nousivat siis kokoelman englanninkielisestä versiosta.

Pidin kovasti Karen Blixenin novelleista ja kirjoitustyylistä. Oli helppo uppoutua jokaisen tarinan omaan sisäiseen maailmaan, niissä oli oma erityinen tunteensa ja intensiteettinsä, joka veti puoleensa. Mieleeni nousivat englantilaiset kirjailijasiskokset Emily Brontë ja Charlotte Brontë, joiden kirjoista olen aina pitänyt. Jotain samaa tarinallisuutta, tunnetta ja mystiikkaakin löysin Talvisista tarinoista.

En ole lukenut aikaisemmin yhtään Karen Blixenin kirjaa. Tunnen hänen tarinansa  elokuvasta Minun Afrikkani ja ehkä siksi oletin löytäväni novelleista jotain afrikkalaista. Turha toivo! Ne sijoittuvat kaikki Eurooppaan ja lisäksi 1800-luvulle. Blixen kirjoitti tarinoitaan aikaan, jolloin Tanska oli natsien miehittämä. Voin kuvitella, että silloin oli turvallisinta - ja ehkä lohdullisintakin - sijoittaa kertomuksensa menneisyyteen. Silti olen tunnistavinani 1930-luvun sodan uhkaa novelleissa, joissa viitataan 1800-luvun sotiin.

Karen Blixen (1885-1962) kirjoitti sekä tanskaksi että englanniksi. Alkuun minut yllätti se, että hän julkaisi teoksen kirjailijanimellä Isak Dinesen. En muista siihen törmänneeni aikaisemmin. Onkohan niin, että Suomessa on, ainakin viime aikoina, käytetty pelkästään nimeä Karen Blixen, kun taas englanninkielisessä maailmassa hänen kirjansa tunnetaan Isak Dinesenin kirjoittamina. Olin myös hämmästynyt, etten löytänyt Winter's Tales -kirjasta enkä netin syövereistäkään kääntäjän nimeä. Arvelenkin, että Blixen kirjoitti itse sekä tanskankielisen että englanninkielisen kirjan, ne julkaistiin samana vuonna 1942. 

Karen Blixenin muukin tuotanto alkoi kiinnostaa. Hänen novelliensa henkilöt ja rakenne loppukäänteineen ovat hienoja, ja olenkin utelias, millaisia romaaneja hän kirjoitti.

             Karen Blixen (aka Isak Dinesen):  Talvisia tarinoita, 383 s.

             Kustantaja: WSOY 1961 (1. suomenkielinen painos 1944)

             Tanskankielinen alkuteos Vinter-eventyr (1942), suomentanut

                      Juho Tervonen.

             Englanninkielinen teos Winter's Tales, Penguin Classics 1983 (1942), 218 s.

             

Osallistun kirjalla Klassikkohaasteeseen 19, jota luotsaa Yöpöydän kirjat -blogi. Linkki vie koosteeseen, josta löytyvät kaikki haasteeseen luetut klassikot. Alun perin minun piti osallistua ihan toisella teoksella, mutta Blixenin tarinat houkuttelivat vastustamattomasti mukaansa.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

    Klassikkohaaste 13: Anni Swanin Ollin oppivuodet

    Klassikkohaaste 14: V. S. Naipaulin The Mystic Masseur

    Klassikkohaaste 18: Anni Blomqvistin Tie Myrskyluodolle

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 18)

Sain muutama vuosi sitten tädiltäni hyvin säilyneen ja kauniin Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjan, jota en ole koskaan lukenut. Tarina on toki televisiosarjasta tuttu, ja nyt se on jälleen  ajankohtainen uuden elokuvaversion saatua ensi-iltansa aiemmin tässä kuussa. Mikä siis voisi olla sopivampi aika lukea Klassikkohaasteeseen kirjasarjan ensimmäinen osa, Tie Myrskyluodolle. Klassikkohaaste on ehtinyt jo 18. kierrokselle. Sitä luotsaa tällä kertaa Ankin kirjablogi.

Myrskyluoto-sarjan viisi ohutta romaania on Maijan kehityskertomus. Alkuosa kertoo nuoresta ahvenanmaalaisesta tytöstä, joka on ihastunut kotikylän poikaan, Magnukseen. Sitten tulee Kala-Erker, isän tuttu kalakaupoista, ja tuo poikansa Janin mukanaan. Kun Erker ja Jan saapuvat uudelleen, Maija tietää, että jotain erityistä on tiedossa. Varmasti he ovat tulleet pyytämään talosta tyttöä Janille vaimoksi, ja se tyttö on tietysti Maijan isosisko Anna. Kaikki yllättyvät, kun Jan haluaakin Maijan eikä ketään toista.

Ahvenanmaalainen Anni Blomqvist (1909-1990) on sijoittanut romaanisarjan itselleen tuttuun elämänpiiriin ja ammentanut siihen omasta henkilökohtaisesta historiastaan. On kiinnostavaa lukea niistä vuosista, jotka Maija eli vielä vanhempiensa kodissa kihlauksen ja häitten välissä. Äidin mielestä Maijan tuli oppia paljon lisää niin elämästä kuin kuolemastakin ennen miehelään menoa ja muuttoa eristyneelle Myrskyluodolle. Niinä vuosina Maija tuskin näki Jania, mutta niin vain alkoi nuoruudenihastus vähitellen haalistua ja tilalle syntyä kiintymys tulevaan aviomieheen. Missään vaiheessa Maijan mieleen ei noussut kapinointi, kun isä yksin päätti hänen tulevaisuudestaan.

Maija on reipas ja työteliäs ja samaan aikaan taipuvainen unelmoimaan sekä tarkkailemaan luontoa. Häntä kiehtovat porraskamarissa asuvan vanhan Ollen tarinat vanhoista ajoista ja kaikesta, mikä on näkymätöntä ja silti elämään kuuluvaa kuten haltiat, tontut ja veden emäntä. Mietin, mihin ajankohtaan tapahtumat sijoittuvat. Jossain kohtaa mainitaan matka uuteen pääkaupunkiin. Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki 1812. Miehet myös jutustelevat suuresta Paosta, josta arvelevat olevan yli sata vuotta. He tarkoittanevat isovihan aikaa 1700-luvun parina alkuvuosikymmenenä. Arvelenkin kirjan fiktiivisen Maijan eäneen 1800-luvun alkupuoliskolla.

Tie Myrskyluodolle on nopealukuinen kirja, jossa ei kikkailla omaperäisillä kerronnallisilla ratkaisuilla tai kielellä. Anni Blomqvist vaihtaa taitavasti tunnelmasta toiseen. Yhdessä luvussa äiti lähettää Maijan kummitätinsä kanssa valvomaan naapurin papan kuolinvuoteen äärelle. Tummasävyistä lukua seuraa kappale, joka on täynnä kevään aurinkoa ja lintujen iloista laulua.

Kirja päättyy siihen, kun Maija muuttaa Myrskyluodolle tuoreena aviovaimona. Tuntuu, että tarina on vasta alussa, mutta niin kai pitääkin, kun sarjasta on vielä neljä teosta jäljellä. Niiden kimppuun siis pikapuoliin.

             Anni Blomqvist:  Tie Myrskyluodolle, 154 s.

             Kustantaja: Gummerus 1977 (1. suomenkielinen painos 1974)

             Ruotsinkielinen alkuteos Vägen till Stormskäret (1968), 

                      suomentanut Björn-Christer Lindgren.

*** *** ***

Osallistun jälleen Klassikkohaasteeseen parin vuoden blogitauon jälkeen. Edellinen kirjoitukseni blogiin olikin tasan kaksi vuotta sitten samaisessa haasteessa. Ehkä säännöllisempi kirjoittelu viriää taas hiljalleen. Lukemisesta ei taukoa ole ollut.

Muut haasteeseen osallistuvat kirjat löytyvät koonnista.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

    Klassikkohaaste 13: Anni Swanin Ollin oppivuodet

    Klassikkohaaste 14: V. S. Naipaulin The Mystic Masseur

V. S. Naipaul: The Mystic Masseur (Klassikkohaaste 14)

Blogi ja bloggari ovat viettäneet kirjoitustaukoa, joka on ihan huomaamatta venähtänyt melkein puoleksi vuodeksi. Olen kyllä lukenut, mutta muut kirjoitusjutut ovat varastaneet blogilta ajan. Tarkoitus on aktivoitua Kirjan pauloissa tässä kevään mittaan. Klassikkohaastetta en kuitenkaan malta jättää väliin, kun olen osallistunut kaikille aikaisemmille kierroksille. Tällä kertaa haasteen järjestää Kartanon kruunaamaton lukija -blogin Elegia. 14. Klassikkohaasteen kooste ja linkit luettuihin kirjoihin löytyvät linkin takaa.

Valitsin luettavaksi teoksen kirjailijalta, jonka tunnen vain etäisesti. Hän on kirjailijanimeltään V. S. Naipaul (1932-2018), syntyi Trinidadissa, sai 18-vuotiaana opiskeluapurahan Englantiin ja alkoi kirjoittaa neljä vuotta myöhemmin. Sen jälkeen hän ei koskaan tehnyt muita töitä kuin kirjoittajan - kirjailijana ja toimittajana. Lontoosta tuli hänen kotikaupunkinsa. V. S. Naipaulille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 2001.

V. S. Naipaulin esikoisteos The Mystic Masseur (suomennettu nimellä Täysinoppinut hieroja, 1978) on Ganesh-nimisen miehen tarina. Hän syntyy intialaistaustaiseen perheeseen trinidadilaisessa maaseutukylässä. Hänen isänsä on hieroja, jonkinlainen hengellinen parantaja, jonka puoleen ihmiset kääntyvät kaikenlaisissa terveysongelmissaan. Isällä on paljon asiakkaita, mutta kerran eräs hänen hoitoonsa tuotu tyttö kuolee, ja isä ei halua jatkaa parannustyötään.

Isä haluaa Ganeshille koulusivistyksen ja lähettää hänet kaupunkiin opiskelemaan opettajaksi, vastoin pojan tahtoa. Ganesh suorittaa kuitenkin opintonsa loppuun ja saa paikan sijaisopettajana. Hän pettyy työhön ja jättää sen. Samaan aikaan hän saa kutsun tulla takaisin kotikylään, jossa hänen isänsä on kuollut.

Ganesh ei tiedä, mitä hän tekisi elämällään isän hautajaisten jälkeen - äiti on kuollut jo hänen lapsuudessaan. Kylän kauppiaalla on 16-vuotias tyttö, jonka isä mielellään naittaisi koulua käyneelle Ganeshille. Näin käykin. Hääseremonian yhteydessä Ganesh kiristää apeltaan myötäjäiset, joiden turvin hän turvaa oman ja perheensä tulevaisuuden. Ganesh ja Leela, tuore vaimo, muuttavat syrjäiseen pikkukylään. Siellä Ganesh haluaa tulla hengelliseksi parantajaksi isänsä jalanjäljissä, mystiseksi hierojaksi. Samalla hän haluaa kirjoittaa kirjan tai kirjoja, mikä on ollut hänen haaveensa jo pitkään.

On helppo nähdä yhtäläisyyksiä Ganeshin ja kirjailijan oman elämän välillä. Kumpikin on syntynyt hinduperheeseen, jonka esivanhemmat on aikanaan tuotu Intiasta velkaorjiksi sokeriruokoplantaaseille Karibialle. Miehet ovat jopa käyneet samaa opinahjoa, Queens Royal Collegea, ja kummallakin on ollut pakottava halu tulla kirjailijaksi ja kirjoittaa kirja. Elämäkerta Wikipediassa kertoo, että Naipaulin ensimmäiset romaanit ja novellit kertoivat hänen lapsuutensa Karibiasta.

Suomalaiselle lukijalle The Mystic Masseur avaa kurkistusluukun ihan uuteen maailmaan. Ihmiset ovat valtaosaltaan köyhiä - vaikka Ganesh vaurastuukin elämänsä aikana - ja yrittävät tulla toimeen, miten parhaaksi taitavat. He petkuttavat toisiaan hyötymistarkoituksessa ja turvautuvat hengellisiin tai maagisiin vaikutusyrityksiin. Miesten on tarkoitus piestä naisiaan, jos kerran välittävät heistä. Ganeshin vaimo ajattelee näin, kun hänen miehensä on piessyt häntä ensimmäisen kerran häitten jälkeen:

"It was their first beating, a formal affair done without anger on Ganesh's part or resentment on Leela's; [---] Ganesh had become a man; Leela a wife as privileged as any other big woman. Now she too would have tales to tell of her husband's beatings; and when she went home she would be able to look sad and sullen as every woman should."

Karibialainen englanti, jonka Naipaul laittaa henkilöidensä suuhun dialogeissa, on aika vinkeää, kun siihen ensin tottuu. Oletan, että se on sitä kieltä, mitä kirjailija kuuli lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Lukiessa kovasti alkoi kiinnostaa, miten kirjan kieli on käännetty suomeksi. Minusta on esimerkiksi hurmaavaa, miten ihmiset ilmaisevat jonkin ominaisuuden suurempaa määrää (erittäin hankala tms): "you choose a hard hard thing", "paper with fine fine writing".

Kulttuurin ja elämäntavan kuvauksena kirja on omiaan. Henkilöistä kukaan ei päästä lähelleen eikä edes vaikuta kovin viehättävältä. Elämä on mieluummin vaikeaa ja ankeaa kuin iloista, mutta silti romaanissa on paljon huumoria, joka tekee siitä kepeähkön luettavan.

Helmet-haaste 2022: 16. Kirjan luvuilla on nimet.

          V. S. Naipaul:  The Mystic Masseur, 220 s.
          Kustantaja: Penguin Books 1964 (1. p. 1957)

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

    Klassikkohaaste 13: Anni Swanin Ollin oppivuodet

Anni Swan: Ollin oppivuodet (Klassikkohaaste 13)

Anni Swanin kirjat olivat suosikkejani lapsena - lainasin niitä koulun kirjastosta ja varmaan myöhemmin kaupunginkirjastostakin. Kun hiljattain sain käsiini Ollin oppivuodet, luulin lukeneeni sen lapsuudessa, mutta tämä taisi kuitenkin jäädä väliin, sillä en muista tällaista Swanin tarinaa ollenkaan. Niinpä kirja on omiaan 13. Klassikkohaasteeseen, jota luotsaa Kirjakaapin kummitus -blogi.

Olli kasvaa Koivumäen kartanon ainoana poikana ja perillisenä. Hän on hemmoteltu ja tottunut saamaan haluamansa, ja kerran kiukuspäissään hän lähtee karkumatkalle. Hän aikoo pois kotoa aina Amerikkaan asti.  Olli ei ole ehtinyt kovinkaan kauas, kun hänen serkkunsa Kaarle ratsastaa hänen ohitseen. Kaarle vie Ollin omaan ränsistyneeseen kartanoonsa yöksi, ja ennen aamua Kaarlella on suunnitelma siitä, miten hän voi huijata Ollille tulevan perinnön itselleen. Niinpä hän suostuttelee Ollin lähtemään kanssaan Ruotsiin.

Ruotsissa Olli joutuu suutarimestari Simolinin perheeseen ja ilkeän mestarin ja hänen poikiensa kiusattavaksi.  Simolinin vaimo säälii poikaa, mutta miesväki kohtelee Ollia julmasti. Kuluu pari, kolme vuotta. Kaarlen suunnitelma on ilkeä: hän maksaa Simolinille pojan ylläpidosta ja vaitiolosta, ja kun Kaarlen pyynnöstä Olli lähettää äidilleen kirjoittamansa kirjeet Kaarlen osoitteeseen, joka ei tietysti koskaan saa niitä, Olli ei voi muuta kuin uskoa serkun väitteet siitä, että isä ja äiti ovat hylänneet poikansa konnuuksien takia.

Onneksi Olli saa yhden hyvän ystävän, Ränni-Pellen, joka houkuttelee Ollin karkaamaan kanssaan merille. Olli päätyy laivaan, joka tuo hänet Helsinkiin, ja joidenkin vaiheiden kautta suutarimestari Jokelan apupojaksi. Ollille koittaa paremmat ajat. Jokela on ystävällinen, ja naapurista Olli löytää ystäviä. Olli on myös oppinut läksynsä: kiukuttelevasta pikkupojasta on koettelemuksissa kasvanut ystävällinen, kohtelias ja vastuuntuntoinen nuorukainen. Joka kaipaa kotiaan, jonne ei usko olevansa tervetullut, ja vanhempiaan, joiden ei usko haluavan edes nähdä häntä.

Monien käänteiden, seikkailujen ja vastoinkäymisten jälkeen kaikki päättyy hyvin, kuten Anni Swanin lastenromaaneissa tapaa käydä. Vanhahtava kieli on minusta viehättävää, mutta mietin kyllä, mitä nykylapset tuumivat siitä. Vai lukevatko he Swania? Kirja on kirjoitettu yli sata vuotta sitten ja on sanavalinnoissaan aikansa tuote. Kun Ränni-Pelle kerran suuttuu, hän sadattelee reippaasti: "Vai sinä, sen saamarin Simolin, sinä kaikkien konnien pääpappa, sinä sakaali, hottentotti, kalmukki!" Tarina on koskettava, paikoin nostalginen ja jopa pateettinen. Sopivaa lukemista helteiseen kesäsäähän.

Aikaisemmin olen kirjoittanut Anni Swanin kirjoista Iris rukka, Sara ja Sarri, Sara ja Sarri matkustavat, Pikkupappilassa sekä Ulla ja Mark. 

Helmet-haaste: Kirjassa opetetaan jokin taito (Ollille opetetaan suutarin työtä.)

          Anni Swan: Ollin oppivuodet, 197 s.
          Kustantaja: WSOY 1973 (SiniSet-sarja; 13. painos, 1. p. 1919)
          Kannen kuva: Martta Wendelin

Klassikkohaasteen koonti ja linkit muiden blogien kirjoituksiin löytyvät TÄÄLTÄ:

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

Arthur Conan Doyle: The Hound of the Baskervilles (Klassikkohaaste 12)

A. (Arthur) Conan Doylen (1859-1930) Baskervillen koira on yksi salapoliisikirjojen klassikkoja, mutta jostain syystä en ole koskaan tullut lukeneeksi sitä, vaikka muuten dekkareita kulutankin. Conan Doylen kirjojen terävä yksityisetsivä Sherlock Holmes mainitaan aina silloin tällöin lajin teoksissa jonkinlaisena esikuvana ja opastajana. Vähitellen olen sysännyt ennakkoluuloni syrjään: tähän on tutustuttava, ihan jo yleissivistyksen vuoksi. Siksi kahdestoista Klassikkohaasteen kirjani on The Hound of the Baskervilles. 

Ihan lyhykäisesti juonesta - lisää löytyy helposti netistä: Devonshiren kreivikunnassa Etelä-Englannissa kerrotaan legendaa, jonka mukaan Baskervillen kartanon herrasväkeä vainoaa kirous valtavan mustan, nummilta tulevan, koiran hahmossa. Kun Baskervillen omistaja Sir Charles Baskerville kuolee pihamaallaan epäillyttävissä olosuhteissa, hänen ystävänsä, kylän lääkäri ottaa yhteyttä Sherlock Holmesiin, joka kiinnostuu tapauksesta. Kartanon ja aatelisarvon perijä, Sir Henry Baskerville, on tulossa Kanadasta ottamaan kartanon ja sen maat haltuunsa. Lääkäri haluaa suojella nuorta miestä edeltäjiensä kohtalolta. Sherlock Holmes taas haluaa ratkaista mysteerin, sillä hän ei voi uskoa, että kaiken takana voisi olla ikivanha legenda ja kansanihmisten uskomukset helvetistä tulevasta koirasta. Sir Henryn saavuttua Lontooseen, Sherlock Holmesin apuri Doctor Watson lähtee hänen kanssaan Baskervillen kartanoon  suojellakseen uutta isäntää sekä kerätäkseen tietoa Sir Charlesin tapauksesta ja välittääkseen ne Holmesille, joka on jäänyt Lontooseen.

Omia vaikutelmia:

• Tämähän on tosi kiinnostava ja mukaansa tempaava! Ei puhettakaan, että kirjan voisi jättää käsistään ennen loppua.

• Miksi minulla on ollut ennakkoluuloja tätä kohtaan? Jostain olen saanut käsityksen, että kirjassa on yliluonnollisia elementtejä, ja se ei ole nostattanut lukuhaluja. Tavallaan tässä onkin, ainakin ihmisten mielissä, sillä monet uskovat vanhan legendan nummilta ilmestyvän koiran olevan syypää Baskervillen väen ennenaikaisiin kuolemiin. Kirjan minäkertojalla, tohtori Watsonilla, on kuitenkin jalat tukevasti maan kamaralla, ja hän etsii kaiken takaa luonnollisia selityksiä ja ihmisen tekoja.

• Tunnelma Baskervillen kartanossa on kuitenkin synkkä ja pahaenteinen. On syksy, sataa ja tuulee, nummen kainalossa on kylmä. Perin brittiläistä. Seudulla pelätään murhasta tuomittua vankikarkuria, jonka epäillään olevan lähistöllä. Tapahtuu murhayrityksiä.  Conan Doyle osaa totisesti rakentaa tunnelman haluamakseen. Jännite kasvaa vähitellen, juoni saa uusia kierteitä. Voin hyvin nähdä, miksi kirjaa pidetään genren klassikkona.

• Sherlock Holmesin työskentelystä tulee mieleen Hercule Poirot'n harmaat aivosolut ja päättely sekä pienten yksityiskohtien merkityksen näkeminen. A. Conan Doyle lienee ollut yksi Agatha Christien esikuvista.

• Conan Doylen muitakin Sherlock Holmes -kirjoja voisi lukea, vaikka itse Holmes onkin ärsyttävän turhamainen ja vaikka tohtori Watson ihailee häntä ärsyttävän sokeasti.

         A. Conan Doyle: A The Hound of the Baskervilles, 173 s. + Introduction
         Kustantaja: Ballantine Books (16th p. 1989; alkuperäinen 1901-1902)

KIRJAN hankin käytettyjen kirjojen nettikaupasta joskus koronakesänä.

Helmet-haaste: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa (Dr. Watson kirjaa tapahtumat myös päiväkirjaansa.)

Osallistun Klassikkohaasteeseen 12, jota isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi. Olen aikaisemmin ollut mukana jokaisella haastekierroksella. Tämän kerran kooste ja linkit muiden osallistujien klassikkokirjoihin löytyvät täältä.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 11)

John Galsworthyn pienoisromaani Omenapuu on kaunis ja herkkä kuvaus ensirakkaudesta. Sen kertoo keski-ikäinen mies, Ashurst, joka saapuu vaimonsa kanssa viettämään hopeahääpäivää. He tulevat paikkaan, jossa mies kohtasi nuoruudenrakkautensa ensi kertaa, ja muistot nousevat elävinä hänen mieleensä. Silloinkin, 26 vuotta sitten, oli kevät ja omenapuut kukassa.

Ashurst oli juuri valmistunut yliopistosta ja patikoi opiskelutoverinsa kanssa nummilla. Hän loukkasi jalkansa ja joutui jäämään yhteen lähistön maataloon parantumaan. Talon emännän sukulaistyttö palveli nuoria herroja. Hän oli nuori ja kaunis, ja Ashurst lumoutui hänestä. Tyttö vastasi nuoren miehen tunteisiin.

John Galsworthy kuvaa tunteitten herkkyyttä ja ryöppyä hienoin luontokuvin. Kevät puhkeaa kukkaan ja tarjoaa vahvoja aistielämyksiä. Se on sopiva tausta nuorelle rakkaudelle.

"Keväällä ei ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa, valoisassa, uupumattomassa etsinnässään."

Ashurst halusi ottaa tytön mukaansa Lontooseen ja sitä varten hän lähti Torquayhin pankkiin nostamaan rahaa ja ostamaan maalaistytölle jotain kaupunkiin sopivaa päällepantavaa. Torquayssa hän kohtasi vanhan ystävän Phil Hallidayn ja hänen kolme sisartaan. Heistä yksi oli sievä nuori neito, toiset kaksi lapsia vielä. Hallidayn sisarusten kanssa aika kului rattoisasti, ja Ashurst keksi syitä lykätä paluutaan maalaiskylään noutamaan rakastettuaan.

Kun paluu viivästyi, Ashurstilla oli aikaa miettiä tunnettaan, sen syvyyttä ja puhtautta. Hallidayt ovat hänen omaa yhteiskuntaluokkaansa, heidän kanssaan hän voi keskustella runoudesta ja nauttia musiikista ja seurapeleistä. Mitä olisi tuoda kaupunkiin lukutaidoton ja oppimaton maalaistyttö?

Omenapuuta on sanottu yhdeksi maailman kauneimmista rakkausromaaneista. Sen kirjoittaja, englantilainen John Galsworthy (1867-1933) sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1933. Omenapuu on ensimmäinen teos, jonka olen häneltä lukenut. Lukemani laitos on suomennettu jo 1920-luvulla, ja se näkyy joissain vanhentuneissa sanoissa ja sanonnoissa. Toisaalta vanhahtava ja runollinen kieli sopii hyvin romaanin luonteeseen ja ajankuvaan.

        John Galsworthy: Omenapuu, 112 s
        Kustantaja: WSOY 1982 (11. painos: 1. p. 1926)
        Alkuperäinen: The Apple Tree, 1916
        Suomennos: V. A. Koskenniemi, Vieno Koskenniemi
        Kansi: Marjatta Vihma

KIRJA on omasta hyllystä, napattu kirjaston vaihtohyllystä.

HELMET-haaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä.

Osallistun kirjalla Klassikko-haasteeseen 11, jota tällä kertaa emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi. Haaste päättyi jo eilen, tuttuun tapaan 31.7., mutta koska elämä on, oma kirjoitukseni tulee blogiin päivän myöhässä. Haasteen koonti löytyy täältä.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista