Reetta Niemensivu: Maalarisiskot

Hyvää lukurauhan päivää tänään sunnuntaina! Harmaa, kostea ja tuulinen sää on ollut omiaan sohvannurkassa oleiluun. Kirjan pauloissa on luettu sarjakuvaa ja aloiteltu ranskalaista dekkaria, josta juttua toisella kertaa.

Suomalaiset naistaiteilijat reilun sadan vuoden takaa eivät aikanaan niittäneet mainetta tai kunniaa, rahasta nyt puhumattakaan. Heidän työnsä jäi pahasti miesten teosten varjoon eikä saanut kriitikoiden ylistystä. Viime aikoina kuvataiteilijanaiset on huomattu: heille on järjestetty nimikko- tai yhteisnäyttelyitä ja heistä on kirjoitettu kiinnostavia elämäkertoja, tietoteoksia ja romaaneja.

Yksi viime vuoden julkaisuista on Reetta Niemensivun sarjakuva-albumi Maalarisiskot, jonka päähenkilöinä ovat taiteilijaystävykset Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik. Helenekin pääsee vain 18-vuotiaana Pariisiin saatuaan Suomen Helsingin Taideyhdistyksen matkastipendin, ja niin nelikko opiskelee maalausta myös naisille avoimessa opinahjossa, joka ei ole yhtä korkeatasoinen kuin miesten taideakatemia ja jossa naiset maksavat opinnoistaan kaksi kertaa sen mitä miehet. He katselevat Pariisin nähtävyyksiä ja taidenäyttelyitä sekä tutustuvat muihin kaupungissa oleskeleviin suomalaisiin ja eurooppalaisiin taiteilijoihin.

Kirjan kymmenestä luvusta osa sijoittuu Pariisiin, osa Helsinkiin, mutta taiteilijattarien seurassa piipahdetaan maalaamassa uuden suunnan mukaisesti ulkoilmassa niin Bretagnessa kuin Brittein saarilla St. Ivesissa. Miehisessä taiteen maailmassa ystävysten siteet lujittuvat, kun he saavat toisiltaan ymmärtämystä, inspiraatiota ja vertaistukea. Romantiikkaakin on ilmassa: Helene Schjerfbeck tapaa englantilaisensa, he kihlautuvat, mutta miehen perhe ei hyväksykään rampaa Heleneä, ja mies purkaa kihlauksen kirjeitse, kun helene on palannut jo Suomeen. 

Olen pitänyt kovasti kaikista lukemistani Reetta Niemensivun sarjakuva-albumeista, niin tästäkin. Taiteilijan pastellisävyinen värimaailma ja piirrokset miellyttävät silmääni, ja tarinallisuus saa sivut kääntymään. Kun aloin lukea Maalarisiskoja, mieleeni tuli sana 'herttainen' sitä kuvaamaan, ja jotain naiivia kirjan suurisilmäisessä ja lapsenkasvoisessa Helene Scherfbeckissä on. Teoksen sivuilta on luettavissa tuttuja asioita päähenkilöiden historiasta, mutta johdannossa Niemensivu sanoo, että "albumi on fiktiivinen kertomus, joka perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin".
         

         Reetta Niemensivu: Maalarisiskot, 120 s. 

         Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2019

Aikaisemmin blogissa Reetta Niemensivun albumit: Lempi ja rakkaus, Aavepianisti, Saniainen kukkii juhannuksena

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA blogeissa: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä.
Porvoon pääkirjastossa 11.-28.2.20 Reetta Niemensivun näyttely Maalarisiskot

Helmet-haasteessa albumi käy ainakin kohtiin 4. Kirjan kannessa on monta ihmistä, 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö, 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.
Osallistun albumilla myös Sheferijm-blogin Ainon aloittamaan Pariisi-Dakar -kirjaralliin, jossa luetaan rallikisan reitin varrelle sijoittuvia kirjoja: Ranska/Pariisi - Algeria - Niger - Mali - Burkina Faso (Ylä-Volta) - Senegal/Dakar. Aloitan Maalarisiskoilla Pariisista, ja tarkoitukseni on seurata rallin reittiä perille asti. Burkina Faso tuntuu tässä vaiheessa haasteellisimmalta kohteelta, joten katsotaan, löydänkö luettavaa joka maasta.

Tassutellen ja muita sarjakuvia koosteessa

Vietin muutaman hupaisen hetken lukemalla Milla Paloniemen sarjakuvakirjaa Tassutellen. Taiteilija on tullut tunnetuksi Kiroileva siili -sarjakuvistaan, Tassutellen on hänen varhaistuotantoaan ja julkaistiin ensin omakustanteena.

Milla Paloniemi: Tassutellen
Sammakko 2007, 64 s.

Tassutellen-albumi kertoo humoristisesti kahden kotilemmikin, kissan ja koiran, yhteiselosta. Teos sisältää sivun mittaisia sarjakuvakertomuksia, joissa voi tunnistaa kissalle ja koiralle ominaista puuhailua. Takakannen mukaan sarjakuvien innoittajina ovat olleet Milla Paloniemen omat eläimet, kaksi kissaa ja koira.

Osa sivun 41 sarjakuvasta

Piirrosjälki on selkeää ja lystikästä, sivut ovat väljiä, ja niillä on tekstiä vähän tai ei ollenkaan. Huomaan jälleen kerran, että ilmava kuvakieli toimii minulla parhaiten, ja usein jätän koskematta sarjakuviin, joissa ruudut tai sivut täyttyvät tungokseen asti kuvista ja tekstistä.

Osa sivun 13 sarjakuvaa

KIRJAN lainasin kirjastosta. Helmet-lukuhaasteessa kuittaan albumilla kohdan "13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa", sillä siinä kirmaa vain kaksi lemmikkiä, vaikka muutamalla sivuilla vilahtaakin housunpuntti tai jostain ääni kieltää raapimasta sohvaa.

Osallistun albumilla myös Sarjakuva-haasteeseen, joka päättyy huomenna. Haasteessa on eri tasoja, ja alussa arvelin yltäväni Tenavat-tasolle 3-5 sarjakuvalla. Panin hieman paremmaksi kuudella luetulla sarjakuvalla, ja se nostaa minut Fingerpori-tasolle (6-8 sarjakuvaa).

Tässä vielä lukemani sarjakuvat. Tätä viimeistä Tassutellen-albumia lukuunottamatta kaikki ovat sarjakuvaromaaneja tai yhtenäisiä tarinoita. Pidin kaikista lukemistani teoksista. Sarjakuvissa minulla on matala kynnys keskeyttää lukeminen heti alkuunsa, jos kuvamaailma ei ole riittävän helppolukuinen tai jos tekstiä on tungettu ruutuihin liikaa. Näistä tykästyin erityisesti Mäkelän ja Niemensivun historiallisiin sarjakuviin juuri niiden tarinoiden takia. Myös Kantolan teos ympäristönkatastrofiteemoineen ja Indonesia-kytkentöineen oli mukava yllätys.

       Petteri Kantola: Hämärän prinssi

       Ina Majaniemi: Huone yhdelle : Pieni matkakertomus

       Timo Mäkelä: Emil ja Sofi

       Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena 

       Milla Paloniemi: Tassutellen

       Marko Raassina: Kullervo 

Kiitos Hurja Hassu Lukija tästä kotimaan matkasta sarjakuvien maailmaan! Tuli poikettua kirjaston sarjakuvahyllyille tavan takaa ja luetuksi enemmän sarjakuvia kuin tapani on.

Petteri Kantola: Hämärän prinssi

Hämärän prinssi on mielikuvistusta kutitteleva nimi sarjakuva-albumille, ja kun teoksen tapahtumat sijoittuvat Indonesiaan ja taustalla on huoli ilmastonmuutoksesta, mielenkiintoni on taattu.

Albumin päähenkilö, hämärän prinssi, on suomalainen mies, joka matkustaa Indonesiaan Kalimantanille, aikaisemmin Borneona tunnetulle saarelle. Motivaattorina on halu pelastaa maailma ilmastonmuutokselta ja Indonesia ympäristökatastrofilta, esikuvana Che Guevara ja vallankumouksellinen toiminta. Indonesian alueella sijaitsee yksi maailman laajimmista trooppisista metsistä, mutta metsäkato on siellä erittäin nopeaa. 

"Taipumukseni unelmointiin ja päämäärättömyyteen on ohi... En tiedä mikä minua odottaa: olenko aloittamassa muutosta, voiko sademetsien hävityksen pysäyttää?"

Reppu selässään nuori mies saapuu kahdeksan tunnin venematkan jälkeen jokivarren kylään Keski-Kalimantanilla. Kyläläiset ovat ystävällisiä ja anteliaita, ja hämärän prinssin tehtävä näyttää helpolta: hänen on vain kerrottava heille, ettei heidän tule toimia kuten ulkopuolelta tulevat toimivat, kun nämä havittelevat hyötyä metsän tai maan tarjoamista raaka-aineista.

Tropiikki yllättää. Vatsatauti ja  kostea kuumuus vievät voimat, kylän koirat hyökkäävät, hyttysparvien levittämä aivomalaria riuduttaa, hakkuualueen vartijat pahoinpitelevät prinssin. Metsänhakkuut lähestyvät kylää, "metsäraiskio ja hakkuualue ovat valtavan laajoja". Samaan aikaan vallankumousta tekevä tulokas ymmärtää, etteivät kyläläiset taivu hänen maailmanparannukseensa, jos se vie heiltä mahdollisuuden ansaita elanto metsätöillä. Chen seuraajan on jatkettava taistelua valtarakenteita vastaan siellä, missä metsien tuhoaminen on lähtöisin, mutta onnistuuko se?

Albumin kansi on trooppisen vihreä, mutta sarjakuvaromaani itse sisältää harmaan eri sävyissä tehtyjä maalauksia ja tussipiirroksia. Indonesialla on erityinen sija sydämessäni, ja pikkutarkat kyläkuvat tuntuvat tutunoloisilta, vaikken Kalimantanilla ole käynytkään. Malarian otteessa heittelehtivä tai koiria sateenvarjolla pois huiteleva mies on taas maalattu laveammalla siveltimellä.

Petteri Kantolan Hämärän prinssi on fiktiota, mutta taustalla on taiteilijan matka kalimantanilaiseen kylään sosiaali- ja kulttuuriantropologian tutkijan Anu Lounelan kanssa. Tämä oli kolmannella kenttätyömatkallaan tutkimustaan varten. Se käsitteli alueen ympäristönmuutosta, ilmastonmuutoksen hillintään tähtääviä projekteja ja paikallisten ihmisten arvojen muodostumista näissä muutoksissa.

Kirjassa vuorottelevat kiinnostavasti erikokoiset sarjakuvaruudut ja vaihtelevasti sommitellut sivut sekä teoksen fiktiivisen miehen päiväkirjaotteet, joita tämä kirjoittaa mukana raahaamallaan kirjoituskoneella. Suurimmassa osassa kuvaruutuja ei ole lainkaan tekstiä, vaan päiväkirjaotteet kuljettavat romaanin juonta eteenpäin ja kuvitus myötäilee tunnelmia. Kokonaisuutta täydentää mainiosti Anu Lounelan kirjoittamat alku- ja loppusanat. Suosittelen!

LAHJAVINKKI: (yhteiskunnallista) sarjakuvaa fanittaville, ilmastonmuutoksesta ja trooppisten metsien tuhoamisesta huolta kantaville, Indonesiasta kiinnostuneille. 

               Petteri Kantola: Hämärän prinssi, 120 s. 
               Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2018
      
KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA sen ovat lukeneet Hannu/Kirjavinkit ("Piirtäjänä Petteri Kantola on aivan mestariluokkaa."), Reijo Valta/Kvaak ("Hiilinielujen puolesta", sisältää muutaman kuvan albumin sivuilta klikattavaksi).
HAASTEET: Sarjakuvahaaste, Jokken hiilidioksidihaaste

Sarjakuvaa: Marko Raassinan Kullervo

Kullervo Kalervon pojan tarina Kalevalassa on traaginen. Täytyy tunnustaa, etten muistanut sitä kovin hyvin ja tarkistin juonen pääpiirteet Wikipediasta, ennen kuin kävin lukemaan  Marko Raassinan sarjakuvaa Kullervo.

Kullervo syntyi Väinölässä Kalervon emännälle. Vähän aikaisemmin olivat veljekset riitautuneet, Untamo kävi sotaan Kalervoa ja hänen väkeään vastaan, ja surmasi koko Kalervon suvun. Vain Kalervon raskaana olevan vaimon hän säästi piiakseen. Pian syntyi poika, jolle äiti antoi nimeksi Kullervo. Hänestä Untamo sai väkivahvan, mutta pahasisuisen orjan, jonka elämä joutui väärille raiteille pienestä pitäen. Ei ihme, että vaka vanha Väinämöinen Raassinan sarjakuvan viimeisissä ruuduissa toteaa: "Siinäpä opetus itse kullekin. Älkää lapsosia kaltoin kohdelko, antako tuhmien tuuditella."

Kullervon syntymä (klikkaa kuva suuremmaksi)

Untamo myi hankalan Kullervon seppä Ilmariselle orjaksi, mutta siitä koitui pelkkää harmia, ja Kullervo pakeni. Matkoillaan hän osasi ajatella vain yhtä asiaa: Untamolle olisi kostettava isän ja suvun surma. Matkoillaan hän kuuli, että hänen perheensä olikin säilynyt hengissä ja piileskeli Untamoa kaukana Lapin laidalla. Sinne kävi Kullervon matka, mutta sielläkin tuli harmia harmin päälle. Niinpä Kullervo riensi kostoretkelle Väinölään, Untamon asuinsijoille.

Kullervo kostaa Ilmarisen vaimolle leivästä löytyneen kiven.

Marko Raassina on piirtänyt Kullervon mustavalkoiseksi sarjakuvaksi. Kullervon elämäntarina avautuu Kalevalaa huonosti muistavalle tai tuntevallekin. Kirja rakentuu  kuudesta luvusta, jotka kuljettavat juonta eteenpäin: "Kullervo Kalervonpoika", "Kirous", "Kultainen vaimo" (luvun päähenkilö on Seppo Ilmarinen), "Perhe", "Kosto" ja "Kohtalo". Tekstit ovat kiintoisa sekoitus tätä päivää ja kalevalaista maailmaa. 

Kullervo voisi olla synkkä sarjakuva, sen verran murheellinen Kullervon kohtalo on, paitsi että se ei ole. Raassinalla on teoksessa paljon huumoria. Samalla sivulla voi olla somasti sekaisin vanhaa, kalevalaista sanastoa ja lausemittaa ja nykykieltä. Löytyypä yhdestä ruudusta luullakseni sarjakuvien yleisin repliikkikin, AAARGH!!!, joka Kalevalan tuunaukseen tuotuna jotensakin huvitti minua.

           Marko Raassina: Kullervo, 71 s. 
           Kustantaja: Arktinen Banaani 2016
      
KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjojen keskellä ja Sivutiellä.

Osallistun kirjalla Sarjakuvahaasteeseen sekä Klassikkotuunaus-haasteeseen, jossa luetaan kirjoja, joiden lähtökohta tai esikuva on tunnettu klassikko. 
#klassikkotuunaus

Ina Majaniemi: Huone yhdelle : Pieni matkakertomus

Ilona Piippo on suomalainen nainen, "Se kolmannen kerroksen vanhapiika, joka useinmiten tulee rappukäytävässä vastaan koiran kanssa - tai lasten, siis siskon lasten." Yhtenä sateisena kesänä Ilona voittaa arkuutensa, etsii lehdestä sopivan lomakohteen, vie koiransa naapuriin Tertulle hoitoon ja lentää Italiaan. Yksin.

Ina Majaniemen sarjakuva Ilona Piiposta ja hänen lomamatkastaan Firenzeen on realistisenoloinen ja sympaattinen tarina yksin elävän sinkkunaisen rohkeudesta rikkoa omia rajojaan ja heittäytyä vieraan maan vietäväksi. Kirja on ehyt kertomus, josta löytyy matkan pieniä sattumuksia, huumoria ja turistin näkemiä historiallisia nähtävyyksiä. Merkityksetöntä ei ole sekään, että matkalla löytyy ihan uusi Ilona, joka uskaltaa haaveilla pyytävänsä Antonion ulos viimeisen illan kunniaksi ja jopa marssii hotellin vastaanottoon totetuttaakseen haaveensa. Vaan kuinkas siinä käykään...

Ina Majamäki piirtää mustavalkoista, vain kansi on värillinen. Hän kertoo lempityökalujaan olevan lyijykynän, pullotussin ja siveltimen. Ilonan matkakertomukseen hänen tyylinsä sopii hyvin, kuvat ovat lempeitä välähdyksiä kommelluksista ja matkalla kohdatuista ihmisistä ja nähtävyyksistä. Varsin miellyttävä tuttavuus.

Sarjakuvakirjan antia (ja laadukkaampia kuvia) löytyy taiteilijan omilta sivuilta.

         Ina Majaniemi: Huone yhdelle : Pieni matkakertomus, 79 s. 
         Kustantaja: Ina Majaniemi Graphic Design 2017

KIRJA on kirjastosta. Sen on lukenut myös Liiolii.

Teos sopii hyvin kirjablogien Naistenviikon tempaukseen, sillä se on suomalaisen naisen piirtämä ja kertoma sekä kertoo suomalaisesta naisesta. Tempausta emännöi Tuijata-blogi.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "loma", sillä kannessa valokuvailee lomaa viettävä Ilona. Osallistun kirjalla myös Sarjakuvahaasteeseen.

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena

                               Hyvää juhannusta blogissani pistäytyville!

Reetta Niemensivu on kertonut ja kuvittanut kotiseutunsa historiaa sarjakuvaromaanissaan Saniainen kukkii juhannuksena. 90 vuotta sitten juhannusaatto Parkanossa oli sellainen kuin aatot siihen aikaan olivat, illalla istuttiin rannassa kokolla ja yöllä tehtiin lemmennostatus- tai ainakin lemmenennustustaikoja. Ken uskoi niihin, teki taikoja, ken ei, ei tehnyt. Nuoret miehet sopivat menevänsä juhannuspäivän kirkkoon rippityttöjä katselemaan.

Juhannuspäivä alkoi tukahduttavan helteisenä. Väki tungeksi juhlaksi koristeltuun kirkkoon, ovelta kääntyi pari miestä pois, kun istumapaikkoja ei enää ollut. Nuori poliisikonstaapeli sai vielä paikan miesten lehteriltä. Hänen morsiamensa istui kuorolaisten penkillä, heidät kuulutettaisiin tänään. Rippikoululaisten käydessä kirkon etuosaan alttarille alkoi sade, ja sisällä kirkossa tuli pimeää. Sitten

"Juhannuspäivänä 1928 salama iski Parkanon kirkkoon, ensin kellotapuliin ja siitä kirkon nurkkaan, miesten lehterille. Tapaus on tiettävästi pahin salaman aiheuttama onnettomuus Suomessa: neljä kuoli ja kymmeniä loukkaantui."

Pidän kovasti Reetta Niemensivun sarjakuvista. Hän kertoo tarinaa erittäin kiinnostavasti, ja tarinassa kuvat, värit ja puhe toimivat hienosti yhdessä. Hänen värinsä miellyttävät silmääni suuresti ja ne rakentavat osaltaan tunnelman lisäksi juontakin. Kannen juhannusyön taiat ovat siniharmaata ja roosaa, myrskyinen taivas sinisen musta ja juhannuspäivän ukkospilvi ja salaman halkoma taivas kirkon yllä tiilenpunaisia. Upeaa!

Albumissa on runsaasti sivuja, joissa ei ole henkilöitten vuorosanoja lainkaan. Milloin niitä on, puheessa kuuluu hienoisesti paikallinen murre. Sivujen alalaidassa on lauseiden käännökset englanniksi. 

Olen lukenut myös Niemensivun kaksi aiempaa sarjakuva-albumia Lempi ja rakkaus sekä Aavepianisti ja muita kertomuksia. Nekin  ovat historiallisia ja sijoittuvat tekijän suvun kotikonnuille Parkanon seudulle.

         Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena, 96 s. 
         Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2013
         Englanniksi: The Fern Blooms on Midsummer
         Käännös: Noora Varjonen

SARJAKUVA-ALBUMI on kirjastolaina. MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Jonna,  Katri ja Mari 

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Hieno fontti". Osallistun albumilla myös Sarjakuvahaasteeseen.

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi

Timo Mäkelän sarjakuvaromaani Emil ja Sofi yllätti minut. 

Suhteeni sarjakuviin on ollut heiveröinen. Lapsuudessa kotiin tuli Aku Ankka. Siinä vaiheessa kun se ei enää kiinnostanut, silmäilin ajoittain sarjakuvastrippejä sanomalehdistä. Oma blogi on innostanut lukemaan sarjakuvakirjoja aina silloin tällöin, mutta koskaan en muista minkään sarjakuvateoksen synnyttäneen samanlaista tarinan imua kuin nyt koin Emil ja Sofin kanssa.

Emil ja Sofi on historiallinen romaani, jossa on draaman kaari, taidemaailman tekijöitä ja melkoinen ihmissuhdemosaiikki. Kirjan alaotsikko on Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909. Yksi tarinan juonne on Signe ja Emil. Signe jättää Helsingin ja Emilin, koska on pannut elämänsä taiteen käyttöön. Toisessa juonteessa Sofi toimii taidemaalari Risukosken elävänä mallina eikä voi irtautua siitä, koska hänen veljensä pakottaa hänet ansaitsemaan rahaa alastonmallina. Illalla veli kohtaa Risukosken kohtalokkain seurauksin. 

Sattumalta Emil ja Sofi tapaavat ja viettävät aikaa yhdessä. Sitten Sofin on paettava, ja Emil saattaa hänet rautatieasemalle Pietarin junaan. Asemalla ammutaan, taustalla häärii yksityisetsivä, jonka hahmo tuo mieleen Sherlock Holmesin. Emilin ja Sofin tarinan kehyskertomuksessa Neuvostoliiton suurlähetystössä työskentelevä keski-ikäinen nainen vierailee Sjöstrandin taidegalleriassa joskus 1940-luvun lopussa ja kyselee tarkkaan maalauksesta, jonka mallina Sofi oli ollut. Sjöstrand muistelee isänsä kertomaa maalauksen tarinaa, mikä on siis Emilin ja Sofin surumielinen rakkaustarina.

Kohtalokkaita tekoja ja suhteita, kohtaamisia, eroja ja pakoja. Kesän 1909 Helsinki elää ja hengittää Timo Mäkelän romaanissa, ja kokonaisuudesta ei voi olla viehättymättä. Mustavalkoiset piirrokset ovat valojen ja varjon leikkiä, paikoin sumuisia, paikoin sisältävät tarkkoja yksityiskohtia tuon ajan Helsingistä. Taitavia. Tunnelmaan vieviä. Kirjan lopussa tekijä on selostanut kunkin kuvan "alkuperän" eli mistä löytyy valokuva, jonka perusteella hän on vanhoja rakennuksia ja kaupunkinäkymiä tai hahmojaan kuvantanut. Tuo lista on erinomainen lähde jokaiselle, joka haluaa perehtyä viime vuosisadan alun Helsinkiin.

Kirja vakuutti minut sarjakuvan taidosta koukuttavan tarinan kertojana. Kvaak julkaisi arvion ja Timo Mäkelän haastattelun heti kirjan ilmestyttyä. Sitä on luettu myös blogeissa Anun ihmeelliset matkat, Satun luetut ja Tahaton lueskelija.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Helmet-lukuhaasteessa 2018 tämä sopii kohtaan 12. Sarjakuvaromaani. Taide on romaanissa keskeistä: hahmoina on taidemaalari, hänen mallinsa sekä taiteen keräilijä ja tämän poika. Siksi liitän kirjan Taiteilijaromaanihaasteeseen. Sarjakuvahaasteenkin pääsen tällä alkamaan.

      Timo Mäkelä: Emil ja Sofi, 112 s.
      Kustantaja: Arktinen Banaani 2005

Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia 1-2

Suomalaisen painajainen on sitä, että sataa kaatamalla ja bussipysäkillä katoksen alla on jo joku. Tai että joutuu hissiin tuntemattoman kanssa. Tai tulee myöhässä palaveriin ja kaikki tuijottavat.

Ainakin tällaiset tilanteet ovat suomalaisen Matin painajaisia Karoliina Korhosen kahdessa sarjakuvakokoelmassa, joiden nimet kertovat, mistä kirjoissa on kysymys. Suomalaisten painajaisia : Vähäsanaista vertaistukea ja Suomalaisten painajaisia 2 : Lisää vähäsanaista vertaistukea. Kukapa voisi ymmärtää samalla tavoin suomalaista kuin toinen vähäsanainen suomalainen, sen häpeän, kun joku näkee ja huomaa. Mitä nuo muutkin ajattelevat? Kuvat toimivat samalla mainiona vertaistukena. Mikään ei lohduta nolostunutta yhtä paljon kuin tietoisuus siitä, että muutkin kohtaavat samanlaisia arkielämän painajaisia kuin hän.

Korhonen piirtää selkeää viivaa, hyvin pelkistettyä kuvaa. Hänen oivalluksensa ovat teräviä ja tosia, samaistuttavia, joskin esittävät hyvin stereotyyppisen kuvan suomalaisista ja heidän sosiaalisesta kommunikaatiostaan. Tai sen puutteesta. Silti ne hymyilyttävät, muutamat kirjan sivut hykerryttävät. Näin tapahtuu useammin ensimmäistä kirjaa lehteillessä. En osaa sanoa, onko sen aihepiirit jotenkin huvittavampia vai osuvatko ne vertaistukea hakevaan hermoon, vai onko ne oivaltavimmat jutut vain hioutuneet paremmin ensimmäiseen kirjaan. Sen painajaiset liittyvät muun muassa suomalaisuuteen, julkisiin paikkoihin, ruokaan, muihin ihmisiin. Suomalaisen päiväunissa hän saa jotain, vaikkapa ämpärin, ilmaiseksi. Toisen kirjan painajaset ovat kesästä, jolloin helle alkaa ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen, matkustamisesta, shoppailusta.

Kumpikin kirja on ilmestynyt sekä suomeksi että englanniksi. Matti nolostelee myös englanninkielisessä blogissa Finnish Nightmares, josta voi käydä kurkkaamassa sarjakuvataiteilijan käden jälkeä.

     Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia : Vähäsanaista 
                          vertaistukea, 91 s.
     Kustantaja: Atena 2016
     Suomentanut: Ville Lähteenmäki

     Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia 2: Lisää vähäsanaista 
                         vertaistukea, 62 s.
     Kustantaja: Atena 2017
     Suomentanut: Ville Lähteenmäki

      
KIRJAT lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Hurja hassu lukija, Kirjakko ruispellossa, Lukujonossa, Tuijata, Tahaton lukija, Tuntematon  lukija, Yöpöydän kirjat
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 81-82)

Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus sekä Aavepianisti

Sarjakuvat ovat minulle pikkupyrähdyksiä kuvallisiin tarinoihin, ja vaikka ne eivät kuulu joka-aikaiseen peruslukemistooni, blogielämä on johdatellut poimimaan kirjastosta uusia mukavia tuttavuuksia. Viimeisimpänä luin kaksi Reetta Niemensivun sarjakuva-albumia.

Niemensivun ensimmäinen täysimittainen albumi kantaa nimessään Lempi ja rakkaus hauskaa sanaleikkiä. Se kertoo tekijän isoäidin, Lempin, rakkaustarinan. Taloon tulee kiertävä suutari, ja tytär Lempi rakastuu Väinöön. Isä ei kuitenkaan anna tytärtään maankiertäjälle. Kuluu vuosia, ehkä vuosikymmeniä, ja Lempi saa itse päättää kohtalostaan. Siinä välissä on tapahtunut yhtä ja toista niin Lempille kuin Väinöllekin.

Reetta Niemensivun tarinankerronnan innoittajina ovat olleet vanhat valokuvat, kirjeet ja sukutarinat sekä viimeisessä episodissa omat muistot mummosta. Kuvistaan hän itse sanoo kustantajan sivulla: "Tein kuvat itselleni uudella tekniikalla, jossa yhdistän tussiviivaa, vesivärivarjostusta ja kuvankäsittelyä." 

Minua Niemensivun kuvamaailma miellyttää kovasti, viivan ja värien liitto loihtii rakkaustarinan tapahtuma-ajankohtaan sopivan nostalgisen tunnelman. Kuvat ja teksti ovat ehyt kokonaisuus kertomuksen episodimaisesta etenemisestä huolimatta. Tykkään. Myös puhekielestä, jossa näkyy taiteilijan mummon ja ehkä Parkanosta kotoisin olevan taiteilijankin oma murre.


      Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus, 49 s. 
      Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2010

Toisesta lukemastani albumista, Aavepianisti ja muita kertomuksia, en pitänyt yhtä paljon. Teos sisältää neljä kummitustarinaa, jotka "tiettävästi perustuvat tositapauksiin", kuten kirjan takakannen esittely paljastaa. Kertomusten otsikot ovat "Lentävä kissa", "Kolehti", jossa kiertävä saarnaaja joutuu pappilassa nukkumaan huoneeseen, jossa kummittelee, "Amerikan arkku" on ullakolla ja sen sisältä kuuluu öisin kummaa kolinaa, ja "Aavepianistissa" sekä pappi että hänen tyttärensä heräävät keskellä yötä salista kuuluvaan kauniiseen pianonsoittoon.

Aavepianistin kuvitus on samalla lailla viehättävän nostalgista kuin Lempissäkin, onhan kyseessä vanhaan aikaan sijoittuvat kummitustarinat. Mutta Lempissä draaman kaari kantaa albumin loppuun asti, ja kuvat ja vähäiset tekstit tukevat toisiaan. Aavepianistissa tarinat ovat niin lyhyitä, etteivät ne ehdi saada tuulta - tai tulta! - allensa, ja vaikka pidänkin jokaisen kertomuksen erilaisesta värityksestä ja kuvien tyylistä, kokonaisuus jää jotenkin vaisuksi. 

Aavepianisti on kaksikielinen, sillä sivujen tekstit on käännetty englanniksi ja käännökset ovat luettavissa sivujen alalaidassa. Hieno idea! Käännösten fonttikoko olisi tosin saanut olla reilusti isompi.

      Reetta Niemensivu: Aavepianisti ja muita kertomuksias, 49 s. 
      Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2011
      Englanniksi: The ghost pianist and other stories
      Käännös: Noora Niemensivu

KIRJAT lainasin kirjaston sarjakuvahyllyistä.
MUUALLA: Hurja Hassu Lukija, Oksan hyllyltä, voima sekä Cats, books and me Lempistä ja Cats, books and me Aavepianistista

HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (30. Kirjan nimessä on tunne), 100 suomalaista kirjaa (no 66 ja 67), Naisen tie -lukuhaaste (Lempi ja rakkaus on kirjailijan isoäidin sarjakuvallinen pienoiselämäkerta)

NEN: 100 kissaa, kollia, kattia ja kisua

Kissaisia ilmaisuja löytyy suomen kielestä vaikka muille jakaa. Useimpia niistä ei edes huomaa, ellei varta vasten ryhdy kissajahtiin. Tai katti-, kisu- ja kollijahtiin. 

Kissa vieköön! Nimimerkki NEN on jahdannut peräti 100 kissaa, kollia, kattia ja kisua ja saanut heidät myös lystikkäästi kuvatuiksi. Ne luuraavat sanojen keskivaiheilla ja lopuissa. Ne on jollain ilveellä - kissat kun eivät aina anna ottaa itseään kiinni - saatu kootuiksi yhteen paikkaan Arktisen banaanin julkaisemassa hupaisassa sarjakuvakirjassa. 

NENin piirrokset ovat yksinkertaisin vedoin vedettyjä, mutta ilmeikkäitä ja hauskoja. Kuvat kulkevat käsi kädessä tekstien eli suomen kielen sanojen kanssa ja huvituttavat katsojaa/lukijaa. Sanoja ei voi olla maistelematta, ja osa niistä tuntuu oivaltavan luontevilta (kerma kolli nen, puus kissa), osa hieman teennäisiltä ja haetuilta, joskin ne on muodostettu kieliopillisesti (la kolli nen, juura kolli nen). Kuvien kanssa ei-niin-luontevilta-kuulostavatkin naurattavat.

NENillä on oma mainio sarjakuvablogi, josta löytyy muitakin sarjakuvia. Kuvat ovat vuosien varrella ilmestyneet useissa eri sanomalehdissä. Blogista voi katsoa myös kissakuvia  sillä sinne on ladattu omalle sivulleen kymmeniä kissakuvaruutuja, jotka taiteilija on julkaissut aikaisemmassa teoksessaan 99 kissaa, kollia, kattia ja kisua (2010). Nimimerkin takaa löytyy sarjakuvataiteilija Pipsa Tervonen.

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos). MUUALLA: Kirjat kertovat

HAASTE: Kirjavat kissat -lukuhaaste 8.8.2016-8.2.2017, jossa luetaan kirjoja, joissa kissa on jossain tärkeässä roolissa.

       NEN: 100 kissaa, kollia, kattia ja kisua, 100 s.
       Kustantaja: Arktinen Banaani 2015

Jane Eyre sarjakuvassa

Tänään tulee kuluneeksi 200 vuotta Charlotte Brontën syntymästä. Juhlavuoden kunniaksi luen hänen ihanan Kotiopettajattaren romaaninsa kahtena eri versiona ja saatanpa katsoa sen elokuvanakin. Kirjoista kevyempi on englanninkielinen Jane Eyre, joka julkaistiin Classics Illustrated -sarjakuvakirjasarjassa. Sarjassa ilmestyi kaikkiaan 169 klassikkoa.

Sarjakuvakirja Jane Eyre kertoo orpotytön tarinan. Koska sarja on tarkoitettu eritoten nuoremmille lukijoille, siitä on jätetty kaikki järkyttävimmät ja ankeimmat juonenkäänteet pois. Onkin aluksi outoa siirtää katseensa ruudusta toiseen ja huomata, että juoni kyllä etenee, mutta koko hengästyttävä, sanoiksi puettu tunnemaailma, joka on kirjasta niin tuttu, putoaa ruutujen väliseen tyhjään rakoon. Näin on toki oltava, kun satoja sivuja tekstiä puristetaan 45 sivuun sarjakuvaruutuja.

Minulle sarjakuvaklassikkojen kuvamaailma tuntuu hieman vieraalta - mielikuvissani romaanin maailma on toisenlainen ja Jane Eyre toisennäköinen. Näen kuitenkin sarjakuvallisen kerronnan ansiot. Ne kertovat klassikkoteoksen juonen ja tapahtumat pääpiirteissään. Jos ne tuovat klassikot sellaisten ulottuville, jotka eivät syystä tai toisesta koskaan lukisi pitempiä kirjoja, ja jos ne saavat jonkun tarttumaan varsinaiseen kirjaan, kuten sarjakuvalehti loppusivuillaan kehottaa, ne ovat täyttäneet paikkansa hyvin.

Minulle sarjakuva-Jane Eyre oli mielenkiintoinen kokeilu. Jatkan juhlavuotta perinteisellä Kotiopettajattaren romaanilla.

SARJAKUVAN sain Sheferijm-blogin arvontavoittona ajat sitten. Kiitos, Aino!

Osallistun Ainon järjestämään Kaksisataa sanaa Charlotte Brontësta -haasteeseen.

Jane Eyre. Illustrated Classics Issue #12.
Published by Classic Comic Store Ltd

Ninni Aalto & Tuuli Hypén: Kas, kissa.

Löysin kirjastosta sarjakuva-albumin, joka takakannessaan sanoo olevansa "iloinen teos hassujen kissojen ja kissan hassuuttamien ihmisten yhteiselosta".

Kahden piirtäjän, Ninni Aallon ja Tuuli Hypénin, yhteistyönä syntynyt albumi Kas, kissa. pohjautuu heidän omiin sekä ystävien ja tuttavien kissakokemuksiin. Esipuheen mukaan kirjan kissojen ja heidän palvelijoidensa ulkonäkö on syntynyt tekijöiden mielikuvituksessa, jos kohta joukossa on paljastavan kissajournalismin nimissä sensuroimattomiakin kasvoja.

Kirjan tarinat nousevat kissakotien tilannehuumorista, raivostuttavista ja hellyttävistä hetkistä. Kissat ja niiden omistajat ovat erinäköisiä, erikokoisia ja eriluontoisia, mutta monet tilanteista ovat tulleet tutuiksi myös omassa kodissa. Tarinat ovat yhden sivun tai aukeaman pituisia, mutta kirjasta löytyy muutama vähän pidempikin. 

(Piirrosten väritys on näissä ottamissani valokuvissa utuisempi kuin kirjassa.)

Kirjan kuvat ovat selkeitä ja väritys maanläheistä, kissojen riehahetkiin on saatu liike ja vauhti mukaan ja lepohetkiin kissamainen rentous. Tekstiä on sopivan vähän, ja kissojen äänet on puettu mainiosti kirjaimiin meitä ihmisiä varten.

Oikea hyvän mielen teos kaikille kissojen ja ystäville.  

Ninni Aalto & Tuuli Hypén: Kas, kissa., 80 s.
Kustantaja: Arktinen Banaani 2013

MUUALLA kirjaan ovat tutustuneet mm. Jenni sekä Kirjavinkkien Irja.

HAASTE:
Tällä kirjalla ruksaan ruudun "Sininen" Kirjakaapin kummituksen aloittamassa Kirjankansibingossa ja saan toisen BINGON kisassa, joka päättyy 15.8.

Turkooseilla tähdillä merkitty bingorivi on:
   Sininen - Kas, kissa.
   Siluetti - Huvimaja Monrepoossa
   Nainen - Petos peilistä katsoo
   Pariskunta - Varhaista tuskaa
   Kasvokuva - Minä olen Malala