Kirsti Ellilä: Lepra

Jälleen kerran tuli todistetuksi, että lukiessaan oppii aina uutta. En nimittäin tiennyt, että Orivedellä Pirkanmaalla on ollut leprasairaala, ennen kuin luin Kirsti Ellilän tuoreen romaanin Lepra. Enkä paljon tiennyt leprasairaudestakaan.

Lepra on Elllän teoksessa paikan kutsumanimi, sitä käytetään Orivedellä sijaitsevasta leprahospitaalista, joka toimi 50-luvulle saakka. Toki lepra on myös sairaus ja syy, miksi kirjan henkilöt ovat päätyneet Lepraan, toiset potilaiksi ja toiset hoitajiksi, talonmieheksi tai keittäjäksi.

Matilda on nelikymppinen diakonissa, joka tulee Lepraan sisarensa Helmin sähkeen kutsumana. Matilda saa Diakonissalaitokselta luvan jättää työnsä Dragsvikin vankileirillä, eletään kaksikymmentäluvun alkupuolta, ja sisar, joka on niin ikään diakonissa ja toimii Lepran johtajattarena, tarvitsee apua. Perillä Matildalle selviää, että Helmi on sairas ja jättää Lepran päästäkseen hoitoon Helsinkiin. Matildasta tulee Lepran uusi johtaja. Sairaalassa kiertää huhuja, että Helmi olisi sairastunut lepraan, ja hoitajia pelottaa.

Lepra sijaitsee viehättävässä ympäristössä maaseudulla, ja sen rakennuksia asuttavat niin potilaat kuin heitä hoitavatkin. Keittiössä valmistuvat ateriat kaikille, ja potilaat auttavat pihalla, pelloilla ja metsässä kukin vointinsa ja kykyjensä mukaan. Hoitajat suojautuvat suojavaattein potilaitten huoneisiin mennessään. Lääkäri käy kirkonkylältä tekemässä kierroksensa ja pitämässä vastaanottoa. Hän on ammatillisesti erittäin kiinnostunut leprasta ja vakuuttunut siitä, että lääketehtaat pystyvät pian kehittämään lääkkeen, joka tehoaa toistaiseksi parantumattomaan sairauteen.

Potilaista Ellilä tarkentaa kirjassaan katseen Auneen, nuoreen naiseen, joka tämän tästä teljetään pimeään komeroon, kun hänet löydetään miesten puolelta, jonne naisten on kielletty menemästä. Aune on joutunut Lepraan jo lapsena, kun hänen ihossaan nähtiin valkoisia läikkiä, eikä hänellä ole ollut muuta kotia sen jälkeen. Haave omasta kodista ja toisenlaisesta elämästä roihahtaa liekkiin, kun sairaalaan tulee kiertelevää ja hurvittelevaa elämää viettänyt Juho.

Leprassa Matilda joutuu kutsumuskriisiin, jossa hän epäilee omaa diakonissan kutsumustaan ja jopa uskoaan Jumalaan. Hänellä olisi ollut mahdollisuus toisenlaiseenkin valintaan, ehkä vieläkään ei ole liian myöhäistä, sillä Nikolai... Samanlaista kamppailua on sisarestaan vieraantunut Helmi joutunut käymään kohdatessaan leprasairaiden kärsimykset, joita voidaan helpottaa vain vähän. Sisaret joutuvat kumpikin ratkaisemaan sen, voivatko he vielä toimia diakonissoina, ovatko he arvolliset työskentelemään saamassan kutsumuksessa ja Jumalalle antamansa lupauksen mukaisesti.

Aunen takia Matildalla on katkerimmat kamppailut. Matilda ei hyväksy komeroon sulkemista, vaan on vakuuttunut, että jokaista sairasta on kohdeltava ystävällisesti ja heille on osoitettava jokaiselle ihmiselle kuuluvaa arvostusta. Mutta riittääkö inhimillinen kohtelu ja ohjaus, kun vastassa on villi elämänjano? Matilda kirjoittaa päiväkirjaansa:

"Miten pitäisi hoitaa sielun kipuja? Miten vastata kärsivälle, joka kysyy, mitä pahaa hän on tehnyt ansaitakseen kohtalonsa. Monelle lepra on ainoa perintö, jonka he ovat saaneet vanhemmiltaan. Jos haluamme vaikuttaa heihin myönteisesti, meidän on nähtävä heidän arvokkuutensa nyt kun sitä ei heissä ole. 

Meidän on rakastettava heitä, vaikka he eivät ansaitse rakkautta. Vain siten heistä voi tulla rakkauden arvoisia."

Kirja päättyy Leprasairaalan lakkauttamiseen 50-luvulla. Sairauteen on kehitetty lääke, eikä uusia sairastuneita tule enää. Lepra on koskettava kirja yhdestä aikansa syrjitystä vähemmistöstä, joka suljettiin pois näkyvistä, pois yhteiskunnasta. Samalla se antaa ajattelemisen aihetta tuon ajan diakonissojen kutsumuksesta ja ankaran kieltäytyvästä elämäntavasta, jota Diakonissalaitos heiltä edellytti. Kirjassa he käyttivät aina diakonissan pukua, eivät saaneet oikeastaan ollenkaan palkkaa eikä heillä saanut olla mitään omaa omaisuutta, mutta Diakonissalaitos antoi heille tietyn summan kuluja varten, kodin ja vaatteet.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille ja erityisesti Suomen tuntemattomaksi jääneestä (lepran) historiasta kiinnostuneille. Kirsti Ellilä kutoo hyvällä, taipuisalla kielellä useita koskettavia ihmiskohtaloita samaan tarinaan ja saa lukijan pohtimaan kanssaan kärsimystä, kutsumusta, elämää ja sen arvoa. Kirjasta tulee etsimättä mieleen Katja Kallion teos Yön kantaja, romaani niin ikään eristetystä sairaiden yhteisöstä Seilin saarella, jossa hoidettiin mieleltään sairastuneita, tai sellaisina pidettyjä, naisia.

             Kirsti Ellilä: Lepra, 304 s.
             Kustantaja: Arktinen Banaani 2019
             Kansi: Taivo Org


KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Jotakin syötäväksi kelpaamatonta, Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata 

Pääsen alkamaan vuoden 2020 Helmet-haasteen, joten listaan aloituksen huumassa kaikki keksimäni sopivat haastekohdat: 7. Kirjassa rikotaan lakia, 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja, 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa, 30. Kirjassa pelastetaan ihminen (hukkumasta lampeen), 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos (leprasairaiden jäsenet putoavat ja ulkomuoto muuttuu), 41. Kirjassa laitetaan ruokaa ja leivotaan, 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa (sairaalan virallista sekä Matildan ja Helmin välistä) ja 46. Kirjassa on sauna.

Sarjakuvaa: Marko Raassinan Kullervo

Kullervo Kalervon pojan tarina Kalevalassa on traaginen. Täytyy tunnustaa, etten muistanut sitä kovin hyvin ja tarkistin juonen pääpiirteet Wikipediasta, ennen kuin kävin lukemaan  Marko Raassinan sarjakuvaa Kullervo.

Kullervo syntyi Väinölässä Kalervon emännälle. Vähän aikaisemmin olivat veljekset riitautuneet, Untamo kävi sotaan Kalervoa ja hänen väkeään vastaan, ja surmasi koko Kalervon suvun. Vain Kalervon raskaana olevan vaimon hän säästi piiakseen. Pian syntyi poika, jolle äiti antoi nimeksi Kullervo. Hänestä Untamo sai väkivahvan, mutta pahasisuisen orjan, jonka elämä joutui väärille raiteille pienestä pitäen. Ei ihme, että vaka vanha Väinämöinen Raassinan sarjakuvan viimeisissä ruuduissa toteaa: "Siinäpä opetus itse kullekin. Älkää lapsosia kaltoin kohdelko, antako tuhmien tuuditella."

Kullervon syntymä (klikkaa kuva suuremmaksi)

Untamo myi hankalan Kullervon seppä Ilmariselle orjaksi, mutta siitä koitui pelkkää harmia, ja Kullervo pakeni. Matkoillaan hän osasi ajatella vain yhtä asiaa: Untamolle olisi kostettava isän ja suvun surma. Matkoillaan hän kuuli, että hänen perheensä olikin säilynyt hengissä ja piileskeli Untamoa kaukana Lapin laidalla. Sinne kävi Kullervon matka, mutta sielläkin tuli harmia harmin päälle. Niinpä Kullervo riensi kostoretkelle Väinölään, Untamon asuinsijoille.

Kullervo kostaa Ilmarisen vaimolle leivästä löytyneen kiven.

Marko Raassina on piirtänyt Kullervon mustavalkoiseksi sarjakuvaksi. Kullervon elämäntarina avautuu Kalevalaa huonosti muistavalle tai tuntevallekin. Kirja rakentuu  kuudesta luvusta, jotka kuljettavat juonta eteenpäin: "Kullervo Kalervonpoika", "Kirous", "Kultainen vaimo" (luvun päähenkilö on Seppo Ilmarinen), "Perhe", "Kosto" ja "Kohtalo". Tekstit ovat kiintoisa sekoitus tätä päivää ja kalevalaista maailmaa. 

Kullervo voisi olla synkkä sarjakuva, sen verran murheellinen Kullervon kohtalo on, paitsi että se ei ole. Raassinalla on teoksessa paljon huumoria. Samalla sivulla voi olla somasti sekaisin vanhaa, kalevalaista sanastoa ja lausemittaa ja nykykieltä. Löytyypä yhdestä ruudusta luullakseni sarjakuvien yleisin repliikkikin, AAARGH!!!, joka Kalevalan tuunaukseen tuotuna jotensakin huvitti minua.

           Marko Raassina: Kullervo, 71 s. 
           Kustantaja: Arktinen Banaani 2016
      
KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjojen keskellä ja Sivutiellä.

Osallistun kirjalla Sarjakuvahaasteeseen sekä Klassikkotuunaus-haasteeseen, jossa luetaan kirjoja, joiden lähtökohta tai esikuva on tunnettu klassikko. 
#klassikkotuunaus

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi

Timo Mäkelän sarjakuvaromaani Emil ja Sofi yllätti minut. 

Suhteeni sarjakuviin on ollut heiveröinen. Lapsuudessa kotiin tuli Aku Ankka. Siinä vaiheessa kun se ei enää kiinnostanut, silmäilin ajoittain sarjakuvastrippejä sanomalehdistä. Oma blogi on innostanut lukemaan sarjakuvakirjoja aina silloin tällöin, mutta koskaan en muista minkään sarjakuvateoksen synnyttäneen samanlaista tarinan imua kuin nyt koin Emil ja Sofin kanssa.

Emil ja Sofi on historiallinen romaani, jossa on draaman kaari, taidemaailman tekijöitä ja melkoinen ihmissuhdemosaiikki. Kirjan alaotsikko on Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909. Yksi tarinan juonne on Signe ja Emil. Signe jättää Helsingin ja Emilin, koska on pannut elämänsä taiteen käyttöön. Toisessa juonteessa Sofi toimii taidemaalari Risukosken elävänä mallina eikä voi irtautua siitä, koska hänen veljensä pakottaa hänet ansaitsemaan rahaa alastonmallina. Illalla veli kohtaa Risukosken kohtalokkain seurauksin. 

Sattumalta Emil ja Sofi tapaavat ja viettävät aikaa yhdessä. Sitten Sofin on paettava, ja Emil saattaa hänet rautatieasemalle Pietarin junaan. Asemalla ammutaan, taustalla häärii yksityisetsivä, jonka hahmo tuo mieleen Sherlock Holmesin. Emilin ja Sofin tarinan kehyskertomuksessa Neuvostoliiton suurlähetystössä työskentelevä keski-ikäinen nainen vierailee Sjöstrandin taidegalleriassa joskus 1940-luvun lopussa ja kyselee tarkkaan maalauksesta, jonka mallina Sofi oli ollut. Sjöstrand muistelee isänsä kertomaa maalauksen tarinaa, mikä on siis Emilin ja Sofin surumielinen rakkaustarina.

Kohtalokkaita tekoja ja suhteita, kohtaamisia, eroja ja pakoja. Kesän 1909 Helsinki elää ja hengittää Timo Mäkelän romaanissa, ja kokonaisuudesta ei voi olla viehättymättä. Mustavalkoiset piirrokset ovat valojen ja varjon leikkiä, paikoin sumuisia, paikoin sisältävät tarkkoja yksityiskohtia tuon ajan Helsingistä. Taitavia. Tunnelmaan vieviä. Kirjan lopussa tekijä on selostanut kunkin kuvan "alkuperän" eli mistä löytyy valokuva, jonka perusteella hän on vanhoja rakennuksia ja kaupunkinäkymiä tai hahmojaan kuvantanut. Tuo lista on erinomainen lähde jokaiselle, joka haluaa perehtyä viime vuosisadan alun Helsinkiin.

Kirja vakuutti minut sarjakuvan taidosta koukuttavan tarinan kertojana. Kvaak julkaisi arvion ja Timo Mäkelän haastattelun heti kirjan ilmestyttyä. Sitä on luettu myös blogeissa Anun ihmeelliset matkat, Satun luetut ja Tahaton lueskelija.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Helmet-lukuhaasteessa 2018 tämä sopii kohtaan 12. Sarjakuvaromaani. Taide on romaanissa keskeistä: hahmoina on taidemaalari, hänen mallinsa sekä taiteen keräilijä ja tämän poika. Siksi liitän kirjan Taiteilijaromaanihaasteeseen. Sarjakuvahaasteenkin pääsen tällä alkamaan.

      Timo Mäkelä: Emil ja Sofi, 112 s.
      Kustantaja: Arktinen Banaani 2005

NEN: 100 kissaa, kollia, kattia ja kisua

Kissaisia ilmaisuja löytyy suomen kielestä vaikka muille jakaa. Useimpia niistä ei edes huomaa, ellei varta vasten ryhdy kissajahtiin. Tai katti-, kisu- ja kollijahtiin. 

Kissa vieköön! Nimimerkki NEN on jahdannut peräti 100 kissaa, kollia, kattia ja kisua ja saanut heidät myös lystikkäästi kuvatuiksi. Ne luuraavat sanojen keskivaiheilla ja lopuissa. Ne on jollain ilveellä - kissat kun eivät aina anna ottaa itseään kiinni - saatu kootuiksi yhteen paikkaan Arktisen banaanin julkaisemassa hupaisassa sarjakuvakirjassa. 

NENin piirrokset ovat yksinkertaisin vedoin vedettyjä, mutta ilmeikkäitä ja hauskoja. Kuvat kulkevat käsi kädessä tekstien eli suomen kielen sanojen kanssa ja huvituttavat katsojaa/lukijaa. Sanoja ei voi olla maistelematta, ja osa niistä tuntuu oivaltavan luontevilta (kerma kolli nen, puus kissa), osa hieman teennäisiltä ja haetuilta, joskin ne on muodostettu kieliopillisesti (la kolli nen, juura kolli nen). Kuvien kanssa ei-niin-luontevilta-kuulostavatkin naurattavat.

NENillä on oma mainio sarjakuvablogi, josta löytyy muitakin sarjakuvia. Kuvat ovat vuosien varrella ilmestyneet useissa eri sanomalehdissä. Blogista voi katsoa myös kissakuvia  sillä sinne on ladattu omalle sivulleen kymmeniä kissakuvaruutuja, jotka taiteilija on julkaissut aikaisemmassa teoksessaan 99 kissaa, kollia, kattia ja kisua (2010). Nimimerkin takaa löytyy sarjakuvataiteilija Pipsa Tervonen.

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos). MUUALLA: Kirjat kertovat

HAASTE: Kirjavat kissat -lukuhaaste 8.8.2016-8.2.2017, jossa luetaan kirjoja, joissa kissa on jossain tärkeässä roolissa.

       NEN: 100 kissaa, kollia, kattia ja kisua, 100 s.
       Kustantaja: Arktinen Banaani 2015

Ninni Aalto & Tuuli Hypén: Kas, kissa.

Löysin kirjastosta sarjakuva-albumin, joka takakannessaan sanoo olevansa "iloinen teos hassujen kissojen ja kissan hassuuttamien ihmisten yhteiselosta".

Kahden piirtäjän, Ninni Aallon ja Tuuli Hypénin, yhteistyönä syntynyt albumi Kas, kissa. pohjautuu heidän omiin sekä ystävien ja tuttavien kissakokemuksiin. Esipuheen mukaan kirjan kissojen ja heidän palvelijoidensa ulkonäkö on syntynyt tekijöiden mielikuvituksessa, jos kohta joukossa on paljastavan kissajournalismin nimissä sensuroimattomiakin kasvoja.

Kirjan tarinat nousevat kissakotien tilannehuumorista, raivostuttavista ja hellyttävistä hetkistä. Kissat ja niiden omistajat ovat erinäköisiä, erikokoisia ja eriluontoisia, mutta monet tilanteista ovat tulleet tutuiksi myös omassa kodissa. Tarinat ovat yhden sivun tai aukeaman pituisia, mutta kirjasta löytyy muutama vähän pidempikin. 

(Piirrosten väritys on näissä ottamissani valokuvissa utuisempi kuin kirjassa.)

Kirjan kuvat ovat selkeitä ja väritys maanläheistä, kissojen riehahetkiin on saatu liike ja vauhti mukaan ja lepohetkiin kissamainen rentous. Tekstiä on sopivan vähän, ja kissojen äänet on puettu mainiosti kirjaimiin meitä ihmisiä varten.

Oikea hyvän mielen teos kaikille kissojen ja ystäville.  

Ninni Aalto & Tuuli Hypén: Kas, kissa., 80 s.
Kustantaja: Arktinen Banaani 2013

MUUALLA kirjaan ovat tutustuneet mm. Jenni sekä Kirjavinkkien Irja.

HAASTE:
Tällä kirjalla ruksaan ruudun "Sininen" Kirjakaapin kummituksen aloittamassa Kirjankansibingossa ja saan toisen BINGON kisassa, joka päättyy 15.8.

Turkooseilla tähdillä merkitty bingorivi on:
   Sininen - Kas, kissa.
   Siluetti - Huvimaja Monrepoossa
   Nainen - Petos peilistä katsoo
   Pariskunta - Varhaista tuskaa
   Kasvokuva - Minä olen Malala