Kaksi kirjaa Jalmari Finnen Kiljusia

Jalmari Finnen kirjoittamia Kiljusen herrasväen edesottamuksia oli lapsuuskotini kirjahyllyssä muutama kirja, ja ne olivat hupaisaa luettavaa, vaikkeivät koskaan yltäneet suursuosikeikseni. Siitä huolimatta päätin kokeilla parin kirjan verran, miltä ne maistuvat nyt aikuisena. Kaikkiaan Finne kirjoitti kahdeksan Kiljus-kirjaa, joista nyt lukemani ovat sarjan ensimmäiset. Kotini kirjoissa oli samanlaiset kannet kuin näissä kirjastosta lainaamissani näköispainoksissa.

Kiljusen herrasväki alkaa sarjan. Kiljusen perhe esitellään heti alkuun näin: 

"Kiljusen herrasväki asui maalla, heillä oli siellä oma maatilansa. Heitä oli neljä: isä Kiljunen, lyhyt ja hyvin lihava mies, kaljupäinen ja pulleasilmäinen, äiti Kiljunen, laiha kuin tikku, pitkänenäinen ja tihrusilmäinen, ja sitten pojat Mökö ja Luru, jotka olivat aivan yhtä vanhat."

Lisäksi Kiljusilla on villakoira Pulla. Kaksospoikien oikeat nimet ovat Mikael ja Lennart ja perheen sukunimi Kiljander, mutta kaikki tuntevat heidät Kiljusina, kun he ovat niin kovia huutamaan ja kiljumaan. Myöhemmissä kirjoissa pojilla on myös pikkusisar Plättä.

Kirja koostuu seitsemästä luvusta, joissa jokaisessa on toinen toistaan hulvattomampia Kiljusen perheen kommelluksia. Erityisen paljon sattuu ja tapahtuu, kun lähdetään matkoille. Kirjan kahdessa luvussa tehdään matka Helsinkiin, sen lisäksi käydään markkinoilla, saunassa, kalassa ja hirviä pyytämässä.

Kakkoskirjassa Kiljusen herrasväen uudet seikkailut meno jatkuu samaan malliin, mutta nyt pysytään pääasiassa kotinurkilla: leivotaan, ravustetaan, ansaitaan rahaa Mökön soittaessa lainattua posetiivia ja Lurun esittäessä paviaania nahka hiilellä tummaksi värjättynä ja lehmänkarvoja täyteen liimattuna. Silloin kuitenkin matkustetaan, kun pojat päätetään lähettää kouluun Helsinkiin. Mökölle ja Lurulle sattuu ja tapahtuu, joten Helsingin lyseo siirtää pojat mahdottomina yhteislyseoon, se puolestaan toiseen kovemman kurin lyseoon, se Viipuriin, se Kuopioon, Turkuun, Tampereelle.

Jalmari Finnen kieli on hyvin visuaalista, ja minun on helppo mielessäni nähdä Kiljuset jossain kohelluselokuvassa, jonka seikkailuissa ei ole päätä eikä häntää. Kirjat ovat hassuja ja varsinaisia toimintapläjäyksiä. Itse en teksteistä innostunut enää samalla tavalla kuin lapsena, mutta uskon niiden naurattavan kommellusjutuista nauttivia, niin lapsia kuin aikuisiakin. Esimerkiksi  Helsingin matkalla Kiljuset päättävät etsiä illalla yösijaa Ateneumista:

"Sitten alkoi Pulla ravata portaita ylös, ja koko herrasväki seurasi juoksujalkaa. Portaat olivat hyvin korkeat. He olivat päässeet jo melkein niiden yläpäähän, kun pimeässä isä Kiljunen horjahti ja alkoi kieriä portaita alas. Kun hän oli lihava, niin hän hyppeli kuin suuri pallo. Äiti Kiljunen säikähtyi tästä niin pahanpäiväisesti, että kaatui hänkin. Ja kun hän oli pitkä ja laiha, mukkelehti hän niin, että hameet hulmusivat hänen ympärillään. Mökö ja Luru tarttuivat toisiinsa kiinni ja tulivat yhtenä keränä alas. Mutta Pulla jäi portaitten yläpäähän ja haukkui minkä suinkin jaksoi. Se oli varmasti vakuutettu siitä, että herrasväki oli tämän kierimisen keksinyt huvittaakseen häntä." (Kiljusen herrasväki)

Kiljusen herrasväessä Finne kirjoittaa, että "Suomessa on yleisesti levinnyt sanomalehti, 'Pääskynen', joka on tarkkaan seurannut Kiljusten elämää ja hommia". Pitihän asia tarkistaa Kansallisarkiston digitaalisesta aikakauslehtikokoelmasta. Ja aivan oikein! Kirjailija kirjoitti Kiljusen herrasväen metkuista Pääskyseen. Esimerkiksi kertomus "Kiljusen pojat koulussa" ilmestyi lehdessä 1.3.1912. Yksi lehden toimittajista oli Anni Swan.

      Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki, 88 s. 
      Kustantaja: Otava 1968 (12. painos; 1. p. 1914)
      Kirjan kuvitus: R. Rindell. 

      Jalmari Finne: Kiljusen herrasväen uudet seikkailut, 68 s. 
      Kustantaja: Otava 1945 (7. painos; 1. p. 1916 Otava)
      Kirjan kuvitus: R. Rindell. 

      Kummankin näköispainos: ntamo 2013 ja Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi

KIRJAT lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjasähkökäyrä
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 60 ja 61), Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste

Jalmari Finne: Verinen lyhty

Kirjaston uutuushyllystä löytyi kirja, jonka ensipainos on julkaistu 1928. Takakansitekstin mukaan se on "yksi varhaisimmista suomenkielisistä rikosromaaneista". Kun vielä kirjailijan nimi on Jalmari Finne - aivan, se Kiljusten herrasväen Jalmari Finne! - ei kaltaiseni dekkarien ja historian ystävän tarvinnut paljon miettiä, kun kirja jo sujahti lainausautomaatin kautta laukkuun.

Verinen lyhty tarjoaa rikoksen ratkaisua suomalaisen maalaispitäjän malliin. Aika on 1920-luku päätellen romaanin julkaisuajasta ja viittauksista autoilla liikkuviin salakuljettajiin. Peltolan talon ainoa poika Matti ammutaan keskellä maantietä yhtenä lauantaiehtoona aivan Heikkilän talon kohdalla. Matti on Heikkilän Annan sulhanen, talon tuleva vävy siis. Ampujaa ei kukaan näe, vain palvelija Kirsti näkee tumman hahmon juoksevan kyyryssä aitan ja tallin välistä maantielle. Myöhemmin verinen lyhty ja pistooli löytyvät Antti-rengiltä tallista.

Paikalle saapuu virkaintoinen nimismies Yrjö Valve, joka heti alkukuulusteluissa antaa pidättää Heikkilän Antti-rengin. Myöhemmin pidätetään toinenkin henkilö. Heikkilän talon vanhaemäntä ei ole kuitenkaan ollenkaan varma, että nimismiehen päätelmät syyllisestä ovat oikeita. Hän ryhtyy itse pohtimaan asiaa ja keskusteluttamaan talojen väkeä apunaan kummipoikansa Mattilan Kalle, joka veljensä Väinön kanssa tuli ensimmäisenä surman tekopaikalle.

Vuorotellen epäillään milloin ketäkin murhaajaksi, mutta niin nimismiehen kuin vanhanemännän ja Kallen päätelmät osoittautuvat yksi toisensa jälkeen paikkansapitämättömiksi. Vasta kun virkavalta ja talonpoikaisnainen sekä fiksu maalaistalon poika alkavat tehdä yhteistyötä rikollisen kiinni saamiseksi, murhan tekijä ratkeaa.

Jalmari Finne kirjoitti kelpo arvoitusdekkarin parhaiden salapoliisikirjojen hengessä. Talonpoikaismiljöö ja jopa maalaisromantiikka tekevät siitä kuitenkin perin suomalaisen kirjan. Matti Järvisen kirjoittamassa esipuheessa mainitaan, että aikoinaan Jalmari Finne suomensi tukun ranskalaisen Maurice Leblancin kirjoittamia Arsène Lupin -kirjoja, joten lajityyppi oli kirjailijalle tuttu, jos kohta suomalaisia rikosromaaneja oli julkaistu vain vähän1900-luvun alussa.

Salapoliisina maatalon vanhaemäntä ei ole todellakaan niitä tavallisimpia. Toinen erityispiirre kirjassa on, että emäntä on hyvin uskonnollinen, ja hengelliset asiat ovat esille reilusti ja runsaasti emännän pyytäessä Jumalan apua voidakseen toimia totuuden ja oikeuden puolesta. Järvinen nimittää sitä uskonnolliseksi paatokseksi, ja kieltämättä teksti tuntui minustakin paikoin melkoisen paatokselliselta, vaikka samalla oli virkistävää, että myös dekkarissa ihminen voidaan nähdä ruumiin ja sielun lisäksi hengellisenä olentona.

Matti Järvinen on toimittanut Jalmari Finnen kirjaa lisäämällä siihen henkilöluettelon alkuun, korjaamalla painovirheitä ja modernisoimalla kieltä hieman. Ei onneksi kuitenkaan liian paljon, esipuheen mukaan lähinnä kirjoittamalla "pistooli" Finnen käyttämän muodon "pistoli" tilalla ja kirjoittamalla "ennen kuin" Finnen "ennenkuin" tilalla. Tuollaisen nykyaikaistamisen vielä siedän, mutta 20-luvulla kirjoitettu kieli on osa ajankuvaa, josta haluan nauttia uudessakin painoksessa.

Huomaan pohtivani, mitä mieltä olen siitä, että joku ottaa vanhan kirjan, jonka tekijänoikeus on rauennut, toimittaa sitä vähän, julkaisee ja myy. Jokin siinä ajatuksessa häiritsee. Kaupallisuus, josta kirjailija itse ei ole enää hyötymässä. Toisaalta en olisi löytänyt tätäkään kirjaa, jos sitä ei olisi julkaistu uutena painoksena, että kai se on ihan hyvä, että vanhoja kirjoja herätellään uudelleen henkiin ja levitetään uusille lukijoille.

        Jalmari Finne: Verinen lyhty, 191 s.
        Kustantaja: Nysalor 2017, 2. toimitettu painos (1. p. 1928)
        Toimittanut: Matti Järvinen        Kannen suunnittelu: Matti Järvinen

KIRJA on kirjaston hyllyltä.
MUUALLA tämä on löydetty myös Mummo matkalla -blogissa.
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 27)