Pablo Neruda: Maremoto

Pablo Nerudan viimeinen hänen elinaikanaan julkaistu runokokoelma on saanut nimensä tsunamin mukaan - Maremoto on espanjaa ja tarkoittaa tsunamia. Kirja on merellinen, välillä myrskyisä ja välillä auringonkilossa aaltoileva. Pienikokoisen teoksen sivuja kansoittavat runoissa ja kuvissa erilaiset meren elävät.

Merilevä, merisiili, merietana, hylje, taskurapu, mustekala. Siinä muutaman runon nimi ja merellinen olio, joista Pablo Neruda on säkeitään kirjoittanut.

Kokoelman inspiroi ruotsalaisen taiteilijan  Karin Hjertonssonin puukaiverrus. Taiteilija oli Ruotsin lähetystössä työskentelevän miehensä kanssa vierailulla Nerudan huvilassa Isla Negrassa Chilen rannikolla. Pablo Neruda näki hänen kaivertavan puupalaa ja ehdotti: "Etkö voisi tehdä puukaiverruksia erilaisista eläimistä ja tavaroista, jotka huuhtoutuvat rannalle. Minä kirjoitan sitten niistä runoja." Näin tapahtui.

          Sannan tyhjät kotilot areenalla
          jonka vesi hylkäsi kun lähti tiehensä,
          mennessään meren matkoihin,
          kulkiessaan toiseen syliin.
                                     (Runosta "Kotilot")

Lähes jokaista runoa kuten kanttakin kuvittaa Karin Hjertonssonin tekemä puukaiverrus. Säkeet ovat vähäeleisiä, joskus hurjia, niistä välittyy viehtymys merenalaiseen maailmaan ja niissä voi aistia suolaisen meren, hiekan ja tuulen.

                    Etana odottaa tuulessa
                    meren valon kosketuksessa:
                    hän haluaa mustan äänen
                    joka täyttää kaikki ilmansuunnat
                    kuin vallanpitäjien vaikeneminen,
                    niin kuin koulukirjojen Jumalan pasuuna:
                                                (Runosta "Merietana")

Runoista löytyy yhtymäkohtia ihmisten asuttamaan maailmaan. Kääntäjä Timo Malmi kertoo esipuheessaan tsunamista, joka tuhosi Valparaison kaupungin vuonna 1904, Nerudan syntymävuotena. (Oikeasti Valparaiso tuhoutui 1906.) Kirjailija on kirjoittanut elämäkerrassaan, että maanjäristyksen ja tsunamin pelko on kauhun terälehti, joka elää Chilen kaupunkien sydäntä vasten painautuneena. Runojen myrskyssä ja tsunamissa olisi houkuttelevaa nähdä myös se Chilen poliittinen aaltoilu, johon Neruda vuosien ajan osallistui muiden muassa Salvador Allenden tukijana. Sotilasvallankumouksen tuhoisa tsunami hukutti liikehdinnän alleen vuonna 1973. Neruda kuoli vain 12 päivää sen jälkeen. Mutta ehkä tällaiset tulkinnat Maremoton luontorunoista ovat liian kaukaa haettuja.
                    ...
                    syytökseni, alistumiseni
                    tuulen käskyyn:
                    leuhuavin liikkein
                    ja jodipuvussa
                    selviän vedessä, suolassa
                    ja niiltä, jotka kalastavat.
                                                (Runosta "Merilevä")

Maremoto julkaistiin 1970. Pablo Neruda (1904-1973) sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1971. Nuorena miehenä hän kirjoitti runoutta, poliittisesti aktiivisina vuosina suurin osan hänen julkaisuistaan oli poliittisia. Suomentaja Timo Malmi on kirjoittanut teoksen esipuheessa kokoelman synnystä ja Nerudan hautajaisjuhlasta sekä jälkisanoissa vierailustaan Isla Negraan, jossa sijaitsi runoilijan koti. Hänen kuolemansa jälkeen se poltettiin, mutta myöhemmin uudelleen rakennetussa talossa on nyt kotimuseo. Malmin kirjoitukset taustoittavat kokoelmaa mukavasti.

              Pablo Neruda: Maremoto, 64 s

              Kustantaja: Palladium Kirjat 2013

              Alkuperäinen: Maremoto 1970 ; Suomentaja: Timo Malmi

              Kuvat: Karin Oldfelt Hjertonsson

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Kirjoja ja kakkuja, Sheferijm, Tuli & Savu.

HAASTEET: Kirjoja ulapalta - merellinen lukuhaaste, Kuukauden kieli (lokakuussa espanja) ja Runohaaste.

Poimintoja Helsingin Kirjamessujen 2018 lauantailta

Kävin eilen Helsingin Kirjamessuilla haahuilemassa ystävän kanssa. Niin kuin tuhannet muutkin, päätellen tungoksesta ja täpötäysistä katsomoista. Tässä on muutamia poimintoja päivästä, vaikka muissakin keskusteluissa ehdin istua ja kirjatarjontaa tutkailla.

Suomenlinna-kokoustila pullisteli, kun Aleksi Siltala haastatteli Teemu Keskisarjaa tämän kirjoittamasta Aleksis Kiven elämänkertomuksesta. Vieressä istunut tuntematon messuilija totesikin, että usein sanotaan, ettei Aleksis Kivi kiinnosta, mutta tässä se nyt nähdään! Itse satuin onneksi paikalle hyvissä ajoin, mutta moni jäi ulkopuolelle huolimatta siitä, että seisomapaikatkin olivat tungokseen asti käytössä.

Keskisarja kirjoitti kirjansa historioitsijana, mutta myönsi sohaisseensa kirjallisuudentutkimuksen tontillekin. Hän luonnehti Aleksis Kiveä neroksi, joka kirjoitti mestarillista suomea ilman, että hän olisi lukenut paljonkaan itse. Minut yllätti se, että Kivi käytti muun muassa sanaa "vihapuhe"  Nummisuutareissa.

Miltä tuntuu kirjailijasta, kun hän kuulee, että joku toinen on kirjoittamassa teosta samasta aiheesta? Töölö-lavalla siitä keskustelivat kaksi Ellen Thesleffistä romaanin kirjoittanutta kirjailijaa, Kati Tervo ja Pirkko Soininen. Kumpikin oli, ainakin nyt jälkeen päin, vain tyytyväinen siitä, että taiteilijasta oli kirjoitettu kaksi kirjaa, joiden näkökulma oli kuitenkin erilainen. Tervo kyllä kaipasi vielä yleistajuista elämäkertaa Thesleffistä. Tervoa ja Soinista haastatteli Katja Kallio. Keskustelun lopuksi Kati Tervo kertoi jättävänsä eläneestä henkilöstä kirjoittamisen sikseen, sen verran työlästä oli metsästää Thesleffistä materiaalia arkistoista. Pirkko soininen sen sjaan kertoi kirjoittavansa nyt kirjaa oikeasti eläneestä henkilöstä, mutta jätti vielä salaisuudeksi sen, kenestä hän kirjoittaa.

Katja Kallio, Kati Tervo ja Pirkko Soininen
Kuva: Messukeskus / Helsingin Kirjamessut 2018

Dekkaristit keskustelivat Punavuori-lavalla pitkin päivää Suomen Dekkariseuran Dekkarilauantaissa. Marko Kilven ja Antti Tuomaisen leppoisaa sanailua oli hauska kuunnella, haastattelija Kirsi Hietanen Kirsin kirjanurkasta pääsi helpolla, kun herrat innostuivat juttelemaan keskenään. Tuomaisen kirjoittaminen alkaa aina sellaisesta henkilöhahmosta, joka joutuu äärimmäiseen tilanteeseen, eikä hän alussa vielä tiedä, mitä kaikkea tälle kirjassa tapahtuu. Kilpi kertoi itselleen taas olevan tärkeää aihe tai teema, jonka yli hän ei pääse, ja hahmot rakentuvat vasta sen ympärille. Kumpikaan ei tunnustautunut arkkitehdinomaiseksi kirjansa etukäteen suunnittelijaksi.

Essi Manner, Mari Pyy, Anniina Tarasova ja Heikki Valkama

Essi Mannerin luotsaamassa keskustelussa "Murha maailmalla" kirjailijat mainitsivat, että suomalaisen päähenkilön sijoittaminen ulkomaille on joskus helpompaa kuin sijoittaminen Suomeen. Vieraassa maassa huomaa yksityiskohtia paremmin kuin omassa kulttuurissa, suomalainen sankari voi toimia toisin ja luontevasti ihmetellä paikallisia tapoja ja elämää. Mari Pyy ei kuitenkaan aio sijoittaa seuraavaa dekkariaan Egyptiin. Anniina Tarasova sen sijaan jatkaa Pietarin yritysmaailmassa trilogian verran, ja Heikki Valkaman suomalainen huippukokki seikkailee edelleen Japanissa. Hän paljasti, että yksi syy, miksi hän kirjoitti dekkarinsa Japaniin, oli se, että hän halusi osoittaa tuntevansa japanilaisen kulttuurin paremmin kuin amerikkalainen dekkaristi Sujata Massey!

Ann Cleeves (Kuva: Wikipedia)

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä: brittiläinen dekkaristi Ann Cleeves, jota haastatteli Leena Korsumäki. Vera Stanhopen ja Jimmy Perezin rikostarinoitten luoja kertoi kirjoittavansa uutta rikossarjaa, joka sijoittuu Pohjois-Devoniin. Shetland-sarjaa hän ei aio enää jatkaa, vaan kahdeksas romaani oli jäähyväiset Jimmy Perezille. Suomessa niistä on juuri julkaistu viides kirja, Mykkä vesi. Vera-sarja sen sijaan jatkuu edelleen. Kahdeksasta kirjasta on julkaistu suomeksi kuusi, viimeisimpänä keväällä Merilokki.

Kiitos messulipusta, Anneli!

Yhdysvallat-lukuhaaste kootusti

Blogini lukijoille ei ole salaisuus, että tykkään lukuhaasteista. Ne tarjoavat mainioita lukuvinkkejä jostain tietystä teemasta, ja minusta on mukava haastaa itseni lukemaan jotain uutta ja erilaista(kin), omien lempilajieni ulkopuolelta. 

Yksi tällainen syrjään jäänyt alue lukemisissani on Yhdysvaltojen kirjallisuus. Sitä vain ei tule luetuksi. Siitä todisteena on pikainen laskutoimitus blogiarkistossa: 5½ vuoden aikana olen lukenut vain 18 amerikkalaisen kirjailijan tuotantoa -19, jos Sergei Dovlatov lasketaan mukaan - ja heistä kahdelta olen lukenut vain yhden novellin.

Niinpä Lukupino-blogin Yhdysvallat-lukuhaaste oli kuin minulle tehty. Viimeksi kuluneiden kymmenen kuukauden aikana olen lukenut niin vanhoja amerikkalaisia klassikkoja kuin dekkareitakin. Yli puolet blogiaikana lukemistani amerikkalaisista kirjailijoista, 9 kokonaista teosta, olen lukenut haasteaikana. 

Kaikkiaan luin Yhdysvallat-haasteeseen 10 kirjaa, joista yksi on tietokirja ja muut romaaneja. Osan sain sijoitetuksi haasteen antamiin teemoihin, kolme dekkaria jäi teemojen ulkopuolelle. Vaikuttavimmat lukukokemukset olivat Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani sekä Harper Leen Kuin surmaisi satakielen.

Kiitos antoisasta haasteesta, tätä olisi voinut jatkaa pitempäänkin!

Tässä ovat lukemani kirjat. Julkaisuvuodet ovat alkuperäisten englanninkielisten painosten, ei suomenkielisten käännösten.

Haasteteemat:

   1. Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja 
          Louisa M. Alcott: Pikku naisia (1868)
   2. Musiikki osana kirjaa
   3. Beat-sukupolven kirja
   4. Alkuperäiskansat osana kirjaa
   5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena
   6. New Yorkiin sijoittuva kirja
          Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla (2009)

          Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (2018)   
   7. Pulitzer-palkittu teos (v. 1953 palkinto)

          Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (1952)
   8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos

          Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (1987)
   9. Sukupolvikuvaus
 10. Kirja poliitikosta
 11. Lempiosavaltioosi sijoittuva kirja
 12. Orjuuteen liittyvä aihe
 13. Kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan
 14. Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos
           Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa (2018)
 15. Klassikko
          Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (1960)

Dekkarit:

  David Casarett: Kuolema Kukko-onnen majatalossa (2016)
  Mary Higgins Clark: Kodin suojassa (2005)
  Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita (2018)

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Minun kansani, minun rakkaani on pakahduttava lukukokemus. Paikoin niin sydäntä raastava, että on keskeytettävä lukeminen ja vedettävä henkeä, jotta voi taas jatkaa. Olen lukenut aikaisemminkin amerikkalaisia 1800-luvulle sijoittuvia ja mustien orjuudesta kertovia romaaneja, tyyliin Gwen Bristow'n Tammikuja ja Margaret Mitchellin Tuulen viemää. Mutta Toni Morrisonin teoksessa näkökulma on orjien tai orjuudesta juuri vapautuneiden eikä valkoisten isäntien, ja hänen tekstinsä menee ihon alle.

Sethe on musta nainen, joka asuu Ohiossa Cincinnatin kaupungin liepeillä tyttärensä kanssa. Päivisin hän käy töissä ravintolan keittiössä, muun ajan hän viettää tyttärensä kanssa kahdestaan, sillä 124 - talon  osoitteen Bluestone Road 124:n mukaan - on paikka, jonka kaikki naapurustossa ohittavat ripeästi ja poikkeamatta. Osittain siksi, mitä tapahtui kauan sitten, kun Sethe oli vielä uusi talossa, osittain siksi, että talossa raivoaa kiukkuisen vauvan haamu, jota kukaan ei kestä. Paitsi Sethe ja Denver, he ovat oppineet elämään kuolleen vauvan temppujen kanssa, sillä muuta seuraa heillä ei ole.

Kun Sethe oli saapunut 124:ään vuosia sitten, talossa asui hänen anoppinsa Baby Suggs. Sethe oli karannut Kultaisesta Kodista Kentuckyssa, jossa hän oli ollut orjana, oli lähettänyt kolme lastaan etukäteen vankkureissa ja itse juossut ja pakoillut metsiä pitkin, viimeisillään raskaana. Ohio-joen varrella hän synnytti tyttären sinne osuneen valkoisen tytön avustuksella, Denverin, joka on nyt, vuosien jälkeen, ainoana hänen kanssaan 124:ssä.

Taloon osuu Paul D, yksi Kultaisen Kodin orjista, mies joka ei pelkää ajaa kiukkuisia haamuja tiehensä. Sitten tulee mystinen nuori nainen, Rakkain, joka asettuu taloon ikään kuin kuuluisi siellä asuvien ihmisten elämään. Takaumina ja keskusteluissa avautuu näkymä Sethen muistoihin lapsuudesta avioliittoon, orjuudesta ensin lempeän ja oikeudenmukaisen ja sitten toisen, julman isännän, alaisena. Sitten karanneena orjana, jonka lapsia orjanmetsästäjät etsivät. Paul D on tahollaan saanut julmaa ja järkyttävää kohtelua sen jälkeen, kun hänet 18 vuotta sitten vietiin pois Kultaisesta Kodista.

En kerro juonesta sen enempää. Toni Morrison antaa äänen mustille orjille ja kertoo heidän riipaisevat tarinansa tavalla, joka koskettaa ja järkyttää. Tarpahtumat heijastelevat Yhdysvaltoja, erityisesti Kentuckyssa ja Ohiossa, osin ennen sisällissotaa ja pääasiassa sen jälkeen. Silti kirjassa on paljon sellaista, joka on ajankohtaista edelleenkin siellä, missä värillisillä ei ole samoja ihmisoikeuksia kuin muilla. 

Morrison menee orjien ja entisten orjien mielen sisään, niihin aavistuksiin ja enteisiin, jotka ovat heille totta ja osa elämää. Salaperäinen tuonpuoleinen, kuolleet läheiset ja reaalimaailma solmivat liiton, josta tulee osa arkea. Maagiseksi realismiksi sitä varmaan voisi luonnehtia.

Huikea kirja, jota bloggarit ovat suositelleet. Tämä kirja todella ansaitsi tulla luetuksi. Varmasti tartun muihinkin Morrisonin kirjoihin, joita on suomennettu kiitettävästi. Omassa hyllyssäni odottelevat Sinisimmät silmät, esikoinen, ja Paratiisi. Toni Morrison sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1993, ensimmäisenä mustana naisena koskaan. Minun kansani, minun rakkaani palkittiin Pulizerilla vuonna 1988.

          Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani, 330 s.

          Kustantaja: Tammi, Keltainen pokkari 2009 (4. p.), (Keltainen kirjasto 219)

          Alkuperäinen: Beloved, 1987 ;  1. suomenkielinen painos 1988

          Suomentaja: Kaarina Sonck ; Kansi: Laura Lyytinen

KIRJA on omasta hyllystä. MUUALLA sitä on luettu paljon, tässä pari poimintaa tältä vuodelta: Kirjaluotsi, jossa lisää linkkejä muihin postauksiin, ja Kirjasähkökäyrä.

LUKUHAASTEISSA: Yhdysvallat-haaste, joka päättyy tänään, kuittaan kohdan "Afroamerikkalaisen kirjailijan teos", vaikka kirja sopisi myös kohtiin "Orjuuteen liittyvä aihe" ja "Pulitzer-palkittu teos".
Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste.

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Majakkamestarin tytär on merellinen dekkari ihan parasta ruotsalaislaatua . Aallot hyväilevät ja myrskyt tuivertavat Marstrandin saarta ja sen edustalla sijaitsevaa asumatonta Hamneskärin majakkasaarta. Vanhaa Pater Nosterin majakkaa remondoidaan, ja rakennusmiehet tekevät karmean löydön: ruokakellarin takaseinä sortuu ja paljastaa kiinni muuratun huoneen, jonka lattialla istuu kasvot tulijoihin päin kuollut mies. Eikä mikä tahansa vainaja, vaan sellainen, joka on ollut pitkään hyisessä lepopaikassaan ja suolapitoisessa ilmassa säilynyt hyvin.

Kuka kellariin suljettu vainaja oikein on, miten ja milloin hän on majakkasaarelle päätynyt? Tapauksen saa tutkittavakseen göteborgilainen rikospoliisi Karin Adler työtovereineen. He saavat selville, että 1960-luvulla, 40 vuotta sitten,  Marstrandin lähistöllä sattui purjehdusonnettomuus, jossa liikemies Arvid Stiernkvist putosi mereen, eikä häntä löydetty koskaan. Käy ilmi, että hän on majakkasaarelta, entisen majakkamestarin kellarista, löytynyt kuollut mies.

Majakkamestarin tytär on ruotsalaisen dekkaristin Ann Rosmanin esikoiskirja. Hän on siinä kutonut kokoon vivahteikkaan ja merentuoksuisen juonen, jonka käänteissä riittää yllätyksiä. Yksityiselämässä Karin saa tarpeekseen epätasapainoisesta parisuhteestaan ja muuttaa asumaan omalle veneelleen.

Rikostutkimuksessa riittää henkilöitä, joita poliisi haluaa kuulla. On poliisi, joka aikoinaan kirjoitti raportin purjehdusonnettomuudesta. On pappi, joka kirkonkirjojen mukaan vihki Arvidin ja Sirin. On Siri, joka jäi onnettomuudessa leskeksi ja odotti vauvaa, mutta miksi hänen käsilaukustaan löytyy vihkisormus, jossa on nimet Arvid ja Elin? On Sirin lapset, joista vanhin tuntuu erityisen läheiseltä äidille. On saksalainen Markus, joka harrastaa sukellusta ja etsii meren pohjasta sinne uponneita vanhoja hylkyjä ja joka asuu Sirin pojan perheen talossa. On Marstrandissa asuva iäkäs juutalaisnainen, joka pakeni keskitysleiriltä ja päätyi Ruotsiin ja joka tunsi majakkkamestarin perheen hyvin. Ja joka on jo kauan sitten tunnistanut Ruotsissa asuvan hyväksikäyttäjänsä keskistysleiriltä. Ja on majakkamestarin poika, merikapteeni, joka oli antanut ystävälleen purjelaivan pienoismallin lahjaksi - sen sisälle on piilotettu vihje, joka johtaa purjehdusonnettomuuteen liittyvien tapahtumien selviämiseen.

Ann Rosman punoo kirjansa monet juoniaihiot hyvin yhteen dekkarinsa lopussa, mutta kirjan alkupuolella oli hieman työlästä seurata runsasta henkilökavalkadia ja aikahyppyjä 60-luvulle ja takaisin. E-kirjan typografiassa luvut sulautuvat toisiinsa - ainakin omilla lukuasetuksillani - eikä se helpottanut työläyttä. Näistä huolimatta Majakkamestarin tytär oli kiinnostava, viihdyttävä ja piti otteessaan loppuratkaisuun asti. Tykkäsin.

              Ann Rosman: Majakkamestarin tytär, 264 s (e-kirja)

              Kustantaja: Bazar 2014 (paperikirjan 1. p. 2011)

              Alkuperäinen: Fyrmästarens dotter 2009 

              Suomentaja: Anu Koivunen

              Kannen suunnittelu: Laura Rahinantti

E-KIRJA on oma ostos. MUUALLA luettu: Kirjasähkökäyrä, kujerruksia, Leena Lumi 
LUKUHAASTEISSA: Jatkumo (Karin Adler -sarja osa 1), Kirjoja ulapalta.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

                                                  "Elämä hämmästyttää minua."

Lucy Barton on kahden pienen tytön äiti, joka on joutunut useaksi viikoksi sairaalaan. Kuumeisena sairaalan sängyssä maatessaan hän saa odottamattoman vieraan: Lucyn äiti saapuu New Yorkiin katsomaan tytärtään ja viettää hänen sänkynsä vieressä useita päiviä.

Elizabeth Stroutin romaanissa Nimeni on Lucy Barton vuorottelevat Lucyn ja hänen äitinsä keskustelut ja Lucyn muistot siihenastisesta elämästään. Viisi yhteistä päivää ovat tavattoman merkityksellisiä Lucylle, hän ei ole vuosiin nähnyt äitiään tai muuta lapsuuden perhettään. Nyt kun aviomies ei pääse sairaalaan ja pienet tyttäretkin harvoin tuodaan Lucyn vuoteen viereen, äidin saapuminen Illinoisista asti vakuuttaa Lucyn siitä, että äiti sittenkin, omalla tavallaan, rakastaa häntä. 

Muistoissa ja keskusteluissa viivähtää Lucyn lapsuuskodin ääretön köyhyys, kylmä ja nälkä. Vielä pahempaa on niiden takia koettu vieroksunta ja ulkopuolelle jääminen. Strout luottaa lukijaansa: vähä vähältä, arkinen sattumus ja tarina tarinalta, Lucyn ja hänen sisarustensa lapsuusajan elämä avautuu. Tunteen kylmyyttä, puhumattomuutta, tapahtumia jotka ovat jääneet alitajunnan pimentoon. Lukijan mielessä aukkoinen kertomus täydentyy.

Toisella tasolla Lucy muistaa tiensä kirjailijaksi, muistaa mentorinsa, fiktiivisen kirjailijan Sarah Paynen, ja miten hänen omat kirjansa alkoivat saada hyvän vastaanoton. 

"Sarah Payne sanoi: Jos tarinassasi on heikko kohta, käy kiinni rohkeasti, ota se hampaisiisi ja ravista, ennen kuin lukija huomaa."

Kustantajan sivulla Stroutin romaani mainitaan alicemunromaiseksi, ja Munron novellit tulivatkin mieleen, kun luin Lucyn eleetöntä, viipyilevää ja arkista tarinointia. Jotain samaa naistenkeskeistä jutustelua ja jaettua kokemusta on kummallakin kirjailijalla, mutta samaan ihastuneeseen tilaan ei Elizabeth Strout minua vienyt kuin ensimmäiset lukemani Munron novellit. Nimeni on Lucy Barton on kuitenkin kelpo kirja, sen kieli on hallittua ja vähässä paljon ilmaisevaa, ja erityisesti henkilöidensä ihmissuhteiden vivahteita Strout kuvaa  taitavasti.

        Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton, 164 s.

        Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 490), 2018

        Alkuperäinen: My Name Is Lucy Barton, 2016

        Suomentaja: Kristiina Rikman

        Kansi: Laura Lyytinen

KIRJA on kirjastosta. 
Osallistun kirjalla Yhdysvallat-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan "New Yorkiin sijoittuva kirja".

Minna Rytisalo: Rouva C.

"Kun oikeasti elänyt ihminen alkaa muuttua fiktioksi, kirjailija saa asua oudossa, ihanassa hämmennyksessä. Ensin on kiinni faktoissa, lukee elämäkertoja ja poimii niistä sen, mitä ajattelee tarvitsevansa. Alkaa liukua ihmeeseen, nimittäin: kun ensin tietää tarpeeksi,voi kohta päästää tiedosta irti, uskaltaa kuvitella, että ehkä näin olisi voinut olla. Mielikuvitus nostaa leijumaan historiankirjojen yläpuolelle ja jostain sieltä, unen ja illuusion kohteesta, alkaa tarkentua henkilö, joka ei ole enää todellinen vaan fiktiivinen." (Jälkisanat)

Voi Minna, minkä teit! Ja tällä tarkoitan kirjailija Minna Rytisaloa ja hänen romaaniaan  Rouva C., sillä en varmaan lue yhtään Minna Cathin novelllia tai näytelmää tai hänestä kirjoitettua elämäkertaa ajattelematta hänen nuoruusvuosiaan ja avioliittoaan sellaisina kuin Rytisalo ne kirjassaan kuvaa. Siitä huolimatta, että tiedän romaanin Minna Canthin olevan fiktiivinen.

Minna Canth oli aikansa edelläkävijä. Jostain hän sai rohkeuden ja palon, jolla ajoi aktiivisesti moninaisia asioita: tasa-arvoa, tyttöjen pääsyä kouluun ja opiskelemaan, köyhäinhoidon järjestämistä, raittiusasiaa. On oikeastaan aika merkillistä, että hänestä tuli kaltaisensa uudistaja ja erityisesti naisten tasa-arvon taistelija, sillä hänen vanhempansa kasvattivat kummankin tyttärensä varsin perinteiseen naisrooliin. Minna kuitenkin janosi tietoa ja sai viimein vanhemmiltaan luvan mennä opiskelemaan kansakoulunopettajaksi Jyväskylän vasta perustettuun seminaariin. Oikeudenmukaisuuden tajun on täytynyt olla nuoressa naisessa sisäsyntyistä.

Minna solmi avioliiton seminaarin luonnontieteen lehtorin Ferdinand Canthin kanssa, ja Rytisalon romaanissa pariskunnan suhde vaikuttaa sellaiselta, että se monella tapaa tuki Miinan niin yhteiskunnallisia hankkeita kuin hänen kirjoittamistaankin, aluksi ensimmäisenä suomenkielisenä lehtinaisena ja myöhemmin proosa- ja näytelmäkirjailijana. Rouva C.:n aviomies sattui erään kerran paikalle, kun vaimo kertoi tarinoita lapsille, ja mies rohkaisi Minnaa kirjoittamaan tarinoitaan muistiin, koska niitä lukisi ihan mielellään. Turun Kirjamessujen keskustelussa Minna Rytisalo kertoi lukeneensa Canthin 500 julkaistua kirjettä ja hänestä kirjoitetut elämäkerrat, ja niissä Canthien avioliitto näyttäytyi samankaltaisena kuin romaanissa.

Minna Rytisalo on toistamiseen kirjoittanut upean romaanin. Lempi, esikoinen, oli mielestäni "ihana romaani", "lumoava, yksi parhaista lukemistani pitkään aikaan", kuten siitä blogiin kirjoitin. Lempi kiersi mysteeriä auki kerros kerrokselta, näkökulma näkökulmalta, Rouva C. on suora kuin nimihenkilönsä, selkeä ja touhukas. Siinäkin hyödynnetään eri kertojia ja näkökulmia, kaikkein useimmin kuitenkin Minnan. Kerronta etenee kronologisesti. Minna Rytisalo on sijoittanut teoksensa Canthin elämänvaiheeseen, jossa hänestä kirjotetuissa elämäkerroissa on "fiktion mentävä aukko", kuten kirjailija totesi keskustelussa Turussa. Se on muuten tallennettuna Ylen Areenassa (ainakin vielä täällä).

Rouva C. on hieno rakkausromaani, avioliittoromaani ja historiallinen romaani, biofiktiota Maarit Leskelä-Kärjen ilmaisua käyttääkseni. Minna Rytisalo kirjoittaa taipuisaa proosaa, kaunista ja ilmeikästä. Nautinnollista. Suosittelen.

      Minna Rytisalo: Rouva C., 367 s
       Kustantaja: Gummerus 2018
       Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

KIRJA on kirjastolaina. Helmet-haasteessa merkitsen tämän kohtaan "49. Vuonna 2018 julkaistu kirja".

Turun Kirjamessuilla 2018

Kuva: Turun kirjamessut

Lauantaina matkasin ensimmäistä kertaa ikinä Turun Kirjamessuille. Päivä oli syksyisen raikas, ajomatkalla haavat, pihlajat ja koivut hehkuivat kullankeltaisina ja punaisina auringonpaisteessa. Olisi ollut hieno päivä ulkoiluunkin, mutta kotimatkalla totesin, että olipa ihana kuunnella kirjakeskusteluja! Tässä kuultua ja mieleen jäänyttä päivän annista. Kuva on Turun Kirjamessujen. 

"Diasporakirjallisuus" on sana, jota en muista aikaisemmin kuulleeni. Sitä käytti kirjailija Anton Ivanov, kun hän keskusteli kirjansa kääntäjän Jukka Mallisen ja J.P. Pulkkisen kanssa vironvenäläisistä ja Itämeren alueen venäjänkielisestä kirjallisuudesta. Ivanov  totesi, että diasporassa eläviä venäläisiä kirjailijoita on todella paljon eri Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa. Nimeltä hän mainitsi muiden muassa Turussa asuvan Zinaida Lindenin.

Tunti meni todella joutuisaan Auditoriossa, jossa aiheena oli "Mitä Minna tekisi?" Minna Canthin tulevan 175-vuotisjuhlavuoden ennakkona hänen perinnöstään ja merkityksestään tällä vuosikymmenellä keskustelivat Elina Knihtilä, Minna Rytisalo, Jouko Jokinen ja Jenni Haukio. Kysymykseen mitä Minna Canth tekisi tänään, hänestä hiljattain romaanin Rouva C. kirjoittanut Minna Rytisalo arveli, että hän olisi tubettaja, vloggaaja ja bloggaaja! Keskustelu myös kuvattiin, joten otaksun, että se on katsottavissa jossain vaiheessa jossain mediassa. Päivitys 9.10.: Ohjelma on katsottavissa Yle Areenassa (täällä) - kiitos, kaima, tästä tiedosta.

Kirjabloggaajat keskustelivat aiheesta "Rakkautta kirjoihin vai maksettua markkinointia?", ja jokainen heistä arvosti vapauttaan lukea ja kirjoittaa, mitä itse haluavat, eikä sen tähden saa miltään taholta rahallista korvausta bloggaamisestaan. Blogikirjoitusten genrestä puhuttaessa totesi yksi keskustelijoista niiden olevan mielipidekirjoituksia. Keskustelemassa olivat bloggarit Airi Vilhunen/Kirsin Book Club, Kirsi Hietanen/Kirsin kirjanurkka, Arja Korhonen/Kulttuuri kukoistaa, Tuomas Aitonurmi/Tekstiluola ja Tuija Takala/Tuijata sekä Jonna Tapanainen Sivumennen-podcastista ja kirjailija Pajtim Statovci.

Kirjailijat Virpi Hämeen-Anttila, Asko Jaakonaho ja Harry Salmenniemi keskustelivat kiinnostavasti kirjailijan lähteistä. Kukin heistä totesi, että kirjoitusprosessi  ei ole järjestäytynyt, vaan se on sotkuinen ja kaoottinen. Joskus kirjailija ei itsekään tiedä, mikä on vaikuttanut tekstiin. Hämeen-Anttila luki paljon satunnaisia lähteitä historiallisen dekkarisarjansa epookkia varten. Jaakonaho puhui aukkoisista lähteistä: hän tutki Olavi Paavolaisen ja Katri Valan päiväkirjoja ja kirjeitä romaaniaan Valon juhla varten, mutta sijoitti tapahtumat aikaan, jolta ei löytynyt merkintöjä. Salmenkivi kirjoitti novellinsa Uraanilamppu valmiiksi ja vasta silloin huomasi, että oli tiedostamattaan käyttänyt lähteenä Juhani Ahon novellia Siihen aikaan, kun isä lampun osti. Silloin Salmenkivi muokkasi novellinsa ja kirjoitti sen tietoisesti Ahon tekstin päälle.

Ohi kulkiessa pysähdyin kuuntelemaan, kun tuoretta esikoiskirjailijaa Anna Malista haastateltiin. Hän neuvoi oman kirjan kirjoittamisesta ja julkaisemisesta haaveilevia kirjoittamaan kaikessa rauhassa ja sinnikkäästi ja uskomaan unelmansa toteutumiseen. Esikoisromaani Hämärikkö on fantasia, jossa kalevalaisen Tytin tarina saa jatkoa. Toisaalla Juha Hurme kertoi niin kiinnostavasti kääntämästään Sally Salmisen romaanista Katriina, että sekin meni lukulistalle.

Kiitos messuista ja kiitos, Minna, messulipuista! 

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Huomenna alkavilla Turun Kirjamessuilla on teemamaana Viro. Pääsen mukaan yhtenä päivänä ja virittäydyn teemaan jo nyt lukemalla virolaisen kirjan, tosin sellaisen, joka on julkaistu vuosikymmen sitten ja jonka kirjailijaa ei taideta messulavoilla nähdä. 

Mari Saatin Lasnamäen lunastaja on sujuvalukuinen pienoisromaani, joka herättää ajatuksia pitkään. Pääosassa on Natalja Filippovna, Tallinnassa asuva vironvenäläinen nainen, ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Sofia. Heidän mukava, joskin vaatimaton, elämänsä joutuu melkoiseen myllerrykseen, kun tapahtuu kaksi asiaa. Natalja irtisanotaan elektroniikkatehtaasta, jossa hän on viihtynyt tarkkuutta ja nopeutta vaativassa työssään, vieläpä tehnyt sen hyvin, mutta se ei auta, kun määräaikaisten työntekijöiden on lähdettävä. Uuden työn löytäminen osoittautuu mahdottomaksi 45-vuotiaalle, jolla ei ole ammattikoulutusta eikä valtion kielen taitoa. Kiellitaidottomana hän ei saa edes maan kansalaisuutta.

Ehkä he pärjäisivät jotenkin tilapäistöiden turvin, ellei Sofia tarvitsisi hampaitten oikomishoitoa. Se on lapsena jäänyt hoitamatta, ja nyt purenta on niin paha, että Suomessa koulutuksen saanut oikomishammaslääkäri arvelee tytön leukojen jäykistyvän muutaman kymmenen vuoden päästä sellaiseksi, ettei hän saa suutaan enää auki, vaan joutuu syömään ruokansa pillillä tai ujuttamalla pieniä paloja suuhun hampaitten välistä. Hammasraudat on asennettava, mutta mistä rahat siihen, kun äidin työ on mennyt ja sen mukana pienen perheen tulot.

Nataljan ystävällä on ratkaisu tilanteeseen: Lasnamäen kaupunginosassa eräs pariskunta tarjoaa Nataljalle mahdollisuutta ansaita rahaa heidän kotonaan, vain muutamana iltana viikossa, ja tienestit ovat hyvät. Siistejä, kilttejä, ujoja miehiä, työn voi katsoa olevan heidän auttamistaan, eräänlaista sosiaalityötä. Nataljasta se on vastenmielistä ja inhottavaa, mutta mitä voi yksinhuoltajaäiti tehdä, kun toisessa vaakakupissa painaa hänen oma epämukavuutensa ja uhrautumisensa ja toisessa hänen rakkaan lapsensa tuleva terveys ja hyvinvointi, jonka vain hän voi pelastaa? Sofialla ei ole aavitustakaan, millaista äidin iltatyö oikeasti on.

Mari Saat kertoo tarinan, jossa äidin ja tytön suhde on herkkä ja lämmin, äidin omat taistelut, häpeä ja syyllisyys musertavia, eräs kohdattu ihminen yllättävä. Saat puhuu vironvenäläisten vaikeasta tilanteesta, nuoremman viroa puhuvan sukupolven paremmista mahdollisuuksista, rahan ja elintason tärkeydestä heille, jotka ovat onnistuneet sitä muita enemmän hankkimaan. Kerronta on realistista, se osoittelee epäkohtia, se havainnoi ihmisiä ja heidän suhteitaan, ja vaikka yleisvärisävy on harmaa, on Nataljalla ja Sofialla myös unelmia. Äiti haluaa ulkomaanmatkalle, tytär tulla jonain päivänä Viron presidentiksi. Tai ainakin oikomishammaslääkäriksi.

Lasnamäen lunastaja valittiin Viron parhaaksi romaaniksi vuonna 2008.

              Mari Saat: Lasnamäen lunastaja, 141 s.

              Kustantaja: WSOY 2011

              Alkuperäinen: Lasnamäe lunastaja 2009 

              Suomentaja: Tuula Friman
              Kansi: Marjaana Virta

KIRJA on omasta hyllystä. MUUALLA: Kiiltomato, Kirsin kirjanurkka, Nannan kirjakimara, Täällä toisen tähden alla.

HELMET-haasteessa kuittaan kohdan "19. Kirja käsittelee vanhemmuutta". Osallistun myös Rakas Viro -haasteeseen. #rakasviro