Karen Blixen: Talvisia tarinoita (Klassikkohaaste 19)

Karen Blixenin Talvisia tarinoita on novellikokoelma, jonka yksitoista tarinaa sijoittuvat Tanskaan ja joihinkin muihin Euroopan maihin, Norjaan, Belgiaan, Saksaan. Jokaisella tarinalla on kuitenkin kiinnekohta kirjailijan kotimaahan, vaikkapa niin, että joku henkilöistä on  kotoisin sieltä.

Sain kokoelman käsiini ensin englanninkielisenä, Winter's Tales, ja vasta kun mietin siitä kirjoittamista, lainasin kirjastosta vanhan suomenkielisen laitoksen. Ensivaikutelmani nousivat siis kokoelman englanninkielisestä versiosta.

Pidin kovasti Karen Blixenin novelleista ja kirjoitustyylistä. Oli helppo uppoutua jokaisen tarinan omaan sisäiseen maailmaan, niissä oli oma erityinen tunteensa ja intensiteettinsä, joka veti puoleensa. Mieleeni nousivat englantilaiset kirjailijasiskokset Emily Brontë ja Charlotte Brontë, joiden kirjoista olen aina pitänyt. Jotain samaa tarinallisuutta, tunnetta ja mystiikkaakin löysin Talvisista tarinoista.

En ole lukenut aikaisemmin yhtään Karen Blixenin kirjaa. Tunnen hänen tarinansa  elokuvasta Minun Afrikkani ja ehkä siksi oletin löytäväni novelleista jotain afrikkalaista. Turha toivo! Ne sijoittuvat kaikki Eurooppaan ja lisäksi 1800-luvulle. Blixen kirjoitti tarinoitaan aikaan, jolloin Tanska oli natsien miehittämä. Voin kuvitella, että silloin oli turvallisinta - ja ehkä lohdullisintakin - sijoittaa kertomuksensa menneisyyteen. Silti olen tunnistavinani 1930-luvun sodan uhkaa novelleissa, joissa viitataan 1800-luvun sotiin.

Karen Blixen (1885-1962) kirjoitti sekä tanskaksi että englanniksi. Alkuun minut yllätti se, että hän julkaisi teoksen kirjailijanimellä Isak Dinesen. En muista siihen törmänneeni aikaisemmin. Onkohan niin, että Suomessa on, ainakin viime aikoina, käytetty pelkästään nimeä Karen Blixen, kun taas englanninkielisessä maailmassa hänen kirjansa tunnetaan Isak Dinesenin kirjoittamina. Olin myös hämmästynyt, etten löytänyt Winter's Tales -kirjasta enkä netin syövereistäkään kääntäjän nimeä. Arvelenkin, että Blixen kirjoitti itse sekä tanskankielisen että englanninkielisen kirjan, ne julkaistiin samana vuonna 1942. 

Karen Blixenin muukin tuotanto alkoi kiinnostaa. Hänen novelliensa henkilöt ja rakenne loppukäänteineen ovat hienoja, ja olenkin utelias, millaisia romaaneja hän kirjoitti.

             Karen Blixen (aka Isak Dinesen):  Talvisia tarinoita, 383 s.

             Kustantaja: WSOY 1961 (1. suomenkielinen painos 1944)

             Tanskankielinen alkuteos Vinter-eventyr (1942), suomentanut

                      Juho Tervonen.

             Englanninkielinen teos Winter's Tales, Penguin Classics 1983 (1942), 218 s.

             

Osallistun kirjalla Klassikkohaasteeseen 19, jota luotsaa Yöpöydän kirjat -blogi. Linkki vie koosteeseen, josta löytyvät kaikki haasteeseen luetut klassikot. Alun perin minun piti osallistua ihan toisella teoksella, mutta Blixenin tarinat houkuttelivat vastustamattomasti mukaansa.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

    Klassikkohaaste 13: Anni Swanin Ollin oppivuodet

    Klassikkohaaste 14: V. S. Naipaulin The Mystic Masseur

    Klassikkohaaste 18: Anni Blomqvistin Tie Myrskyluodolle

Anni Swan: Ollin oppivuodet (Klassikkohaaste 13)

Anni Swanin kirjat olivat suosikkejani lapsena - lainasin niitä koulun kirjastosta ja varmaan myöhemmin kaupunginkirjastostakin. Kun hiljattain sain käsiini Ollin oppivuodet, luulin lukeneeni sen lapsuudessa, mutta tämä taisi kuitenkin jäädä väliin, sillä en muista tällaista Swanin tarinaa ollenkaan. Niinpä kirja on omiaan 13. Klassikkohaasteeseen, jota luotsaa Kirjakaapin kummitus -blogi.

Olli kasvaa Koivumäen kartanon ainoana poikana ja perillisenä. Hän on hemmoteltu ja tottunut saamaan haluamansa, ja kerran kiukuspäissään hän lähtee karkumatkalle. Hän aikoo pois kotoa aina Amerikkaan asti.  Olli ei ole ehtinyt kovinkaan kauas, kun hänen serkkunsa Kaarle ratsastaa hänen ohitseen. Kaarle vie Ollin omaan ränsistyneeseen kartanoonsa yöksi, ja ennen aamua Kaarlella on suunnitelma siitä, miten hän voi huijata Ollille tulevan perinnön itselleen. Niinpä hän suostuttelee Ollin lähtemään kanssaan Ruotsiin.

Ruotsissa Olli joutuu suutarimestari Simolinin perheeseen ja ilkeän mestarin ja hänen poikiensa kiusattavaksi.  Simolinin vaimo säälii poikaa, mutta miesväki kohtelee Ollia julmasti. Kuluu pari, kolme vuotta. Kaarlen suunnitelma on ilkeä: hän maksaa Simolinille pojan ylläpidosta ja vaitiolosta, ja kun Kaarlen pyynnöstä Olli lähettää äidilleen kirjoittamansa kirjeet Kaarlen osoitteeseen, joka ei tietysti koskaan saa niitä, Olli ei voi muuta kuin uskoa serkun väitteet siitä, että isä ja äiti ovat hylänneet poikansa konnuuksien takia.

Onneksi Olli saa yhden hyvän ystävän, Ränni-Pellen, joka houkuttelee Ollin karkaamaan kanssaan merille. Olli päätyy laivaan, joka tuo hänet Helsinkiin, ja joidenkin vaiheiden kautta suutarimestari Jokelan apupojaksi. Ollille koittaa paremmat ajat. Jokela on ystävällinen, ja naapurista Olli löytää ystäviä. Olli on myös oppinut läksynsä: kiukuttelevasta pikkupojasta on koettelemuksissa kasvanut ystävällinen, kohtelias ja vastuuntuntoinen nuorukainen. Joka kaipaa kotiaan, jonne ei usko olevansa tervetullut, ja vanhempiaan, joiden ei usko haluavan edes nähdä häntä.

Monien käänteiden, seikkailujen ja vastoinkäymisten jälkeen kaikki päättyy hyvin, kuten Anni Swanin lastenromaaneissa tapaa käydä. Vanhahtava kieli on minusta viehättävää, mutta mietin kyllä, mitä nykylapset tuumivat siitä. Vai lukevatko he Swania? Kirja on kirjoitettu yli sata vuotta sitten ja on sanavalinnoissaan aikansa tuote. Kun Ränni-Pelle kerran suuttuu, hän sadattelee reippaasti: "Vai sinä, sen saamarin Simolin, sinä kaikkien konnien pääpappa, sinä sakaali, hottentotti, kalmukki!" Tarina on koskettava, paikoin nostalginen ja jopa pateettinen. Sopivaa lukemista helteiseen kesäsäähän.

Aikaisemmin olen kirjoittanut Anni Swanin kirjoista Iris rukka, Sara ja Sarri, Sara ja Sarri matkustavat, Pikkupappilassa sekä Ulla ja Mark. 

Helmet-haaste: Kirjassa opetetaan jokin taito (Ollille opetetaan suutarin työtä.)

          Anni Swan: Ollin oppivuodet, 197 s.
          Kustantaja: WSOY 1973 (SiniSet-sarja; 13. painos, 1. p. 1919)
          Kannen kuva: Martta Wendelin

Klassikkohaasteen koonti ja linkit muiden blogien kirjoituksiin löytyvät TÄÄLTÄ:

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

Joseph Pittman: Salaisuuksien kaupunki

Viime aikoina lukemistani kirjoista on ihan itsestään muodostunut lukupolku tai ainakin sen alku, niin kuin joskus käy. Tälle polulle on asettunut sukuromaaneja, joissa on liikuttu ajassa eri vuosikymmenille ja selvitetty sukusalaisuuksia. Mikäs sen sopivampaa sukuharrastajalle. Ensin Unohtamisen taito johdatti ranskanalgerialaisen nuoren naisen isovanhempiensa kotikylään Algeriaan etsimään syitä sukunsa maastamuuttoon. Samalla hän sai uusia palikoita oman kahteen kulttuuriin hajaantuneen identiteettinsä rakentamiseen. Sitten A Dictionary of Mutual Understanding avasi japanilaisen perheen tragedian Nagasakin atomipommin pudotessa heidän kaupunkiinsa. Osa perheestä menehtyi, ja muiden elämä muuttui   vääjäämättömästi. Salassa pidetyt asiat alkoivat paljastua neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Kolmanneksi samaan sarjaan asettuu Joseph Pittmanin Salaisuuksien kaupunki, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin New Yorkin osavaltioon. Kolmekymppinen Carson Alden on asunut isoäitinsä kanssa suurkaupungissa seitsenvuotiaasta, jolloin hän menetti vanhempansa auto-onnettomuudessa. Kun isoäiti kuolee, hänen asianajajansa ojentaa Carsonille kirjeen isoäidiltä. Vanha rouva oli vaatinut, että hänen ainoan lapsenlapsensa tulisi saada kirje mahdollisimman pikaisesti hänen kuolemansa jälkeen.

Kirjeestä alkaa tapahtumasarja, joka vie Carsonin ensin hänen lapsuuskotiinsa osavaltion syrjäisessä kolkassa ja sitten melkoisen perinnön saajaksi. Se kaikki on itse asiassa ollut hänen siitä asti, kun hän oli täyttänyt 25 vuotta, mutta hän ei ollut tiennyt siitä mitään. Miksi isoäiti oli halunnut pimittää tiedon Carsonin vanhempien pojalleen jättämästä talosta ja varoista? Ja miksei isoäiti ollut halunnut Carsonin tietävän mitään isänpuoleisen sukunsa kotikylästä, Turner Junctionista?

Kun Carson Alden matkustaa junalla Turner Junctionin asemakylään, hän alkaa vähä vähältä kuoria esiin lapsuutensa vuosia, joista hänellä ei ole juuri lainkaan muistikuvia, sekä sukunsa historiaa. Se liittyy erottamattomasti kylän vaiheisiin, sillä hänen esi-isänsä oli rakentamassa sitä, kun se perustettiin sata viisikymmentä vuotta aikaisemmin. Carson penkoo kirjastossa vanhoja sanomalehtiä ja keskustelee  sellaisten ihmisten kanssa, jotka tunsivat hänen vanhempansa. Hänelle kerrotaan kolme tarinaa elämää suuremmasta rakkaudesta. Yksi niistä on hänen vanhempiensa tarina. 

Salaisuuksien kaupunki alkaa hitaahkosti, mutta kiinnostukseni kyllä heräsi, kun Carson alkoi etsiä vastauksia isoäitinsä arvoitukselliseen vaikenemiseen. Samalla hän joutuu pohtimaan, palaako kuukauden loman jälkeen työpaikkaansa New Yorkiin nyt, kun hän ei tarvitse enää työtä palkan takia. Hän tuntee myös merkillisesti kuuluvansa Turner Junctioniin. Eikä hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos tuleville sukupolville kerrottaisiin tarinaa hänestä ja eräästä kauniista naisesta, joka tosin miettii, miten vastata kylän pankinjohtajan kosintaan.

Pittmanin romaani on ihan sujuvaa ja viihdyttävää lukemista, kunhan päästään - tai siis Carson pääsee - Turner Junctioniin ja tutustutaan sen persoonallisiin ihmisiin, ja Carsonhan nyt on varsin sympaattinen ja hyväsydäminen tyyppi. Koko kirjan alkupuolen kirjailija viittaa olemassa olevaan sukusalaisuuteen niin useasti, että se alkaa kyllästyttää; olisin mieluusti itse oivaltanut, että nyt Carson ei tiedä kaikkea ja ihmettelee, mitä isoäiti ei ole hänelle kertonut.  

Siitä huolimatta aivan kelpo kirja, jonka rakenne hyödyntää kursiiivilla kirjoitettuja ja kaikkien kyläläisten tuntemia rakkaustarinoita, kyläläisten muistoja ja paikkakunnan historiaa asemakylänä. Turner Junction oli kasvanut Keisariradan, erään yksittäisen, nyt jo lakkautetun, rautatien ja sen yhden aseman ympärille, joten tuolla asemalla, radalla ja junilla on kirjassa iso rooli. Yritin etsiä netistä ja löysinkin tietoa Turner Junction -nimisestä rautatiepaikkakunnasta, joka on niin ikään perustettu 1800-luvulla, mutta se sijaitsee Länsi-Chicagossa eikä New Yorkin osavaltiossa. 

         Joseph Pittman: Salaisuuksien kaupunki, 376 s.
         Kustantaja: WSOY 2004
         Alkuperäinen: Legend's end, 2004; suom. Irmeli Ruuska

KIRJAN sain luettavakseni Bookcrossingin kautta.

Helmet-haaste: 41. Kirjassa matkustetaan junalla.

John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 11)

John Galsworthyn pienoisromaani Omenapuu on kaunis ja herkkä kuvaus ensirakkaudesta. Sen kertoo keski-ikäinen mies, Ashurst, joka saapuu vaimonsa kanssa viettämään hopeahääpäivää. He tulevat paikkaan, jossa mies kohtasi nuoruudenrakkautensa ensi kertaa, ja muistot nousevat elävinä hänen mieleensä. Silloinkin, 26 vuotta sitten, oli kevät ja omenapuut kukassa.

Ashurst oli juuri valmistunut yliopistosta ja patikoi opiskelutoverinsa kanssa nummilla. Hän loukkasi jalkansa ja joutui jäämään yhteen lähistön maataloon parantumaan. Talon emännän sukulaistyttö palveli nuoria herroja. Hän oli nuori ja kaunis, ja Ashurst lumoutui hänestä. Tyttö vastasi nuoren miehen tunteisiin.

John Galsworthy kuvaa tunteitten herkkyyttä ja ryöppyä hienoin luontokuvin. Kevät puhkeaa kukkaan ja tarjoaa vahvoja aistielämyksiä. Se on sopiva tausta nuorelle rakkaudelle.

"Keväällä ei ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa, valoisassa, uupumattomassa etsinnässään."

Ashurst halusi ottaa tytön mukaansa Lontooseen ja sitä varten hän lähti Torquayhin pankkiin nostamaan rahaa ja ostamaan maalaistytölle jotain kaupunkiin sopivaa päällepantavaa. Torquayssa hän kohtasi vanhan ystävän Phil Hallidayn ja hänen kolme sisartaan. Heistä yksi oli sievä nuori neito, toiset kaksi lapsia vielä. Hallidayn sisarusten kanssa aika kului rattoisasti, ja Ashurst keksi syitä lykätä paluutaan maalaiskylään noutamaan rakastettuaan.

Kun paluu viivästyi, Ashurstilla oli aikaa miettiä tunnettaan, sen syvyyttä ja puhtautta. Hallidayt ovat hänen omaa yhteiskuntaluokkaansa, heidän kanssaan hän voi keskustella runoudesta ja nauttia musiikista ja seurapeleistä. Mitä olisi tuoda kaupunkiin lukutaidoton ja oppimaton maalaistyttö?

Omenapuuta on sanottu yhdeksi maailman kauneimmista rakkausromaaneista. Sen kirjoittaja, englantilainen John Galsworthy (1867-1933) sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1933. Omenapuu on ensimmäinen teos, jonka olen häneltä lukenut. Lukemani laitos on suomennettu jo 1920-luvulla, ja se näkyy joissain vanhentuneissa sanoissa ja sanonnoissa. Toisaalta vanhahtava ja runollinen kieli sopii hyvin romaanin luonteeseen ja ajankuvaan.

        John Galsworthy: Omenapuu, 112 s
        Kustantaja: WSOY 1982 (11. painos: 1. p. 1926)
        Alkuperäinen: The Apple Tree, 1916
        Suomennos: V. A. Koskenniemi, Vieno Koskenniemi
        Kansi: Marjatta Vihma

KIRJA on omasta hyllystä, napattu kirjaston vaihtohyllystä.

HELMET-haaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä.

Osallistun kirjalla Klassikko-haasteeseen 11, jota tällä kertaa emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi. Haaste päättyi jo eilen, tuttuun tapaan 31.7., mutta koska elämä on, oma kirjoitukseni tulee blogiin päivän myöhässä. Haasteen koonti löytyy täältä.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Edellisestä Tove Janssonin Muumi-kirjasta on jo aikaa. Nyt lukuun tuli Muumipappa ja meri, ja jälleen äänikirjana, vaikka Muumipapan urotyöt kuunneltuani tuumin, että seuraavan Muumi-kirjan luen taas ihan painettuna kirjana. Ja täytyy todeta, että olisi se varmaan nytkin ollut antoisampaa. Tove Jansson kuvaa luontoa ja sen yksityiskohtia niin herkullisesti, että sen sävyt tulevat parhaiten esiin ihan paperilta nautiskellen ja makustelemaan pysähdellen. Toisella kertaa sitten. Jos haluaa uppoutua juoneen ja seikkailuihin, siihen Ahti Jokisen tulkitsema äänikirjaversiokin tarjoaa kyllä mainion ja eläytyvän mahdollisuuden.

Muumipappa on tylsistynyt ja apea. Kaikilla muilla perheen jäsenillä on puuhansa ja toimensa, mutta hän kokee itsensä vallan tarpeettomaksi. Siihen vaivaan löytyy oiva lääke, kun Muumipappa päättää viedä perheensä pienelle majakkasaarelle ja ryhtyä päälliköksi ja sankariksi. Elämä saarella ei kuitenkaan ole niin hohdokasta, kuin se vaikutti Muumipapan kuvitelmissa. Hän ei osaa sytyttää majakkaan valoa eikä tehdä monia muitakaan saaren vaatimia töitä, mutta onneksi mukana on tasainen, taitava ja viisas Muumimamma. Saarella riittää tutkittavaa, eikä niistä vähäisin ole se, miksi majakanvartija sammutti majakkansa jä häipyi pois.

"Mitä jos saari irtoaisi pohjastaan ja äkkiä, jonakin aamuna se liplattelisikin kotilaiturin lähettyvillä. Tai mitä jos se ajelehtisi kauemmas ja purjehtisi vuosikausia, kunnes luiskahtaisi maailman laidan yli kuin kahvikuppi liukkaalta tarjottimelta..." 

"Ja saari tuli yhä levottomammaksi. Puut kuiskailivat ja hytisivät, variksenvarpujen yli kävi pitkiä väristyksiä kuin meren laineita. Rantakaura rapisi ja painautui litteäksi, se yritti riuhtaista juurensa irti päästäkseen pakoon." 

Muumipappa ja meri -kirjassa minua ihastuttaa kovasti Tove Janssonin tapa tehdä meri- ja saaristoluonto eläväksi, jopa inhimilliseksi, kuten sadun maailmassa kuuluukin. Meri ei ole minulle kovinkaan tuttu elementti, mutta Tove Janssonin seurassa siihen on helppo rakastua. Meri ja saari ovat kauniita ja niissä on paljon tutkittavaa, mutta myrskyn puhjetessa leikki on kaukana. Tosin rajuilma voi olla hyödyllinenkin.

Kuten aina, tämäkin Muumi-kirja on täynnä seikkailua ja jännittäviä käänteitä. Samalla se tarjoaa tarkkoja huomioita elämästä ja perheenjäsenten keskinäisistä suhteista, merestä ja saaresta sekä omien pelkojen voittamisesta. Tarkasti sanoitetut ajatushelmet ovat aikuisellekin riemastuttavaa ja oivalluttavaa lukemista.

Ensimmäisen muumikirjan, Muumit ja suuri tuhotulva, julkaisemisesta on tänä vuonna kulunut 75 vuotta. Moomin Charcters ja John Nurmisen säätiö ovat yhteistyössä rakentaneet tämän vuoden kestävän #MEIDÄNMERI-kampanjan, jonka nettisivun kautta voi halutessaan osallistua Itämeren puhdistamiseen ja suojelemiseen.

Aikaisemmin lukemani Muumi-kirjat (ruotsinkielisten kirjojen julkaisujärjestyksessä): Muumit ja suuri tuhotulva (1945/1991), Muumipapan urotyöt (1950/1963), Taikatalvi (1967/1968).

      Tove Jansson: Muumipappa ja meri. Äänikirja.

      Kustantaja: WSOY 2011. (Suomenkielinen painettu kirja 1965.)

      Alkuperäinen: Pappan och havet, 1965. Suom. Laila Järvinen

      Lukija: Ahti Jokinen, 5 t 46 min.
      Kansi: Tove Jansson.

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelussa.

Osallistun kirjalla - myöhästyneesti - Kian Luetaanko vielä tämä? -blogin Muumi-kirjojen lukuhaasteeseen, jossa suojellaan Itämerta lukemalla. Haasteen kooste on täällä.

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja, 25. Kirjassa ollaan saarella, sekä 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja, sillä se on Tarja Halosen ja Pertti Arajärven yhteinen kirjasuositus.

Kesän 2020 Kirjoja ulapalta -haaste Nannan kirjakimarassa.

Minna Canth: Anna Liisa

Kannen kuva: Helene Schjerfbeck: Tyttö veräjällä I.

Voi kai jo pitää perinteenä, että Minna Canthin päivän tienoilla luen päivänsankarin teoksen. Tänä vuonna sellaiseksi valikoituu Anna Liisa, jonka nappasin kirjaston hyllyltä, kun hamstrasin varmuusvarastoa tulevien viikkojen kotoiluun. Näin siitä huolimatta, että olen melkoisen ennakkoluuloinen Anna Liisan suhteen. Ennakkoluulojeni syy ei ole Canthissa eikä käsityksissäni Anna Liisan sisällöstä - kirjaa en ole aikaisemmin lukenut - vaan siinä, että se on näytelmä ja suhtaudun epäröivästi näytelmien lukemiseen ja vielä epäröivämmin niistä postaamiseen. Sillä enhän minä tiedä, miten näytelmistä pitäisi kirjoittaa! 

Mutta päätän uskaltaa heittää ennakkoluuloni syrjään ja lukea näytelmän. Hyvä on, että uskallan, sillä Anna Liisa osoittautuukin varsin helpoksi taltutettavaksi noviisille. Varsinaisia näytelmäohjeistuksia on vähän, ja dialogi vie kiinnostavasti juonta eteenpäin, rakentaa draamaa ja tarjoaa käänteitä. Näytelmän juoni taitaa olla monille tuttu, mutta keille ei ole, varoitan tässä, että jatkossa seuraa JUONIPALJASTUKSIA.

Näytelmän alussa maatalon tyttö Anna Liisa keskustelee sulhasensa Johanneksen kanssa, ja he sekä Anna Liisan vanhemmat sopivat, että tulevana sunnuntaina vietetään kuuliaisia ja heti kolmen kuulutuskerran jälkeen häitä. Sitten morsian muuttaisi Johanneksen taloon emännäksi. Kun näistä puhellaan, pirttiin astuu Mikko, Anna Liisan kotitalon entinen renki, joka häipyi paikkakunnalta neljä vuotta aikaisemmin. Nyt hän rehvastelee tukkitöissä ansaitsemillaan rahoilla ja vaatii Anna Liisaa vaimokseen.

Mikon ollessa talon renkinä hän ja Anna Liisa tulivat hyvin läheisiksi, ja kun tyttö huomasi siitä olleen seurauksia, Mikko katosi ja jätti nuoren, vasta viiisitoistavuotiaan Anna Liisan vastaamaan kaikesta. Epätoivoinen tyttö sai lapsen metsässä ilman, että kukaan muu kuin Mikon äiti tiesi siitä, ja nuori äiti, vasta lapsi itsekin, päätyi lapsenmurhaan. Nyt Mikko kiristää Anna Liisaa kanssaan naimisiin tai muuten hän uhkaa paljastaa kaikille, mitä neljä vuotta aiemmin tapahtui. Anna Liisa ei voi suostua Mikolle, sillä hän rakastaa Johannesta, ja hän saa rohkeuden tunnustaa tekonsa kaikille ja kantaa sitten sen seuraukset. 

Minna Canth esittää Anna Liisan mielestäni liiankin hyveellisenä ja ihanteellisena roolihahmona, ja sellaisena myös vanhemmat ja sulhanen häntä alussa pitävät, mutta se on ehkä välttämätöntä, jotta sitä taustaa vastaan näkyisi selvemmin Mikon kataluus. Minna Canth katsoo yhteiskunnan epäkohtia naisen silmin: aviottoman lapsen synnyttävä tyttö saa kantaa yksin häpeän, ja mies pääsee kuin koira veräjästä. Näytelmässä se tapahtuu vielä kahdesti. Toisaalta renki-Mikko ei varmaan olisi koskaan saanut Anna Liisan isältä lupaa viedä tytärtä vihille, siitä pitivät yhteiskuntaluokkien raja-aidat huolen, mutta nyt Mikon vaurastuttua siihen ei ole enää samaa estettä. Aikuiseksi kasvaneen Anna Liisan eettisyys ja oikeudentunto kuitenkin nousea esteeksi Mikon aikomuksille. Anna Liisa nousee näytelmän rohkeaksi sankariksi, joka uskaltaa toimia, kuten hänestä on oikein, vaikka joutuukin sen takia luopumaan kaikesta.

Anna Liisa on traaginen ja surullinen tarina, mutta erittäin kiinnostavaksi ja omaa aikaansa peilaavaksi kirjoitettu. Kyllä Minna Canth osaa! Jokaisen hänen teoksensa äärellä olen ihmetellyt, miten luettavaa hänen tekstinsä vieläkin on, vaikka aika on toinen. Canth kirjoitti Anna Liisan vuonna 1895 ja se esitettiin ensimmäisen kerran näyttämöllä samana vuonna eli 125 vuotta sitten.

Aikaisemmin luetut novellit/pienoisromaanit: Köyhää kansaa (1886), Kauppa-Lopo (1889), Agnes (1892 ja selkomukautus 2019).

           Minna Canth: Anna Liisa, 117 s.
           Kustantaja: WSOY 1998 (4. painos, 1. p. 1895)

Osallistun kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.
#minullaoncanthia

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 1. Kirja on vanhempi kuin sinä, 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti (sillä näytelmä), ja 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.
Shakespearen sisarukset -lukuhaaste, jossa luetaan näytelmiä.

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista (Klassikkohaaste 10)

Eeva Joenpelto on jäänyt minulle tuntemattomaksi kirjailijaksi huolimatta hänen mittavasta tuotannostaan ja lukuisista tunnustuksista ja palkinnoista. Aion tänä vuonna paikata tätä aukkoa lukemisissani, ja aloitin jo Helena Ruuskan kirjoittamalla elämäkerralla Elämän kirjailija Eeva Joenpelto. Kymmenenteen klassikkohaasteeseen olen nyt lukenut Lohja-sarjan aloitusosan Vetää kaikista ovista. 

Eeva Joenpellon Lohja-sarja alkaa keväästä 1919 ja sijoittuu länsiuusimaalaiseen Lohjan kylään, jossa toivutaan kapinasta. Kirjan keskeisinä henkilöinä on kauppias Hännisen perhe, itse kauppias Oskari Hänninen ja hänen frouvansa Salme sekä heidän kaksi tytärtään. Inkeri on kaksikymmentäviisivuotias ja työssä apteekissa apulaisena, Anja käy lukiota ja pääsee ylioppilaaksi toukokuussa. Oskari Hänniselle on hyvin tärkeää, että kylän isoiset noteeraavat hänet ja pitävät vertaisenaan, mutta hän on muuttanut Savosta liki kolmekymmentä vuotta sitten eikä häntä vieläkään pidetä paikkakuntalaisena, vaikka hän miten tekisi itseään tykö. 

Salmen paras ystävä on hänen serkkunsa, punikin leski Tilta, jonka mies kuoli punavankina leirillä ja jonka poika Vieno pääsee sieltä pois romaanin alussa. Hänninen hankkii pitkin hampain ja salaa hänelle työpaikan turvesuolta, jossa Anja käy häntä katsomassa ja viemässä ruokaa ja vaatteita. Nuori mies kiehtoo tyttöä, olkoonkin hänen pikkuserkkunsa, mutta suoreissuista ja nuorten tapailuista tulee loppu, kun asia kantautuu Hännisen korviin. Suojeluskunnassa toimiva kauppias ei salli vaimonsa tai tyttärensä pitävän yhteyttä punaisiin, edes sukulaisiinsa. Sitä paitsi Anja on kihloissa Julinin pojan kanssa, ja Julinin kanssa Hänninen toivoo tulevansa liikekumppaniksi.

Salmen ja Oskarin avioliitto on kauan sitten väljähtänyt. Oskari ei puhu vaimolleen mitään tekemisistään tai suunnitelmistaan, mutta odottaa kotona kyllä palvelua sillä hetkellä, kun kaupalta tulee. Hän komentelee, moittii ja antaa ymmärtää, miten tyhmä ja arvoton Salme on. Salme palvelee häntä kaikin tavoin ja uskoo olevansa niin mitätön, ettei häntä voi edes aviomies arvostaa. Asiat muuttuvat, kun Salmen korviin kantautuu Oskarin tekoset. Vaimo joutuu koville ja menee itseensä. Hän on vahvempi kuin aviomies on luullut, nousee aallonpohjasta naisena, jolla on oma tahto ja joka ei suostu olemaan enää miehensä kynnysmattona.

Inkeri haluaa mennä naimisiin Mattinsa kanssa, mutta isä-Hänninenpä ei päästä, kun vävyehdokas on vain kauppamatkustaja. Kunnes kiertelevä kauppamies tekee hyviä kauppoja ja vaurastuu. Raha saa Hännisen näkemään Matti Reiman uudessa valossa. Anja taas on kihloissa isälle kovin mieluisen Lauri Julinin kanssa, suojeluskuntalaisen ja ison talon perijän, mutta sisimmässään Anja ei ole varma, haluaako naimisiin Laurin kanssa. 

Tilta on helpottunut, että Vieno on taas hänen luonaan kotona ja kuntoutuu hiljalleen leirin koetuksista. Erityistä kiukkua Tiltassa kuitenkin herättää se, että Vieno on poliittisesti jättänyt aatteen ja pettänyt isänsäkin käymällä työväenyhdistyksessä ja liittymällä sosiaalidemokraatteihin. Tiltan mielestä pitäisi valmistella uutta vallankumousta.

Tällaisista alkuasetelmista Eeva Joenpelto alkaa romaaninsa Vetää kaikista ovista. Tapahtumia seurataan kolmen vuoden ajan vuorotellen eri henkilöiden näkökulmasta. Monenlaista ehtii tapahtua, vietetään häitä ja hautajaisia, taustalla on lamavuodet ja pulaa kaikesta, Lohja kasvaa ja sinne tarvitaan työväkeä maaseudulta. Työväentalolla kokoonnutaan jälleen, ja poliisi vartioi, ettei ulkopuoliset tule häiritsemään iltamia. Suomi on kahtia jakautunut, mutta rauha pyrtään säilyttämään. Kapina ja sen seuraukset ovat vielä tuoreessa muistissa. Tapahtuminen ei ole tärkeintä kirjassa, vaan vahva henkilökuvaus sekä ihmisten ja heidän välistensä suhteiden kehittyminen. Joenpelto kuvaa Suomen sisällissodan jälkeistä historiaa erityisesti naisten näkökulmasta. Ajankohta on minusta mielenkiintoinen, Joenpelto on luonut tarkkaa ajankuvaa ja lähelle päästäviä henkilöhahmoja. Monet henkilöistä käyttävät länsiuusimaalaista murretta puheessaan.

Vasta lukemani Eeva Joenpellon elämäkerta valottaa sitä vastaanottoa, jonka Vetää kaikista ovista ilmestyttyään sai. Joenpeltoa verrataan Väinö Linnaan, niin vasemmisto- kuin oikeistolehdet kirjoittavat kiittäviä arvosteluja, ja romaani on syksyn 1974 kirjallinen tapaus. Teos myy valtavia määriä ja siitä otetaan yhä uusia painoksia.

            Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista, 418 s.
            Kustantaja: WSOY 1997 (10. painos; ensipainos 1974)
            
KIRJA on omasta hyllystä, kirjaston poistomyynnistä ostettu.
Helmet-haasteessa kirja käy esimerkiksi kohtiin 12. Kirjasta on tehty näytelmä, 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa, 41. Kirjassa laitetaan ruokaa ja leivotaan. 
Joka päivä on naistenpäivä -haaste.

Osallistun romaanilla 10. Klassikkohaasteeseen, jota vetää Taikakirjaimet-blogi. Täällä on koonti kaikista osallistuvista blogeista ja luetuista klassikkoteoksista. Klassikkohaaste 11 järjestetään taas puolen vuoden kuluttua, sitä luotsaa Kirjan jos toisenkin -blogi.

Aikaisempiin Klassikkohaasteisiin olen lukenut seuraavat kirjat:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar

Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto

Olen ajatellut tänä vuonna viimein tutustua Eeva Joenpellon tuotantoon, se on ollut mielessä jo jonkin aikaa. Hän on jäänyt kummallisen vieraaksi ja lukemattomaksi. Koulussa luimme aikoinaan Rallin, koiran ja tytön tarinan, joka on koiran elämän miittainen ja jonka aikana kuusivuotias tyttö kasvaa aikuiseksi. Ennen kirjailijan muita kirjoja tartun hänen elämäkertaansa Elämän kirjailija Eeva Joenpelto.

Helena Ruuska kirjoittaa teoksessa, että 70- ja 80-luvuilla kaikki, naiset ja miehet, lukivat Eeva Joenpeltoa. Kyllä en lukenut! Se ei ollut mitenkään Joenpellon syytä, siihen aikaan en vain lukenut kotimaista kirjallisuutta, siitä pitivät  opiskeluihin kuuluva englanninkielinen kaunokirjallisuus ja tenttikirjat huolen, ja myöhemmin elämä.

Eeva Joenpellon (1921-2004) elämäkerta on erittäin kiinnostavaa luettavaa, sillä kaikki on uutta tietoa minulle. Se ei tietenkään ole mikään ihme, sillä ennen kirjan aloittamista en tiennyt juuri mitään Eeva Joenpellosta. Koostankin tämän kirjoituksen niistä sattumanvaraisista poiminnoista, joiden kohdalla pysähdyn jotain hämmästelemään tai jotka kertovat jotain Joenpellosta kirjailijana.

Helena Ruuska aloittaa kirjoittamisen Eeva Joenpellon isän ja äidin suvuista, ja hyvä niin, sillä myöhemmin elämäkerturi osoittaa, että kummastakin löytyy sukulaisia, jotka ovat antaneet piirteitään tai vaiheitaan useammankin kirjan henkilöille. Oppikoulun  Joenpelto, sammattilaisen kauppiaan tytär, käy Lohjalla ja asuu kouluvuosinaan kortteerissa useassa lohjalaisperheessä, joiden tarinoita ja puheenpartta hän tarkasti kuuntelee. Ylioppilaaksi päästessään hänellä ei ole lainkaan ajatusta siitä, että hänestä tulisi kirjailija, mutta hän hakeutuu opiskelemaan lehtinaiseksi Yhteiskunnalliseen korkeakouluun Helsinkiin, kun ei muutakaan keksi. Siellä hän ei kuitenkaan viihdy, ja jo kevätlukukaudella hän jättää opinnot eikä jatka niitä myöhemminkään.

Eeva Joenpelto pääsee töihin Ajan suunta -lehteen, ja sen toimituksessa pistäytyy myös Jarl Hellemann, Helsingin Sanomien toimittaja, josta myöhemmin tulee Tammen kustannustoimittaja ja sittemmin toimitusjohtaja. Joenpelto ja Hellemann rakastuvat ja avioituvat. Rahasta on pulaa, ja nuoripari päättää ansaita lisätuloja kirjoittamalla kumpikin salanimellä kirjan. Se on haparoiva alku Eeva Joenpellon kirjailijan uralle.

Kustannustoimittaja-aviomiehellä on hyvä vainu merkittävien ulkomaisten kirjailiijoiden suhteen, monet heistä ovat tulevia Nobel-voittajia, ja Hellemann onnistuu saamaan heidän teoksiaan Tammen julkaistavaksi. Niin Eeva Joenpelto saa tuoreeltaan luettavaksi uusien eurooppalaisten ja amerikkalaisten prosaistien teoksia. Kirjojen lukemisesta tulee hänen korkeakoulunsa ja kirjottajakoulutuksensa. Parin ensimmäisen salanimillä kirjoitetun romaanin jälkeen hän alkaa julkaista tyttönimellään, vaikka on virallisesti Hellemann.

Helena Ruuska kuvaa seikkaperäisesti Eeva Joenpellon ja Jarl Hellemannin avioliiton vuodet ja raastavan eron. Kiinnostavampaa on kuitenkin lukea Joenpellon yhteistyöstä WSOY:n kustannustoimittajien ja muiden käsikirjoitusten lukijoiden kanssa. Joidenkin kanssa suorasukaisella ja räväkällä Eevalla välit menevät vuosiksi poikki, toisten kanssa hän käy pitkiä, joskus kiihkeitäkin keskusteluja kirjoistaan niiden muokkausvaiheissa. Erityisen antoisaa on Ruuskan analyysi kunkin romaanin taustatyöstä ja kirjoitusvaiheista sekä Joenpellon työskentelytavoista. Helppoa kirjoittaminen ei painosten kuningattarelle ole ja muuttuu vaikeammaksi kirja kirjalta. Myös oman tyylin löytäminen ja vakiintuminen ottaa aikansa. Joenpellon mukaan elämä on laveaa ja vaatii siksi, että siitä kirjoitetaan laveasti, pitkää proosaa. 70-luvulla julistetaan romaanin kuolemaa tarpeettomana.

Eeva Joenpelto paistattelee julkisuuden valokeilassa ja saa tunnustuksia ja palkintoja, ja hänen kirjansa saavat alun jälkeen ylistäviä arvosteluja. Menestys tuo paitsi ihailijoita, myös häirintää ja uhkauskirjeitä. Yksityiselämässä hänellä on paljon tragediaa, ja hän upottaa surunsa ja vihansa työntekoon, kirjoittamiseen. Aina elegantti ja huoliteltu, näyttävä nainen pelkää myöhempinä vuosinaan vanhenemista.

Helena Ruuska kirjoittaa kiinnostavasti ja innostavasti. Kirjailijan elämäkerran lisäksi hän antaa hyvän kuvan Suomen kirjamaailmasta 50-luvulta alkaen. Kun hän esittelee Eeva Joenpellon tuotantoa kirjojen syntyhistorioineen, jokaiseen teokseen tekisi mieli tarttua. En tiedä, onko kovin järkevää lukea elämäkerta ennen kirjailijan kirjoja, mutta nälkää se ainakin herättää. Ensimmäisenä aionkin pureutua Joenpellon päätyöksi sanotun Lohja-sarjan aloittavaan romaaniin Vetää kaikista ovista. Se sijoittuu vuoden 1918 sodan jälkeiseen aikaan ja sodan jättämään jakaantuneisuuteen, josta ei silloin aikanaan voitu puhua. 

            Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, 440 s. + liitteet 58 s.
            Kustantaja: WSOY 2015
            Kansi: Martti Ruokonen;  Kannen kuva: Pertti Nisonen

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos). MUUALLA se on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjavinkit, Kulttuuri kukoistaa, Mrs Karlsson lukee..., Tuijata

Helmet-haasteessa teos sopii ainakin kohtiin 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli, 18. Sinulle tuntematonta aihetta kästtelevä kirja (sillä tätä ennen en tiennyt mitään EJ:n elämästä ja miten hänestä tuli kirjailija), 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, 42. Kirjassa on isovanhempia.
Osallistun kirjalla myös 27.1. päättyvään Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen.

Akhilleus Tatios: Leukippe ja Kleitofon

Juuri kun eilen pääsin kirjoittamasta Jules Vernen kirjasta, että se on vauhdikas seikkailukirja, niin eikös tänään jatku sama meno. Vauhdikkaita käänteitä, uskomattomia yllätyksiä ja ihmeellisiä pelastumisia. Ja tämän pitäisi olla rakkausromaani!

Rakkausromaani Leukippe ja Kleitofon onkin, isolla R:llä. Sen on kirjoittanut Akhilleus Tatios jo toisella vuosisadalla jKr. ja se on tänä syksynä julkaistu suomeksi ensimmäistä kertaa. 

Romaanin nimihenkilöistä toinen, Kleitofon, on foinikialainen nuorukainen Tyroksesta. Isä aikoo naittaa hänet tytölle, jota hän ei halua vaimokseen. Ennen häitä kotitaloon tulee sotaa pakoon setäpuolen vaimo ja tytär Byzantionista, ja kun Kleitofon näkee serkkupuolensa Leukippen, hän rakastuu päätä pahkaa kauniiseen neitoon. 

Kleitofon käy valloittamaan sydämensä valittua, ja kokemattomana kyselee neuvoa orjaltaan ja serkultaan. Hän toimii saamiensa neuvojen mukaan, ja Leukippe alkaa lämmetä. Suhde etenee suuteloihin. Sitten isä alkaa valmistella häitä, joissa Kleitofon ja isän valitsema tyttö vihittäisiin. Nuorten rakastavaisten Kleitofonin ja Leukippen ei auta muu kuin karata yhdessä.

Pakomatkalla Egyptiin he joutuvat myrskyyn, ja heidän laivansa uppoaa. Kuin ihmeen kaupalla nuoret ja heidän seurassaan matkustavat pelastuvat haaksirikosta, mutta vain joutuakseen rosvojoukkion vangeiksi. Nämä haluavat uhrata neitsyen joukkojensa puhdistusuhrina, ja valitsevat Leukippen uhrikseen. Mitä tuskia Kleitofon käykään sielussaan, kun oli houkutellut viattoman Leukippen tälle pakomatkalle ja surman suuhun rosvojen käsissä.

Rakkaustarina ei ole vielä puolessakaan. Ihmepelastumisia, merirosvoja, vankityrmiä, orjaksi joutumisia, vietteleviä kilpakosijoita. Kaiken keskellä runsaasti viittauksia antiikin ajan kirjallisuuteen ja kreikkalaisiin mytologioihin ja historiakirjoihin, joita suomentaja Maarit Kaimio ansiokkaasti selittää johdannossa ja alaviitteissä. Ja joiden hän mainitsee paljastavan, että romaani oli kirjoitettu aikansa sivistyneistölle. Toki tarinan voi lukea ja ymmärtää ilman niitäkin, mutta itse en ainakaan malttanut.

Kreikan kielen ja kirjallisuuden professori emerita Maarit Kaimio on tehnyt kulttuuriteon kääntämällä kirjan nykyajan suomen kielelle. Minun on aina ollut vähän tuskaista lukea kokonaista kirjaa antiikin säemuotoista tekstiä yhteen menoon, mutta Kaimion suomea luin kuin romaania ikään, teksti on sujuvaa ja ilahduttavan miellyttävää lukea. Toki kirjoitusaika näkyy teoksessa, sen puheenparsissa, puhutteluissa, uskomuksissa ja ihmisten elämässä.

Seikkailujen lomassa kirjasta löytyy antiikin ajan filosofista pohdintaa rakkaudesta ja rakastuneista, jos kohta ihan käytännön neuvojakin annetaan rakkauden saloihin pääsemiseksi. Havaitsin myös useita kiinnostavia ilmaisuja äänen, kielen ja sanojen tärkeydestä. 

"...sillä suu on äänen lähde, ja ääni on sielun kuvajainen." 

"Kielen nuoliin, puheeseen, tepsii vain toisen kielen nuoli, se sammuttaa sydämen raivon ja häivyttää mielen murheen."

Johdannossa Maarit Kaimio kirjoittaa, että ajanlaskumme alussa kreikankielinen viihdekirjallisuus oli varsin suosittua. Niiden papyrukselle kirjoitettuja katkelmia on löytynyt paljon, mutta vain viiden romaanin käsikirjoitus on säilynyt kokonaisena. Hienoa, että jälleen yksi niistä on luettavissa nyt suomeksi.

         Akhilleus Tatios: Leukippe ja Kleitofon, 238 s.
         Kustantaja: WSOY 2019
         Alkuperäinen: τὰ κατὰ Λευκίππην καὶ Kλειτoφῶντα 100-200 jKr.
         Suomentaja: Maarit Kaimio
         Kansi: Martti Ruokonen. Kuva: Peter Paul Rubens: The Rape of Europa (1628)

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA Khelidon, Kirjavinkit, Mummo matkalla, jolle kaunis kiitos siitä, että löysin kirjan blogistaan.

HAASTEET: Joulukuussa Kuukauden kieli -haasteen kieli on kreikka, joten tällä teoksella päättelen haasteen. Koostetta on luvassa lähipäivinä. 

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Akseli Heikkilän esikoisromaani Veteen syntyneet on niin vahva, että se kietoo tunnelmaansa ja jää mietityttämään pitkäksi aikaa.

Tarina alkaa, kun Eeva saapuu veneellä kotikyläänsä, josta hän on lähtenyt "toisaalle" muutama vuosi aikaisemmin. Hän myöhästyy vähän, äiti on löydetty joesta hukkuneena vain muutama päivä aikaisemmin. Isäpuoli Eino suree ja tekee hautajaisvalmisteluja. Velipuoli Alarik on Eevan poissa ollessa kasvanut pikkupojasta pitkänhuiskeaksi laihaksi teini-ikäiseksi, aivan äidin näköiseksi, ja on nyt surun murtama ja kaipausta täynnä.

Kylän elämälle joki on aina ollut kaikki. Ennen miehet kalastivat ja naiset synnyttivät veneessä joen päällä. Sitten yhtäkkiä kalat olivat kadonneet. Kyläläiset olivat varmoja, että siihen oli syynä jokeen pudonneen pelastaminen. Kun poika oli pieni, hän putosi koskeen, ja kylässä uskottiin, että mikä koskeen joutuu, se koskeen kuuluu. Näinhän Eevan isäkin oli kuollut tytön ollessa vielä pieni. Kun eräs kylän miehistä kuitenkin sai pojan noukittua haavillaan ylös vedestä, koski kosti eikä joki antanut enää kalaa.

"Suru ei harhaile, vaan valitsee paikkansa tarkasti. Suru kämmenissä tekee kosketuksesta tunnottoman ja lopulta saa sormet puristumaan nyrkkiin. Suru jaloissa jumittaa paikalleen tai pakottaa pakenemaan jatkuvasti. Suru rinnoilla saa kavahtamaan kosketusta, tai vaatimaan läheisyyttä keneltä tahansa. Suru pysyy paikallaan niin kauan kuin se haluaa."

Veteen syntyneet -romaanin maisema on Lapista, leveän joen partaalta, jolla elämä on köyhää ja ränsistynyttä. Vanhat uskomukset ovat eläviä, kyläläisille Alarik on edelleen syypää kalojen katoamisen tuomaan surkeuteen. Joku koittaa lepytellä jokea tarjoamalla uhria Alarikin sijaan, mutta kalat pysyvät poissa. Kirjassa on sankkaa kuoleman surua, mutta Akseli Heikkilä tihentää juonta muuhun suuntaan vähittäisin vihjein. Mikä sai Eevan aikoinaan lähtemään kylästä? Elämää suuremmasta surusta nousee valtava viha, joka tihkuu kirjan sivuilta, mutta syytä en alussa tiedä. Viha vaatii koston. Kuin kylän läpi virtaava kalaton joki ja koski.

Heikkilä kirjoittaa kauniisti ja tuoreesti ja rakentaa vahvatunnelmaisen tarinan, joka houkuttelee realismin ja myyttien väliseen lappilaiseen maailmaan. Kirjailija on kotoisin Tornionjokilaaksosta, ja seudun murre kuuluu dialogeissa mukavasti, minulle etelässä syntyneellekin ymmärrettävänä.

Hieno esikoisteos. Suosittelen!

               Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet, 193 s
                 Kustantaja: WSOY 2019
                 Kansi: Jussi Karjalainen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA blogissa Eniten minua kiinnostaa tie, jossa lisää linkkejä, sekä Radio Nostalgian podcast, jossa Akseli Heikklää haastatellaan.