maanantai 16. marraskuuta 2020

Annica Wennström: Lapinkylä - Sukutarina


Lapinkylä on eteläsaamelainen sukutarina Pohjois-Ruotsista. Se alkaa tältä vuosisadalta, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja alkaa etsiä omaa paikkaansa, jossa tuntisi olevansa kotonaan tässä elämässä. Hän ei tiedä, kuka hän on ja mihin hän kuuluu. Löydettyään vanhan lipaston laatikosta tuohirasian ja sen sisältä kahdet pirtanauhat, hän alkaa etsiä tarinaa ja ihmisiä niiden takaa, oman sukunsa historiaa, josta häntä edeltävät sukupolvet ovat vaienneet.

Kesällä 1861 Njenna on nuori saamelaistyttö, joka on rakastunut komeaan ja mahtavaan mieheen, jolla uskotaan olevan erityisiä taikavoimia. Njennan perhe asuu Ruotsin Etelä-Lapissa lähellä metsiä ja muuttaa poropaimentolaisina kesiksi tunturiin. Kristinusko tekee tuloaan Saamenmaahan. Njenna on tottunut liikkumaan vapaasti metsissä ja soilla, kunnes eräs ruotsalaisista uudisasukkaista raiskaa hänet. Njenna tulee raskaaksi eikä kestä perheelleen aiheuttamaa vaivaa ja häpeää. Hän tuntee syyllisyyttä ja pakenee yksin tunturiin, kuolee suvustaan ja sen historiasta, vaikka selviääkin elossa ja synnyttää alkuvuodesta 1862 tyttären, Ristinin. 

Njenna hakeutuu seudulle, jossa asuu lappalaisia ja ruotsalaisia lähekkäin. Hän on kuollut, ilman menneisyyttä, eikä hän kerro kellekään, kuka hän on ja mistä hän on tullut. Hän kaipaa vanhempiaan ja veljeään, perheen iltanuotion ja kodan yhteisöllisyyttä. Hän ei voi unohtaa rakastamaansa miestäkään, vaikka tämä on kääntänyt hänelle selkänsä. Silti Njenna on mielessään selkeästi saamelainen, toisin kuin hänen tyttärensä, jolle on tärkeää kuulua valtaväestöön. Hän oppii häpeämään omaa syntyperäänsä.

"Njenna kuvitteli, ettei Ristin kuullut mitä ihmiset puhuivat lappalaisista heidän selkänsä takana. Mutta eivät muiden puheet Ristiniä häirinneet. Häntä häiritsi se, ettei hän kuulunut mihinkään. Hän oli vaihdokas. Taiottu. Ikuinen väliinputoaja."

Ristinin lisäksi hänen pojantyttärensä Karin ja Karinin tytär, minäkertoja, nousevat näkökulmahenkilöiksi saamelaistaustaisen kirjailijan Annica Wennströmin romaanissa. Jokainen heistä kamppailee omalla tavallaan historiattomuuden ja kuulumattomuuden kanssa. Oman identiteetin löytyminen valtakulttuurin keskellä on hankalaa, kun oma tausta on vaiettu hiljaiseksi sukupolvien ajan ja tuottaa jatkuvaa, selittämätöntä häpeää.

Vuonna 2002 kertoja alkaa selvittää tuohilippaan, pirtanauhojen ja parin löytyneen vanhan valokuvan avulla sukunsa tarinaa ja omaa historiaansa. Wennström on kertonut hienon ja koskettavan tarinan muistojen ja yhteisen, kerrotun menneisyyden merkityksestä omanarvontunnon ja identiteetin kehittymisessä. 

"Minun oli vaikea kuvitella yhtäkään perhettä koko maailmassa, jota ei sitoisi yhteen joko yhteinen historia tai, kuten minun tapauksessani, historian kieltäminen.

Olipa kyse kummasta hyvänsä, me synnymme sen kautta, mitä kerromme toisillemme. Yhteinen muisti sitoo meitä toisiimme, sanat muuttavat meidät lihaksi."

Kirjassa on yllättävän ajankohtainen yhteiskunnallinen ulottuvuus. 1800-luvulla saamelaisilta riistettiin heidän ikiaikaiset oikeutensa omiin maihin. Lapinkylä julkaistiin Ruotsissa ensimmäisen kerran vuonna 2006. Tänä vuonna tammikuussa Ruotsin korkein oikeus teki historiallisen päätöksen ja myönsi yhdelle paliskunnalle oikeudet maihinsa. (Yle) Romaani onkin kiinnostava ja koskettava kaunokirjallinen valaisu eteläsaamelaisten historiaan, kulttuuriin ja yksittäisten ihmisten kokemuksiin ja tunteisiin.

Suosittelen!

            Annica Wennström: Lapinkylä : Sukutarina, 335 s.
            Kustantaja:  Bazar 2015 (pokkari, 1. painos 2012)
            Alkuteos: Lappskatteland : En familjesaga, 2006
            Suomentaja: Outi Menna
            Kansi: Lene Stangebye Geving / Susanna Appel

KIRJA tuli luettavakseni Bookcrossingin kautta jo keväällä.
MUUALLA: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena
Helmet-haaste: 5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

4 kommenttia:

  1. Tämä on varmasti mielenkiintoinen kirja. Saamelaisuus, kielet ja kulttuuri ovat olleet uhanalaisia jo pitkään. Hyvä, että kieliä elvytetään, mutta puhujia on enää vähän. Pohjoismaat ja Venäjä ovat osaltaan yrittäneet pakottaa puhumaan vain maiden pääkieltä. Saamen puhuminen on ollut kiellettyä esim. kouluissa. Nyt on toisin. Alkuperäiskansat nähdään rikkautena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapinkylä oli yllättävänkin kiinnostava, sillä se sisälsi paitsi saamelaisten kokemia vaiheita (yhden suvun kautta) myös paljon heidän tapakulttuuriaan ja uskomuksiaan.

      On todella surullista, miten Suomi ja muut maat ovat kohdelleet etnisiä vähemmistöjään ja monin paikoin yhä kohtelevat. Kun kansalta, sen lapsilta, viedään äidinkieli, jonka se on kotona ensimmäiseksi oppinut, siltä viedään tunteitten ja syvemmän ajattelun kieli.

      Poista
  2. Tämä kirja vaikuttaa minustakin todella kiinnostavalta. Pitääpä muistaa etsiä tämä joskus kirjastosta. Kiitos hyvästä esittelystä ja lukuvinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä vain! Lämmin suositus kirjalle, se herätti paljon ajatuksia teemoillaan. Ei ehkä ollut kaikkein kevyintä luettavaa, mutta piti kyllä mielenkiintoni vireillä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!