Blogger Recognition Award

Sain Blogger Recognition Award -palkinnon - kiitos paljon Kaisa Reetta! Palkinnon saajat haastetaan kertomaan bloginsa alkuvaiheista ja antamaan puolestaan ohjeita aloitteleville bloggaajille.

Oman kirjablogin aloitin hieman yli kolme vuotta sitten. Kuten ihan ensimmäisessä kirjoituksessani kerroin, tieni blogimaailmaan alkoi sukututkimusharrastuksesta. Ryhdyin seuraamaan muutamaa sukututkimusblogia ja innostuin perustamaan oman harrastusblogin Oton ja Iidan sukua. Sitä kautta jotenkin löysin kirjablogien pariin ja aloin lueskella niitä. Siinä vaiheessa bloggaaminen oli jo saanut vahvan otteen ei vain pikkusormesta, vaan koko kädestä. Tarvittiin enää Facebookissa pyörinyt haaste, jossa luettiin Suomen maakuntiin liittyviä kirjoja ja jossa päivitin lukemaani fb-päivityksinä, ja olin valmis aloittamaan ikioman kirjablogin, koska huomasin itse asiassa haluavani kirjoittaa hieman pidempiä päivityksiä lukemistani kirjoista.

Kirjabloggaamisesta on tullut tärkeä ja rakas harrastus, jossa saan nauttia sekä lukemisesta että kirjoittamisesta. Se vie sen verran aikaa, että harmittelen vain sitä, ettei aika millään riitä kummankin blogin säännölliseen päivittämiseen.

Ohjeita aloitteleville bloggaajille ei ole kovin helppo antaa, sillä vaikka tällä blogilla on ikää jo reilut kolme vuotta, en tunne itseäni millään muotoa konkariksi. Mutta tässä jotain teille, jotka vielä mietitte aloittamista. Lisää mainioita neuvoja löytyy muilta bloggareilta kirjoituksista, joissa on otsikko Blogger Recognition Award.

1. Jos mieli polttelee kirjoittamaan kirjoista tai jostain muusta aihepiiristä, joka on sinulle rakas ja läheinen, rohkaisen sinua: siitä vaan. Blogin ei tarvitse olla valmis aloitushetkellä. Julkaisemisen jälkeen ulkoasua voi kokeilla ja helposti muuttaa, kun tunnustelet ja katsot ruudulta, miten luomasi versiot miellyttävät sinua itseäsi. Samoin omaa kirjoitus- ja mahdollista kuvitustyyliä voi kokeilla ja muuttaa.
2. Blogeja on erilaisia, joten sinunkin oma blogisi saa olla ihan omanlaisensa. Jos kirjoitat monisanaisesti ja laveasti, niin voit tehdä blogissakin. Jos taas suosit napakkaa ja tiiivistä tekstiä, se voi näkyä blogissa. Blogi voi päivittyä usein tai harvoin, pääasia on, että tahti on sinulle itsellesi sopiva. Meitä blogien lukijoitakin on monenlaisia, joten kaikenlaiset blogit löytävät seuraajansa.
3. Blogisi tulee tunnetuksi ja saat seuraajia, kun itse seuraat toisten bloggareiden kirjoituksia ja liityt heidän lukijoikseen, kommentoit toisten kirjoituksia sekä osallistut haasteisiin ja tempauksiin.
4. Jos et harrasta valokuvien ottamista, kuvituskuvia blogiin voi löytää sivustoilta, joilla on tekijänoikeussuojasta vapaita kuvia. Yksi niistä on Wikimedia, mutta monia muitakin on. Tarkista aina, että kuvan ottaja on antanut kuvan vapaaseen käyttöön tai että vaihtoehtoisesti kuvan tekijänoikeus on vanhentunut, ennen kuin käytät sitä blogissasi. Ja muiden ottamat kuvat ansaitsevat kuvien lähteen näkyviin.

Ojennan Blogger Recognition Award -tunnuksen seuraaville blogeille:
     Reetalle les! lue! -blogissa
     Saralle P.S. Rakastan kirjoja -blogissa
     Maijalle Kirjojen keskellä -blogissa
   
Ja tässä vielä haasteen säännöt:

     1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.

     2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.

     3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.

     4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.

     5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.

Kuukauden Tiina - Tiinan ampiaiskesä

Tiina ja Juha heräävät Tiinan mummon sohvalla, jonne he ovat tuupertuneet myöhään edellisenä iltana. He olivat polkeneet sata kilometriä pyörillään päästäkseen maalle jatkamaan yhteistä lomaansa, joka oli keskeytynyt Juhan ulkomaan serkun saavuttua vierailulle. Näistä tapahtumista kertoo kaksi edellistä Tiina-kirjaa.

Anni Polvan kirjoittamaan 16. Tiina-kirjaan mahtuu monenlasta alkaen Mari-muorin äkäisestä pässistä, jonka sarvien tähtäimessä on Tiina-paran takamus. Siitä hyvästä elikko saa kuvansa kirjan kanteen! Tiina onnistuu sohaisemaan myös ampiaispesään, ja siitä kimmastuneet hyönteiset hyökkäävät pistimineen suoraan tytön päähän ja antavat nimen koko kirjalle: Tiinan ampiaiskesä. Ampiaisten kanssa ottelemisesta ei selvitäkään ilman, että Juha joutuu juoksemaan lääkärin paikalle. Kahdeksan päähän osuneen ampiaisenpiston kanssa ei ole leikkimistä.

Muuta eläinkuntaa kirjassa edustavat mummon Mirri ja Mansikki sekä kulkukauppiaan koira, joka joutuu koville Mirrin kynsissä. Yöllisen seikkailun tarjoaa koko yön kestävä ravunpyyntiretki.

Kirjassa on sarjan aikaisemmista osista tuttuja elementtejä:

Tiinan paras kaveri Juha ei voi olla lausumatta paria valittua sanaa siitä, mihin tytöistä on ja mihin heistä ei ole.

Kasvatuksellisia katkelmia taitaa löytyä kaikista tiinoista. Tässä osassa pohdiskellaan rehellisyyttä ja onko valehteleminen koskaan oikein, ajatellaan anteliaisuutta ja voiko omastaan antaa joskus liikaa sekä annetaan monta esimerkkiä toisten ihmisten auttamisesta. En tiedä, ovatko aistini herkistyneet, mutta olen huomaavinani enemmän kasvattavia pohdintoja näissä viime kirjoissa kuin sarjan alkupäässä.

1960-luvun (?) ajankuva näkyy. Pyörällä talosta taloon matkaava kulkukauppias tulee mummon mökkiin myymään alusvaatteita ja ompelutarvikkeita. Yhdessä kohtaa viitataan Kaarlo Kangasniemeen, joka voitti painonnostossa kultaa 1968 Meksikon olympialaisissa. Anni Polva on varmaan pitänyt häntä sen verran tunnettuna voimamiehenä, että tiinojen lukijakuntakin hänet tietäisi. 

Sarjan edellinen Tiina-kirja oli Tiinaa ei ymmärretä. 

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kaikkea kirjasta -blogissa Tiinan ampiaiskesä luettiin Anni Polvan 100-vuotispäiväksi. 

     Anni Polva: Tiinan ampiaiskesä, 153 s.
     Kustantaja: Karisto 1982, 7. painos (1. painos 1971)
     Kansikuva: Pauliina Vihinen

Juhannusta!

Joka heinässä suvi nyt soittaa

joka laine nyt leikkiä lyö,

säde kultainen kylmän jo voittaa

taas yhtä on päivä ja yö.

Suven hurmasta lintuset laulaa

joka oksalla sirkutus soi.

Ei yötä mi auringon hautaa

iltaruskos on aamunkoi.

(Antero Latva, alku runosta "Näe, ihminen kesä!"

kirjassa Auttoisten tarinat)

Oikein ihanaa juhannusta, keskikesän, yöttömän yön juhlaa!

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut

"Yksi vuoden kauneimmista kirjoista", hehkutti Le Parisien -lehti vuosi sitten, kun Marceline Loridan-Ivensin omaelämäkerta ilmestyi ja sai palkintoja kirjoittajansa kotimaassa Ranskassa: kirjallisuuslehti Lire valitsi sen parhaaksi elämäkerraksi, ja se sai Jean-Jacques Rousseau -palkinnon parhaasta omaelämäkerrasta. Suomalaisen käännöksen kansiteksteissä tämä kaikki on huomioitu, ja minä mietin, miten on mahdollista nähdä kauneutta keskitysleirimuistelmissa. Sillä Isä, et koskaan palannut -kirjan alaotsikkona on Minun keskitysleiritarinani.

Marceline Loridan-Ivens oli 15-vuotias ranskanjuutalainen tyttö, kun hänet haettiin isänsä kanssa kotoa, ja heidät kuljetettiin keskitysleireille, isä Auschwitziin ja tytär Birkenauhun. Muu perhe piiloutui, ja he säästyivät. Isä oli vakuuttunut siitä, ettei hän itse koskaan palaisi, mutta että Marceline nuorempana selviäisi vielä kotiin. Näin kävikin. Isän lausumat ennussanat kantoivat tytön läpi keskistysleirin koettelemuksien. Mieleeni nousee Herta Müllerin Hengityskeinu. Sen päähenkilö, romaniansaksalainen Leo, uskoi selvinneensä takaisin venäläisten työeiriltä, koska hänen isoäitinsä sanoi hänelle lähtöhetkellä tietävänsä, että hän palaisi.

Isä, et koskaan palannut on Marcelinen isälleen kirjoittama. Hän on kirjoittaessaan jo  86-vuotias, kirjoittaa yhdessä toimittaja Judith Perrignonin kanssa, ja keskustelee kirjan sivuilla isänsä kanssa, kertoo, millaista hänellä oli leireillä, millaista oli tulla takaisin kotiin Ranskaan, millaista hänen elämänsä on ollut. Yli 70 vuotta hän on kantanut muistoa siitä, miten kohtasi isänsä kahdesti, kun miesten leirin ja naisten leirin asukkaita kuljetettiin työkomennuksilleen. Hän muistaa myös kirjelapun, jonka isä onnistui hänelle toimittamaan leiriaikana.

Isä ei koskaan palannut leiriltä, hän katosi, eikä hänen kohtalostaan saatu koskaan varmuutta. Marceline palasi suoraan kotiinsa, mutta siellä häntä ei osattu ottaa vastaan, ja elämään kiinni pääseminen oli vaikeata.

Kauneinta kirjassa on Marcelinen luottamus isän rakkauteen, joka on kantanut häntä vuosikymmenten halki.

"Olen elänyt koska sinä halusit minun elävän. Mutta olen elänyt sillä tavalla jonka opin leireillä: päivä kerrallaan."

Koskettavinta kirjassa on se vieraus, jota Marceline koki leirin jälkeen perheessään ja ystäviensä joukossa, heidän, jotka eivät mitenkään pystyneet samaistumaan hänen kokemuksiinsa eivätkä ymmärtäneet, miten leiriaika oli muovannut häntä ihmisenä. 

"Miksi minun oli mahdotonta elää sitten kun pääsin takaisin ihmisten ilmoille? Tuntui kuin olisin joutunut sokaisevaan valoon kuukausien sysipimeyden jälkeen, se oli hyvin rajua, ihmiset olisivat halunneet että kaikki olisi ollut yhtä uutta alkua, minut haluttiin tempaista muistoistani, ..."

Marceline Loridan-Ivensin kirjan kauneus ei ole runollisessa kielessä, vaan pikemminkin muistoissa ja niihin liittyvissä tunteissa. Tämä ei ole kuvaus keskitysleirin kauhuista, vaikka niitäkään ei kokonaan sivuuteta, vaan elämään palanneen selviytymistarina leirin jälkeen. Kirjoittamisen sävy nousee kirjailijan ammatillisesta taustasta, hän on palkittu elokuvadokumentaristi, ja jotain makohtaisen odokumentoivaa tässä elämäkerrassakin on.

KIRJAN lainasin kirjaston uutuushyllyltä.

     Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut, 112 s.
     Kustantaja: Gummerus 2016
     Alkuperäinen: Et tu n'es pas revenu, 2015. Suomentaja: Marja Luoma

Eeva Joenpelto: Ralli

Ralli on mainio kirja. Se on yhden koiran elämän mittainen, ja sen elämän aikana ehtii Mirjakin varttua pikkutytöstä nuoreksi naiseksi.

"Koko koiran elinikä oli tarvittu, että pellonojasta onkivasta punatakkisesta tytöstä oli tullut täysikasvuinen neito."

Ralli on sekarotuinen koira, joka menettää emänsä ollessaan vain muutaman päivän ikäinen. Mirjan vanhemmat hoitavat sitä, kunnes se selviää. Mirja on silloin alle kouluikäinen, ja hän nukuttaa Rallia nukensägyssään. Vasta sitten Rallista oikeastaan tulee Mirjan koira, kun pimeää ja mörköä säikkyvä tyttö komennetaan takaisin sänkyynsä eikä tämä millään uskaltaisi. Tilanteen pelastaa Ralli, joka hyppää nukensängystä Mirjan viereen, ujuttautuu peiton alle ja painaa päänsä tyynylle. Sen jälkeen tyttö ei herää enää pelkoonsa.

Olen lukenut Eeva Joenpellon Rallin joskus kauan sitten, mutta en oikeastaan muistanut kirjan sisältöä. Nyt uusintaluvussa Rallin elämän loppuvaiheet koskettivat jotain kohtaa sisikunnassa, ja mieleen nousi se sama tunne, joka oli jättänyt jälkensä ensimmäiselläkin lukukerralla.

Eeva Joenpelto on jäänyt minulle melkoisen tuntemattomaksi kirjailijaksi, en ole lukenut häneltä muuta kuin tämän yhden kirjan, mutta  pidin kovasti Rallista tällä kerralla - varmaan edelliselläkin, en vain muista sitä. Parasta kirjassa ovat Joenpellon sujuva teksti ja romaanin henkilöt Ralli mukaan lukien, kirjailija kuvaa heidät vähäeleisesti, mutta psykologisen tarkasti, ja melkein yllättäen pysähdyin monta kertaa ihmettelemään: tuolta Mirjasta tai äidistä tai Rallista varmaan tuntui. Kai se on Joenpellon taituruutta vangita tunnetiloja ja ajatuksia vähin sanoin. 

Sama vähäeleisyys ja taituruus näkyi kirjan huumorissa. Perheessä ja erityisesti Mirjalle ja Rallille tapahtui kaikenmoista, ja jotkut perheenjäsenten väliset sananvaihdot naurattivat minua, vaikka olivat epäilemättä sanottu kaikella totisuudella. Kuten silloin kun Ralli istui kuorma-auton etupenkille isäntänsä viereen ajamaan linjaa kauppalaan: 

"-- Se pyrkii mukaan, katsokaas. 

Aiti hymyili happamesti. 

-- Kun isä sanoo katsokaas, niin se on mielissään. Että osaakin olla noin mielissään. Toinen ei kelpaa mihinkään. Kohta kai kanatkin tahtovat kauppalaan. Sinä päivänä tämä ihminen pakkaa tavaransa."

Kyllä heräsi kova kiinnostus lukea lisää Joenpeltoa.

KIRJA on omasta hyllystä.

Eeva Joenpelto syntyi 17.6.1921. Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi haastoi lukemaan jotain kirjailijalta ja postaamaan luetusta blogissa syntymäpäivänä. Tuijatan koosteesta löytyy linkkejä luettuihin Joenpellon kirjoihin. Reader, why didi I marry him? -blogissa luettin laillani Ralli.

Eeva Joenpelto: Ralli, 187 s. 
Kustantaja: WSOY 1965 (5. painos; 1. painos 1959)

Naisten aakkoset: E

Naisten aakkosissa on vuorossa E-kirjain, joka onkin paljon edeltäjäänsä helpompi. D:n kanssa oli täysi tekeminen, että löysin sillä alkavia suosikkien nimiä. Kysymyksessä on tietysti Tarukirjan haaste, jonka ohjeistus on selkeä: 

"Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme."

Eikä sitten muuta kuin etsimään E:llä alkavia naisten nimiä ja vastaamaan kysymyksiin.

   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Emily Brontën kirjoittama Humiseva harju teki minuun nuorena suuren vaikutuksen. Charlotte-sisaren Kotiopettajattaren romaani on lähempänä sydäntäni, mutta pidän myös Emilyn ainoaksi jääneestä romaanista paljon. 

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Laulaja Hanna Ekolaa kuuntelen mielelläni, mm. slaavilaiselta kuulostavaa Villihevosia hänen varhaisemmilta vuosiltaan tai koskettavaa laulua Erämaa. Ekolan ääni on persoonallinen. Hän on myös kirjailija, mutta minulle hän on ennen kaikkea laulaja.

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Eeva Joenpelto on kirjailija, jota en tunne oikein yhtään, mutta haluaisin kyllä tutustua. Kirjailijan syntymäpäivä on 17.6., hän syntyi vuonna 1921. Olen lukenut vain yhden kirjan häneltä, ja jossain vaiheessa haluan lukea hänen Lohja-sarjansa ja muitakin romaanejaan.

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie
        B  Bit It
        C  Cut It

        D  Dealt It

        E  Eat It