maanantai 27. tammikuuta 2014

Blogistanian Finlandian äänestys 2013




Blogistaniassa äänestetään tänään vuoden 2013 parhaista kirjoista. Osallistun vain yhdessä kategoriassa eli annan ääneni Blogistanian Finlandia -kilpailussa kotimaiselle kaunokirjallisuudelle. Kisaa emännöi Sallan lukupäiväkirjan Salla. Muut äänestykset käydään sarjoissa Blogistanian Globalia, Blogistanian Kuopus ja Blogistanian Tieto.

Vaikea on valita vain kolmea ja laittaa niitä vielä järjestykseen. Näillä kuitenkin mennään:

1. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu  3 p.
Koskettavan kaunis ja surullinen kirja, joka heijastaa lujaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Kieleltään valloittavan runollinen. Yhdistää erilaisia tekstejä hienoksi kokonaisuudeksi.

2. Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme  2 p.
Hieno ja yltäkylläinen kirja, jonka kieli on upeaa ja tarina pysähdyttävä. Pelo on osannut luoda uskottavan ajankuvan.

3. Kjell Westö: Kangastus 38  1 p.
Mukaansa tempaavasti kirjoitettu tarina, jossa on monta tasoa ja joka jää mieleen pitkäksi aikaa. 


PÄIVITYS: 
Blogistania Finlandian äänestystulokset Kirjavinkeissä
Blogistania Globalian äänestystulokset Kirjasfääri-blogissa
Blogistania Kuopuksen äänestystulokset Les! Lue! -blogissa
Blogistania Tiedon äänestystulokset Luetut, lukemattomat -blogissa

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme



Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on upea kirja monin tavoin ja ansainnut Finlandia-palkintonsa. Teoksesta jäi yltäkylläinen olo, ja luin sitä hitaasti ja sulatellen, koska se ei vain taipunut ahmittavaksi.

Jokapäiväinen elämämme on kirja äidistä ja tyttärestä ja heidän suhteestaan. Molemmat kirjoittavat. Äidin, venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan, kieli on runollisen kuvailevaa silloinkin, kun hän kertoo heidän arkisesta elämästään maanpaossa Tšekkoslovakiassa 1920-luvulla.
Nämä olivat lyhytvartiset klopot, hengästyneiden askelien loppuun kuluttamat. Nahka oli mustunut ja käpristynyt laineille, ja kengät näyttivät aroilta piiloon vetäytyneiltä eläimiltä, inhottavilta kuin vesipiisami tai jokin muu sadetta pakoileva otus. Hämähäkki kiinnitti toista jalkinetta verkoillaan seinään, ikään kuin ne pian hautautuisivat osaksi talon ruumista kuin jokin kasvain.
Teos on myös kirja kirjoittamisesta, siitä kun ajatukset pyrkivät kimpoamaan ihon alta sanoiksi. Tytär Alja, Ariadna Efron, on toimittaja.
Yritin kertoa äidille millaista juttua olin kirjoittamassa, kuinka vaikeaa oli muotoilla kysymyksiä tuntemattomille ihmisille, ehkä siinä oli samaa kuin romaanihenkilön luonnostelussa, hahmottelet jotakin, kokoat palasia, ja luulet että siitä on tulossa tietynlainen, kunnes ne yhtäkkiä yllättävät, niillä on oma tahto, oma maailmansa, sielu tulee aina lävitse, kynä ei pysy perässä.
Riikka Pelo on taiturimaisesti luonut kummallekin oman äänen, jotka vuorottelevat keskenään samalla, kun tarinan aikatasot lomittuvat. Oli erityisen mielenkiintoista lukea Luettua elämää -blogin Elinan kuvausta kirjailijan vierailusta kirjastoon, jolloin tämä oli kertonut, että häneltä vei vuoden etsiä sopivaa ääntä niin äidille kuin tyttärellekin.

Jokapäiväinen elämämme sijoittuu naapurimaamme historian vaiheisiin kertoessaan yhden perheen tarinan. Siinä vuorottelevat jaksot, joissa valkoisen sotilaan perhe on paennut vallankumouksen jälkeen tšekkiläiseen kylään ja elää siellä, ja jaksot, joissa perheenjäsenet ovat kukin palanneet Moskovaan 1930-luvulla. Lopussa niin äiti kuin tytärkin pidätetään ja viedään työleirille kärsimään rangaistusta. 

Riikka Pelon kirja on hieno, kaunis, koskettava, syvällinen, raskaskin. Monille se on ollut upea lukukokemus, mm. Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana vaikuttui kirjasta. Lumiomenan Katja piti sitä hienona, mutta liian runsaana omaan makuunsa.

KIRJA on oma ostos.
Haaste: Venäjää valloittamaan.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme, 526 s.
Kustantaja: Teos 2013
Ulkoasu: Camilla Pentti

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Maija Muinonen: Mustat paperit

Mustat paperit on kirjeromaani. Kaikki sen kirjeet kirjoittaa yksi henkilö, Ann Miel, mutta vastaanottajia on useita ja lukuaikojakin riittää vuosiksi eteenpäin. 


Maija Muinosen esikoiskirjassa Ann Miel sairastaa ja tietää kuolevansa. Sen varalta hän järjestelee asioitaan kuntoon kirjoittamalla kaikille elämänsä ihmisille yhden päivän aikana kymmeniä kirjeitä. Ensimmäisen kirjeen saa paperitehtaan johtaja, jolta Ann tilaa paljon kaunista valkoista paperia. Useimmat kirjeet saa Annin poika Luc, joka on niin pieni, ettei osaa edes lukea vielä, ja hänen hoitajansa Rosa, joka tulee näkemään pojan kasvavan, kun Annia ei enää ole.

Kirjeet ovat pinossa, kullekin vastaanottajalle oma pinonsa, ja ne tullaan lukemaan joskus pitkien aikojen päästä. Ann antaa ohjeita Lucin hoidosta, mutta suunnittelee myös tarkkaan, millaista työtä Luc tulee isona tekemään, minkä nimisen tytön kanssa hän menee naimisiin ja kuinka monta lasta saa ja mitkä heidän nimensä ja lempinimensä ovat. Kukaan ei tule koskaan rakastamaan Lucia niin kuin hän, kaikissa on aina puutteita, ja häntä, Annia, Luc tulee kaipaamaan elämänsä kaikissa tilanteissa.

Maija Muinonen käyttää sanoja taitavasti ja on tavoittanut hyvin Annin pakonomaisen tarpeen sanella poikansa ja tämän lähelle jäävien tai tulevien ihmisten elämää. Lukijaakin alkaa ahdistaa.
Lähdette levänneenä ja ruskettuneena kesäkauden viimeisellä laivalla. Laivanne menee, jää tyhjä kaupunki, jonka pian täyttää sade. Kesällä täällä aina vain paistaa. Ja meri täällä on aina kesällä vain kirkkaansininen, harmaa vasta kun sataakin. Kesällä kaupunki on aina ihmisiä täynnä, talventyhjillä kaduilla aina kulkee tuulta. Kesällä ja talvella laivoja tuijottaa mereltä. Talvella sumussa ne myös huutavat. 
En minä huiskuta satamassa valkoista nenäliinaa teidän jälkeenne. Enkä pääse illalliselle enkä viemään teitä kävelylle. Viestinne ei tavoita minua, sitä ei pystytä toimittamaan perille sillä minä olen kuollut. ... (s. 94)
Hienoa kirjassa on myös erilainen tapa käsitellä tekstiä. Kirjan kansilieve kertoo, että kirjailija on yksi T R E S -ryhmän perustajajäsenistä, jotka etsivät uusia tekstin tekemisen ja esittämisen tapoja. Mustat paperit sisältävät kertovia ja kuvailevia kirjeitä. Sivuja, jotka odottamatta jäävät kesken ennen alareunaa ja jatkuvat parin sanan verran seuraavalla sivulla. Ajatuksenvirtaa, jossa Ann Miel kirjoittaa jonkin ohjeen ja perään peruu sen, toistelee sanoja ja tavuja. Kirjakieltä ja kirjoitusta, mutta puheenomaisen rytmin löytäneenä.

Kirja jää mielen päälle surullisena ja ahdistavana, mutta yhtä kaikki hienona lukukokemuksena.

KIRJAN poimin kirjaston uutuuksien hyllyltä. YLE Uutiset kertoi sen saaneen Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon. Sitä on luettu paljon blogeissa: Ilselä, Hengityskeinu (sis. juonipaljastuksia), Kirjanurkkaus, P. S. Rakastan kirjoja, Morren maailma, ja niistä löytyy lisää linkkejä muihin blogeihin.

Maija Muinonen: Mustat paperit, 167 s.
Kustantaja:  Teos 2013
Graafinen suunnittelu: Jenni Saari

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Tunnustus ja haaste


Sain iloisen ja ilahduttavan tunnustuksen Mailta Kirjasähkökäyrä-blogista - lämmin kiitos! Ideaan kuuluu haaste lähettää sama tunnustus viidelle bloginpitäjälle, ja tässäpä tämä, olkaa hyvät:

Anna / Matkalla MIkä-Mikä-Maahan
Margit / Tarukirja 
Marile / 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
MrRainfold / Kirja-aitta 
Pii / Maailman ääreen


Samalla haastan teidät lähettämään tunnustuksen viidelle haluamallenne blogille, jos mielitte ja siltä tuntuu. ;-)

Virtuaalikahvit, -teet, -mehut tai -kaakaot tarjoan, jos vielä vastaatte alla oleviin kysymyksiin. Omat vastaukseni Main 10 kysymykseen ovat sitten teitin kysymysten alla. 

1. Mikä alun perin innosti sinut kirjabloggaamaan?
2. Mikä on ollut bloggausaikasi tähtihetki (yksi niistä)?
3. Oletko tavannut henk.koht. muita kirjabloggareita?
4. Bloggaatko kirjoista, joista et pidä?
5. Millaisiin Blogistanian tempauksiin olet osallistunut?
6. Kirjoitatko itse muuta kuin blogia?
7. Millaisia kirjoja luet mieluiten?
8. Mikä genre ei oikein nappaa?
9. Mistä blogeista löytämästäsi kirjasta olet pitänyt?
10. Mitä kirjaa suosittelet minulle ja muille luettavaksi?


Ja näin nautin ihanat virtuaaliset kahvit Main tarjoamana samalla, kun juttelemme.



1. Miten muuten käyttäisit ajan, joka sinulla kuluu kirjablokkaamiseen?
Lukisin enemmän. Tekisin sukututkimusta.

2. Mitkä ovat viisi kirjaa, joista pidät eniten kirjablogissasi?
Noin 8 kk blogiajalta mutu-tuntumalla tänään pidän näistä: Ulla-Lena Lundberg: Jää, Pauliina Rauhala: Taivaslaulu, Kjell Westö: Kangastus 38, Jyrki Heino: Kellari, Juhani Aho: Papin tytär.

3. Onko sinulle jokin inhokkikirja, mistä et pitänyt, mutta luit kuitenkin?
Ei nyt varsinaisesti inhokki, mutta en kovasti pitänyt Lotta-Liisa Joelssonin Vivikasta. Vierastan kauhua... luin, en blogannut.

4. Mitä muuta harrastat kirjojen lukemisen ja niistä blokkaamisen lisäksi?
Sukututkimusta.

5. Onko sinulla ikioma lukupaikka ja millainen se on?
Olohuoneen sohva. Ikean mukava nojatuoli, sekin olohuoneessa.

6. Kuuluuko lukemiseesi herkuttelu, musiikin kuuntelu tai jokin muu kiva puuhastelu?
Joskus kahvia, suklaata, hedelmiä.

7. Käytätkö lukuharrastukseesi paljon rahaa? Riittääkö esim. tuhat euroa kaikkeen (sisältää messut ym. ihanat lukuasut ja villasukat)?
En. Ehdottomasti. Olen kirjaston ahkera asiakas.

8. Missä säilytät kirjojasi?
Kirjahyllyssä. Pöytien päällä. Pahvilaatikoissa.

9. Annoitko joululahjaksi kirjoja? Minkä nimisiä?
Tänä vuonna annoin kirjoja, mm. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (uusi suomennos), yksi Puppe-kirja (en muista enää mikä) ja Klapimestarin perinnekirja. 
Korjaus: Tuo viimeinen piti tietenkin olla Perinnemestarin klapikirja!!!

10. Mikä on hienointa lukuharrastuksessasi (uudet kirjat, messut, kirjablogi, kirjastot, oma aika, tarinat, kirjoista kirjoittaminen, klassikot, kirjapiirit...)
Tarinat. Uudet maailmat. Uppoutuminen.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Ihan sattuman oikusta ja suunnittelematta kävi niin, että luin peräkkäin kirjat kahdelta oululaiselta kirjailijalta. Lisäksi kumpikin on kirjoittajansa esikoisteos. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on Viljan ja Aleksin, lestadiolaisen nuoren parin, rakkaustarina ja kirja Viljan uupumisesta. Kati Hiekkapellon Kolibri on poliisiromaani, jonka pääosassa on maahanmuuttajataustainen Anna.



Fekete Anna, kuten hän itsensä esittelee, on tullut lapsena Suomeen silloisesta Jugoslaviasta. Hänen perheensä on etnisesti unkarilainen, ja hän asui kaupungissa, joka sijaitsee nykyisen Serbian alueella. Anna oli niin nuori muuttaessaan Pohjois-Suomeen, että hän oppi suomen kielen täydellisesti. Hän halusi käydä armeijan ja sen jälkeen päätti pyrkiä poliisikouluun. Nyt Anna on palannut töihin rikospoliisiksi koulukaupunkiinsa useiden muualla järjestyspoliisissa vietettyjen vuosien jälkeen.

Annan ensimmäinen työpäivä uudessa virassa on vauhdikas: lenkkipolulla surmataan haulikolla nuori, vasta ylioppilaaksi päässyt tyttö Riikka, ja poliisi saa puhelun toiselta tytöltä, kurditaustaiselta lukiolaiselta Diharilta, joka hätääntyneenä kuiskaa puhelimeen, että hänet aiotaan tappaa. Työ on toisenlaista kuin järjestypoliisissa, ja Anna olisi tyytyväinen, ellei hän olisi saanut työparikseen Eskoa, joka laukoo rasistisia mielipiteitään maahanmuuttajista ja Annasta. Muut työryhmässä ovat kyllä mukavia ja hyväksyvät hänet.

Kolibri ei ole ihan poliisiromaanien tavallisinta antia. Ensinnäkin päähenkilö on nuori maahanmuuttaja ja vielä naispoliisi, joka joutuu selviämään monien ennakkoluulojen leimatessa häntä niin sukupuolen kuin etnisen taustankin perusteella. Toiseksi haulikkosurmaan, ja useampaankin, näyttää liittyvän epäilyjä jostain kultista, jossa palvotaan atsteekki-intiaanien jumalaa ja uhrataan ihmisuhreja. Rikostutkinta on kiinni nykypäivässä: poliisi tutkii puhelintietojen ja tekstiviestien lisäksi uhrien ja epäiltyjen Facebook-tilejä.

Mutta aivan erityisesti Kolibri poikkeaa tavanomaisesta kuvauksillaan maahanmuuttajista. Ne tulevat Annan muistikuvissa omasta lapsuudestaan ja hänen tapaamisissaan aika lailla syrjäytyneen ja kielitaidottoman veljensä kanssa. Annan elämästä ja poliisityöstä kertova tarina lomittuu Diharin kertomuksilla hänen perheensä tulosta Suomeen, kouluvuosista sekä kasvusta kahden kulttuurin välissä. Ei mikään ihme, sillä kirjailija on kansiliepeen mukaan erityisluokanopettaja ja on opettanut myös maahanmuuttajia.
"Tai ehkä juurtunut oli liian vahva sana. Pikemminkin Anna oli onnistunut kasvattamaan ohuen säikeen kohti tulevaisuuden mahdollisuuksia, joita hänellä ei entisessä kotimaassaan peruskoulutuksen keskeydyttyä olisi enää ollut. Merkittävä osa tuota säiettä oli ollut uuteen kieleen sukeltaminen. Anna oli noussut pinnalle nopeasti, oppinut uimaan, pystynyt hengittämään. Eikä Anna ollut sellainen nuori, joka olisi irrottautunut tulevaisuudestaan, ei vaikka säie olisi ollut kuinka hauras tahansa. Hän oli sen kerran jo joutunut tekemään, lapsena, pakon edessä. Ei mikään pikku juttu, jonka haluaisi välttämättä toistaa. Anna oli jäänyt." (s. 216-217)
Kolibri oli kiinnostava esikoiskirja, joka tarjosi viihdyttävän dekkarin lisäksi fiktion keinoin näkökulmaa Suomen maahanmuuttajiin. Jännitystä riitti ihan sopivasti, sillä ainakaan minä en osannut arvata haulikkosurmien tekijää ennen kirjan loppupuolella tullutta paljastusta. Ja mitä Diharille tapahtui yllätti minut täysin.

KIRJAN kävin lainaamassa naapurikunnan kirjastosta. Sitä on luettu mm. Amman lukuhetkessä, jossa on listattu muita Kolibrista kirjoittaneita blogeja. 


Kati Hiekkapelto: Kolibri, 381 s.
Kustantaja: Otava 2013
Kannen suunnittelu: Timo Tervoja
Kannen kuva: Maskot/Skoy

lauantai 11. tammikuuta 2014

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu


Pauliina Rauhalan esikoiskirjaa on luettu paljon, ja vaikka olen silmäillyt blogikirjoituksia siitä vain sivusilmällä, mietin, mitä sellaista kirjasta voi sanoa, mitä ei ole sanottu jo moneen kertaan. Tai, ehkä sitä ei edes tarvitse ajatella...

Taivaslaulu on kaunis kirja, jonka runollinen kieli kuvaa niin kauniita kuin kauheitakin asioita herkästi ja koskettavasti. Osa runollisuudesta tulee tietenkin siitä, että Rauhala käyttää tekstissään runoja, lauluja ja raamatunkohtia lukuisia kertoja. Niitä ei eroteta muusta tekstistä mitenkään, vaan ne soljuvat kerronnan virrassa, mutta lopusta löytyy kyllä kaikkien lainausten lähdetiedot. Runollisuuden vastapainona on perin asiallisia, joskin yhdestä näkökulmasta asioita katsovia nimettömän kirjoittajan blogikirjoituksia ja niihin tulleita kommentteja puolesta ja vastaan. Pidin kyllä tällaisesta rakenteesta, joka yhdisteli erilaisia tekstejä.

Kaunista kirjassa on Viljan ja Aleksin rakkauden kuvaus, siitä alkaen kun he näkivät toisensa ensimmäisen kerran lestadiolaisissa seuroissa. Nyt heillä on neljä alle 5-vuotiasta lasta, ja he rakastavat toisiaan ja pieniään. Kun vain Vilja ei olisi niin pohjattoman väsynyt...

Surullista Taivaslaulussa on juuri Viljan kasvava uupumus. Surullista ja kauheaakin on, että hänen oman uskonyhteisönsä säännöt vaativat ja valvovat, ettei hän edes yritä helpotusta jatkuviin raskauksiin ja synnytyksiin. Vaimon osa on lasten saaminen niin usein kuin niitä vain on tullakseen, vaikka sitten joka vuosi. Yhteisöstä löytyy kuitenkin ystävä, hänkin odottava äiti, joka ymmärtää ja tukee, ottaa Viljan lapsia hoitoon.

Taivaslaulu on kirja perheestä uskonnollisessa yhteisössä, mutta ennen kaikkea se on kirja naisesta ja äidistä. Se on fiktiota, mutta sellaisenaan puheenvuoro yhdeltä lestadiolaisyhteisöön kuuluvalta. Ääni on henkilökohtainen ja herkkä, mielestäni vaikuttava juuri siksi, ettei se revi, vaan hiljaisesti kertoo yhden naisen ja perheen liikuttavan tarinan. Kirjan lopussa Vilja ja Aleksi ovat vahvempia, ja tulevaisuus on heille toiveikkaampi.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kuuluu ehdottomasti lukemieni viime vuoden kirjojen parhaimmistoon. Se valittiin Helsingin kirjamessuilla Vuoden kristilliseksi kirjaksi.

KIRJA on oma ostos kirjakaupasta. Hankin sen blogistanian Osta täysihintainen kirja -päivän innoittamana, mutta en juuri sinä nimenomaisena päivänä, sillä huomasin koko tempauksen vasta sen verran myöhään illalla, etten ehtinyt enää kirjakauppaan. Ja ihan vain päivän hengessä halusin ostaa tämän kirjan siitä kaupungin ainoasta kivijalkakirjakaupasta.


Pauliina Rauhala: Taivaslaulu, 284 s.
Kustantaja: Gummerus 2013
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka
Kannen kuva: Istockphoto

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Silmäys syksyllä luettuun ja uusia suunnitelmia



On tullut aika silmäillä taaksepäin ja kertailla, mitä kaikkea tuli luetuksi. Syyskuun alussa tein lukusuunnitelmia loppuvuodeksi. Kesän paletista oli jäänyt lukematta kirjoja, ja lisäksi listasin kymmenen uutta aikomusta. 

Lopputulema on, että ne kesän lukemattomat kirjat ovat edelleenkin lukupinossa. Joskus vielä... Sen sijaan syksyn tuoreemmat suunnitelmat osuivat paremmin kohdalleen, sillä kymmenestä kirjasta luin kuusi. Joukkoon kuuluivat kotimaiset vuoden uutuuskirjat Tua Harnon Ne jotka jäävät ja Kjell Westön Kangastus 38. Lisäksi luin lähes kokonaan Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, jonka sain loppuun vuodenvaihteen jälkeen (ja jonka linkitän tänne myöhemmin). Kotimaisista klassikoista luin toisen eli Juhani Ahon Papin tyttären, ulkomaisista romaaneista taas turkkilaisen Serdar Özkanin esikoisen Kadonnut ruusu ja yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin kirjan Kiltti tyttö. Muusta lukemastani saa kohtuullisen hyvän kuvan maakuntahaasteen koosteesta.

Lukematta kympistä jäivät Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, joka piti palauttaa kirjastoon. Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on parhaillaan kesken. Ahon Papin rouva ja jokin venäläinen tulevat uskoakseni luetuiksi lähiaikoina.

@@@@@@@@@@@@@@

Aloitin kirjabloggaamisen vasta tämän vuoden toukokuussa, mutta laskeskelin juuri, että olen lukenut vuoden aikana 65 kirjaa ja blogannut suurimmasta osasta, myös niistä, jotka luin alkuvuoden aikana. Luettujen joukossa oli monia helmiä: Jää, Nälkävuosi, Kangastus 38, Papin tytär, Taivaslaulu ja dekkareiden joukosta Kellari.

Luetuista dekkareita ja jännitystä oli 15 ja kauhua 1, lasten ja nuorten kirjoja 13, sarjakuvia 1 ja tietokirjoja 1. Loput olivat romaaneja. Tietokirjoja toki luin enemmän, mutta useimmiten pätkittäin ja sopivin osin, joten niistä ei ollut blogiin asti. Sarjakuvakirja oli minulle uusi genrevaltaus.

Luin vain yhden kirjan englanniksi, Antoine Saint-Exuperyn The Little Prince, se oli osa lukumaratonia enkä blogannut siitä erikseen. Muut kirjat luin suomeksi. Kotimaisten kirjojen osuus oli varsin huomattava, peräti 56/65, ja osittain se johtui parista lukuhaasteesta, joissa luin 13 kirjaa entuudestaan kokemattomilta kotimaisilta kirjailijoilta ja sitten lisää Suomen maakunnista. Oikeastaan löysin kotimaiset kirjat ja hullaannuin niistä tänä vuonna. Se sallittakoon, sillä opiskeluajan luin lähes yksinomaan englanninkielistä kirjallisuutta, englanti kun oli pääaineeni. Myöhemmin asuin parikymmentä vuotta ulkomailla, jolloin suomalaisia kirjoja ei ollut tarjollakaan, joten tänä vuonna olen ottanut reilusti takaisin, mitä olen menettänyt! 

Suurimman osan kirjoista luin ihan perinteisinä paperikirjoina, kaikkiaan 56/65. Äänikirjoina kuuntelin kahdeksan ja yhden luin e-kirjana puhelimella. Parista kirjasta kirjoitin toisessa eli sukuharrastusblogissani: Aki Ollikaisen Nälkävuosi puhutteli ehkä juuri siksi, että se auttoi eläytymään yhden perheen kohtaloon omassa suvussa. Toivo Lyytikäisen romaani Kiertävät suutarit taas oli oiva kuvaus suutarin työstä entisaikaan ja valaisi omien suutarisukulaisten elämää.

@@@@@@@@@@@@@@

Entäpä sitten vuonna 2014? Nyt ei tunnu ollenkaan siltä, että tekisi mieli asettaa itselleen määrällisiä lukutavoitteita kevääksi tai edes nimetä kirjoja etukäteen. Luettavien joukossa tulee varmasti olemaan historiallisia romaaneja ja dekkareita, ja tänä vuonna aion lukea muidenkin maiden kuin Suomen kirjallisuutta. Ehkä jossain vaiheessa kevättä pidän pohjoismaisten dekkarien viikon tai kuukauden ja luen yhden itselleni tuntemattoman dekkaristin kirjan jokaisesta viidesta Pohjoismaasta.

Näitä aikeita aion taas koota erilaisiin haasteisiin, jotka sopivat omiin lukuhaaveisiin. Historiallisia ja sukuharrastusta ruokkivia kirjoja kirjaan Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen, ulkomaista kirjallisuutta luen mm. Venäjältä ja Ranskasta (Jaanan Venäjää valloittamaan ja Annamin Vive la France! -haasteet). Tove Jansson tulee olemaan paljon esillä juhlavuotensa takia, joten häneltä haluan lukea jotain Opuscolon Janssonin kirjakiusaus -haasteeseen. Lisäksi Jokke heitti tänään pahan, 14 nobelistin 14-haasteen. Sieltäkin löytyy kirjoja, joita olen pitkään halunnut lukea, Herman Hesse, Orhan Pamuk, Sillanpää, ...


Antoisaa lukuvuotta jokaiselle kirjaihmiselle!