Anna Liisa on tuskin kymmenen ikäinen, kun hänen vanhempansa hukkuvat koskeen kauppamatkallaan Uhtualta Vienan Kemiin. Tyttö jää asumaan kotitaloon palvelijoiden kanssa - he kutsuvat hänen äitinsä siskon, suomalaisen Katrin, tytön turvaksi ja kasvattajaksi, ja tämä jättää opettajan työnsä ja muuttaa Uhtualle Huotarin taloon.
Vuoden kuluttua Annan Liisan orvoksi jäämisestä kotitalon niemeen aletaan kaikkien hämmästykseksi rakentaa mahtavan suurta ja komeaa taloa. Rakennuttaja on tytön isoisä, joka lähti nuorena merille ja jota edes hänen oma poikansa, Anna Liisan isä, ei ollut koskaan nähnyt. Rakennuksen valmistuttua isoisä, Ilja Huotari, palaa varakkaana miehenä Kanadasta, ja Anna Liisa vihaa hänessä kaikkea. Yhteiseloon ei silloin ole kuitenkaan tarvetta, sillä tyttö muuttaa tätinsä kanssa Sortavalaan; hän on päässyt oppikouluun, suoraan tyttökoulun toiselle luokalle. Aika kuitenkin siloittaa rosoja ja sovinto löytyy.
Annan Liisan ja hänen ystävänsä Anjan kouluajasta Sortavalan tyttökoulussa oli hauska lukea mukavan yhteensattuman vuoksi. Omassa oppikoulussani oli useita opettajia ja paljon kuvatauluja ja muita opetusvälineitä Sortavalan Tyttölyseosta, josta ne oli evakuoitu jatkosodan (vai talvisodan?) aikaan Riihimäelle.
Kirjan loppuosassa Anna Liisa on isoisänsä perustaman suomenkielisen koulun opettajana. Eletään vuotta 1918, punaisia ja valkoisia partioita hiihtää metsissä, he etsivät aseita ja vääriä mielipiteitä ja puheita. Niin suomalaiset kuin venäläisetkin haluavat vapauttaa Vienan ja yhdistää sen maihinsa. Sodassa herkästä viulistista tulee sotilas, pienestä pojasta salaisten viestien viejä ja naisista vallantavoittelijoiden ja kostajien sijaiskärsijöitä mielettömyyden keskellä. Mutta poikkeukselliset ajat sisältävät myös helliä tunteita, ystävyyttä ja rakkautta, jotka vetävät ihmisiä toistensa luo ja muuttavat elämänkulkuja suunnittelemattomasti.
Kuuntelin kirjan äänikirjana automatkoillani, nautin Erja Mannon luennasta, ja Laila Hirvisaaren luoma tarina imaisi mukaansa. Vienan Karjalan metsät ja muu luonto heräsivät elämään, henkilöt tulivat lähelle ja herättivät tunteita, ja sodan mielettömyys ja julmuus näyttäytyi heidän silmiensävälityksellä. He halusivat olla vienalaisia eikä kenenkään puolella tai ketään vastaan. Laila Hirvisaari on vahva kertoja. Olen lukenut ainakin pari hänen sarjoistaan, mutta Vienan punaista kuuta en ole lukenut, vaikka se on ilmestynyt kirjana parikymmentä vuotta sitten (nimellä Laila Hietamies).
ÄÄNIKIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu ja kuunneltu blogeissa viime vuosinakin. Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Äidille kirja oli ensimmäinen Hirvisaaren kirja, Lähiöneidon lokikirjassa oltiin ennakkoluuloisia Hirvisaaren kirjoitustyylin suhteen, mutta päädyttiin lopulta suosittelemaan kirjaa historiasta kiinnostuneille, ja Kirjakaapin avain -blogissa teosta ei pidetty aivan samanveroisena kuin muita Hirvisaaren kirjoja, mutta arvioitiin kylläkin luonnonkuvaus sellaiseksi, johon muut kirjailijan kirjat eivät yllä. -- Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen ja saan samalla vääpelin arvon.
Jaa-a, ensi viikon olen lomalla, ja näyttää siltä, että lomasäistä tulee hulppeat. Lukemista on varattu mökille mukaan: Muumi-sarjakuvia ja Kesäkirja, Koskis-dekkareita, Missä kuljimme kerran, Anne of Green Gables. Loppuviikosta kotiin muuttaa uusi karvainen perheenjäsen. Nähtäväksi jää, miten maltan bloggailla lukemastani lomaviikolla.
Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu, äänikirja
Kustantaja: Otava 2010 (alkuperäinen paperiversio 1992, nimellä Laila Hietamies)
Lukija: Erja Manto, 11 CD-levyä, noin 13 t.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!