Hanna Haurun Paperinarujumala on pieni kirja. Siinä on vain 95 sivua, ja taitto on sen verran väljä, että luin kirjan puolessa tunnissa. Useimmat luvut mahtuvat yhdelle sivulle, ja lyhyimmässä luvussa on vain puolitoista riviä, kaksi lausetta.
Kirjan sisältö on kuitenkin painava, raskas. Oulun kaupungin konekirjoittaja Laina Heinonen saa puhelun Jumalalta. Hänelle tulee kehoitus koota 800 opetuslasta, ja jos näin tapahtuu, Suomen kansa pelastuu kadotukselta.
Vähin sanoin ja eleettömästi Hanna Hauru kertoo uskonnollisen liikkeen synnyn ja laantumisen. Näkökulma on yksityisen ihmisen, liikehdinnän keskushahmon ja hänen mukaan liittyneen sisarensa, heidän mielensisäisen maailmansa.
Kirjailija itse kertoo alkusanoissaan, että Oulussa 1960-luvulla vaikuttanut heinoslaisuus on romaanin taustalla pilarina, jonka varaan hänen mielikuvituksensa on kutonut tarinan.
Tämä oli taitavasti ja tiiviisti kirjoitettu pienoisromaani, joka jätti paljon tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille. Jäin pohtimaan, mitä Laina Heinosen mielessä tapahtui kaiken keskellä ja mikä merkitys oli sisarusten muistoilla omasta lapsuudenkodistaan, isästä, joka kielsi kaiken uskonnollisen tyttöjen elämästä, ja äidistä, joka silti vei salaa pyhäkouluun.
Pidin kirjasta, siitä, että se jätti miettimään. Kirjastossa näin useita Haurun varhaisempia pienoisromaaneja. Pitääpä hakea niitä lisää luettavaksi.
Ville Jalovaara kirjoitti romaanista arvion Vartija -lehdessä. Hän valottaa heinoslaisuuden eli Oulun profetian historiallista taustaa, jota hän on käsitellyt väitöskirjassaan. Kirjaa luettu myös näissä blogeissa: Lumiomena, Kirjojen keskellä, Vielä palaa lukulamppu, ja monissa muissa.
Tämä kirjaa sopii Oi maamme Suomi -haasteen suoritukseksi, valloitan sillä Pohjois-Pohjanmaan.
KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.
Hanna Hauru: Paperinarujumala, 95 s.
Kustantaja: Like 2013
On keskiviikko 10.7. ja tänään on käynnissä Blogistanian kimppalukumaraton. Kohta alkaa oma yksityinen harjoituskierrokseni lukumaratonia varten. Huomenna on tavallinen työpäivä, joten harjoittelun pituudeksi olen valinnut neljännesmaratonin. Se on kuusi tuntia. Ja alkaa kohta. Päivitän harjoittelun sujumista tänne sen mukaan, miten maltan. :-)
Klo 17.50 starttaan matkaan. Eilen keräsin kirjakoriin lyhyempiä kirjoja ajatuksena aloittaa niistä, mutta nyt työpäivän ja kahvin ja pizzan jälkeen tekeekin mieli käpertyä sohvalle ja lukea vain yhtä kirjaa. Dekkaria. Siispä valintani on korin paksuin teos, Jyrki Heinon Kellari. Katsotaan, ehdinkö lukea mitään muuta.
Klo 21.10 olen ajallisesti harjoituslenkkini puolessa välissä. Enkö sanonutkin, että olen hidas lukija? Olen lukenut Kellaria kaksi lukua, 81 sivua, taukoja pitäen. Nyt siirryn kesken kaiken toiseen teokseen.
Jatkan saman tien ainoalla korissa olevalla tietokirjalla eli kirjablogeista kertovalla Rivien välissä -teoksella. Silmäilin sitä sieltä täältä heti tuotuani sen kirjastosta, mutta nyt luen systemaattisesti alusta loppuun.
Klo 23.50 olen harjoitusmatkani maalissa. Luin Rivien välissä 97 sivua. Eli kokonaissaldo on 178 sivua tältä illalta.
++++++++++++++++++
ARVIOINTIA
Työpäivän jälkeen silmät olivat jo valmiiksi - no, miten sen sanoisi? - työtä tehneet eikä lukuvirekään paras mahdollinen. Mielenkiinnolla odotan ihan oikeaa koko vuorokauden maratonia 24.7. Nyt tiedän, että parempi alkaa aamusta kuin illasta, että silmät ovat vielä freesit ja virkeät. Lukukorin sisältöäkin mietin uudelleen tätä kokemusta rikkaampana. Ehkä jokin nuorten kirja mukaan? Viihdekirja?
Mutta entä Kellari ja Rivien välissä? Kummankin luen loppuun lähipäivinä ja kummastakin kirjoitan oman postauksensa eli pysykää kanavalla. Nyt kuitenkin unten maille.
Huomenna keskiviikkona järjestetään Blogistanian ensimmäinen kimppalukumaraton. Luin siitä ensimmäisenä Kirsin kirjanurkasta eilen. Ideana on lukea 24 tunnin aikana mitä tahansa kirjallisuutta ja kirjata sivumäärä blogiin.
Lomani on vasta elokuussa, joten en voi osallistua koko maratonille. Aion kuitenkin yksityisesti harjoitella tulevaa maratonia varten. Kunnolleni sopiva harjoitusmatka on neljännesmaraton, niin jaksan herätä seuraavana aamuna uuteen työpäivään.
Siispä keskiviikkona 10.7. vietän neljännesvuorokauden lukien, suunnilleen klo 18-24. En edes yritä lukea mahdollisimman monta kirjaa, vaan luen, mikä luetuttaa eniten, ja katson sitten, montako sivua kertyy. Tosin huomaan, että kirjoiksi näyttää valikoituvan lyhyempiä opuksia, mikä sopinee maratonille, sillä olen melkoisen hidas lukija.
Kirjakorista huomiselle neljännesmaratonille löytyy:
Omasta hyllystä kerättyjä
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman, 158 s.
Outi Pakkanen: Kiinalainen aamutakki, 224 s.
Antoine de Saint Exupéry: The Little Prince, 113 s.
Anton Tsehov: Nainen ja sylikoira, Valikoima novelleja, 206 s.
Elie Wiesel: Night, 126 s.
Kirjastosta poimittuja
Jyrki Heino: Kellari, 288 s.
Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä, 168 s.
Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi oli hauska kuunneltava, etten sanoisi hulvattoman hauska. Allan Karlsson asuu Ruotsissa Malmgårdin vanhainkodissa ja hän täyttää sata vuotta. Hän ei voi kuitenkaan sietää ajatusta, että häntä tullaan töllistelemään, hänelle ehkä lauletaan ja hänen pitää jopa syödä kakkua, joten hänen täytyy keksiä jotain, ja se jotain on, että hän kiipeää huoneensa ikkunasta ulos ja kävelee tohveleissaan kipein polvin keskustaan linja-autoasemalle.
Allan Karlsson istuu ja odottaa mitä tahansa lähtevää bussia. Hänen luokseen kävelee nuori mies, joka pyytää Allania vahtimaan laukkua, kun hän käy tarpeillaan. Kuinka ollakaan, ensimmäinen linja-auto tulee sillä aikaa, eikä Allanin auta muu kuin astua autoon, ja kun häntä on kerran pyydetty vahtimaan laukkua, hän ottaa vahdittavan mukaansa.
Siitä alkaa seikkailu, jossa Allan kohtaa pikkurikollisen nimeltä Julius ja yhdessä he saavan matkalaukun auki ja hölmistyvät, kun se on täynnä rahaa. Miljoonia kruunuja rahaa, joiden hukkaaminen saa tarpeilleen lähteneen nuoren miehen raivoihinsa. Hän nimittäin osoittautuu rikollisjengin "Never again" jäseneksi. Hän jäljittää Allanin ja Juliuksen, ja hänelle käy kovin huonosti. Pian poliisi etsii kadonnutta satavuotiasta sekä rikollisjengi jäsentään ja kadonneeksi ilmoitettua satavuotiasta, joten yllättäviä käänteitä ei kirjasta puutu.
Kirja tapahtuu kahdessa aikatasossa. Toinen on vuosi 2005, jolloin Allan Karlsson täyttää 100 vuotta. Toinen taso sisältää Allanin elämänhistoriaa lapsuudesta alkaen. Hänestä tuli räjähdysaine-ekspertti Ruotsissa, ja elämänsä varrella hän pelasti kenraali Francon hengen Espanjan sisällissodassa, tarjoili kahvia tilaisuudessa, missä Oppenheimer pohti ratkaisua atomipommin rakentamisongelmaan ja missä Allan sattui lausahtamaan jotain ratkaisevaa, puhumattakaan kohtaamisista Stalinin, Churchillin ja yhden jos toisenkin mahtimiehen kanssa.
Täytyy todeta, että ainakaan äänikirjana kuunnellen nämä historialliset osuudet eivät sytyttäneet samalla tavalla kuin Allanin ja kumppaneiden pakomatka nyky-Ruotsissa. vaikka joukossa oli mainioita Allanin lohkaisuja ja pinteestä selviämisiä. Mielestäni kirja olisi ollut parempi, jos siinä olisi keskitytty niihin viikkoihin, mitkä seurasivat Allanin karkaamista. En tiedä, olisivatko historialliset tapahtumat ja keskustelut maailman johtajien kanssa olleet vetämämpiä, jos olisin lukenut kirjan kuuntelemisen sijasta.
Allan Karlsson ottaa elämän sellaisena kuin se hänelle tulee, ja on näppärä keksimään ratkaisuja tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kirjaa kuunnellessa tuli monta kertaa mieleen Tuomas Kyrön mielensäpahoittaja, mutta siinä missä mielensäpahoittajalle juuri mikään ei ole hyvin, 100-vuotias Allan Karlsson on peruspositiivinen ja selviää mielikuvituksensa turvin hermostumatta mahdottomalta näyttävistä tilanteista mitä hupaisimmilla konsteilla. Kirjailija sanoo yhdeksi esikuvakseen Arto Paasilinnan, mutta kun en ole lukenut häneltä mitään, en osaa verrata. Monta kertaa kuitenkin nauroin ääneen autossa tätä kuunnellessani. Näyttelijä Kari Ketonen lukee mainiosti ja teokseen sopivasti. Raija Rintamäen suomennos on sekin oikein osuva.
Kirjasta ovat aikaisemmin kirjoittaneet ainakin Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Booking it some more ja Kirjasähkökäyrä.
ÄÄNIKIRJAN lainasin naapurikaupungin kirjastosta.
Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, äänikirja
Kustantaja: WSOY 2012 (paperiversio 2011)
Alkuperäinen: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann, 2009.
Käännös: Raija Rintamäki
Kertoja: Kari Ketonen, 11 CD levyä, 13t 15min.
Mustamäki on jännitysromaani 1920-luvun Lahdesta. On kieltolain aika, ja poliisit yrittävät paljastaa pirtun salakuljettajia, joille Lahti on tärkeä maanteiden, rautatien ja vesiliikenteen solmukohta. Virkavalta on lähes mahdottoman tehtävän edessä yrittäessään hevosvoimin saada kiinni autoilla ja moottoriveneillä liikkuvia rikollisia.
Kesken kaiken Mustamäeltä löytyy ammutun miehen ruumis. Kyse on pirturemmien välienselvittelyistä, näin ajattelevat Lahden poliisit lukuun ottamatta Otso Kekkiä. Hän epäilee, että asiassa on muita motiiveja, ja alkaa suorittaa omia tutkimuksiaan.
Eletään sisällissodan jälkeistä vuosikymmentä. Reunanpalstalla asuvat työläiset ja käsityöläiset yrittävät saada jälleen otteen elämästä sotatapahtumien, teloitusten ja vankileirien jälkeen. Vuoden 1918 tapahtumien jälkeinen kahtiajako punaisiin ja valkoisiin näkyy työpaikoilla, rikollisten ja myös poliisin toiminnassa. Otso Kekki miettii, voiko ja haluaako hän jatkaa poliisin palveluksessa. Hän on yksinäinen susi, jota Reunanpalstalle muuttanut venäläinen Vera alkaa kiehtoa.
Mustamäki on ensimmäinen Timo Sandbergin dekkari, jonka olen lukenut, joten en osaa arvioida, miten tyypillinen se on hänelle. Minua viehätti eniten kirjan sijoittuminen 1920-luvulle ja sen sisältämä ajankuva. Luen mielelläni dekkareita, ja joskus on mukava, kun kirja on täynnä jännitystä ja vaihtelevia käänteitä. Sitten on mukava palata rauhallisempaan tahtiin kuten tämän romaanin kanssa. Juonen ja toiminnan on soljuttava verkkaisemmin, kun poliisi menee rikospaikalle vossikalla! Mustamäessä tarina kulkee, ja paikoin dialogien päijäthämäläinen murre saa hyvälle tuulelle.
Kirjasta on kirjoitettu muissakin blogeissa: Kirsin kirjanurkassa kirjasta pidettiin historiallisen ajankuvan vuoksi, Kaiken voi lukea -blogissa kirja oli kiinnostava, Harmaapartaisen miehen lukutarinoita piti sitä onnistuneena ja kiittelee ajan, paikan ja miljöön kuvausta, Uusi Kuu jäi lukiessaan miettimään kieltolakia.
Kirjalla osallistun maakuntahaasteeseen Päijät-Hämeen osalta.
KIRJAN olen löytänyt kotikaupungin kirjaston palautettujen dekkareiden hyllystä.
PÄIVITYS helmikuussa 2014: Mustamäki sai Vuoden johtolanka -palkinnon 2014.
Timo Sandberg: Mustamäki, 295 s.
Kustantaja: Karisto, 2013
Antti Tuurin Äitini suku -sarjan toinen kirja on kertojan oma nimikkokirja, Ullan kirja. Siinä piikatyttö Ulla jatkaa kerrontaansa Suomesta maanpakoon karkoitetun uskonnolisen ryhmän vaelluksesta Euroopassa.
Sarjan ensimmäinen kirja, Eerikinpojat, päättyi Tanskaan, Altonan kaupunkiin aivan Saksan naapuriin, minne maanpakolaiset olivat saaneet luvan asettua. Ullan kirja alkaa hautajaisilla, kun Eerikinpoikien sisko kuolee ja haudataan tammimetsään, koska harhaoppisina pidetyille ei anneta lupaa haudata vainajaansa siunattuun maahan.
Tapahtumat nähdään jälleen kertojan, laihialaisen piikatyttö Ullan, silmin. Karkoitetut eivät saa jäädä Altonaankaan, mutta he onnistuvat löytämään uuden asettumispaikan Alankomaista. Ullan omassa elämässä tapahtuu isoja asioita. Hänen sydämensä on särkynyt, mutta Suomesta saapuu uusia ihmisiä liittyäkseen pakolaisiin. Heidän joukossaan on turvallisenoloinen laivanrakentaja Tuomas. Kun lähdetään purjehtimaan Hollantiin uuteen turvapaikkaan, Ullan sydän on toivoa täynnä.
Turvapaikka Hollannissa ei osoittaudu pysyväksi, kun paikallinen mennoniittiseurakunta ei hyväksy ruotsinmaalaisten suhtautumista mieleltään järkkyneeseen seurakuntalaiseensa. Kirjan päätöskohtauksessa monikymmenpäinen suomalaisten ja ruotsalaisten joukko vaeltaa kanavan rantaa kohti uutta turvaa Saksassa.
Eerikinpojat oli minulle aika hidaslukuinen ja jähmeä, mutta Ullan kirjassa Ullan oma elämä ja tarina alkoi koukuttaa. Tuomaan kanssa hänelle aukeaa uusi elämänvaihe, ja Eerikinpojat ovat opettaneet hänelle käsityöläistaidon alalla, jolla ei naisia juuri nähdä, ei varsinkaan oppimattomia piikatyttöjä. Ulla ja Tuomas uskaltavat myös ajatella monista asioista itse, kun tapahtumat kärjistyvät ja karkotettujen ryhmää uhkaa hajaannus.
Myös Ullan kirja on monologiromaani, jossa yksi kertoja jakaa ajatuksensa lukijan kanssa, liittyivät ne sitten hänen omaan elämäänsä ja ajatuksiinsa tai karkoitetun seurakuntaryhmän tapahtumiin. Kirjan monologisuutta ei useimmiten edes huomaa, niin taitavasti Tuuri kertoo Ullan sanoin, mitä tämä keskustelee esimerkiksi läheistensä kanssa ja mitä nämä vastaavat hänelle.
Seuraava Äitini suku -sarjan kirja on Muukalaiset, jossa Ullan tarina jatkuu. Siihen tartun myöhemmin kesän kuluessa.
Antti Tuurin Äitini suku -sarja:
1. Eerikinpojat
2. Ullan kirja
KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.
Antti Tuuri: Ullan kirja, 334 s.
Kustantaja: Otava, 2002
Kansi: Hannu Taina
