Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Huomaan viettäväni lyhyiden kirjojen kuukautta, vaikken mitään sellaista varsinaisesti suunnitellut. Yksi blogielämän ulkopuolinen Projekti vaatii nyt kaiken huomion maaliskuussa, joten en uskalla tarttua paksuihin opuksiin siitä pelosta, että ne imaisevat sisään tarinoihinsa. Mutta lyhyen kirjan voi lukea sivu ja luku kerrallaan, aivoja tuulettaakseen tai junamatkalla.

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär sopii erinomaisesti lyhyiden kirjojen kuukauden lukemiseksi. Ensinnäkin, koska se on - lyhyt, vain127 sivua. Toisekseen se koostuu lyhyistä, muutaman sivun mittaisista luvuista, jotka ovat itsenäisiä kertomuksia, eikä haittaa, jos kertomusten väliin jää taukoa muutama minuutti, jokunen tunti tai kokonaisia päiviä. Ja kolmanneksi kertomukset sisältävät mielikuvitusta, viisaita oivalluksia ja huumoria, jotka tehokkaasti tuulettavat niitä harmaita soluja.

Kuvanveistäjän tytär on viehättävä kirja, jonka kertomuksissa näkyy kirjailijan lapsuuden maisemat Helsingin Katajanokalta - Luotsikatu mainitaan useaan kertaan - ja saaristossa vietetyistä kesistä. Henkilöitä ovat isä, äiti, kodissa vierailevat taiteilijat, saareen soutava vaari ja monet muut. Kirjan takakansi kutsuu kertomuksia lapsuuden "muistelmiksi", lainausmerkeissä, ja sellaisia ne ovat. Lukija ei useinkaan tiedä, mikä on oikeasti tapahtunut ja mikä on lapsen mielikuvituksen värittämää tai satua. Joskus mielikuvitushenkilö häviää, kuten kertomuksessa Merenlahdet, kun kertoja lähtee kävelylle meren lahtiin ennen muiden heräämistä. Hän kohtaa luotsin, joka huomaa hänet ja kuuntelee häntä arvostavasti. Mutta sitten:

"Sitten minä en saanut häntä pysymään. 

Surullista, kun ne alkavat sumentua ja häipyvät. Vaikka sanoo kaiken ihan oikein, ne häipyvät kuitenkin. Eikä silloin kannata jatkaa, siitä syntyy vain jotakin hassua ja sitten tulee niin yksinäinen olo." (s. 45)

Itse asiassa Tove Janssonin lapsuuden muistelukset sopivat ehkä paremminkin hitaaseen lukuun kuin ahmimiseen. Silloin jää aikaa makustella ja mietiskellä löytyviä helmiä. Yksi sellainen oli minulle tämä: Joskus Muumi-kirjat tuntuvat minusta synkiltä ja pelottavilta. Mutta niitä pelottavia voi kuunnella ja lukea pelkäämättä, kun tuntee olevansa täydellisen turvassa. Tove Jansson kirjoittaa kertomuksessa Pimeys:

"Ateljeen valot sammutetaan ja me istumme valkean edessä ja äiti sanoo: oli kerran pieni tyttö joka oli niin tavattoman kaunis, ja hänen äitinsä piti hänestä niin tavattomasti... Jokaisen kertomuksen täytyy alkaa samalla tavalla, sitten ei enää ole niin väliä. Lempeä, verkkainen ääni lämpimässä pimeydessä, ja minä tuijotan tuleen eikä mikään ole vaarallista. Kaikki muu on ulkona eikä pääse sisään. Ei nyt eikä milloinkaan." (s. 18) 

"Ja korven synkän pimennossa myrskypilven pauhatessa kulki pieni lapsonen yöllä yksin samoten yö pitkä oli loputon ja korpi kolkko valoton lapsi kulki itkien suruissansa aatellen koskaan en ma kotihin pääse äidin luo vilu nälkä pimeä mulle kuolon tuo. Erittäin mieltätyydyttävää. Tällaista oli kun me telkesimme kaiken vaarallisen ulos." (s. 19-20)

Haasteosallistus: Valkoisen kirahvin Opuscolo-blogin Janssonin kirjakiusaus -lukuhaaste ja Reetan les! lue! -blogin Tove 100 -lukuhaaste.

Minulla on muuten Tove Janssonin kirjojen kanssa kovia luokitteluongelmia. Haluaisin ikiomassa haastelistassani laittaa Tove 100 -vuoden kirjat mukavasti Janssonin kirjakiusauksen mukaisiin lokeroihin. Mutta onko Kuvanveistäjän tytär elämänkerta ja kuuluuko se Hemuleille vai onko se Muumipappojen aikuisproosaa? Samalla tavoin mietin aikaisemmin lukemaani Muumit ja suuri tuhotulva -kirjaa: onko se kuvakirja ja Nipsu vai hieman paksumpi muumikirja ja Nuuskamuikkunen? Olen ne Homssun lailla asetellut omille hyllyilleen, toistaiseksi, mutta todennäköisesti muutaman ajan - tai kirjan - jälkeen vaihdan niiden paikkaa.

KIRJA on omasta hyllystä oma ostos. Sitä on luettu viime aikoina esim. blogeissa Erjan lukupäiväkirja ja Kirjojen keskellä sekä jo aikaisemmin blogeissa Lumiomena ja Lurun luvut, joista löytyy linkkejä muihin blogeihin.


Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär, 127 s.
Kustantaja: WSOY 2008. 9. painos. (1. p. 1969.)
Suomentaja. Kristiina Kivivuori
Kansi: J. S. Karjalainen. Kannen kuva: C-G. Hagström
Alkuteos: Bildhuggarens dotter. 1968.

Haasteessa Muumikirjat ja minä

Lähdin alkuvuodesta kirjalliselle matkalle. Paatin nimi on Janssonin kirjakiusaus ja matkaseurana muita Tove Janssonin kirjoista ja 100-vuotisjuhlavuodesta innostuneita purjehtijoita. Matkan varrella turinoimme ja tutustumme, siis lukemisen ja kirjoista bloggaamisen lisäksi.

Viime viikolla Janssonin kirjakiusauksen kippari Valkoinen kirahvi Opuscolo-blogista heitti aatteen matkalaisille, jotta kertoilisimme Muumi-kirjaelämästämme. Otin Muumikirjat ja minä -haasteesta kopin, ja tässä muistoja ajalta ennen tämän vuoden matkaa.

Muumit ovat tulleet elämääni vasta aikuisena eikä minulla ole yhtään mielikuvaa niistä lapsuudesta. Olin ehkä opiskelemassa, kun luin Kuka lohduttaisi Nyytiä? ensimmäisen kerran, ja se oli ihastusta ensisilmäyksellä: Nyyti oli ihana kirja. Silti en koskaan mieltänyt sitä Muumi-kirjaksi, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Siihen aikaan en lukenut lasten kirjoja, joten Muumit jäivät katveeseen.

Sitten jossain vaiheessa ulkomaista elämääni eräs ystäväni lahjoitti minulle joulu- tai syntymäpäivälahjaksi Muumi-kirjan - englanniksi. Jotain supisuomalaista, jonka voisin jakaa kansainvälisten ystävien kanssa. Sain toisenkin kirjan, ja kolmannen, kaikkiaan viisi. En muista, mikä niistä oli ensimmäinen, mutta suurimman vaikutuksen minuun teki Moominland Midwinter eli Taikatalvi. Siihen liittyy ihan oma tarinansa.

Asuin silloin Pietarissa ja perehdytin työpaikkaamme tulevia ulkomaalaisia työhön, maahan ja kulttuuriin. Kerran oli pieni joukko untuvikkoja koolla, joku kotoisin maasta, missä hän ei ollut koskaan nähnyt lunta tai pohjoista talvea, ja kaikkea muutakin uutta ja yllätyksellistä oli koettu. Jonkin sessiomme alkuun luin pätkän Tove Janssonilta:

"But the Snork Maiden had come across the first brave nose-tip of a crocus. It was pushing through the warm spot under the south window, but wasn't even green yet. 

'Let's put a glass over it,' said the Snork Maiden. 'It'll be better off in the night if there's a frost.' 

'No, don't do that,' said Moomintroll, 'Let it fight it out. I believe it's going to do still better if things aren't so easy.'" (Moominland Midwinter)

Jokainen ryhmässä halusi lainata ja lukea kirjan Moominland Midwinter. Hiljattain löysin netistä arvion Taikatalvesta Kirjavinkeistä. Siinä Joni Sundström mainitsee: "Tietyt kohdat kirjasta voisi poimia vaikka perehdyttämisoppaaseen." Ymmärrän täysin!

Muuten näissä englanninkielisissä Muumeissa minua häiritsi suunnattomasti, kun en tiennyt, kuka kukin on. Onneksi jotkut ovat helppoja: Too-ticky, Moominmamma, Hemulen, Little My. Mutta kuka on Sniff tai Toft tai Mymble? Siksi taidan pitäytyä suomenkielisissä Muumeissa tämän vuoden matkalla, niin saan Muumimaailman kaikkineen järjestykseen päässäni. Ehkä. Taikatalvi jo houkuttelee kovasti uusintalukuun. Nyt kun on vielä vähän lunta ja jäätä jossain.

***

Muumikirjat ja minä -haasteessa heitän kapulan edelleen kolmelle seuraavalle:
         MarikaOksa Oksan hyllyltä
         sannabanana Pinon päällimmäinen
         Kaisa Reetta Kaisa Reetta T

Haasteen säännöt kopioin suoraan Opuscolo-blogista:

- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiaisen viime vuonna julkaistu Kirkkaat päivä ja ilta oli hieno kirja, jonka lukemisesta tuli tyytyväinen olo siitä, että oli nauttinut jotain hyvää ja mieltä kiehtovaa. Teoksessa kolmen henkilön palasina kerrotut elämäntarinat kietoutuivat yhteen yllätyksellisellä tavalla ja muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden, joka jätti lukijan mielikuvituksellekin tilaa.

On Edla, joka elää ikääntyneen naisen elämäänsä kerrostalokodissaan tässä ajassa. Hän tassuttelee parvekkeelle ja valittaa ruokapalvelun lähetille ruuasta vain saadakseen tämän sanomaan enemmän kuin kolme sanaa. Muistot ovat lähellä, lapsuuden perhe ja sotavuodet lääkintälottana. Yhtenä päivänä hän lähtee pitkästä aikaa ulos kävelemään ja havahtuu yhtäkkiä keskellä risteystä siihen, että joku nuori mies taluttaa hänet turvaan tööttäilevien autojen keskeltä.

On Viljami. Hänestä tulee Edlan tuttu ja kodissa vierailija päivänä, jolloin hän on aamulla kuullut tulevansa isäksi. Hämmästys valtaa hänet, hehän ovat Veeran kanssa ystäviä, kuin sisko ja veli, ja vain kerran tapahtui se, mitä kumpikaan ei oikeastaan halunnut. Nyt hän kuulee Edlan tarinan ja Edlan siskon tarinan.

On Iida. Edlan vanhempi sisko on valmistunut kansakoulunopettajaksi ja on ensimmäisessa opettajan paikassaan kaukana lapsuudenkotoaan. Eletään talvisotaa edeltävää vuotta, ja Iidan sillalla kohtaama mies valtaa nuoren naisen ajatukset, tunteet ja elämän niissä muutamassa kohtaamisessa, jotka heillä on ennen Eliaan rintamalle lähtöä. Kirja on mielestäni eniten juuri Iidan tarina, vaikka niin Edla kuin Viljamikin ovat tärkeitä.

Inka Nousiaisen pienoisromaani valloitti minut, pidin kovasti sen tarinasta ja kauniista kielestä. Taitavasti ja eleettömästi avautui sisarusten ja sukupolvien tarina kerros kerrokselta, ja tunteet ja teot tulivat liki. Eri kertojien äänet ja aikatasot vuorottelivat kirjassa, ja kertojan vaihdos näkyi tekstin asettelussakin: Viljamin luvut alkoivat aina tavallista suuremmalla alkukirjaimella, Edlan luvuissa ensimmäinen lause oli aina kursivoitu, kummatkin ilman otsikkoa. Iidan lukujen ensimmäiset lauseet oli painettu otsikoiksi kuin ne olisi kirjoitettu vanhalla kirjoituskoneella, samalla fontilla kuin sanat kirjan kannessakin.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Haasteosallistus: Ihminen sodassa -lukuhaaste, jossa etenen alokkaasta sotamieheksi, sekä Mikä minusta tulee isona? -haaste, jossa kirjaan opettajan ammatin Iidan koulutyön kuvausten kunniaksi ja pääsen kolmannella kirjalla oppipojaksi.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta, 125 s.
Kustantaja: Siltala 2013

Graafinen suunnittelu: Satu Ketola

Eeva Virtanen: Tyttö Monrepoon nurkalta

On vuosi 1939 Viipurissa, kevät ja kesä ja syksy, ja tyttö täyttää 13 vuotta. 

Keväällä tyttö odottaa koulun loppumista, muuttaa äidin ja sisarusten kanssa uuteen kotiin, lähtee mukaan tyhmänrohkeisiin tempauksiin kuten junanradalla kävelemiseen, kun juna jo tulee. Vaikka ei se ole hän, vaan joku toinen, ja hän itse seuraa kaikkea sivusta. Aikuiset päivittelevät, miten jälleen päästettiin sota valloilleen Euroopassa, ja toivovat, ettei se leviäisi Suomeen asti. Miehiä kutsutaan linnoitustöihin rajalle.

Kesällä on koulusta lomaa, ja tyttö ui Viipurin lahdissa ja kävelee Monrepoon puistossa, hoitelee kasvimaata ja saa ikioman kissanpennun, Mirrin, jonka pihan lapset sanovat olevan koditon kulkukissa. Omituisena pidetty Aatu houkuttelee tytön kotiinsa katsomaan pullossa olevaa laivaa, mutta kun Aatu laittaa oven lukkoon ja lähestyy tyttöä kiilto silmissään, tämä heittää pullon Aatua päin ja pakenee raollaan olevasta ikkunasta pihalle. Aatu joutuu sairaalaan.

Syksyllä alkaa koulunkäynti uudessa koulussa. Kasvimaalta kerätään lantut ja perunat talteen. Pihan lapset kyselevät, kenen kotona on alettu varastoida kahvia tai sokeria. 

-- Turhaan äitisi sokeria haali, eihän sitä mukaan kuitenkaan voi ottaa, jos täältä pitää vaikka lähteä, hän sanoi Kaukolle. 

-- Minne me sitten lähdetään? kysyi Mirja. 

-- Maalle jonnekin, niin kuin Mare, sanoi tyttö. 

-- Et sinä mitään tiedä, luulet vaan, sanoi Kauko vihaisesti. 

-- Eikä me maata anneta, me tapellaan, huusi Erkki. (s. 97)

30.11. tyttö on koulussa, kun tulee tieto, että neuvottelut ovat kariutuneet. Kun hälytyssireenit soivat, koululaiset juoksevat suojakoloon maisterin kanssa. Illan tultua kaikki sentään pääsevät kotiin. Pian tyttö ja äiti pakkaavat laukut ja lähtevät maalle, pakoon toistuvia ilmahälytyksiä, pommituksia ja tulipaloja - sotaa.

Eeva Virtasen tyttöromaani Tyttö Monrepoon nurkalta kuvaa Tytin viimeistä kesää Viipurissa. Kirjan tempo on rauhallinen, kasvavan tytön mielenliikkeet ja ajatukset ovat pääosassa ja kuvataan verkkaisesti, taustalla väreilee sotia edeltävä Viipuri. Kirjailija käyttää päähenkilöstä aina sanaa "tyttö", mikä tuntuu erikoiselta ratkaisulta, mutta ehkä se voimistaa vaikutelmaa tytön yksinäisestä vaeltelusta ja elämän tarkkailusta. Vain kirjan toisten henkilöiden puhutellessa tyttöä dialogeissa he käyttävät hänen nimeään "Tytti". Sota on läsnä aikuisten peloissa, joita tyttö ei ymmärrä, kunnes kirjan loppuosassa siitä tulee todellisuutta kaikille kaupungin asukkaille. Tyttökin joutuu jättämään rakkaan Mirrin taakseen lähtiessään äidin kanssa evakkomatkalle.

Eeva Virtasen kirja on ensimmäinen kirja Weilin + Göösin alkamassa sarjassa "WGTyttöromaaneja". Se on sujuvasti kirjoitettu, nostalginen ja surumielinen, ja sopinee paremmin hieman jo ikää kartuttaneille nuorille. Erityisesti pidin siinä oivaltavasta kuvauksesta nuoren tytön kokemasta sodan uhasta ja alusta. Kirjailija itse syntyi Viipurissa, mutta on asunut Tampereella vuodesta 1944.

KIRJA löytyi omasta hyllystä, olen saanut sen joskus nuorena lahjaksi. Se on myös ensimmäinen suoritukseni Suketuksen blogissaan aloittamaan Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen, jossa luetaan sotiin liittyvää kirjallisuutta eri kategorioissa ja sotilasarvoja tavoitellen. Omissa lukuaikeissani on jo ennestään useita teemaan sopivia kirjoja, joten olen mukana haasteessa. Luullakseni tulen lukemaan enimmäkseen kirjoja Sodan liepeillä -kategoriasta, jossa kerrotaan sotakokemuksia erityisesti taistelujen ulkopuolella, kotirintamalla ja ennen sekä jälkeen sotien. Varattuna on muitakin kirjoja, joiden pääosassa on lapsia sodan jaloissa. Toiseksi kategoriaksi suunnittelen Sisällissotia, sillä se on sukuharrastuksen myötä kiinnostuksen kohteena. Tosin luvassa on muutakin kuin Suomeen sijoittuvaa sisällissotaa ja kapinaa. -- Tavoittelen kuutta kirjaa ja kersantin natsoja - 14 kirjalla ylenisi kenraaliksi asti, mutta se taitaa jäädä muiden saavutettavaksi.

Eeva Virtanen: Tyttö Monrepoon nurkalta, 126 s.
Kustantaja: Weilin + Göös 1965

Päällys: Tarina Lounasmaa

Pieni pala Venäjää valloitettu

Innostuin heti, kun löysin Jaanan lukuhaasteen Venäjää valloittamaan - Vaikka kirja kerrallaan. Yksi innoituksen lähde oli Jaanan laatima mahtava kirjailija- ja kirjalista, josta löytyi niin entuudestaan tuttuja klassikkoja kuin aivan tuntemattomia uudempia kirjailijoita, elämänkertoja ja kirjoja Venäjästä. (Kuva: K. V. Lebedevin (1852-1916) maalaus venäläisestä tanssista. klikkaa kuva isommaksi. WikiMedia)

Innostuksesta huolimatta luin vain vaatimattomat kaksi venäläistä kirjaa, vaikka omasta hyllystä olisi löytynyt lukemattomia klassikoita ja elämänkertoja. Pari teosta hankin ihan haastetta varten, mutta nekin jäävät tulevien päivien lukuiloiksi.

Haastekirjani ovat kategoriasta "venäläiset mieskirjailijat". Toiseksi valitsin uudemman, Neuvostoliiton aikaan sijoittuvan romaanin, ja toinen taas on klassikko 1800-luvun Venäjältä.

1. Sergei Dovlatov: Meikäläiset
2. Ivan Turgenev: Ensirakkaus

Haasteen aloittaneen Jaanan mukaan Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme voi laskea mukaan, niin venäläisyydessä se on kiinni. En kuitenkaan ehtinyt lukea sille paria elämänkerroista tai historiasta, joten jääköön maininnaksi kolmannesta luetusta kirjasta. :-)

Kiitos haasteesta, Jaana. Lukuvinkkilista säilyy käytössä jatkossakin.

Maistiaisina Harri Nykänen: Jahti sekä Valhe

Minulla on jonkinsorttinen kynnys uusiin jännityskirjailijoihin tutustumisessa. Dekkareita en yleensä pelkää, jos ajattelen niiden sisältävän rikoksen ratkaisua enemmän aivoilla kuin lihaksilla tai aseilla, mutta mainokset trillerimäisistä toimintapaketeista ja hyytävästä jännityksestä melko varmasti karkottavat minut. Mitä sitten kartan jännäreissä? Ehkä raakuutta ja väkivallalla mässäilyä, paikasta toiseen koheltamista, ronskia kielenkäyttöä. Silti on tunnustettava, että luettavan valikointi ja hylkiminen toimivat aikalailla mutu-tuntumalla, jostain tulleen käsityksen perusteella. Joskus kustantamojen mainostekstien perusteella. Joskus kirjablogit onnistuvat karsimaan turhia luuloja, kun pääsen tutustumaan kirjojen sisältöihin niiden lukijoiden kautta.

Harri Nykäsen tuotantoon tutustuin - no, kylkiäisenä. Rekisteröidyin ilmaiseksi Elisa Kirjan asiakkaaksi ja liittymislahjana sain Nykäsen rikosnovellin Jahti äänikirjana. Latasin sen puhelimeeni, pistin napin korvaan ja ei kun menoksi lenkille. (Tämä ei ole maksettu tai pyydetty mainos, kunhan kerron, miten kirja käsiini, ei kun puhelimeeni, tuli.)

Jahti teki vaikutuksen. Tosiasiassa siinä oli kyllä runsain mitoin "pelkäämääni" paikasta toiseen kaahaamista, mutta kirjailija oli rakentanut sen varaan alusta loppuun kantavan jännitteen, joka sai minut jatkamaan lenkkiä, kunnes tietäisin, miten jahdissa kävisi. Nimensä mukaisesti novellissa jahdattiin kahta vankikarkuria, joiden pakomatka alkoi, kun he saivat käsiinsä Tykin, Lahti 35 -sotilaspistoolin. Ase singottiin vankilan muurien yli ja päätyi monien käsien kautta heille, joille se oli tarkoitettu, ja koko Suomi seurasi takaa-ajoa, aina yllättävään loppuun asti.

Jahti on ensimmäinen luku Tykki-nimistä rikosnovellikokoelmaa, jonka jokaisessa itsenäisessä osassa esiintyy mainittu sotilaspistooli. Kokoelman novellit on kirjoitettu suoraan sähköiseksi kirjaksi, ja kirjoittajina on 12 tunnettua suomalaista rikoskirjailijaa. Olen sittemmin hankkinut koko kokoelman, joten maistiaisia muiltakin dekkaristeilta riittää jatkossa.

Jahti sai aikaan sen, että hiljattain kirjaston hyllyltä tarttui mukaan Harri Nykäsen äänikirja Valhe. Se osoittautui oikein sopivaksi valinnaksi dekkarikuuntelun nälkään, vaikkei varsinainen poliisiromaani ollutkaan. Kuolemantapausta siinä kuitenkin selviteltiin. Kustantajan sivulta luin kirjailijasta, että tässä kirjassa "konnamaailman kuvaaja siirtyy keskiluokan pariin".

Valheen päähenkilö on keski-ikäinen asianajaja Kai Manner, joka äitinsä kuoltua palaa lapsuudenkotiinsa Helsingin keskustassa. Äidin makuuhuoneesta löytyy laatikollinen papereita ja valokuvia, joista selviää, että tämän veli oli tehnyt nuorena itsemurhan, josta oli visusti vaiettu perheen ulkopuolella, olihan Kaikin aina uskonut, että eno oli kuollut johonkin hävettävään sairauteen. Äidin ja enon jo edesmennyt isä, Kain isoisä, oli aikanaan huomattavassa poliittisessa asemassa sodanjälkeisessä Suomessa, oikeusministeri ja Kekkosen luottomies. Kai Manner löytää myös äitinsä sängyn viereen pudonneen vanhan valokuvan nuoresta naisesta - äidistään - ja jostain tuntemattomasta nuoresta miehestä. Isästäkö? Häntä asianajaja Manner ei ole koskaan nähnyt, sillä isä oli häipynyt tietymättömiin jo ennen poikansa syntymää, samoihin aikoihin enon kuoleman kanssa.

Äiti on jättänyt jälkeensä vihjeitä, joita Kai Manner alkaa seurata, ja hänelle paljastuu monia asioita hänen perheestään, niin isoisästä kuin enosta ja isästäkin. Enon itsemurhasta löytyy kummallisia yksityiskohtia nyt 50 vuotta myöhemmin. Kaikki tapaukseen liittyvät asiapaperit on siirretty suojelupoliisin arkistoihin. Kun Kai haluaa jututtaa tapauksen aikaan naapurissa asunutta naista, tämä surmataan. Manner törmää myös Petsamon vakoiluskandaaliin, joka tapahtui ennen sotia, jolloin hänen isoisänsä oli Petsamon Nikkelin lakimiehenä. Asioihin perehtyminen asettaa Kain vaaraan, sillä hän joutuu parin hyökkäyksen ja asuntomurron kohteeksi.

Valhe oli varsin koukuttavaa kuunneltavaa, jossa Mannerin perheen sukuhistoria ja -salaisuudet sekä sotaa edeltävä ja sodanjälkeinen politiikka kietoutuivat toisiinsa tarinaksi, joka imaisi mukaansa. Lopussa kaikki langat solmittiin yhteen ja perheenjäsenten mysteerit saivat selityksensä. Kirja aiheutti myös uteliasta pohdintaa siitä, mikä historiallisista seikoista oli totta ja mikä fiktiota. Netissä etsiydyin sivuille, joissa kerrottiin Petsamon vakoilujutusta 1939. Kirja onnistui mainiosti viihdyttämään ja houkutti kuuntelemaan toiseen kertaan heti perään.

Jahti oli liittymislahja Elisa Kirjalta. Valhe löytyi kirjaston äänikirjahyllystä. Haasteosallistus (Jahti): Elegian Hei, me lusitaan!, jossa voi lukea itsensä ulos vankilasta vankila-aiheisilla kirjoilla. Tällä ensimmäisellä haasteen kirjalla pääsen jo eristyssellistä tavalliseen selliin.


Harri Nykänen: Jahti, rikosnovelli, äänikirja MP3 (myös e-kirjana)
1. luku rikosnovellikokoelmasta Tykki
Kustantaja: CrimeTime 2011
Lukija: Petteri Kaukoranta, 59 min

Harri Nykänen: Valhe, äänikirja
Kustantaja: WSOY 2007 (paperiversio 2007)
Lukija: Lars Svedberg (8 CDtä)
Päällyksen kuva: Rikosmuseon arkisto
Päällyksen suunnittelu: Kai Toivonen