Jo kirjan nimi, Tiina ja vieras poika, paljastaa tiinoja enemmän lukeneille, millaisia tunteita Tiina-sarjan 27. kirjassa tunnetaan. Jälleen kerran alkaa kesäloma, ja Juha suostuu lähtemään lukiolaispoikien parin viikon pyöräretkelle kysymättä Tiinalta lupaa. Siitä kovasti nokkiinsa ottanut Tiina lupaa Juhan kiusallakin Elville mennä tämän kanssa luontokerhoon, jossa on paljon poikia mukana, ja sitten vielä kerhon luontoleirille.
Monissa Tiina-kirjoissa on jokin teema esillä, ja tässä se on luonnonsuojelu ja luonnon tunteminen. Luontoretkellä Mikko, silmälasipäinen ja pisamanaamainen luonnontutkijapoika, kiinnittää huomionsa Tiinaan heti bussimatkalla. Hänen seurassaan Tiina pääsee näkemään ketunpoikasia ja yöllisellä seikkailulla mäyriä, mutta suukkoja ei Tiina siedä. Mikko on kuitenkin mukava ja aina hyväntuulinen, ja häntä voi hyvin vertailla Juhaan. Mikko ei koskaan tappele kenenkään kanssa, vaan tappelun uhatessa väistää syrjemmälle, sillä tappeleminen on hänestä lapsellista. Se on Tiinalle uutta eikä hän voi olla ajattelematta, puolustaisiko Mikko nyrkeillään edes häntä, jos joku kävisi hänen kimppuunsa.
Kolmen päivän luontoleiri kutistuu kahteen päivään, kun jatkuva sade yllättää telttaleirin. Jos on Juha Tiinan mielessä leirin aikana, ei voi Juhakaan unohtaa Tiinaa, vaan tyttö pyörii pojan mielessä yötä päivää, niin että hän sairastuu jo toisena pyöräilypäivänä. Ensimmäistä kertaa Juha tunnustaa Tiinallekin, että hänellä oli ikävä tätä.
Mustasukkaisuutta on vahvasti ilmassa, jos kohta sen vastapainona tavallista enemmän nuorten lämpimiä tunteitakin. Juhan määräys- ja omistushalu, joka jatkuu kirjasta toiseen, on kohtuullisen ärsyttävää, eikä ärsytystä lievennä paljonkaan Tiinan alistuminen pojan mustasukkaisiin käskyihin ja kieltoihin. Tämä dynamiikka heidän suhteessaan on kaikkien kummallisinta Tiina-kirjoissa, ja mietinkin, miten paljon siihen on vaikuttanut Anni Polvan paneutuminen aikuisten naisten ja miesten kevyisiin rakkaussuhteisiin viihdekirjoissaan. Olisi kiva kuulla, miten nykyiset tyttölukijat suhtautuvat Juhan määräilemiseen ja Tiinan alistumiseen, vai kummastuttaako tämä vain aikuista ihmistä.
Edellinen 26. Tiina-kirja on Älä itke, Tiina. Jäljellä on vielä kaksi sarjan teosta.
Anni Polva: Tiina ja vieras poika, 142 s.
Kustantaja: Karisto 1991 (7. painos; 1. p. 1984)
Kansi: Satu-Sisko Sintonen
KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA: Saran kirjat, Sheferijm
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 62)
Luetaanko tämä? -blogin Kia pisti talvella pystyyn lukuhaasteen lapsuuden kirjasuosikeista. Nyt on tullut aika koostaa omat, uudelleen luetut lapsuuden kirjaystävät.
Näyttää siltä, että haasteeseen osuvat kirjat ovat kaikki kotimaisia ja viime vuosisadan alkupuolelta. Haasteaikana olen lukenut kolme Anni Swanin romanttista nuorten romaania vuosilta 1916, 1922 ja 1924, joista ainakin kaksi viimeksi mainittua kuvaavat 1800-luvun puoleista aikaa. Lisäksi viime viikonloppuna huvitin itseäni kahden ohuen kirjan verran Jarmari Finnen Kiljusen herrasväen humoristisilla ja hulvattomilla seikkailuilla vuosilta 1914 ja 1916.
Haasteaikana luin myös Seljan tytöt ja useita Tiina-kirjoja, viimeksi Älä itke, Tiina, mutta kun juuri noita teoksia en ole lapsuudessani lukenut, niin haasteeseen en kelpuuta niitä.
Tässä vielä lapsuuteni kirjasuosikit kootusti:
Kiitos, Kia, kivasta haasteesta! On ollut mukava lukea muidenkin lapsuuden suosikkikirjoista, ja luulenpa tarttuvani joihinkin niistä itsekin.
Taidanpa osallistua Ajattomia satuja ja tarinoita 2 -lukuhaasteeseen 1.9.2017-28.2.2018. Aina sitä sen verran tulee lasten ja nuorten kirjojen klassikkoja luetuksi. Kakkoskierrosta emännöi Niina Yöpöydän kirjat -blogissa.
Jalmari Finnen kirjoittamia Kiljusen herrasväen edesottamuksia oli lapsuuskotini kirjahyllyssä muutama kirja, ja ne olivat hupaisaa luettavaa, vaikkeivät koskaan yltäneet suursuosikeikseni. Siitä huolimatta päätin kokeilla parin kirjan verran, miltä ne maistuvat nyt aikuisena. Kaikkiaan Finne kirjoitti kahdeksan Kiljus-kirjaa, joista nyt lukemani ovat sarjan ensimmäiset. Kotini kirjoissa oli samanlaiset kannet kuin näissä kirjastosta lainaamissani näköispainoksissa.
Kiljusen herrasväki alkaa sarjan. Kiljusen perhe esitellään heti alkuun näin:
"Kiljusen herrasväki asui maalla, heillä oli siellä oma maatilansa. Heitä oli neljä: isä Kiljunen, lyhyt ja hyvin lihava mies, kaljupäinen ja pulleasilmäinen, äiti Kiljunen, laiha kuin tikku, pitkänenäinen ja tihrusilmäinen, ja sitten pojat Mökö ja Luru, jotka olivat aivan yhtä vanhat."
Lisäksi Kiljusilla on villakoira Pulla. Kaksospoikien oikeat nimet ovat Mikael ja Lennart ja perheen sukunimi Kiljander, mutta kaikki tuntevat heidät Kiljusina, kun he ovat niin kovia huutamaan ja kiljumaan. Myöhemmissä kirjoissa pojilla on myös pikkusisar Plättä.
Kirja koostuu seitsemästä luvusta, joissa jokaisessa on toinen toistaan hulvattomampia Kiljusen perheen kommelluksia. Erityisen paljon sattuu ja tapahtuu, kun lähdetään matkoille. Kirjan kahdessa luvussa tehdään matka Helsinkiin, sen lisäksi käydään markkinoilla, saunassa, kalassa ja hirviä pyytämässä.
Kakkoskirjassa Kiljusen herrasväen uudet seikkailut meno jatkuu samaan malliin, mutta nyt pysytään pääasiassa kotinurkilla: leivotaan, ravustetaan, ansaitaan rahaa Mökön soittaessa lainattua posetiivia ja Lurun esittäessä paviaania nahka hiilellä tummaksi värjättynä ja lehmänkarvoja täyteen liimattuna. Silloin kuitenkin matkustetaan, kun pojat päätetään lähettää kouluun Helsinkiin. Mökölle ja Lurulle sattuu ja tapahtuu, joten Helsingin lyseo siirtää pojat mahdottomina yhteislyseoon, se puolestaan toiseen kovemman kurin lyseoon, se Viipuriin, se Kuopioon, Turkuun, Tampereelle.
Jalmari Finnen kieli on hyvin visuaalista, ja minun on helppo mielessäni nähdä Kiljuset jossain kohelluselokuvassa, jonka seikkailuissa ei ole päätä eikä häntää. Kirjat ovat hassuja ja varsinaisia toimintapläjäyksiä. Itse en teksteistä innostunut enää samalla tavalla kuin lapsena, mutta uskon niiden naurattavan kommellusjutuista nauttivia, niin lapsia kuin aikuisiakin. Esimerkiksi Helsingin matkalla Kiljuset päättävät etsiä illalla yösijaa Ateneumista:
"Sitten alkoi Pulla ravata portaita ylös, ja koko herrasväki seurasi juoksujalkaa. Portaat olivat hyvin korkeat. He olivat päässeet jo melkein niiden yläpäähän, kun pimeässä isä Kiljunen horjahti ja alkoi kieriä portaita alas. Kun hän oli lihava, niin hän hyppeli kuin suuri pallo. Äiti Kiljunen säikähtyi tästä niin pahanpäiväisesti, että kaatui hänkin. Ja kun hän oli pitkä ja laiha, mukkelehti hän niin, että hameet hulmusivat hänen ympärillään. Mökö ja Luru tarttuivat toisiinsa kiinni ja tulivat yhtenä keränä alas. Mutta Pulla jäi portaitten yläpäähän ja haukkui minkä suinkin jaksoi. Se oli varmasti vakuutettu siitä, että herrasväki oli tämän kierimisen keksinyt huvittaakseen häntä." (Kiljusen herrasväki)
Kiljusen herrasväessä Finne kirjoittaa, että "Suomessa on yleisesti levinnyt sanomalehti, 'Pääskynen', joka on tarkkaan seurannut Kiljusten elämää ja hommia". Pitihän asia tarkistaa Kansallisarkiston digitaalisesta aikakauslehtikokoelmasta. Ja aivan oikein! Kirjailija kirjoitti Kiljusen herrasväen metkuista Pääskyseen. Esimerkiksi kertomus "Kiljusen pojat koulussa" ilmestyi lehdessä 1.3.1912. Yksi lehden toimittajista oli Anni Swan.
Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki, 88 s.
Kustantaja: Otava 1968 (12. painos; 1. p. 1914)
Kirjan kuvitus: R. Rindell.
Jalmari Finne: Kiljusen herrasväen uudet seikkailut, 68 s.
Kustantaja: Otava 1945 (7. painos; 1. p. 1916 Otava)
Kirjan kuvitus: R. Rindell.
Kummankin näköispainos: ntamo 2013 ja Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi
KIRJAT lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjasähkökäyrä
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 60 ja 61), Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste
Juhani Kuikka, lääninrikosetsivä Viipurista, selvittää visaista murhatapausta Terttu Autereen kolmannessa poliisiromaanissa Kaunis mutta kuollut. Niin ajattelee moni, joka kuulee itäsuomalaisen kauppalan yhteiskoulun piirustuksenopettajan löytyneen koulun kokoelmahuoneesta kuristettuna. Surmansa saanut Iiris Soivio oli koulun väriläikkä, hän oli eloisa ja iloinen ja pukeutui kirkasvärisiin vaatteisiin niin kuin taiteilijalle sopiikin. Useampi paikkakunnan mies on menettänyt hänelle sydämensä ja suree hänen kuolemaansa.
Onnekseen Juhani Kuikka on käymässä kauppalassa, kun surmatyö tapahtuu, sillä hänen kihlattunsa, Onerva Ojala, on saanut yhteiskoulun äidinkielen opettajan paikan sieltä. Juhani tapasi Onervan edellisen lukuvuoden aikana, tämä oli silloin sijaisopettajana eteläsuomalaisessa kaupungissa, ja rikosetsivä joutui paikkakunnalle tutkimaan rouva Holmin tapausta (kirjassa Kuka murhasikaan rouva Holmin?). Seuraavana kesänä Onerva on kesätöissä täysihoitolassa lomapaikassa, joka kovasti muistuttaa Terijokea, kun siellä tapahtuu kirjailija Armas Laesteen murha (kirjassa Kuolema Eedenissä). Kukas muu tulee selvittämään rikosta kuin Juhani Kuikka Viipurista. Kolmanteen kirjaan mennessä heidän suhteensa on lämmennyt siinä määrin, että he ovat uudenvuodenyönä menneet kihloihin.
Kuten Terijoella saa Onerva jälleen auttaa sulhastaan rikoksen selvittämisessä. Hän tunsi opettajat, myös Iiriksen, ja pystyi luonnehtimaan opettajainhuoneen ilmapiiriä ja sosiaalisia suhteita. Iiriksen asunnossa hän huomaa, että sieltä puuttuu omistajansa lempihuivi, jota tämä oli käyttänyt murhaa edeltävänä päivänä penkinpainajaisissa.
Kuten olen aikaisemmista Terttu Autereen dekkkareista kirjoittanut, kirjailija osaa luoda houkuttelevan 30-luvun tunnelman, jossa kotoisa arvoitusdekkari koukuttaa arvailemaan syyllistä. Ärsyttävästi kirja ei paljasta paikkakunnan nimeä, joten hakukoneelle on ollut käyttöä etsiessä 30-luvun itäsuomalaista kauppalaa, jossa oli faneritehdas ja 10 kilometrin päässä varuskunta. Kolme kirjaa olen viihtynyt hyvin Juhani Kuikan ja Onerva Ojalan seurassa. Silti he ovat jääneet aika pintapuolisiksi tutuiksi, ja mieli tekisikin tutustua heihin paremmin, tietää syvemmin, millaisia he ovat ihmisinä. Henkilökokoelma kirjassa on kuitenkin kaiken kaikkiaan herkullinen alkaen abiturienteista koulun talonmiespariskuntaan, ammattiupseerista pappiin, rakastuneesta rehtorista hänen mustasukkaiseen ja tiukkaan vaimoonsa. Epäilyksenalaisia kaikki tyynni.
Parasta romaanissa Kaunis mutta kuollut on sen koulumiljöö. Entisenä äidinkielenopettajana Autere on ollut omalla maaperällään, ja se näkyy niin luontevana opettajainhuoneen ja koko kouluyhteisön kuvauksena kuin vaikkapa penkinpainajaisten tai abiturienttien tenttien katkelmina. Abiturienttikepistä en kuitenkaan ollut ikinä kuullutkaan! Liekö tapa hävinnyt omiin kouluvuosiini mennessä?
Nyt sitten vain jatkoa ja 30-luvun häitä odottelemaan, kun hääpäiväkin on saatu päätetyksi kesken kiihkeän murhamysteerin ratkonnan.
Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut, 303 s.
Kustantaja: Karisto 2017
Kansi: Pirta Syrjänen
KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Amman lukuhetki, Luetut kirjat, Ullan luetut kirjat
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 59)
Kesälomasta jäi pari viikkoa elokuun loppupuolella pidettäväksi, ja lomalla olen lukenut ja kuunnellut yhtä ja toista kevyttä ja hupaisaa. Siirryin muun muassa 1930-luvun kesänviettoon Hilja Valtosen Nykyhetken tyttölapsen malliin.
Nykyhetken tyttölapsi on Anja Utria, joka on reputtanut äidinkielen kokeen kevään ylioppilaskirjoituksissa. Sen tähden hänen on lähteminen Savoon kolmen tätinsä kanssa, he tapaavat viettää lomansa Saimaan saaressa Kärsäpäässä, ja siellä on mainio tilaisuus prepata syksyn kokeisiin tätien valvovien silmien alla. Asiassa on vain pikkuinen mutta. Saaren omistaa Kärsäpään tilan omistaja, poikamies Tuomas Ollikainen, joka on niin sydämistynyt naisiin, ettei salli yli 15- ja alle 35-vuotiaita nuoria naisia tulevaksi saarelleen. Augusta-täti keksii kuitenkin keinon: Anja tulee saarelle 15-vuotiaana, vaikka on jo parikymppinen. Sopivat vaatteet ylle, tukkaan lapsellinen nauha. Onneksi Anja on pieni ja siro kooltaan ja luonnoltaan sopivan leikkisä, joten suunnitelma toimii oikein hyvin. Onneksi Tuomas-setä pitää lapsista.
Ei ole vaikea arvata, miten Kärsäpäässä käy. Tuomas-setä kun on komea varreltaan ja kasvoiltaan ja vielä oikein mukavakin, niin eihän Anja sydämelleen mitään voi. Samaa liikehdintää tuntuu olevan Tuomaksenkin sydämessä, kun hän unohtuu viihtymään Anjan seurassa turhan usein, mutta hän saa tyytyä kertomaan itselleen ja Anjalle, että hänellä on ajatuksia Anjan tulevaisuudesta, jotka hän kertoo, kunhan kolme vuotta on kulunut.
Ennen kesän loppua Anjan salaisuus paljastuu, mutta siinä sivussa hän on saattanut Asta-tätinsä ja tämän nuoruuden kosijan yhteen, saanut naapurihuvilan 17-vuotiaan Jarmon rakastumaan itseensä ja omana 20-vuotiaana itsenään hurmannut Savonlinnan kasinolla Jarmon naisiin menevän isänkin, tosin vain häntäheikkiä näpäyttääkseen. Aikaa kuvaa sekin, että Ada-täti lähtee Petsamoon lomamatkalle.
Nykyhetken tyttölapsi on taattua ja raikasta Valtos-laatua kevyeksi kesäviihteeksi. Tai hömpäksi sitä kaiketi pitäisi sanoa, mikäli tämän kesän kirjallisuuskeskusteluja on uskominen. Hömppää tai ei, minua Valtosen kirjoissa miellyttää sen omatoimisten naishahmojen nokkela ja hyväntuulinen sanailu, jos kohta sivuhenkilöissä - tällä kertaa tädeissä ja naapurihuvilalaisissa - riittää melkoisesti stereotyyppisiä ominaisuuksia. Aikaisemmin olen blogissani kirjoittanut kirjailijan teoksista Nuoren opettajattaren varaventtiili, jonka lailla Nykyhetken tyttölapsikin on kirjoitettu päiväkirjaromaaniksi, ja Hätävara. Näistä kolmesta kirjailijan esikoinen, Nuoren opettajattaren varaventtiili, on suosikkini, vaikka tämän Nykyhetken tyttölapsenkin seurassa meni rattoisasti ja väliin naurahdellen muutama tovi.
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi, 205 s.
Kustantaja: Otava 2006 (1. painos 1937)
Kannen kuva: Poika Vesanto
KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjakaapin avain, Sallan lukupäiväkirja, Yksi pieni lukupäiväkirja
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 58)
Anni Swanin nuortenromaanit olivat lapsuuteni suosikkeja ja nyt lukemani kirjapari sieltä parhaasta päästä. Iris rukan voittanutta ei kirjailijan tuotannossa minulle kuitenkaan ole.
Pikkupappilassa-romaani alkaa siitä, kun pappisperhe muuttaa isän uuden viran myötä maalaisseurakuntaan Hämeeseen. Elämä pikkupappilassa on vaatimatonta, vilkasta ja viehkeää, lapsia papilla ja hänen rouvallaan on seitsemän, ja lisää väriä tuovat naapuriperheiden jälkikasvu. Erityisesti kirjassa nousevat esiin papin tyttäret. Minna, esikoinen, on kaunis, hyvä ja viisas ja hän on juuri palannut kotiin opinnoistaan Haminan naisopistosta. Martta on ahkera ja käytännöllinen apu pappilan kotitaloudessa ja käsitöissä, Liisi taas innostunut historiasta, ja hän haluaakin Helsinkiin opiskelemaan, jos vain pellavasadosta saadaan tarpeeksi rahaa koulumaksuihin. Ulla kulkee metsissä, hurmaantuu luonnosta ja kaikesta kauniista ja haaveilee tulevansa kirjailijaksi. Tytöistä nuorin, 10-vuotias Lotti, sen sijaan aikoo mammaksi, jolla on kaksitoista lasta. Hän huolehtii tunnollisesti nukeistaan ja pelastamastaan kulkukissa Mossesta. Tyttöjen jatkona ovat vielä pikkupojat Kaarlo ja Lauri.
Pikkupappilan tyttöjen sanotaan muistuttavan Louisa M. Alcottin Pikku naisia -romaanin sisarussarjaa. Sitä en muistaakseni ole lukenut, mutta Swanin tytöistä tuli mieleen hiljattain lukemani Rauha S. Virtasen Seljan tytöt. Seljan perheestä kun löytyy myös runoja kirjoittava haaveilija ja kotona puuhailua rakastava, järkevä nuorimmainen. Seljan elämänpiiri kuitenkin on uudemmalta vuosisadalta ja muutenkin erilainen kuin pastori Sandin tytöillä.
Pikkupappilaan on sisällytetty toinen toistaan romanttisempia juonikuvioita. On äidin serkku Ulrik Schöring, joka on kadonnut jäljettömiin petyttyään rakkaudessa ja jonka uskotaan kuolleen, mutta joka nyt palaakin Amerikasta vauraana miehenä. Hän ostaa takaisin aikanaan pakkohuutokaupalla myydyn sukukartanon ja löytää vaimon pikkupappilasta. On pappilan naapuriin päätynyt löytölapsi Mark, joka rakastaa viulunsittoa, ja kun Harjulassa ei saa soittaa, hän pakenee ja ryhtyy kulkuriksi. Pappilan Ulla ymmärtää Markia, ja pappilan Minna saa Markin houkutelluksi palaamaan Harjulaan, kun lupaa, että poika saa soittaa pappilassa. Löytyypä Markin isäkin ihmeellisen sattuman kautta. Ja on Sarvimäen paronin ainoa poika, joka ei tule toimeen äitipuolensa kanssa, ja siksi karkaa rengin vaatteissa maantielle ja pestautuu tuntemattomana pappilan rengiksi.
Anni Swanin romaanin kieli ja juoni tuntuvat vanhahtavilta, mutta kuinka muuten voisi ollakaan, kun sen ensipainos ilmestyi melkein sata vuotta sitten vuonna 1922. Lisäksi nimiösivulla on luonnehdinta "Kertomus isoäidin ajalta", joten se kuvaa elämää joskus 1800-luvulla. Ajankuva on viehättävää, ja kirjan juonen moninaiset käänteet ja tapahtumat tempaavat mukaansa. Pappilassa ollaan köyhiä, mutta kuulutaan kuitenkin pitäjän sivistyneistöön, joka seurustelee vallasväen ja aatelistenkin kanssa. Samalla ollaan tuttuja myös talonpoikien taloissa ja mäkitupalaisten mökeissä. Arvomaailma on kristillinen, kuten papin perheelle sopii, apua tarvitsevia autetaan, missä voidaan, ja lapset kasvatetaan rehellisiksi ja oikeudenmukaisiksi.
Kirja on valittu Ylen 101 kirjaa -sarjan vuoden 1922 kirjaksi. Se on luettavissa e-kirjana verkosta, joskin itse luin sen ihan perinteisenä paperikirjana. Linkin kautta pääsee katsomaan myös TV-keskustelua kirjasta Ylen 101 kirjaa -sarjassa.
Anni Swan: Pikkupappilassa, 234 s.
Kustantaja: WSOY 1987 (13. painos; 1. p. 1922)
Kansi: Martta Wendelin
Pikkupappilassa sai jatkoa, kun Anni Swan kirjoitti sille pariksi nuortenromaaninsa Ulla ja Mark. Kirja alkaa romanttisesti pappilan tyttären häillä, jonne tulleet isän opettajasisaret toteavat, että Ullan pitäisi päästä kouluun. Niinpä Ulla matkustaa kolmen naimattoman tädin kanssa kaupunkiin heidän kouluunsa ja saa asua heidän kodissaan. Koti-ikävän hellitettyä Ulla sopeutuu kouluun ja tätien kotiin ja saa uusia ystäviä.
Samanaikaisesti löytölapsi Markin saksalainen isä menee naimisiin Suomessa ja muuttaa Berliiniin. Mark pääsee mukaan ja saa ottaa viulutunteja. Äitipuoli ei kuitenkaan pidä Markista, sillä hän ei usko pojan oikeasti olevan hänen miehensä lapsi, vaikka tämä itse on vakuuttunut siitä. Sitten isä yllättäen kuolee, mutta ehtikö hän tunnustaa Markin pojakseen? Mitään paperia siitä ei tunnu löytyvän.
Äitipuoli huolehtii Markista lähettämällä tämän pois kotoa yksityisesti koulutettavaksi. Uusi opettaja on ankara mies eikä siedä pojan laiskottelua ja viulun vinguttelua. Mark karkaa ja lyöttäytyy yksiin kulkevien soittajien kanssa. Seurueen konserttikiertue saapuu Ullan koulukaupunkiin. Tätien kieltoa uhmaten Ulla pääsee katsomaan unkarilaista musiikillista ihmelasta, joskin vain aidan päälle kiipeämällä, ja hän ei ole uskoa silmiään, kun hän tunnistaa valeasuisen ystävänsä. Nuoret tapaavat, mutta sitten seurue häviää kaupungista. Seuraa jännittäviä juonikiemuroita ja takaa-ajo, mutta Markin käy lopulta oikein hyvin, kuten tällaisissa kirjoissa on tapana.
Anni Swan: Ulla ja Mark, 246 s.
Kustantaja: WSOY 1978 (8. painos; 1. p. 1924)
Kansi: Martta Wendelin
KIRJAT ovat kirjastolainoja.
MUUALLA Pikkupappilasta ovat kirjoittaneet Maailman ääreen, Sheferijm -blogit sekä Ullasta ja Markista Maailman ääreen ja Sheferijm -blogit.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 56 ja 57), Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste.
