Karen Blixen: Talvisia tarinoita (Klassikkohaaste 19)

Karen Blixenin Talvisia tarinoita on novellikokoelma, jonka yksitoista tarinaa sijoittuvat Tanskaan ja joihinkin muihin Euroopan maihin, Norjaan, Belgiaan, Saksaan. Jokaisella tarinalla on kuitenkin kiinnekohta kirjailijan kotimaahan, vaikkapa niin, että joku henkilöistä on  kotoisin sieltä.

Sain kokoelman käsiini ensin englanninkielisenä, Winter's Tales, ja vasta kun mietin siitä kirjoittamista, lainasin kirjastosta vanhan suomenkielisen laitoksen. Ensivaikutelmani nousivat siis kokoelman englanninkielisestä versiosta.

Pidin kovasti Karen Blixenin novelleista ja kirjoitustyylistä. Oli helppo uppoutua jokaisen tarinan omaan sisäiseen maailmaan, niissä oli oma erityinen tunteensa ja intensiteettinsä, joka veti puoleensa. Mieleeni nousivat englantilaiset kirjailijasiskokset Emily Brontë ja Charlotte Brontë, joiden kirjoista olen aina pitänyt. Jotain samaa tarinallisuutta, tunnetta ja mystiikkaakin löysin Talvisista tarinoista.

En ole lukenut aikaisemmin yhtään Karen Blixenin kirjaa. Tunnen hänen tarinansa  elokuvasta Minun Afrikkani ja ehkä siksi oletin löytäväni novelleista jotain afrikkalaista. Turha toivo! Ne sijoittuvat kaikki Eurooppaan ja lisäksi 1800-luvulle. Blixen kirjoitti tarinoitaan aikaan, jolloin Tanska oli natsien miehittämä. Voin kuvitella, että silloin oli turvallisinta - ja ehkä lohdullisintakin - sijoittaa kertomuksensa menneisyyteen. Silti olen tunnistavinani 1930-luvun sodan uhkaa novelleissa, joissa viitataan 1800-luvun sotiin.

Karen Blixen (1885-1962) kirjoitti sekä tanskaksi että englanniksi. Alkuun minut yllätti se, että hän julkaisi teoksen kirjailijanimellä Isak Dinesen. En muista siihen törmänneeni aikaisemmin. Onkohan niin, että Suomessa on, ainakin viime aikoina, käytetty pelkästään nimeä Karen Blixen, kun taas englanninkielisessä maailmassa hänen kirjansa tunnetaan Isak Dinesenin kirjoittamina. Olin myös hämmästynyt, etten löytänyt Winter's Tales -kirjasta enkä netin syövereistäkään kääntäjän nimeä. Arvelenkin, että Blixen kirjoitti itse sekä tanskankielisen että englanninkielisen kirjan, ne julkaistiin samana vuonna 1942. 

Karen Blixenin muukin tuotanto alkoi kiinnostaa. Hänen novelliensa henkilöt ja rakenne loppukäänteineen ovat hienoja, ja olenkin utelias, millaisia romaaneja hän kirjoitti.

             Karen Blixen (aka Isak Dinesen):  Talvisia tarinoita, 383 s.

             Kustantaja: WSOY 1961 (1. suomenkielinen painos 1944)

             Tanskankielinen alkuteos Vinter-eventyr (1942), suomentanut

                      Juho Tervonen.

             Englanninkielinen teos Winter's Tales, Penguin Classics 1983 (1942), 218 s.

             

Osallistun kirjalla Klassikkohaasteeseen 19, jota luotsaa Yöpöydän kirjat -blogi. Linkki vie koosteeseen, josta löytyvät kaikki haasteeseen luetut klassikot. Alun perin minun piti osallistua ihan toisella teoksella, mutta Blixenin tarinat houkuttelivat vastustamattomasti mukaansa.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

    Klassikkohaaste 13: Anni Swanin Ollin oppivuodet

    Klassikkohaaste 14: V. S. Naipaulin The Mystic Masseur

    Klassikkohaaste 18: Anni Blomqvistin Tie Myrskyluodolle

Ragnar Jónasson: Saari

Luin islantilaisen Ragnar Jónassonin pari poliisiromaania pitkäksi venähtäneen blogitauon aikana. Niistä Hulda-trilogian aloittava Pimeys meinasi pudottaa tuolilta loppuratkaisullaan, joka pääsi yllättämään täydellisesti. Erikoista sarjassa on sekin, että kirjojen tapahtumat on kirjoitettu ajallisesti nykyajasta taaksepäin. Pimeys kertoo rikostutkinnasta aikana, jolloin päähenkilö Hulda on pian jäämässä eläkkeelle. Puoli vuotta ennen sitä hänen esimiehensä patistaa hänet pois töistä, muutaman päivän varoitusajalla. Toisessa osassa Saari Hulda on viisikymppinen ja kolmannessa osassa Sumu kymmenen vuotta sitäkin nuorempi.

Nyt luin Saaren. Siinä reykjavikilainen rikosetsivä Hulda Hermansdóttir saa tutkittavakseen nuoren naisen kuoleman. Neljä ystävystä on mennyt viikonlopuksi eristyneelle saarella. Kouluiässä he olivat läheisiä toistensa kanssa, mutta siitä on kymmenen vuotta eivätkä he ole tavanneet toisiaan koko ryhmänä pitkään aikaan. Nyt kokoontumisella on erityinen tarkoitus: he haluavat muistella ryhmänsä viidettä jäsentä, joka murhattiin kymmenen vuotta sitten.

Viikonloppu päättyy tragediaan: yksi nuorista aikuisista löytyy kuolleena kallionkielekkeeltä pudonneena. Vai alas työnnettynä? Huldan intuitio sanoo, että nuoret eivät kerro kaikkea vaan salaavat jotain. Kun hän keskustelee tapaukseen liittyvien henkilöiden kanssa, esiin nousee vanha murhatutkimus. Se ratkaistiin aikoinaan, mutta Hulda alkaa ihmetellä siinäkin yhtä ja toista. 

Hulda on turhaan odottanut urallaan etenemistä. Vaikka hän tietää olevansa kokenut ja pätevä ja saavansa tuloksia aikaan, aina sopivan viran tullessa avoimeksi joku mies valitaan siihen. Siksi Huldalle on hyvin tärkeää, että hän onnistuu selvittämään, mitä saarella kuolleelle nuorelle tapahtui. 

Henkilökohtaisessa elämässään Hulda matkustaa ensimmäistä kertaa Amerikkaan tarkoituksenaan löytää isänsä. Hulda on yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi, ja hän tietää vain, että hänen isänsä on amerikkalainen sotilas. Mies oli komennuksella Islannissa pian toisen maailmansodan jälkeen, ja hänellä oli lyhyt romanssi Huldan äidin kanssa. Äiti ei koskaan halunnut mitään yhteyttä mieheen tämän palattua kotimaahansa ja kertoi Huldalle vain miehen etunimen ja kotiosavaltion. Nyt äidin kuoltua viisikymppinen Hulda on vapaa etsimään isänsä. 

Saari ei ollut yhtä yllättävä kuin Pimeys, mutta kirjan juoni kyllä tempasi mukaansa. Ragnar Jónasson kirjoittaa vetävästi ja pitää taitavasti hyppysissään hyppelyn kahden aikatason  ja kahden tutkinnan välillä. Ja Islantihan nyt on kiehtova tyyssija millaiselle tarinalle tahansa

          Ragnar Jónasson: Saari, 297 s.
          Kustantaja: Tammi 2021.
          Islanninkielinen alkuteos: Drungi (2016). Suomentanut Oona Nyström

               englanninkielisestä käännöksestä The Island.

Menneellä viikolla on vietetty jo perinteistä dekkariviikkoa. Kirjablogeissa on luettu dekkareita ja kirjoitettu niistä. Lukuvinkkejä voi etsiä vaikka Kirsin kirjanurkan tekemästä koosteesta, josta löytyvät viikolle osallistuvat blogit ja linkit luettuihin kirja-arviointeihin.

#dekkariviikko

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 18)

Sain muutama vuosi sitten tädiltäni hyvin säilyneen ja kauniin Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjan, jota en ole koskaan lukenut. Tarina on toki televisiosarjasta tuttu, ja nyt se on jälleen  ajankohtainen uuden elokuvaversion saatua ensi-iltansa aiemmin tässä kuussa. Mikä siis voisi olla sopivampi aika lukea Klassikkohaasteeseen kirjasarjan ensimmäinen osa, Tie Myrskyluodolle. Klassikkohaaste on ehtinyt jo 18. kierrokselle. Sitä luotsaa tällä kertaa Ankin kirjablogi.

Myrskyluoto-sarjan viisi ohutta romaania on Maijan kehityskertomus. Alkuosa kertoo nuoresta ahvenanmaalaisesta tytöstä, joka on ihastunut kotikylän poikaan, Magnukseen. Sitten tulee Kala-Erker, isän tuttu kalakaupoista, ja tuo poikansa Janin mukanaan. Kun Erker ja Jan saapuvat uudelleen, Maija tietää, että jotain erityistä on tiedossa. Varmasti he ovat tulleet pyytämään talosta tyttöä Janille vaimoksi, ja se tyttö on tietysti Maijan isosisko Anna. Kaikki yllättyvät, kun Jan haluaakin Maijan eikä ketään toista.

Ahvenanmaalainen Anni Blomqvist (1909-1990) on sijoittanut romaanisarjan itselleen tuttuun elämänpiiriin ja ammentanut siihen omasta henkilökohtaisesta historiastaan. On kiinnostavaa lukea niistä vuosista, jotka Maija eli vielä vanhempiensa kodissa kihlauksen ja häitten välissä. Äidin mielestä Maijan tuli oppia paljon lisää niin elämästä kuin kuolemastakin ennen miehelään menoa ja muuttoa eristyneelle Myrskyluodolle. Niinä vuosina Maija tuskin näki Jania, mutta niin vain alkoi nuoruudenihastus vähitellen haalistua ja tilalle syntyä kiintymys tulevaan aviomieheen. Missään vaiheessa Maijan mieleen ei noussut kapinointi, kun isä yksin päätti hänen tulevaisuudestaan.

Maija on reipas ja työteliäs ja samaan aikaan taipuvainen unelmoimaan sekä tarkkailemaan luontoa. Häntä kiehtovat porraskamarissa asuvan vanhan Ollen tarinat vanhoista ajoista ja kaikesta, mikä on näkymätöntä ja silti elämään kuuluvaa kuten haltiat, tontut ja veden emäntä. Mietin, mihin ajankohtaan tapahtumat sijoittuvat. Jossain kohtaa mainitaan matka uuteen pääkaupunkiin. Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki 1812. Miehet myös jutustelevat suuresta Paosta, josta arvelevat olevan yli sata vuotta. He tarkoittanevat isovihan aikaa 1700-luvun parina alkuvuosikymmenenä. Arvelenkin kirjan fiktiivisen Maijan eäneen 1800-luvun alkupuoliskolla.

Tie Myrskyluodolle on nopealukuinen kirja, jossa ei kikkailla omaperäisillä kerronnallisilla ratkaisuilla tai kielellä. Anni Blomqvist vaihtaa taitavasti tunnelmasta toiseen. Yhdessä luvussa äiti lähettää Maijan kummitätinsä kanssa valvomaan naapurin papan kuolinvuoteen äärelle. Tummasävyistä lukua seuraa kappale, joka on täynnä kevään aurinkoa ja lintujen iloista laulua.

Kirja päättyy siihen, kun Maija muuttaa Myrskyluodolle tuoreena aviovaimona. Tuntuu, että tarina on vasta alussa, mutta niin kai pitääkin, kun sarjasta on vielä neljä teosta jäljellä. Niiden kimppuun siis pikapuoliin.

             Anni Blomqvist:  Tie Myrskyluodolle, 154 s.

             Kustantaja: Gummerus 1977 (1. suomenkielinen painos 1974)

             Ruotsinkielinen alkuteos Vägen till Stormskäret (1968), 

                      suomentanut Björn-Christer Lindgren.

*** *** ***

Osallistun jälleen Klassikkohaasteeseen parin vuoden blogitauon jälkeen. Edellinen kirjoitukseni blogiin olikin tasan kaksi vuotta sitten samaisessa haasteessa. Ehkä säännöllisempi kirjoittelu viriää taas hiljalleen. Lukemisesta ei taukoa ole ollut.

Muut haasteeseen osallistuvat kirjat löytyvät koonnista.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

    Klassikkohaaste 13: Anni Swanin Ollin oppivuodet

    Klassikkohaaste 14: V. S. Naipaulin The Mystic Masseur

V. S. Naipaul: The Mystic Masseur (Klassikkohaaste 14)

Blogi ja bloggari ovat viettäneet kirjoitustaukoa, joka on ihan huomaamatta venähtänyt melkein puoleksi vuodeksi. Olen kyllä lukenut, mutta muut kirjoitusjutut ovat varastaneet blogilta ajan. Tarkoitus on aktivoitua Kirjan pauloissa tässä kevään mittaan. Klassikkohaastetta en kuitenkaan malta jättää väliin, kun olen osallistunut kaikille aikaisemmille kierroksille. Tällä kertaa haasteen järjestää Kartanon kruunaamaton lukija -blogin Elegia. 14. Klassikkohaasteen kooste ja linkit luettuihin kirjoihin löytyvät linkin takaa.

Valitsin luettavaksi teoksen kirjailijalta, jonka tunnen vain etäisesti. Hän on kirjailijanimeltään V. S. Naipaul (1932-2018), syntyi Trinidadissa, sai 18-vuotiaana opiskeluapurahan Englantiin ja alkoi kirjoittaa neljä vuotta myöhemmin. Sen jälkeen hän ei koskaan tehnyt muita töitä kuin kirjoittajan - kirjailijana ja toimittajana. Lontoosta tuli hänen kotikaupunkinsa. V. S. Naipaulille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 2001.

V. S. Naipaulin esikoisteos The Mystic Masseur (suomennettu nimellä Täysinoppinut hieroja, 1978) on Ganesh-nimisen miehen tarina. Hän syntyy intialaistaustaiseen perheeseen trinidadilaisessa maaseutukylässä. Hänen isänsä on hieroja, jonkinlainen hengellinen parantaja, jonka puoleen ihmiset kääntyvät kaikenlaisissa terveysongelmissaan. Isällä on paljon asiakkaita, mutta kerran eräs hänen hoitoonsa tuotu tyttö kuolee, ja isä ei halua jatkaa parannustyötään.

Isä haluaa Ganeshille koulusivistyksen ja lähettää hänet kaupunkiin opiskelemaan opettajaksi, vastoin pojan tahtoa. Ganesh suorittaa kuitenkin opintonsa loppuun ja saa paikan sijaisopettajana. Hän pettyy työhön ja jättää sen. Samaan aikaan hän saa kutsun tulla takaisin kotikylään, jossa hänen isänsä on kuollut.

Ganesh ei tiedä, mitä hän tekisi elämällään isän hautajaisten jälkeen - äiti on kuollut jo hänen lapsuudessaan. Kylän kauppiaalla on 16-vuotias tyttö, jonka isä mielellään naittaisi koulua käyneelle Ganeshille. Näin käykin. Hääseremonian yhteydessä Ganesh kiristää apeltaan myötäjäiset, joiden turvin hän turvaa oman ja perheensä tulevaisuuden. Ganesh ja Leela, tuore vaimo, muuttavat syrjäiseen pikkukylään. Siellä Ganesh haluaa tulla hengelliseksi parantajaksi isänsä jalanjäljissä, mystiseksi hierojaksi. Samalla hän haluaa kirjoittaa kirjan tai kirjoja, mikä on ollut hänen haaveensa jo pitkään.

On helppo nähdä yhtäläisyyksiä Ganeshin ja kirjailijan oman elämän välillä. Kumpikin on syntynyt hinduperheeseen, jonka esivanhemmat on aikanaan tuotu Intiasta velkaorjiksi sokeriruokoplantaaseille Karibialle. Miehet ovat jopa käyneet samaa opinahjoa, Queens Royal Collegea, ja kummallakin on ollut pakottava halu tulla kirjailijaksi ja kirjoittaa kirja. Elämäkerta Wikipediassa kertoo, että Naipaulin ensimmäiset romaanit ja novellit kertoivat hänen lapsuutensa Karibiasta.

Suomalaiselle lukijalle The Mystic Masseur avaa kurkistusluukun ihan uuteen maailmaan. Ihmiset ovat valtaosaltaan köyhiä - vaikka Ganesh vaurastuukin elämänsä aikana - ja yrittävät tulla toimeen, miten parhaaksi taitavat. He petkuttavat toisiaan hyötymistarkoituksessa ja turvautuvat hengellisiin tai maagisiin vaikutusyrityksiin. Miesten on tarkoitus piestä naisiaan, jos kerran välittävät heistä. Ganeshin vaimo ajattelee näin, kun hänen miehensä on piessyt häntä ensimmäisen kerran häitten jälkeen:

"It was their first beating, a formal affair done without anger on Ganesh's part or resentment on Leela's; [---] Ganesh had become a man; Leela a wife as privileged as any other big woman. Now she too would have tales to tell of her husband's beatings; and when she went home she would be able to look sad and sullen as every woman should."

Karibialainen englanti, jonka Naipaul laittaa henkilöidensä suuhun dialogeissa, on aika vinkeää, kun siihen ensin tottuu. Oletan, että se on sitä kieltä, mitä kirjailija kuuli lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Lukiessa kovasti alkoi kiinnostaa, miten kirjan kieli on käännetty suomeksi. Minusta on esimerkiksi hurmaavaa, miten ihmiset ilmaisevat jonkin ominaisuuden suurempaa määrää (erittäin hankala tms): "you choose a hard hard thing", "paper with fine fine writing".

Kulttuurin ja elämäntavan kuvauksena kirja on omiaan. Henkilöistä kukaan ei päästä lähelleen eikä edes vaikuta kovin viehättävältä. Elämä on mieluummin vaikeaa ja ankeaa kuin iloista, mutta silti romaanissa on paljon huumoria, joka tekee siitä kepeähkön luettavan.

Helmet-haaste 2022: 16. Kirjan luvuilla on nimet.

          V. S. Naipaul:  The Mystic Masseur, 220 s.
          Kustantaja: Penguin Books 1964 (1. p. 1957)

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

    Klassikkohaaste 13: Anni Swanin Ollin oppivuodet

Mestarietsivä Peppunen - Mestarivaras ja mestarietsivä

Kesäkuussa vietettin Dekkariviikkoa, ja lähdin silloin maailmanympärimatkalle dekkareiden opastuksella. Viikko ei tietysti riittänyt siihen, ehdin lentää Islantiin (Haudanhiljaista), sieltä  Kanadaan (Kuolema kiitospäivänä) ja edelleen Australiaan (Kadonnut mies). Takaisin piti palaamani juhannuksen jälkeen ikiomalla dekkariviikolla, vaan toisin kävi, mutta käydän se palaaminen näin kesän päättyessäkin. Juhannuksen alla suunnittelin matkareitiksi Japania ja Singaporea ja niillä aion paluun alkaa. Japanin etappi ei vie maantieteellisesti sinne, mutta se on mukana kirjan tekijöiden mukaan.

Lukaisin hiljattain japanilaisen lastenkirjan, jossa peppunaamainen mestarietsivä Peppunen ratkoo rikoksia ja arvoituksia. Se kuuluu sarjaan, jonka kakkososassa Mestarivaras ja mestarietsivä on kaksi tarinaa. Ensimmäisessä, kirjan nimikkotarinassa, Mestarivaras U uhkaa varastaa Suurpukkilan sukukartanon perhekalleuden Yötaivaan välkkeen. Peppusta pyydetään estämään aie, mutta varas on ovela ja onnistuu sieppaamaan välkkyvän aarteen. Peppuselta ei kuitenkaan lopu konstit, sopivassa kohdassa hän tarttuu ikiomaan aseeseensa, ja tehtävä tulee suoritetuksi.

Kirjassa on pienille lukijoille hoksaamistehtäviä ja peppujen etsimistä sekä päättelypulmia. Näin he pääsevät harjoittamaan etsiväntaitojaan.

Toisessa tarinassa "Brownin opivuodet" Peppusen koira Brown muistelee aikaa, jolloin alkoi käydä Hauveliinipoliisikoulua ja opetella puhumaan ja kävelemään kahdella jalalla. Koulun ullakolta löytyy herkkulaatikko, eikä kukaan tiedä, miten se on sinne päätynyt. Paikalle kutsutaan mestarietsivä Peppunen, jonka haiseva "Pröööööö" auttaa jälleen ratkaisemaan arvoituksen.

Kirjassa on värikkäät kuvat, joissa on paljon mielikuvitusta ruokkivia yksityiskohtia. Koirakoulutarina on hellyttävä, ja Mestarivarkaassa kiero paha saa ansaitun palkkansa.

Kustantajan sivulla ikäsuositus on 5+, ja voisin kuvitella, että senikäisiin vetoaa Peppusen pörähtävä salainen ase. Aikuislukijan oli hieman vaikea lukea mustaa tekstiä tummalta taustalta, ainakin ei-niin-kirkkaassa valaistuksessa.

Troll-taiteilijanimen takaa löytyy japanilainen kaksikko, kirjailija Yoko Tanaka (s. 1976) ja kuvittaja Masahide Fukasawa (s. 1981).

       Troll: Mestarietsivä Peppunen - Mestarivaras ja mestarietsivä
       Kustantaja: Nemo 2020, suomentaja Mayu Saaritsa

       Alkuperäinen: Oshiri tantei kaito vs tantei, 2017

Anni Swan: Ollin oppivuodet (Klassikkohaaste 13)

Anni Swanin kirjat olivat suosikkejani lapsena - lainasin niitä koulun kirjastosta ja varmaan myöhemmin kaupunginkirjastostakin. Kun hiljattain sain käsiini Ollin oppivuodet, luulin lukeneeni sen lapsuudessa, mutta tämä taisi kuitenkin jäädä väliin, sillä en muista tällaista Swanin tarinaa ollenkaan. Niinpä kirja on omiaan 13. Klassikkohaasteeseen, jota luotsaa Kirjakaapin kummitus -blogi.

Olli kasvaa Koivumäen kartanon ainoana poikana ja perillisenä. Hän on hemmoteltu ja tottunut saamaan haluamansa, ja kerran kiukuspäissään hän lähtee karkumatkalle. Hän aikoo pois kotoa aina Amerikkaan asti.  Olli ei ole ehtinyt kovinkaan kauas, kun hänen serkkunsa Kaarle ratsastaa hänen ohitseen. Kaarle vie Ollin omaan ränsistyneeseen kartanoonsa yöksi, ja ennen aamua Kaarlella on suunnitelma siitä, miten hän voi huijata Ollille tulevan perinnön itselleen. Niinpä hän suostuttelee Ollin lähtemään kanssaan Ruotsiin.

Ruotsissa Olli joutuu suutarimestari Simolinin perheeseen ja ilkeän mestarin ja hänen poikiensa kiusattavaksi.  Simolinin vaimo säälii poikaa, mutta miesväki kohtelee Ollia julmasti. Kuluu pari, kolme vuotta. Kaarlen suunnitelma on ilkeä: hän maksaa Simolinille pojan ylläpidosta ja vaitiolosta, ja kun Kaarlen pyynnöstä Olli lähettää äidilleen kirjoittamansa kirjeet Kaarlen osoitteeseen, joka ei tietysti koskaan saa niitä, Olli ei voi muuta kuin uskoa serkun väitteet siitä, että isä ja äiti ovat hylänneet poikansa konnuuksien takia.

Onneksi Olli saa yhden hyvän ystävän, Ränni-Pellen, joka houkuttelee Ollin karkaamaan kanssaan merille. Olli päätyy laivaan, joka tuo hänet Helsinkiin, ja joidenkin vaiheiden kautta suutarimestari Jokelan apupojaksi. Ollille koittaa paremmat ajat. Jokela on ystävällinen, ja naapurista Olli löytää ystäviä. Olli on myös oppinut läksynsä: kiukuttelevasta pikkupojasta on koettelemuksissa kasvanut ystävällinen, kohtelias ja vastuuntuntoinen nuorukainen. Joka kaipaa kotiaan, jonne ei usko olevansa tervetullut, ja vanhempiaan, joiden ei usko haluavan edes nähdä häntä.

Monien käänteiden, seikkailujen ja vastoinkäymisten jälkeen kaikki päättyy hyvin, kuten Anni Swanin lastenromaaneissa tapaa käydä. Vanhahtava kieli on minusta viehättävää, mutta mietin kyllä, mitä nykylapset tuumivat siitä. Vai lukevatko he Swania? Kirja on kirjoitettu yli sata vuotta sitten ja on sanavalinnoissaan aikansa tuote. Kun Ränni-Pelle kerran suuttuu, hän sadattelee reippaasti: "Vai sinä, sen saamarin Simolin, sinä kaikkien konnien pääpappa, sinä sakaali, hottentotti, kalmukki!" Tarina on koskettava, paikoin nostalginen ja jopa pateettinen. Sopivaa lukemista helteiseen kesäsäähän.

Aikaisemmin olen kirjoittanut Anni Swanin kirjoista Iris rukka, Sara ja Sarri, Sara ja Sarri matkustavat, Pikkupappilassa sekä Ulla ja Mark. 

Helmet-haaste: Kirjassa opetetaan jokin taito (Ollille opetetaan suutarin työtä.)

          Anni Swan: Ollin oppivuodet, 197 s.
          Kustantaja: WSOY 1973 (SiniSet-sarja; 13. painos, 1. p. 1919)
          Kannen kuva: Martta Wendelin

Klassikkohaasteen koonti ja linkit muiden blogien kirjoituksiin löytyvät TÄÄLTÄ:

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto syntyi tasan sata vuotta sitten 17.6.1921 Sammatissa. Mikä siis sen parempi aika tarttua hänen kirjaansa kuin tämä, ja laajasta tuotannosta löytyy valinnan varaa. Olen joskus poiminut romaanin Elämän rouva, rouva Glad kirjaston kirjanvaihtohyllystä, ja sen olen nyt lukenut juhlavuoden kunniaksi. Toinen vaihtoehto olisi ollut Lohja-sarjan kakkonen, sillä luin toissa talven klassikkohaasteeseen ykkösosan Vetää kaikista ovista. Sen vuoro saa tulla myöhemmin.

Rouva Glad on liikenainen, joka on ollut kolmesti naimisissa ja jäänyt kolmesti leskeksi. Hänen sukunimensä ja varakkuutensa on peräisin keskimmäiseltä mieheltä, rakennusurakoitsija Viljami Gladilta, joka opetti vaimolleen omaisuuden kartuttamisen salat ennen äkillistä kuolemaansa. Nyt rouva omistaa kivitalon, hotellin ja paljon muuta, ja raha ja omistukset ovat hänelle elämän sisältö. Hän kohtaa paikkakunnalle muuttaneen uuden nimismiehen, Veikko Järvisen, joka on joutunut pulaan ja tulee pyytämään apua rouva Gladilta. Rouvan ja Järvisen välille syntyy erikoinen ystävyyssuhde, josta molemmat pyrkivät hyötymään.

Takaumissa rouva Glad muistelee mennyttä elämäänsä. Lapsuuden vaatimattomat olot, työ postikonttorissa ja sitten pankissa. Kolme erilaista avioliittoa, kolme erilaista miestä ja tarinaa. Kiltistä tytöstä kasvoi laskelmoiva ja kova nainen, jolla ei ole läheisiä ihmissuhteita ja joka ei välitä, mitä hänestä puhutaan. Eeva Joenpelto kuorii kerroksia yksi kerrallaan, kertoo Sara Gladin, omaa sukua Saara Heinosen, kehitystarinan, ja lukija alkaa ymmärtää, miksi rouva Gladista on tullut se, mikä hän on.

Kaikista hienointa kirjassa on vahva ja vakuuttava ihmiskuvaus, joka ei tyydy pintailmiöihin, vaan paneutuu syvemmälle, sekä 30-luvun ajankuva, jossa nimismies pitää IKL:n poikakerhoa ja tulevaa sotaa enteillään. 

Mieleen tulee, jälleen, miksi ihmeessä en ole lukenut Joenpeltoa enemmän. Hieno kirjailija!

Helmet-haaste: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan (1990 esitetty neliosainen tv-sarja)

          Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad, 378 s.
          Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho 1984 (1. painos WSOY 1982)

          Päällys: Raimo Raatikainen

Osallistun kirjalla Tuijata-blogin Eeva Joenpelto 100 -haasteeseen,
jonka koosteesta löytyy lisää linkkejä kirjailijan teoksiin.
#joenpelto100