Minusta on ihan Ompun novellihaasteen ansiosta tullut Maritta Lintusen fani. Vähän aikaa sitten luin hänen kokoelmansa Mozartin hiukset ja nyt palasin hänen lyhytproosaansa aikaisemman kokoelman Tapaus Sidoroff myötä.
Maritta Lintunen kirjoittaa novelleissaan tiiviiseen pakettiin kokonaisen draaman kaaren. Paikoin tiheä tunnelma on melkein hengästyttävä, toisen kerran taas tapahtumasarja etenee rauhallisemmin huipennustaan kohti. Lintunen rakentaa novelliensa juonet tavattoman taitavasti ja juoninovellien (tarinanovellien) perinteitä noudattaen, niistä erottaa käännekohdan ja huippukohdan. Joidenkin yllätyksellinen loppuratkaisu hätkähdyttää. Joskus kirjailija taas jättää lukijansa novellin henkilön kanssa oven taakse luomaan omassa mielessään jatko tapahtumille.
Tunnelma on tiivis novellissa Vakoojat. Siinä Maija patistaa miehensä Pertin korjaamaan nurmikolle unohtuneen lehtikasan pois. Sen ovat kuitenkin omineet päiväpesäkseen siilit, jotka iltahämärissä liikuskelevat puutarhassa. Maijalla on salaisuus, ollut vuoden ajan jo, ja hän viipyilee haaveellisena muistoissaan. Asiat saavat uuden käänteen, kun Maija alkaa ensin epäillä ja sitten mielestään varmistuu siitä, että Pertti vakoilee häntä aivan uskomattomalla tavalla, johon siilit liittyvät. Maija päättää toimia. Hän tekee julman teon. Vain päivää myöhemmin hänelle yllättäen selviää teon täydellinen tarpeettomuus.
Suuta kuivasi. Hän ei vieläkään voinut uskoa ajoituksen käsittämätöntä epäoikeudenmukaisuutta: jos uutinen olisi ollut lehdessä päivää aikaisemmin, kaikki olisi nyt toisin. Sama musertava ajatus sukkuloi mielessä vimmaisesti edestakaisin. Yksi vuorokausi olisi riittänyt. (Vakoojat)
Novellissa Jääpeili Saku pelaa jääkiekkoa. Kotona ei olisi siihen muuten varaa, mutta isä toimii valmentajana, ja siksi poika saa vapautuksen joukkuemaksuista sekä pääsee ilmaiseksi leireille ja turnauksiin. Sitten isä loukkaantuu jäällä ja joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle kellosepän ammatistaan. Kerran palatessaan harjoituksista Saku ymmärtää jotain. Novelli päättyy sanoihin:
Pudotin luistimet ja mailan ulko-oven eteen ja koetin keksiä miten pitkittää tätä hetkeä. Muistaisin kuitenkin kauan tämän illan, mitä kohta tapahtuisi - ehkä myös rauhan. Hitaasti satelevat pilvet äänettömien pihojen yllä. (Jääpeili)
Tapaus Sidoroff -novellikokoelma kertoo väärinymmärryksistä, kuvitelmista ja puhumisen vaikeudesta tai mahdottomuudesta, joka saa henkilöt hankaliin ja melkein absurdeihin tilanteisiin. Niin kuin niminovellissa Tapaus Sidoroff. Siinä poika Sidoroff, kapteeni, on puhujana lukemattomissa itsenäisyys- ja veteraanijuhlissa ja kuljettaa niissä mukanaan sodassa haavoittunutta yhdeksänkymppistä isäänsä. Viitatessaan isänsä urhoollisuuteen ja uhriin poika ei tiedä, mitä isälle rintamalla todella tapahtui. Eikä isä ole koskaan voinut kertoa, sillä vammautuessaan hän menetti alaleukansa ja kielensä.
Kokoelmassa on kahdeksan novellia, jotka liitän tänään päättyvään Novellihaasteeseen. Kirjoitan vielä erikseen koosteen siihen lukemistani novelleista.
Maritta Lintunen: Tapaus Sidoroff : Novelleja, 149 s. Kustantaja: WSOY 2008 Kansi: Sanna Sorsa
KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos tarjouskirjakaupasta).
MUUALLA: Maritta Lintusen kotisivulla on arvosteluotteita kokoelmasta.
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 31), Novellihaaste (8 novellia)
Iris rukka oli lapsuusaikojen kirjasuosikkini, ja paljon pidin muistakin lukemistani Anni Swanin lastenromaaneista. Nyt tartuin pitkästä aikaa uudelleen Iriksen tarinaan - ja kuinkas siinä kävikään? Kirja on edelleen viehkeä ja liikuttava ja toivoa luova. Vaikka siinä menetetään ystävä sairaudelle ja kuolemalle, siinä myös parannutaan, keppostellaan ja uskotaan sekä toivotaan, että elämässä käy vielä hyvin kaiken ikävän, surun ja tylyn kohtelun jälkeen.
Mutta muistikuvani kirjan tapahtumista eivät pitäneet paikkaansa! Tai siis eivät pitäneet kaikilta osin paikkaansa. Joko olin unohtanut asioita tai sitten näkemäni Iris rukan elokuvaversiot eivät olleetkaan yhtenevät romaanin kanssa, sillä ne taidan nyt muistaa paremmin. Esimerkiksi Iriksen ja hänen isänsä ensimmäisen kohtaamisen tapahtumapaikka oli muistini mukaan ihan eri kuin mitä kirjasta nyt luin. Ja täysihoitolan tapahtumista minulla oli hyvin vähäisiä ja hämäriä muistikuvia. Aivan täysin olin unohtanut sen, että Iris keksi kaikenlaisia kommelluksia ja kepposia. Mieleeni ovat syvemmälle painuneet kaikki liikuttavat ja surulliset kohtaukset. Mikä kertonee jotain asioiden mielessä pysymisestä ja yli päätään oppimisesta.
Elämänsä alkutaipaleen Iris kasvoi maaseudulla etäisten sukulaisten hoivissa. Äiti oli kuollut, kun Iris oli aivan pieni, ja isä lähtenyt heti sen jälkeen konsertoimaan ulkomaille. Nyt tyttö on 11-vuotias, ja hänen enonsa kutsuu hänet Helsinkiin perheeseensä asumaan, jotta Iris pääsisi kouluun ja saisi kunnon kasvatusta. Alku kaupungissa on hankala: serkut vieroksuvat ja häpeävät häntä hänen maalaisuutensa tähden. Iris taas ystävystyy sellaisten lasten ja nuorten kanssa, jotka osaavat arvostaa hänen teeskentelemättömyyttään ja suoruuttaan. Monien koettelevien ja surullisten vaiheiden jälkeen asiat kääntyvät lopulta hyvälle tolalle Iris rukalle ja hänen läheisilleen.
Ihana kirja, joka jaksaa liikuttaa edelleen. Nyt huomasin muutakin. Kieli on hurmaavan vanhahtavaa, eikä ihme, sillä Anni Swan kirjoitti kirjan jo 1916. Kasvatuksellinen ote kirjassa on paikoin osoitteleva - hemmotellut, pinnalliset enon lapset ja heidän rinnallaan hyväsydäminen Iris-luonnonlapsi -, mutta tuollainen taisi olla tapana tuon ajan lasten ja nuorten kirjoissa. Koululaiselämän kuvaus on kiintoisaa ajankuvaa ja luullakseni aitoa, sillä kirjailija toimi opettajana pitkään viime vuosisadan alussa.
Tämä on ensimmäinen lukemani kirja Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaasteessa. Samalla pääsen osallistumaan Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen, johon tähän asti olen lukenut vain Tiina-kirjoja.
Anni Swan: Iris rukka, 189 s.
Kustantaja: WSOY 1987 (18. painos, 1. p. 1916)
Kannen kuva: Martta Wendelin
KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA Iris rukasta ovat kirjoittaneet Aino, Katja/Kirjojen kammari, Katja/Lumiomena,
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, sillä siitä on tehty elokuva), 100 suomalaista kirjaa (no 30), Ajattomia satuja ja tarinoita, Lapsuuteni kirjasuosikit
Naisten aakkosissa olen ehtinyt L-kirjaimeen. Tarukirjan aikatauluttomassa haasteessa "... etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme."
1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
Minulla on verraten uusi suosikki, jonka novelleihin olen kovasti tykästynyt, Maritta Lintunen. Jo aikaisemmin luin hänen novellinsa Sibeliuksesta, ja Novellihaasteen innoittamana valitsin luettavaksi novellikokoelman Mozartin hiukset, ja se oli menoa se. Nyt on kesken toinen Lintusen kokoelma, Tapaus Sidoroff.
2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
Heljä Liukko-Sundström on ollut suosikkini pitkään. Seinällä on hänen suunnittelemansa kello, lahjaksi saatu ja aina silmää ilahduttava. Pidän myös hänen keramiikkatauluistaan. Taiteilijan käsistä syntyy niin ikään akryylimaalauksia kankaalle, ja hän on kirjoittanut ja kuvittanut lukuisia lastenkirjoja.
3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?
Kirjailija Leena Lander on jo pitkään kiinnostanut minua, ja haluaisin tutustua hänen teoksiinsa paremmin. Pari hänen romaaniaan on filmatisoitu, ne olen nähnyt televisiossa: Tummien perhosten koti ja Käsky.
Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä.
Aakkoset tähän asti:
A Apple Pie K Knelt for It
B Bit It
C Cut It
D Dealt It
Tauon jälkeen luin jälleen yhden Seppo Jokisen aikaisemmista poliisiromaaneista ja huomasin ajattelevani, miten suomalaisenoloisia hänen kirjansa ja henkilönsä ovat. Rikoskomisarioksi edennyt Sakari Koskinen tekee pitkää päivää, pyöräilee töihin Hervannan lähiöstä Tampereen keskustaan, hölkkää vapaa-ajallaan hullun lailla, ja jos juoksulenkki venyy yömyöhään, huolestuu, häiriintyvätkö kerrostalonaapurit suihkun äänistä. Kuulostaa ihan normaalilta suomalaiselta kaupunkiarjelta. Murhatutkinnan ollessa työn alla poliisilaitoksella työtoverit naljailevat hyväntahtoisesti toisilleen purkaakseen paineita.
Hukan enkelit on Koskinen-sarjan kuudes kirja. Hukantupa-nimisessä palvelutalossa asunut halvaantunut mies löydetään kuolleena, ja suusta löytyneet höyhenet kertovat surmatyöstä ja -tavasta. Talon asukkaita ja työntekijöitä kuulustellaan, mutta se ei tuo valoa tapaukseen. Tilanne pahenee, kun toinenkin liikunta- ja puolustuskyvytön asukas surmataan.
Väkivaltayksikön poliisit ovat ymmällään, koska kahta surmattua ei näytä yhdistävän mikään muu kuin heidän asuinpaikkansa ja vaikea vammansa. Ehkä siitä löytyykin syy henkirikoksiin? Joku on päättänyt päästää kärsivät lähimmäiset tuskistaan ja sietämättömästä elämästään? Armomurha vaikuttaa olleen ajankohtainen puheenaihe jo vuosituhannen alussa.
Kaikkia mahdollisia puhutetaan, sukulaisia, ystäviä ja kummin kaimoja. Tutkinnan keskellä järjestyspuolen poliisit haastavat Koskisen hölkkämaratonille, ja siellä, metsässä, tasaisen juoksurytmin tahdittaessa askelia ja liikuttaessa aivoja, Koskinen oivaltaa ratkaisun rikosvyyhteen. Esimiestyössään hän tarttuu myös työpaikkakiusaamiseen, joka nakertaa yhden hänen alaisensa itsetuntoa.
Yksityiselämässä Koskinen on eronnut pari vuotta aikaisemmin. Hän tapaa poikaansa Anttia, jonka siviilipalvelus päiväkodissa kohottaa kulmia poliisilaitoksella, mutta jälleen kerran isän työkiireet aiheuttavat isän ja pojan yhteisen kalareissun peruuntumisen. Yksi jos toinenkin tarjoutuu järjestämään Koskiselle sokkotreffit tai ainakin kutsumaan hänet kylään samaan aikaan jonkun mukavan naisen kanssa.
Hukan enkelit on laadukas ja koukuttava rikosromaani. Se sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2002.
Aikaisemmin lukemiani Seppo Jokisen dekkareita: Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä, Koskinen ja pudotuspeli, Koskinen ja taikashow, Koskinen ja kreikkalainen kolmio.
Seppo Jokinen: Hukan enkelit, 356 s.
Kustantaja: Karisto 2001
Muualla: Ritva Sorvali/Kouvolan Dekkaripäivät, Lukemisen ilo
KIRJA on kirjastosta.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (20. Kirjassa on vammainen henkilö), 100 suomalaista kirjaa (no 29)
Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi kävin kirjakaupassa ostoksilla ja sain kaupanpäällisen, Elovena-tytön. Se on tilaustyönä kirjoitettu, Kirjakauppaliiton lahja asiakkaille, kuten aikaisemmat Kirjan ja ruusun päivän kirjat. Niitä on annettu 23.4. päivän tienoilla vuodesta 2012 alkaen.
Tämän vuoden lahjakirjan kirjailijaksi oli valittu Roope Lipasti ja kirjan kuvittajaksi Karoliina Korhonen. Molemmat ovat minulle uusia tuttavuuksia, mutta sen verran olen blogeja ja mainoksia lukenut, että kummankin olen sijoittanut enemmän huumoriosastoon.
Elovena-tyttö on kirja yhdessä taloyhtiössä asuvista suomalaisista sekä talon uudesta asukkaasta, maahanmuuttajasta. Kirja pölläyttelee suomalaisten kliseisiä käsityksiä niin itsestään kuin maahanmuuttajistakin. Voiko olla suomalaisempaa kuin vaaleahiuksinen Elovena-tyttö kauralyhde sylissään? Ja kun sellaisen näkee yksijalkaisen maahanmuuttajan jalantynkään tatuoituna, on varmaa, että näky herättää niin heltyneitä kuin raivostuneitakin reaktioita. Niin totta ja ajankohtaista Suomessa tänään.
Elovena-tytössä on lempeää ironiaa, road tripin veijarihenkeä, ja kaiken kruunaa kirjan loppu, jossa kliseitä näpäytetään. Kirjassa "kotoutuminen" saa aivan uusia merkityksiä. Kirjan lukujen välissä on lyhyitä katkelmia (fiktiivisestä) teoksesta Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille, joka sisältää "faktaa" Suomesta ja suomalaisista. Nämä olivat hupaisia paloja.
"Aaltomaljakko ei ole lain mukaan pakollinen suomalaiskodin varuste, mutta kyllä sellainen on hyvä olla, vähän niin kuin palosammutin ja muumimuki."
"Tuoreimpien tutkimusten mukaan suomalaisten esi-isät ja -äidit olivat konservatiivisia jääräpäitä ja saapuivat pohjoiseen, koska he eivät halunneet sopeutua mukavaan ja leppoisaan elämäntapaan, jollainen on suosittua etelämpänä."
Romaanin juoni on kudottu maahanmuuttajan ja hänen naapureidensa kohtaamisista, mausteena Elovena-tytön metsästystä, sillä hänet, suomalaisen vaalean Marjan, maahanmuuttaja oli jalkansa menetettyään kohdannut ja tämän hän nyt halusi löytää Suomesta.
Roope Lipasti kirjoittaa mukavan humoristisesti ja Karoliina Korhosen sarjakuvamaiset kuvitukset sopivat hyvin tekstin lomaan. Kirja on nopea hotkaista, mutta sisältää pistäviä oivalluksia, joita kannattaa pureskella ennen nielemistä.
Niin, ja minkä kirjan sitten kirjakaupasta ostin? Hankin omaan hyllyyni Luovan kirjoittajan työkirjan. Aion lukea sitä hitaasti ja hartaasti, joten saa nähdä, miten pitkään kuluu, ennen kuin tuon sen blogiin asti.
Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö, 150 s. Kustantaja: Kirjakauppaliitto 2017 Kirjan kuvitus: Karoliina Korhonen; kannen suunnittelu Noora Iloranta
KIRJA on omasta hyllystä (kaupanpäällinen kirjakaupasta).
MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Jokke ja Tuijata.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (22. Kuvitettu kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 28), Muuttoliikkeessä - lukuhaaste siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta
Kirjaston uutuushyllystä löytyi kirja, jonka ensipainos on julkaistu 1928. Takakansitekstin mukaan se on "yksi varhaisimmista suomenkielisistä rikosromaaneista". Kun vielä kirjailijan nimi on Jalmari Finne - aivan, se Kiljusten herrasväen Jalmari Finne! - ei kaltaiseni dekkarien ja historian ystävän tarvinnut paljon miettiä, kun kirja jo sujahti lainausautomaatin kautta laukkuun.
Verinen lyhty tarjoaa rikoksen ratkaisua suomalaisen maalaispitäjän malliin. Aika on 1920-luku päätellen romaanin julkaisuajasta ja viittauksista autoilla liikkuviin salakuljettajiin. Peltolan talon ainoa poika Matti ammutaan keskellä maantietä yhtenä lauantaiehtoona aivan Heikkilän talon kohdalla. Matti on Heikkilän Annan sulhanen, talon tuleva vävy siis. Ampujaa ei kukaan näe, vain palvelija Kirsti näkee tumman hahmon juoksevan kyyryssä aitan ja tallin välistä maantielle. Myöhemmin verinen lyhty ja pistooli löytyvät Antti-rengiltä tallista.
Paikalle saapuu virkaintoinen nimismies Yrjö Valve, joka heti alkukuulusteluissa antaa pidättää Heikkilän Antti-rengin. Myöhemmin pidätetään toinenkin henkilö. Heikkilän talon vanhaemäntä ei ole kuitenkaan ollenkaan varma, että nimismiehen päätelmät syyllisestä ovat oikeita. Hän ryhtyy itse pohtimaan asiaa ja keskusteluttamaan talojen väkeä apunaan kummipoikansa Mattilan Kalle, joka veljensä Väinön kanssa tuli ensimmäisenä surman tekopaikalle.
Vuorotellen epäillään milloin ketäkin murhaajaksi, mutta niin nimismiehen kuin vanhanemännän ja Kallen päätelmät osoittautuvat yksi toisensa jälkeen paikkansapitämättömiksi. Vasta kun virkavalta ja talonpoikaisnainen sekä fiksu maalaistalon poika alkavat tehdä yhteistyötä rikollisen kiinni saamiseksi, murhan tekijä ratkeaa.
Jalmari Finne kirjoitti kelpo arvoitusdekkarin parhaiden salapoliisikirjojen hengessä. Talonpoikaismiljöö ja jopa maalaisromantiikka tekevät siitä kuitenkin perin suomalaisen kirjan. Matti Järvisen kirjoittamassa esipuheessa mainitaan, että aikoinaan Jalmari Finne suomensi tukun ranskalaisen Maurice Leblancin kirjoittamia Arsène Lupin -kirjoja, joten lajityyppi oli kirjailijalle tuttu, jos kohta suomalaisia rikosromaaneja oli julkaistu vain vähän1900-luvun alussa.
Salapoliisina maatalon vanhaemäntä ei ole todellakaan niitä tavallisimpia. Toinen erityispiirre kirjassa on, että emäntä on hyvin uskonnollinen, ja hengelliset asiat ovat esille reilusti ja runsaasti emännän pyytäessä Jumalan apua voidakseen toimia totuuden ja oikeuden puolesta. Järvinen nimittää sitä uskonnolliseksi paatokseksi, ja kieltämättä teksti tuntui minustakin paikoin melkoisen paatokselliselta, vaikka samalla oli virkistävää, että myös dekkarissa ihminen voidaan nähdä ruumiin ja sielun lisäksi hengellisenä olentona.
Matti Järvinen on toimittanut Jalmari Finnen kirjaa lisäämällä siihen henkilöluettelon alkuun, korjaamalla painovirheitä ja modernisoimalla kieltä hieman. Ei onneksi kuitenkaan liian paljon, esipuheen mukaan lähinnä kirjoittamalla "pistooli" Finnen käyttämän muodon "pistoli" tilalla ja kirjoittamalla "ennen kuin" Finnen "ennenkuin" tilalla. Tuollaisen nykyaikaistamisen vielä siedän, mutta 20-luvulla kirjoitettu kieli on osa ajankuvaa, josta haluan nauttia uudessakin painoksessa.
Huomaan pohtivani, mitä mieltä olen siitä, että joku ottaa vanhan kirjan, jonka tekijänoikeus on rauennut, toimittaa sitä vähän, julkaisee ja myy. Jokin siinä ajatuksessa häiritsee. Kaupallisuus, josta kirjailija itse ei ole enää hyötymässä. Toisaalta en olisi löytänyt tätäkään kirjaa, jos sitä ei olisi julkaistu uutena painoksena, että kai se on ihan hyvä, että vanhoja kirjoja herätellään uudelleen henkiin ja levitetään uusille lukijoille.
Jalmari Finne: Verinen lyhty, 191 s.
Kustantaja: Nysalor 2017, 2. toimitettu painos (1. p. 1928)
Toimittanut: Matti Järvinen Kannen suunnittelu: Matti Järvinen
KIRJA on kirjaston hyllyltä.
MUUALLA tämä on löydetty myös Mummo matkalla -blogissa.
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 27)
