Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019 - 17.luukku: Anni Polvan Joulumuisto

Enää viikko jouluaattoon! Tänään aukeaa 17. Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku, jossa etsitään vanhan ajan joulutunnelmaa Anni Polvan lapsuuden joulumuistoista. Eilinen luukku aukesi Kirjaluotsi-blogissa, ja huomisen luukkuun voi kurkata Kirjarouvan elämää -blogissa. Luettelo kaikista joulukalenterin luukuista löytyy Oksan hyllyltä -blogista.

Joulua odotellessa voi herätellä sopivan perinteistä tunnelmaa lukemalla joulukertomuksia tai -kuvauksia vuosikymmenten takaa. Juhani Aholla on jouluaiheisia lastuja, Mika Waltarilla joulukertomuksia ja Anni Polvalla kirja Joulumuisto, jossa hän kertoo kahdesta lapsuutensa joulusta.

Polvan ollessa nelivuotias hänen perheensä matkusti viikoksi joulunviettoon äidin kotitaloon Asikkalaan. Sen on täytynyt olla sata vuotta sitten, sillä Polva syntyi 1915. Mummola oli Anni-tytölle tuttu paikka aikaisemmilta käynneiltä, mutta kokonaista viikkoa hän ei ollut siellä aikaisemmin viettänyt. Edellisenä kesänä hän oli kuitenkin ehtinyt rakastua pieneen vastasyntyneeseen sianporsaaseen.

Joulusiivoukset ovat täydessä käynnissä, kun päästään perille mummolaan, mutta vielä vauhdikkaammaksi meno yltyy, kun kuppari-hieroja Salmiska tulee taloon hieromaan naisten jäsenten jäykkyydet pois. Puheista Anni nimittäin päättelee, että mummo aikoo hänen oman possunsa joulupöydän kinkuksi. Neuvokas tyttö rientää sikalaan, ja ei aikaakaan, kun kaikki naiset kiitävät pihalla karanneen possun perässä. Kirjan alanimeke kertoo, miksi juuri tuo joulu säilyi muistoissa niin kauan ja niin selkeänä: Joulumuisto : Lauteet hajosivat ja porsas karkasi.

Polva muistelee: 

"Jouluaatosta muistan vain oljet lattialla, ja kauralyhteen, joka oli seivästetty ikkunan taakse. Pikkulinnut tirskuttelivat sen ympärillä aamusta iltaan, ja Isollapiialla oli työ ja vaiva pitää talon ruskea kolli erossa niistä." 

"--- muistan varhaisen jouluaamun. Mummolasta oli Asikkalan kirkkoon kahdeksantoista kilometriä, niin että meidän  oli noustava varhain, jos halusimme mahtua kirkonpenkkiin istumaan. Pyhäkkö oli jouluaamuisin ääriään myöten täynnä." 

"Taivas oli mustansininen, mutta pimeää ei silti ollut, sillä kuu ja kimaltelevat tähdet peilasivat itseään tuhansin valoin sinivalkeaan hankeen. Pakkanen narisi ja paukkui nurkissa nipistellen kuin kiusallaan vällyjen alta esiin pitäviä nenänpäitämme." 

"Valaistu joulukirkko ja urkujen säestämä kuorolaulu olivat minusta niin ihmeellisiä, etteivät ne ole unohtuneet yli puolen vuosisadankaan mentyä. Istuin äidin sylissä, kuuntelin juhlavaa musiikkia ja ihmettelin, miksi penkeissä istuvien ihmisten hengitys kohosi höyrynä ilmaan. Sitten uni voitti."

Toinen Anni Polvan joulumuistoista on Tampereelta, kun tuleva kirjailija oli alakoululainen, ja perhe asui kahden huoneen ja keittiön huoneistossa, josta toinen kamari oli vuokrattu isän veljelle ja kahdelle serkulle. Sen joulun teki erityiseksi pari joululahjaa:

"Vanha, kulmistaan kulunut käsilaukku ja harmaa huopa olisivat pilanneet minulta koko aattoillan, elleivät jäljellä olevat kaksi pakettia olisi korvanneet niitä monin kerroin. 

Isän veli oli ostanut minulle elämäni ensimmäisen vihon. Vieläpä vahakantisen. Aikaisemmin olin saanut kirjoitella satujani ryppyisiin pullapapereihin, joita äiti toi kaupasta tavaroiden ympärillä, sillä isälle, joka määräsi rahoista, ei juolahtanut mieleenkään, että olisin tarvinnut jotakin muuta. 

Tädiltäni sain ensimmäisen oman kirjan, jota säilytin vuosikaudet suurena aarteena. Sen nimi oli Haaremin ristikon takana, niin ettei se kai ikäiselleni oikein sopinut, mutta ahmaisin sen jo seuraavana päivänä."

Myöhemmin illalla:

"Otin vahakansivihon tyynylleni ja tunsin nukkuvani rakkaan ystäväni vieressä."

Kynttilän valoa, piparin tuoksua ja mukavaa joulunodotusta!

          Anni Polva: Joulumuisto, 60 s.
          Kustantaja: Gummerus 1986
          Kansi: Jorma Luotio

KIRJA on poimittu kirjaston joulukirjojen esittelyhyllystä.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär & Taiteilijan vaimo

Olen viihtynyt Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden seurassa ensimmäisestä osasta alkaen. Henkilöhahmoihin on helppo kiintyä, ja heidän elämänvaiheitaan seuraa kuin hyvän ystävän - sillä erotuksella, että tuo ystävä on elänyt elämänsä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella. Neljässä ensimmäisessä osassa pääosassa on Ida Eriksson, joka kasvaa orvosta lapsenpiiasta taitavaksi täysihoitolaa pitäväksi ruokarouvaksi.

Sarjan viidennessä osassa pääosan saa Ruokarouvan tytär eli Idan tytär Kirsti, joka on päässyt ylioppilaaksi ja opiskelee yliopistossa romaanista filologiaa. Hänen kasvattisisarensa Alli opiskelee suomen kietä ja kirjallisuutta sekä  kansanrunoudentutkimusta, ja lausunnan harrastus vie hänet piireihin, joissa liikkuu sellaisia tulevaisuuden nimiä kuin Olavi Paavolainen, Katri Vala, Elina Vaara, Yrjö Jylhä, muutamia mainitakseni. 

Allin kanssa Kirstikin pääsee sisään kirjalliseen maailmaan ja tutustuu taiteilijoihin. Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen tytöt viettävät kesän näyttelemässä seurueessa, joka kiertää ympäri Suomea keräten rahaa Itä-Karjalan pakolaisten hyväksi. Yksi näistä kotinsa jättämään joutuneista on Iivo Borissainen, jonka Kirsti järjestää kuvanveistäjän oppiin Havis Amandan luojan Ville Vallgrenin luo. Tämä asuu Kirstin ja allin kodin naapurissa.

Kirstille ei oikein ranskan kielen historian opiskelu maita. Hän viettää paljon mieluummin aikaa äitinsä entisen täysihoitolaisen Miilin hattukaupassa Helsingin Bulevardilla, ja sen verran tiheään hän siellä vierailee, että oppii varsin taitavaksi hattujen ja pukujen tekijäksi itsekin. Hän kokeilee myös mallipiirustusta, ja sattumoisin Miilin Ranskassa mallimestarina työskentelevä ystävätär näkee Kirstin malleja Suomessa käydessään.

Kun Alli kuolee lentävään keuhkotautiin, Kirsti lähtee Pariisiin, jossa hän pääsee tuon Miilin ystävättären ansiosta itsensä Coco Chanelin muotitaloon ensin apuompelijaksi ja myöhemmin malliksi ja mallipiirtäjäksi. Kirsti on yhtä reipas ja neuvokas kuin äitinsäkin ja selviää hyvin Ranskan työntäyteisessä muotimaailmassa. Madame Chanelin oikeana kätenä on muuan Mademoiselle Virginie Laurent, jolla on samanlaiset kaksiväriset silmät kuin Kirstillä itselläänkin. Pariisissa Kirsti tutustuu myös muutamaan suomalaiseen taiteilijaan, joista hänen ilokseen yksi on jo ennestään tuttu. Iivo Borissainen on nyt Ilmari Aaltonen, ja hän on saanut apurahan opiskellakseen kuvanveistoa Ranskassa. 

On mukava lukea 20-luvun Pariisista ja suomalaisten elämästä siellä, mutta Ruokarouvan tyttären kanssa tuli ajoittain ähky, sillä tunnettuja suomalaisia kirjailijoita ja muita taiteilijoita tupsahtaa Kirstin elämään vähän liikaa, puhumattakaan muotimaailman suurista nimistä ja Hemingwaystä Pariisissa. Vähemmän olisi tässäkin enemmän, sillä kuuluisuuksia on ihan liikaa. Kirstin tarina on kuitenkin kiinnostava ja hänellä on Iivon/Ilmarin kanssa sopivasti sutinaa, että tästä osasta jo arvaa, mihin suuntaan seuraava kirja vie.

        Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär : Syrjästäkatsojan tarinoita V, 430 s.
        Kustantaja: Otava 2017
        Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Kirjasarjan kuudennen osan alussa Kirsti Eriksson on yhä Pariisissa ompelijana. Hän unelmoi yhteisestä muotihuoneesta Helsingissä Miilin kanssa, ja suhde kuvanveistäjä-Ilvoon syvenee. Kun Kirsti ja Iivo palaavat parina Suomeen ja menevät pian naimisiin, on äiti-Ida tyytyväinen. Kirjan nimi kertoo, että pääosassa on Taiteilijan vaimo, rouva Kirsti Aaltonen.

Ajallisesti Taiteilijan vaimo sijoittuu vuosiin1927-1930. Kirstin ja Iivon elämä järjestyy Helsingissä ja Albergassa (Leppävaarassa). Kirstin ja Miilin haave toteutuu, ja Kirstistä tulee osakas Miilin hattukauppaan, joka laajentuessaan muotiliikkeeksi houkuttele uusia asiakkaita ja pärjää hyvin. Kirstin seurapiireissä liikkuvat ystävät kernaasti kertovat, mistä he ovat hankkineet tyylikkäät vaatteensa.

Iivolla ei mene yhtä hyvin. Hän saa apulaisen töitä kuvanveistäjä Ville Vallgrenilta ja ajoittain muitakin työtarjouksia, mutta tuloja on vähän ja välissä työttömiä jaksoja, jotka vetävät mielen matalaksi. Mennessään naimisiin Iivon kanssa, Kirsti tiesi, mihin oli ryhtymässä ja mikä olisi taiteilijan vaimon osa.  

Enni Mustonen (oikealta nimeltään Kirsti Manninen) on mestari historiallisen ajankuvan luomisessa. Taiteilijan vaimon tarinaan hän on liittänyt 20-luvun tapahtumia ja ilmiöitä: yksi sivuhenkilöistä todistaa Kuru-laivan kaatumisen ja uppoamisen Näsijärven myrskyssä, pirtua salakuljetetaan öiseen aikaan ja ihmisiä muilutetaan itärajalle. Albert Edelfeltin patsas paljastetaan Ateneumin sivustalle. Olavi Paavolainen ja Mika Waltari kuuluvat Kirstin ja Iivon ystäväpiiriin Pariisissa.

Taiteilijan vaimossa arkielämä soljuu, on iloa ja surua, häitä, Kirstin ja Iivon esikoisen kaste, läheisten hautajaisia. Kirja päättyy sykähdyttävään kohtaukseen, kun Ida Eriksson kertoo Kirstille vihdoin yllättävän totuuden tämän isästä. Siinä on sulattelemista, ja moni asia saa samalla selityksensä. Lukijana mieltä jää kutkuttelemaan, miten Kirsti osaa elää tämän tiedon kanssa. Se epäilemättä selviää sarjan seitsemännessä osassa Sotaleski, joka on jo julkaistu.

         Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo : Syrjästäkatsojan tarinoita VI, 430 s.
         Kustantaja: Otava 2018
         Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Aikaisemmat osat: Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä ja Ruokarouva.

KIRJAT ovat kirjastolainoja.

Zdeněk Miler & Hana Doskočilová: Myyrä ja lumiukko

Myyrä-kirjat ovat riemastuttavia pirteine kuvineen ja hauskoine tarinoineen. Hahmona myyrä on jo yli 60-vuotias, sillä tšekkiläinen animaattori ja kuvittaja Zdeněk Miler (1921-2011) loi sen vuonna 1956 saatuaan toimeksiannon lapsille tarkoitetusta piirroselokuvasta. Disneyn tuotannosta hän sai idean käyttää työssään eläinhahmoja. Suomennettuja Myyrä-kuvakirjoja on useita kymmeniä.

Myyrä on kekseliäs hahmo, joka valloittaa ystävällisyydellään ja hyväntahtoisuudellaan. Kuvakirjassa Myyrä ja lumiukko myyrä valmistautuu muiden eläinten lailla talviunilleen, mutta päättää kuitenkin vilkaista ensin, miltä talvi näyttää. Valkoisesta lumesta sen mieleen tulee kaikki ne ihanat asiat, joita siinä voi tehdä, mutta mistä se saisi ystävän mäenlaskuun ja lumipallojen heittelemiseen, kun kaikki muut eläimet nukkuvat.

Myyrä päättää tehdä kaverikseen lumiukon. Se ei ole oikein elävä ensin, ja myyrän pitää vakuuttaa sille, ettei se voi vain seurata paikallaan, jos aikoo olla jonkun kaveri.

"Katsele edes aluksi, ellet voi muuta, sanoi myyrä ja laski mahallaan lähimmän kumpareen. Lasku näytti niin hassulta, että lumiukko purskahti nauruun... Ja se joka nauraa, elää! Ja se joka elää, osaa leikkiä. Tai ainakin oppii tuota pikaa."

Pakkasten mentyä tulee suojasää ja lumiukon on käydä kalpaten, mutta onneksi apu on lähellä. Myyrä hälyttää pelastuspartion koiran paikalle, ja se keksii viedä lumiukon hiihtohissille. Myyrä ja lumiukko - tai mitä siitä on jäljellä - nousevat ylös vuorille, ja myyrä rakentaa ystävänsä siellä ehjäksi jälleen.

Lumiukko jää lumen luo vuorille, kun myyrä palaa takaisin laaksoon, heiluttaen sieltä kättään silloin tällöin ystävälleen. Mutta kun tulee uusi talvi, lumiukko laskee suksilla alas rinnettä leikkiäkseen jälleen ystävänsä kanssa.

Myyrä ja lumiukko on suloinen kirja talven riemuista ja ystävyyden merkityksestä. Lystikkäät kuvat ovat värikkäitä ja niissä on paljon yksityiskohtia, Tšekin (silloisen Tšekkoslovakian) eläimiä, puita ja syyskuvissa hedelmiä. Kännykkäkuvani eivät tee oikeutta kirjan sivun- ja aukeamankokoisille iloisille piirroskuville. 

     Zdeněk Miler & Hana Doskočilová: Myyrä ja lumiukko, 35 s.
     Kustantaja: Tammi 2005
     Tšekinkielinen: Krtek a sněhulák 1998 ; Suomentaja: Kirsti Siraste
     Kansi ja kuvitus: Zdeněk Miler

KIRJA on kirjastosta.
Marraskuussa Kuukauden kieli on tšekki.

Kim Thúy: Vi

Viehätyin kovasti keväällä julkaistusta kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn omaelämäkerrallisesta pienoisromaanista Ru. Niinpä tartuin innolla hänen toiseen, niin ikään pienimuotoiseen teokseensa Vi, joka ilmestyi suomeksi nyt syksyllä.

Ru ja Vi ovat hyvin samanoloiset kirjat. Rusta kirjoitin: "Kim Thúy koostaa elämäntarinansa pienistä paloista. --- Kokonaisuudesta muodostuu mosaiikkimainen, samalla kertaa täyteläinen ja aukkoinen. --- ... kerronta on eri ajoissa viipyilevää, paikoin ajatus ja muistelu vain pyyhkäisee tapahtumia unenomaisesti, välillä tarkentaa yksityiskohtiin." Vitä voisin kuvata samoin sanoin, vaikka jotain erilaistakin, omanlaistaan, teoksessa on.

"Onneksi elämä kuitenkin yllättää mielellään ja muuttaa vallitsevaa järjestystä jatkuvasti niin että kaikille avautuu tilaisuus elää mukana liikkeessä ja saada rytmistä kiinni."

Vi on samalla tavalla runollinen kuin vanhempi sisarkirjansa, mutta ei ehkä ihan yhtä sirpalemainen. Vi keskittyy minäkertojan lapsuuteen ja vanhempien sukujuuriin Vietnamissa sekä erityisesti kasvu- ja opiskeluvuosiin Kanadassa ja muutaman vuoden työkomennukseen Hanoissa. Kirja on kasvukertomus, jossa tyttö varttuu nuoreksi naiseksi kahden kulttuurin välissä ja joutuu etsimään itseään ja määrittelemään, kuka hän oikein on. Vietnamilaisyhteisö painottaa - ja painostaa - vietnamilaisten perinteiden mukaista elämää ja käytöstä - tärkeää on, ettei lapsi, nuori, jo aikuiseksi varttunut, tuota häpeää vanhemmilleen.

Myös rakkauden syttymisestä ja loppumisesta kirja kertoo, ensin Kanadassa ja sitten Vietnamissa. Kanadassa vietnamilainen traditio vaatii kihlausta, vaikka sen aika ei vielä olisi ollut, ja joka siksi päättyy tylysti. Vietnamissa kohtalo järjestää toisen mahdollisuuden, kun Vi tapaa erään miehen sattumalta kolmesti, ensin Kambodzhassa, sitten Ranskan itsenäisyyspäivän juhlissa Hanoissa ja vielä kolmannen kerran. Heidän tarinansa päättyy ja jää avoimeksi, samaan aikaan, tai jäisi, ellen olisi lukenut ensimmäistä kirjaa, Ruta.

Pidin Vistä niin kuin pidin Rustakin, mutta Villä ei ollut samaa etua kuin Rulla, esikoisen ja yllättäjän etua. Silti luin Kim Thúyn sulavaa kerrontaa ja paikoin aforisminomaisia lauseita nautiskellen, pysähdellen. Kieli on kaunista, kerrottu elämä usein ei.

              Kim Thúy: Vi, 133 s.

              Kustantaja: Gummerus, 2019

              Alkuperäinen ranskankielinen: Vi, 2016 ;   Suomentaja: Marja Luoma

              Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJA on kirjastosta. Sitä on luettu blogeissa, esimerkiksi Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Tuijata.

Haaste: Elämä, kerta kaikkiaan

Jännitystä Jemenissä

Etsin luettavaksi kirjaa, joka sijoittuu Jemeniin, ja suomenkielisestä tarjonnasta ei silmiin sattunut muuta kuin poliittisia analyysejä tai tositarinoita tyttölasten, siis nimenomaan lasten, järjestetyistä avioliitoista. Mielin fiktiota ja päädyin hankkimaan verkosta amerikkalaisen Peggy Hansonin kirjoittaman mysteerin Deadline Yemen.

Hansonin kirjan päähenkilö on hurmaavasti nimetty Elizabeth Darcyksi, ja kertonee kirjailijan lukurakkaudesta. Matkoilla toimittaja Darcylla on aina matkalukemisenaan Jane Austenia:

"I reached into my carry-on to touch my Jane Austen security blanket - Emma, this time. I never travel without Jane." 

".., I took out Emma for added cover and to complete the cocoon of privacy. While I wouldn't want to live it, I find the rigid social order of the nineteenth century England comforting. Here in twentieth century Yemen, it was echoed by a different sort of social rigidity, where women at home see only the men in their immediate families." 

On vuosi 1997. Elizabeth Darcy on saapunut Jemenin pääkaupunkiin Sanaahan (mitenkähän Sanaa oikein taivutetaan?) yhdysvaltalaisen lehden,  työnantajansa, toimeksiannosta. Hän kirjoittaa taustoittavaa artikkelia Jemenin arkkitehtuurista ja samalla uutisoi mistä tahansa amerikkalaisia lukijoita kiinnostavasta. Tämä on toimittaja Darcyn julkinen työtehtävä, mutta Elizabethilla on toinen, hänelle itselleen paljon tärkeämpi tehtävä: hänen ystävänsä Halima oli lähettänyt hänelle lyhytsanaisen viestin, jossa pyysi Elizabethilta apua: "Come. Please."

Sen enempää ei Elizabeth Darcy tiedä, kun hän varaa liput ensimmäiseen mahdolliseen koneeseen ja lentää Sanaahan. Hän vain tietää, että hänen on riennettävä auttamaan ystävää, joka pelasti hänen henkensä, kun hän edellisellä kerralla Sanaassa joutui pulaan. Se tapahtui kolme vuotta aikaisemmin, kun Elizabethin lehti oli lähettänyt hänet raportoimaan Jemenin sisällissodasta etelän ja pohjoisen välillä. Maa on muuttunut sen jälkeen, matkustamista Jemeniin pidetään vaarallisena kidnappausuhan takia. Siitä huolimatta Elizabeth ei voi muuta kuin lähteä auttamaan Halimaa, sillä tämä ei olisi ottanut yhteyttä häneen, jos joku muu lähempänä olisi voinut tehdä jotain.

Perillä Elizabeth Darcy asettuu hotelliin ja alkaa kerätä materiaalia tausta-artikkeliaan varten. Vanhassa kaupungissa liikkuessaan hän yrittää keksiä, miten saisi yhteyden Halimaan. Tämän perustama naistenjärjestö Friends of Yemen on suljettu eikä toimittaja tiedä, missä Haliman perhe asuu, eikä taitaisi olla kovin turvallistakaan heille, jos ulkomaalaisen toimittajan nähtäisiin menevän taloon. Kun Elizabeth viimein saa yhteyden Halimaan - tai Halima häneen - käy ilmi,  että Haliman nuori veli on kadonnut tai pikemminkin liittynyt ääriryhmittymään ja oleskelee sen harjoitusleirillä maan pohjoisosissa. Perhettä tarkkaillaan pojan vaarallisten yhteyksien vuoksi eikä suku voi ottaa häneen yhteyttä. Halima pyytää Elizabethia matkustamaan Sa'dan kaupunkiin, etsimään Alin käsiinsä ja toimittamaan tälle sana, että tämän nuori morsian on sairaana.

Elizabeth Darcy tekee kuten hänen ystävänsä pyytää, oli se sitten vaarallista tai ei. Jo pääkaupungissa toimittaja kohtasi haasteita, mutta matka pohjoiseen on täynnä vaaroja ja seikkailuja. Tarinaan kietoutuu ääriuskonnollisia aineksia, jotka on koulutettu äärimmäisiin tekoihin uskottomia vastaan. On epäilyksiä, vakoilua ja vastavakoilua, kidnappaus, jotain mainitakseni. Elizabeth pukeutuu useammin kuin kerran paikallisten naisten täyspeittävään burkaan, jonka suojissa hän tarpeen tullen pystyy liikkumaan tunnistamattomana.

Peggy Hansonin romaanissa murhataan useita ulkomaalaisia, joihin Elizabeth on ehtinyt tutustua, ja hän yrittää päästä selville, kuka rikosten takana on. Silti kirja ei oikein pääse kehittymään rikosarvoitukseksi, vaikka sellaista odotin. Henkilöitä on paljon, niin jemeniläisiä kuin maassa asuvia tai siellä usein käyviä ulkomaalaisia, eikä Elizabeth tiedä useimmista, ovatko he hyviä vai pahoja ja millaisilla asioilla he todella liikkuvat Jemenissä. Dramaattisten vaiheiden jälkeen ja ennen kirjan päättymistä näihin kysymyksiin saadaan vastauksia.

Rikosten tutkimus ei ole teoksen keskiössä, mutta lopun tapahtumat ovat kieltämättä jännittävät. Kirjan hienoin anti on sen tarjoama kurkistus Jemeniin, maahan ja sen ihmisiin ja heidän tapakulttuuriinsa. Kirjailija on esipuheen mukaan asunut Jemenissä kolme vuotta 70-luvulla ja senkin jälkeen vieraillut siellä monta kertaa. Hän vie Elizabethin Jemenin naisten seuraan istumaan lattiatyynyillä ja juomaan teetä ja tämän silmin katsoo myös naisten asemaa perinteisessä miesten hallitsemassa maassa.

Kirja on toinen osa Peggy Hansonin kirjoittamaa Elizabeth Darcy -sarjaa. Aikaisempi teos on nimeltään Deadline Istanbul, mutta luulen, että yksi kirja oli minulle riittävästi Elizabeth-toimittajan seuraa. Olen tyytyväinen saatuani lukea Jemeniin sijoittuvan ja sitä kuvaavan romaanin, mutta Istanbulista etsin muuta luettavaa.

          Peggy Hanson: Deadline Yemen, 307 s. (e-kirja)
         Kustantaja: Wildside Press LLC 2013

         Kansi: Anne Welles Auer (kirjailijan tytär)

E-KIRJA on oma ostos.

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä, 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa, ja 23. Kirjan nimessä on jokin maa.

Maailman ympäri 80 päivässä -haasteessa on tultu Suezista Jemeniin. Deadline Yemen sijoittuu pääasiassa maan pääkaupunkiin (Sanaa), mutta koska Aden mainitaan useamman kerran ja jokin kappale kertoo siellä tapahtuneista asioista, kirja sopii haasteeseen, jossa Jules Vernen sankari Phileas Fogg käy Suezin jälkeen leimauttamassa passinsa seuraavan kerran Adenissa.

L. M. Montgomery: Anne of the Island

Harmaina ja sateisina marraskuun päivinä on mukava uppoutua hyvän mielen kirjaan. Tällä kertaa sellaiseksi osuu L. M. Montgomeryn Anna-sarjan kolmas osa Anne of the Island, joka on suomennettu nimellä Annan unelmavuodet. Kirjasta jää aurinkoinen olo, vaikka Anne, kuten Montgomery hänen nimensä kirjoitti, elää siinä ystävineen neljä vuodenkiertoa pohjoisen säitten vaihtelussa, sateessa ja myrskyssä, lumisateessa ja pakkasessa, kesän leppeässä valossa ja lämmössä.

Anne on jo 18-vuotias, ja kaksi vuotta opettajana rakkaassa Avonlean kylässä ovat ohi. Hän jättää hyvästit rakkaille ihmisille ja paikoille ja matkustaa Prinssi Edwardin saarelta Nova Scotiaan. Edessä on neljä vuotta kirjallisuuden opintoja korkeakoulussa, ja vaikka sydänystävä Diana jää Avonleaan valmistelemaan häitään, ihan yksin ei Annen tarvitse uuteen vaiheeseen lähteä, sillä vanhat koulutoverit Gilbert Blythe ja Charlie Sloane tulevat yhtä matkaa samaan opinahoon. Perillä odottaa Priscilla, jo opettajakurssilta tuttu, ja kaikki he, joihin Anne opiskeluaikanaan tulee tutustumaan.

Anne of the Island -teos on kirjoitettu samalla kauniilla kielellä kuin sarjan aikaisemmatkin osat ja on mielestäni vielä romanttisempi kuin kaksi edellistä kirjaa. Siinä on runsaasti lumoavia, runollisia luontokuvauksia ja paljon seuranpitoa ja ystävyyttä talossa, jonka Anne vuokraa kolmen muun opiskelevan tytön kanssa. Annea kositaan ensimmäisen kerran, ja voi, millainen kosinta se on! Anne on kuvitellut ensimmäisen kosintansa olevan ylen kaunis, suloinen ja romanttinen ia vastaavansa "kyllä" unelmiensa prinssille. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Eikä pari seuraavaakaan kohdalle osuvaa kosintaa ole juuri sen parempia haaveilevalle neidolle. Anne kohtaa kyllä korkeakoulussa miehen, joka tuntuu kaikin puolin sltä oikealta, mutta onko sittenkään... Lukija ei yllläty, kun kirjan lopussa Annea kositaan vielä kerran ja niin romanttisesti kuin hän vain toivoa voi. Romantiikkaa ja ihania tunteita siis riittää, mutta sen ohessa uusia ja vanhoja ystäviä sekä ahkeraa opiskelua tutkintoa varten.

L. M. Montgomery kirjoittaa Anna-sarjan kirjoihin myös elämän varjopuolta kuten orpotytön elämäntarinaan sopii. Anne liikuttuu, kun pääsee näkemään sen talon, jossa hänen vanhempansa asuivat, kun hän syntyi, ja saa jopa nipun kirjeitä, jotka hänen äitinsä ja isänsä kirjoittivat toisilleen seurusteluaikana. Avonleassa taas Ruby Gillis, yksi vanhoista kouluaikaisista ystävistä, niin elämänhaluinen, sairastuu tuberkuloosiin ja menehtyy.

Annen kirjoittaminen alkaa kehittyä sarjan tässä osassa kohti julkaisevaa kirjailijuutta. Pettymys on suuri, kun arvostettu lehti palauttaa Annen sille lähettämän kertomuksen. Asia ei muutu paremmaksi sillä, että sama tarina voittaa leivinjauhetehtaan kirjoituskilpailun, johon Anne ei edes tiedä osallistuneensa! Lehden aikaisemmin hylkäämä kertomuksen käsikirjoitus oli jäänyt Dianalle, joka huomasi kilpailuilmoituksen leivinjauhemainoksessa, ja niinpä hän kirjoitti Annen tarinaan yhden pienen leipomiskohtauksen, jossa käytettiin juuri kyseistä leivinjauhetta. Anne on vimmoissaan, mutta Dianan pyytämättä antamalla avulla on kuitenkin hyviä seurauksia, sillä toinen lehti alkaa nyt pyytää Annelta kirjoituksia ja jopa maksaa niistä.

Anne suorittaa tutkintonsa Nova Scotiassa ja palaa Avonleaan kesäksi. Sarja jatkuu Annen uusilla vaiheilla, sillä Montgomery kirjoitti kaikkiaan seitsemän Anne-kirjaa, vaikka hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli kirjoittaa vain ensimmäinen osa itsenäiseksi teokseksi. Kustantajan ehdotuksesta hän jatkoi Annen vaiheista kirjoittamista siihen asti, kun tämä oli keski-ikäinen perheenäiti. Eli jatkoa seuraa täällä blogissakin, jossain vaiheessa.


Anna-sarja:
  1. Anne of Green Gables (suomeksi Annan nuoruusvuodet, Annan ikä 11-16 v)
  2. Anne of Avonlea (suomeksi Anna ystävämme, Anna 16-18 v)
  3. Anne of the Island (suomeksi Annan unelmavuodet, Anna 18-22 v)

         L. M. Montgomery: Anne of the Island, 292 s. (paperback)
        Kustantaja: Puffin Books (Penguin Group) 1981 (ensijulkaisu 1915)

        Kansikuva tv-sarjasta "Anne of Green Gables - The Sequel"

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA blogeissa Annan unelmavuosista: Kirjojen kamari, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, sheferijm

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot ja 19. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja (Anna-sarja). 
Myös: Montgomery-haaste ja Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste.