Pauliina Rauhalan esikoiskirjaa on luettu paljon, ja vaikka olen silmäillyt blogikirjoituksia siitä vain sivusilmällä, mietin, mitä sellaista kirjasta voi sanoa, mitä ei ole sanottu jo moneen kertaan. Tai, ehkä sitä ei edes tarvitse ajatella...
Kaunista kirjassa on Viljan ja Aleksin rakkauden kuvaus, siitä alkaen kun he näkivät toisensa ensimmäisen kerran lestadiolaisissa seuroissa. Nyt heillä on neljä alle 5-vuotiasta lasta, ja he rakastavat toisiaan ja pieniään. Kun vain Vilja ei olisi niin pohjattoman väsynyt...
Surullista Taivaslaulussa on juuri Viljan kasvava uupumus. Surullista ja kauheaakin on, että hänen oman uskonyhteisönsä säännöt vaativat ja valvovat, ettei hän edes yritä helpotusta jatkuviin raskauksiin ja synnytyksiin. Vaimon osa on lasten saaminen niin usein kuin niitä vain on tullakseen, vaikka sitten joka vuosi. Yhteisöstä löytyy kuitenkin ystävä, hänkin odottava äiti, joka ymmärtää ja tukee, ottaa Viljan lapsia hoitoon.
Taivaslaulu on kirja perheestä uskonnollisessa yhteisössä, mutta ennen kaikkea se on kirja naisesta ja äidistä. Se on fiktiota, mutta sellaisenaan puheenvuoro yhdeltä lestadiolaisyhteisöön kuuluvalta. Ääni on henkilökohtainen ja herkkä, mielestäni vaikuttava juuri siksi, ettei se revi, vaan hiljaisesti kertoo yhden naisen ja perheen liikuttavan tarinan. Kirjan lopussa Vilja ja Aleksi ovat vahvempia, ja tulevaisuus on heille toiveikkaampi.
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kuuluu ehdottomasti lukemieni viime vuoden kirjojen parhaimmistoon. Se valittiin Helsingin kirjamessuilla Vuoden kristilliseksi kirjaksi.
KIRJA on oma ostos kirjakaupasta. Hankin sen blogistanian Osta täysihintainen kirja -päivän innoittamana, mutta en juuri sinä nimenomaisena päivänä, sillä huomasin koko tempauksen vasta sen verran myöhään illalla, etten ehtinyt enää kirjakauppaan. Ja ihan vain päivän hengessä halusin ostaa tämän kirjan siitä kaupungin ainoasta kivijalkakirjakaupasta.
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu, 284 s.
Kustantaja: Gummerus 2013
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka
Kannen kuva: Istockphoto
Vaikka osaltaan olisin toivonut Taivaslauluun realistisempaa arjen kuvausta niin olen samaa mieltä siitä että toisaalta kirjan herkkyys on ollut yksi vahvuus ja saanut monenlaisin katsantokannoin varustetut ihmiset pysähtymään kirjan äärelle. Nyt ei ehkä vielä oltu valmiita liian repivälle aiheen käsittelylle.
VastaaPoistaKiitos kommentista. Niin, se realistinen arki jäi kyllä kauniin ja herkän runollisuuden alle, eikä olisi - kai? - huonontanut kirjaa, vaikka sitä olisi ollut enemmän mukana.
VastaaPoistaSeurailin joskus aikaisemmin, siis aikana ennen kuin olin päätynyt kirjablogeihin, nettikeskusteluja lestadiolaisuuden ympärillä ja väsyin sitten siihen repivyyteen ja lukkiintuneisiin asenteisiin, eipäs-juupas -kierteeseen. Taivaslaulussa minua viehätti juuri se omakohtaisuuden tuntu. On vaikea sanoa ihmiselle, että olet väärässä, kun hän kertoo oman kokemuksensa ja tarinansa, omat tunteensa. Siis fiktiossakin. Vaikka kai sitäkin on voitu tehdä tämän kirjankin osalta, mutta kun en ole juuri seurannut keskusteluja kirjablogien ulkopuolelta, niin en tiedä. Arvostin tällaista erilaista puheenvuoroa, mutta varmasti niille rajummillekin on paikkansa.