Leena Kaartinen: Lastenlääkärin sotapäiväkirja

Lukiessani Nasimaa muistui mieleen omasta hyllystä Lastenlääkärin sotapäiväkirja, joka on aikoinaan jäänyt lukematta. Päätin hotkaista sen heti Nasiman jälkimainingeissa. Sepä taustoitti ravistelevasti Afganistanin tapahtumia sinä vuonna, kun Nasiman perhe muutti Suomeen.

Leena Kaartinen on suomalainen lastenlääkäri, joka on tehnyt mittavan elämäntyön parissa maailman köyhimmistä maista, Afganistanissa 70-luvun alkuvuosista alkaen ja välissä jaksoja Etiopiassa. Vuonna 2005 Time-lehti valitsi hänet yhdeksi 37 eurooppalaisesta sankarista.

Lastenlääkärin sotapäiväkirjassa (1996) Leena Kaartinen kertoo paluustaan Kabuliin pian Afganistanin islamilaisen vallankumouksen jälkeen kesällä 1992, työhön perustamalleen äitilapsiklinikalle ja matkoille maaseudulle naisten ja lasten perusterveydenhuollon asioissa. Takana on Neuvostoliiton miehityksen vuosikymmen. Vallankumouksen jälkeen mieli on alkuun toiveikas.

Olisin kertonut mielessä virinneestä toivosta, että maahan vihdoinkin koittaisi rauha ja alkaisi jälleenrakentamisen vaihe, missä minäkin halusin olla sydämestäni mukana auttamassa. Mutta toisaalta mielen täyttivät pahat aavistukset, ettei vallankumous suinkaan jäisi verettömäksi. Taistelu vallasta jatkuisi eri kansallisuuksien, kieliryhmien ja islamin eri suuntien välillä.

Kaartisen aavistukset ovat osoittautuneet todeksi. Tuolloin alkanut valtion joukkojen ja sissien välinen sota, toisaalta eri sissiryhmien väliset yhteydenotot, ovat jatkuneet neljännesvuosisadan eikä loppua näy. Jo tuolloin, vain kuukausia vallankumouksen jälkeen, 

Kabulin tilanne ahdistaa ja toivottomuus uhkaa iskeä. Ihmiset ovat kuin lampaat ilman paimenta. He raahustavat pitkin katuja muuttokuormineen tietämättä, minne mennä. ... Yliopistosairaala on suljettu. Toista päätä vahtivat valtion viralliset sotilaat, toista hasarasissit. Valtion leipätehdas on pysähdyksissä. Valtion painotalosta on koneet tuhottu. Taas yksi kaupunginosa on maan tasalla.

Kabulia ympäröivien vuorten rinteiltä ammutaan ohjuksia, kokonaisia perheitä kuolee kerralla, taloja sortuu, ihmisiä rampautuu. Välillä Leena Kaartinen ihmettelee, mitä on tapahtunut kaikille vanhan vallan virkamiehille ja heidän perheilleen. Onko heitä enää, ovatko he paenneet, onko heidät teloitettu? Samaisena vuonna 1992 Nasima Razmyarin perhe päättää paeta Suomeen ja olla palaamatta turvattomaksi käyneeseen kotimaahansa.

Mutta sotapäiväkirjan nimestä ja olemuksesta huolimatta Kaartisen kirja on muutakin kuin sotaa. Hän kertoilee työstään lastenlääkärinä, kohtaamistaan potilaista, äideistä ja lapsista, synnytyksistä, ripuloivista vauvoista, joita on voinut auttaa, työtovereistaan klinikalla, autonkuljettajista ja porttivahdeista. Matkat maan keskiosiin ystävällisten hasaroiden luo tarjoavat rauhaa ja hiljaisuutta pääkaupungin ohjusiskujen ja aseiden räiskinnän jälkeen, toisaalta ne merkitsevät myös yöpymisiä bussissa lumen tukkimalla vuoristotiellä ja lähes  leirielämää ilman mukavuuksia. Pahinta on ihmisten julmuuden ja pahuuden näkeminen. Viattomien siviilien kärsimyksen keskellä Leena Kaartinen suree. Ja joutuu vastakkain oman jaksamisensa kanssa:

"Miksi" kysymys kumpuaa väkisinkin pintaan. Miksi Jumala sallii tämän hävityksen kauhistuksen luoduilleen? Ja siitä huolimatta, etten kuule vastausta ja vaikka arvaan, että tilanne luisuu yhä epätoivoisemmaksi, minä kaiken keskellä turvaan Jumalaani ja siksi kestän." 

Leena Kaartinen on kirjoittanut toistakymmentä kirjaa. Tässäkin teksti on jouhevaa, kieli ilmeikästä, nopealukuista.

          Leena Kaartinen: Lastenlääkärin sotapäiväkirja, 130 s.
          Kustantaja: Perussanoma 1996
          Kansi: Heikki O. Jokinen

KIRJA on omasta hyllystä (lahja ystävältä).
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (36. Elämäkerta tai muistelmateos), 100 suomalaista kirjaa (no 87), Naisen tie -lukuhaaste.