Tielleni on osunut kevään aikana useita kirjoja, joissa lapset elävät sota-aikaa, erityisesti toisen maailmansodan vuosina. Yksi kirjoista on Arvet, Eeva Vuorenpään romaani, jossa kaksi pitkän elämän elänyttä naista kohtaa ja jakaa sitä, miten sotavuosi 1941 jätti heihin näkyviä tai näkymättömiä arpia.
Kirjan kehyskertomuksessa Aiju matkustaa ystävättärensä kanssa Helsingistä Tallinnaan keväällä 2009. Jo satamassa he kiinnittävät huomiota ikäiseensä hienostuneeseen ja ulkomaalaiselta näyttävään naiseen. Naiset tutustuvat toisiinsa, ja suomalainen Aiju ja israelilainen Nina alkavat kertoa tarinaansa, mutta miten erilaisia heidän lapsuuden sotakokemuksensa ovatkaan. Valtaosa kirjaa rakentuu lyhyistä, vuorottelevista Aijun ja Ninan luvuista, joiden lomaan tulee muutama välähdys Viron Pärnusta, jossa joukko juutalaislapsia menehtyi synagogassa samana vuonna 1941.
4-vuotiaan Aijun isä on rintamalla, kun tyttö sairastuu tulirokkoon ja saa sen jälkitautina vakavan korvatulehduksen. Lääkärin arvio on ankara: ellei tyttöä tuoda sairaalaan leikkausta varten kolmen päivän sisällä, vanhemmat saavat etsiä arkkua. Lahden sotasairaalan etevä kirurgi leikkaa korvan ja pelastaa tytön kuulon ja hengen. Sairaalassa olosta tulee pitkällinen, mutta kun kipu hellittää, pieni tyttö alkaa kulkea sairaalan käytävillä iso sotilaspaita yöpaitanaan. Hänestä tulee haavoittuneiden lemmikki, joka ilahduttaa heitä käynneillään ja kauniilla lauluäänellään. Joskus retkillään hän näkee pahasti haavoittuneita. Isää on ikävä.
Samaan aikaan 10-vuotias juutalainen Nina on viety Saksassa Ravensbrückin keskitysleirille äitinsä ja siskojensa kanssa ja huhujen mukaan isä ja veli olisivat joutuneet Auschwitziin. Leiri on kovaa työtä, nälkää, kylmää ja syöpäläisiä, sairautta ja kuolemaa. Päivä toistuvat toisensa kaltaisina, Nina ja isosisko Lea punovat oljesta mattoja, ja kun asiat ovat vaikeita, he pysyvät hengissä mielikuvitukseensa turvaten muistelemalla, millaista heidän varakkaan perheensä elämä oli ennen sotaa Göttingenissä.
Eeva Vuorenpään kirjassa sen rakenne kannattelee sitä: kehyskertomuksen sisälle mahtuu tyttöjen elämä sota pienine ja isoine tapahtumineen sekä lyhyesti heidän sodan jälkeiset vaiheensa. Kirjailija on osannut antaa oman äänen kummallekin kertojalle. Kehystä lukuunottamatta kirjassa ei ole kummoistakaan juonta, päivästä toiseen tassuteltiin sairaalassa tai kädet verillä punottiin mattoja ja kuurattiin vessoja leirissä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo sopi kirjaan hyvin: tyttöjen elämä oli odotusta, mielikuvitukseen ja uniin pakenemista, toivoa käsittämättömän sodan loppumisesta. Ninan vaiheissa näin paljon samaa kuin hiljattain lukemassani Schindlerin listan kuopuksessa ja taas ihmettelin, miten toivo vapaudesta ja vahva elämän tahto voivat kantaa mitä kauheimpien kokemusten läpi, vaikka sitten arpeutuneena.
KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu ainakin blogissa Susan kirjasto, ja Keskisuomalainen on kirjoittanut siitä arvion. Kerään kirjalla pisteen Ihminen sodassa -haasteeseen, jossa saavutan tavoitteeni eli kersantin natsat, mutta tähyilen jo ylempiin sotilasarvoihin, kun aiheesta löytyy niin monenlaista luettavaa. Keskistysleirikuvausten tähden osallistun myös Hei me lusitaan! -haasteeseen, jossa kolmas kirja tuo ulkoiluoikeuden muurien sisällä matkallani eristyssellistä vapauteen.
Eeva Vuorenpää: Arvet : romaani sotavuodesta 1941, 244 s
Kustantaja: Minerva 2011
Kansi: Leena Kilpi
Kirjan kehyskertomuksessa Aiju matkustaa ystävättärensä kanssa Helsingistä Tallinnaan keväällä 2009. Jo satamassa he kiinnittävät huomiota ikäiseensä hienostuneeseen ja ulkomaalaiselta näyttävään naiseen. Naiset tutustuvat toisiinsa, ja suomalainen Aiju ja israelilainen Nina alkavat kertoa tarinaansa, mutta miten erilaisia heidän lapsuuden sotakokemuksensa ovatkaan. Valtaosa kirjaa rakentuu lyhyistä, vuorottelevista Aijun ja Ninan luvuista, joiden lomaan tulee muutama välähdys Viron Pärnusta, jossa joukko juutalaislapsia menehtyi synagogassa samana vuonna 1941.
4-vuotiaan Aijun isä on rintamalla, kun tyttö sairastuu tulirokkoon ja saa sen jälkitautina vakavan korvatulehduksen. Lääkärin arvio on ankara: ellei tyttöä tuoda sairaalaan leikkausta varten kolmen päivän sisällä, vanhemmat saavat etsiä arkkua. Lahden sotasairaalan etevä kirurgi leikkaa korvan ja pelastaa tytön kuulon ja hengen. Sairaalassa olosta tulee pitkällinen, mutta kun kipu hellittää, pieni tyttö alkaa kulkea sairaalan käytävillä iso sotilaspaita yöpaitanaan. Hänestä tulee haavoittuneiden lemmikki, joka ilahduttaa heitä käynneillään ja kauniilla lauluäänellään. Joskus retkillään hän näkee pahasti haavoittuneita. Isää on ikävä.
Samaan aikaan 10-vuotias juutalainen Nina on viety Saksassa Ravensbrückin keskitysleirille äitinsä ja siskojensa kanssa ja huhujen mukaan isä ja veli olisivat joutuneet Auschwitziin. Leiri on kovaa työtä, nälkää, kylmää ja syöpäläisiä, sairautta ja kuolemaa. Päivä toistuvat toisensa kaltaisina, Nina ja isosisko Lea punovat oljesta mattoja, ja kun asiat ovat vaikeita, he pysyvät hengissä mielikuvitukseensa turvaten muistelemalla, millaista heidän varakkaan perheensä elämä oli ennen sotaa Göttingenissä.
Eeva Vuorenpään kirjassa sen rakenne kannattelee sitä: kehyskertomuksen sisälle mahtuu tyttöjen elämä sota pienine ja isoine tapahtumineen sekä lyhyesti heidän sodan jälkeiset vaiheensa. Kirjailija on osannut antaa oman äänen kummallekin kertojalle. Kehystä lukuunottamatta kirjassa ei ole kummoistakaan juonta, päivästä toiseen tassuteltiin sairaalassa tai kädet verillä punottiin mattoja ja kuurattiin vessoja leirissä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo sopi kirjaan hyvin: tyttöjen elämä oli odotusta, mielikuvitukseen ja uniin pakenemista, toivoa käsittämättömän sodan loppumisesta. Ninan vaiheissa näin paljon samaa kuin hiljattain lukemassani Schindlerin listan kuopuksessa ja taas ihmettelin, miten toivo vapaudesta ja vahva elämän tahto voivat kantaa mitä kauheimpien kokemusten läpi, vaikka sitten arpeutuneena.
KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu ainakin blogissa Susan kirjasto, ja Keskisuomalainen on kirjoittanut siitä arvion. Kerään kirjalla pisteen Ihminen sodassa -haasteeseen, jossa saavutan tavoitteeni eli kersantin natsat, mutta tähyilen jo ylempiin sotilasarvoihin, kun aiheesta löytyy niin monenlaista luettavaa. Keskistysleirikuvausten tähden osallistun myös Hei me lusitaan! -haasteeseen, jossa kolmas kirja tuo ulkoiluoikeuden muurien sisällä matkallani eristyssellistä vapauteen.
Eeva Vuorenpää: Arvet : romaani sotavuodesta 1941, 244 s
Kustantaja: Minerva 2011
Kansi: Leena Kilpi
Hmm, voisin kokeilla tätä. Sotakokemukset ovat alkaneet kiinnostaa minua enemmän kuin ennen tämän lukuhaasteeni myötä ja toinen maailmansota on siirtynyt tylsyysosastolta kiinnostavalle puolelle. Hieman karsastan lapsikertojia, mutta ainahan voi kokeilla.
VastaaPoistaKiva, kun olet ollut innostunut Ihmisestä sodassa. :)
Ihminen sodassa -haaste on ollut kiintoisa ja kiinnittänyt huomiotani moneen kirjaan, kiitos vain sen järjestämisestä! Huomaan, että monissa kotimaisissa historiallisissa ja sukupolviromaaneissa sota on läsnä eri tavoin, sitä odotetaan ja peljätään tai sitä käydään ja siitä kärsitään tai siitä toivutaan. Aikaisemmin en vain kiinnittänyt alla kulkeviin sotateemoihin huomiotani.
PoistaTekstisi on erittäin kaunis... Kirja vaikuttaa koskettavalta ja ihmisläheiseltä!
VastaaPoistaKaisa Reetta, kiitos! Kirja oli kyllä ihmisläheinen, lapsiläheinen, ja sellaisena varsin inhimillinen tapahtumineen ja tunteineen.
VastaaPoista