Kuukauden Tiina - Tiinaa harmittaa

Nyt Tiinaa kyllä harmittaa. Hiihtoloma on tulossa, ja äiti on saanut päähänsä, että Tiina on kalpea ja tarvitsee raitista ilmaa maalla pysyäkseen terveenä. Niinpä Tiinan edessä on lomaviikko Emma-tädin, äidin naimattoman serkun, luona. Emma-tädin! Tiina ei usko kestävänsä viikkoa siellä, sillä Emma-täti on vielä paljon siivous- ja järjestysintoisempi kuin äiti.

Mutta maalle Tiinan on mentävä. Siltä ei pelasta edes Juhan äidiltä kalpeuden peitoksi lainattu ruskea väripuuteri. Emma-täti hoivaa Tiinaa, ja saa lisääkin hoivattavaa, kun Tiina pääsee vauhtiin. Ensin tädin vaaleanpunaiseen taloon kirkonkylän keskustassa muuttaa pieni kissanpoikanen, jonka Tiina saa lahjaksi uudelta kuusivuotiaalta ystävältään Heikiltä. Sitten muuttaa poika itse, kun hänen äitinsä joutuu äkillisesti sairaalaan eikä isätön poika voi jäädä kylmään mökkiin itsekseen. Ja viimeksi muuttaa pojan Rakki-koirakin, jonka Tiina oli aikaisemmin pelastanut tulvivasta ojasta.

Siinä hoivattavien joukossa on tädillä tekemistä, mutta onneksi paikalle sattuu vanha nuoruudenystävä. Äkkiä lämmenneiden tunteiden imussa täti hyväksyy taloonsa väkeä, joka aikaisemmin ei olisi tullut kuuloonkaan. Kirja koskettelee vielä nytkin ajankohtaista erilaisuuden hyväksymistä ja rotuennakkoluuloja. 

Hulvattomin kohtaus tässä Anni Polvan 13. Tiina-kirjassa ajoittuu kuitenkin sunnuntaipäivään ennen hiihtoloman alkua ja alkaa Tiinan harmittomalla aikeella paistaa lettuja Juhalle. Jauhopussia kurotteleva Tiina astuu Möllin hännälle sillä seurauksella, että pussi lentää lattialle, ja niin tyttö kuin kissakin ovat valkoisen jauhon peitossa. Kissa pitää pestä ennen äidin kotiin paluuta, mutta kylpyhetkellä on onnettomat seuraukset, kun turkkiin tarttunut vehnäjauho liisteröityy veden kanssa. Saksitta siitä ei selvitä.

Tiinaa harmittaa -kirjassa on runsaasti autettavia eläimiä, ja löytää Tiina tietysti apua tarvitsevia ihmisiäkin. Perustiinamaista menoa siis.

Seuraavaan Tiina-kirjaan palaan ennen ensi kesää. Nyt seuraa jälleen tavanmukainen talven kestävä tauko sarjasta.

KIRJAN lainasin kirjaston varastosta.

HAASTE: Puolet kirjasta Tiina viettää hiihtolomaa maalla kirkonkylässä, joten osallistun tällä Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. 

Sarjan edellinen Tiina-kirja on Tiinastako näyttelijä.


Anni Polva: Tiinaa harmittaa, 167 s.
     Kustantaja: Karisto 1987, 8. painos (1. painos 1968)
     Kansikuva: Maija Karma

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä

Soiva metsä on ihana kirja. Se on maalattu kielellä ja sävelillä ja herkin, paikoin lystikkäinkin, kuvin. Se menee sydämeen niin montaa reittiä, että sen seurassa voi vain ihastella ja huokailla.

Katri Kirkkopellon kirjoittama ja kuvittama Soiva metsä : Jean Sibeliuksen matkassa on lapsille kirjoitettu kuvitettu elämäntarina, jota on sopivasti ryyditetty säveltäjän lastenlasten muistamilla hauskoilla tapauksilla. Kieli soljuu, lauseet ovat lapsille sopivan lyhyitä, miltei runollisen kauniita. Sanoissa soi se musiikki, jonka Sibelius kuuli kaikin aistein ja jonka pappa tartutti lapsenlapseenkin:

- Kuuletko, kuinka metsä tuoksuu! pappa huudahtaa. 

Tuuli humisee ja puut laulavat,kun juoksen pitkin metsäpolkua.    Metsä soi! Vihreä laulaa!Kukat kuiskivat! hihkun iloisena.

Katri Kirkkopellon kuvat ovat ilmeikkäitä ja viehättäviä, niissä elää Ainolan kodin tunnelma sadan vuoden takaa ja mummin puutarhan lumous. Tästä luonnon keskellä olevasta vihreästä maailmasta kumpusivat monet säveltäjän teoksista ja siellä oli lastenkin hauska leikkiä.

Kokonaisuuden täydentää kirjan mukana tuleva CD, jolla Nazig Azezian (piano) ja Jussi Makkonen (sello) soittavat kuusi Sibeliuksen sävellystä. Osa niistä on päässyt mukaan kirjan tekstiinkin tai kuviin vaikkapa radiosta kuunneltuna lauluna. Tunnetuimmat CD:n teoksista ovat Valse triste ja Finlandia, mutta viehätyin kovasti myös Granen (Kuusi) ja Souvenir -sävellyksistä.

Kirjan lopussa on lyhyt Jean Sibeliuksen elämäkerta. Tiedollista ainesta täydentää pieni sanasto, jossa selitetään lyhyesti ja nuoremmille lukijoille ymmärrettävästi muutama musiikkiin liittyvä sana kuten "sävellaji" ja "sinfonia".

Kirja on kerrassaan hieno ja tutustumisen arvoinen. Lapset voivat lukea sitä itse, mutta se taipuu myös ääneen lukemiseen pienemmille vaikka pienissä osissa. Kuvasivut ovat isot, moniella tekstiä on vähän. Isommille kirjassa on sopivasti tietoa ja historiaa säveltäjästä. Aikuinenkin lukee, katselee ja kuuntelee tämän mielellään. Ulkomaalaisten ystävien iloksi tämä on julkaistu myös ruotsiksi ja englanniksi.

Suosittelen!

      Katri Kirkkopelto: Soiva metsä : Jean Sibeliuksen matkassa. 36 s.

      Kustantaja: Lasten keskus 2015.

      Sisältää CD:n, jolla Sibeliuksen musiikkia soittavat Nazig Azezian (piano) ja

                    Jussi Makkonen (sello).

Nyt vietetään Kirjan vuoden Lasten- ja nuorten- kirjallisuuden viikkoa. 

KIRJAN lainasin naapurikunnan kirjastosta. 

MUUALLA tähän ovat ihastuneet Leena Lumi, Maria/Sinisen linnan kirjasto, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Pälvi Ahoinpelto/Valomerkki

HAASTE: Osallistun Elämäkertahaasteeseen tällä kuvitetulla Sibeliuksen elämäkerralla lapsille.

James Herriot: Elämäni kissat

Eläinten viikolla päästetään kissat vauhtiin. En muista, olenko lukenut aikaisemmin yhtään eläinlääkäri James Herriotin kirjaa, mutta televisiosta hänen eläintarinansa ovat tulleet tutuiksi. Nyt luettavakseni sattui hänen kokoelmansa kissatarinoita, joista monet (elleivät peräti kaikki) ovat ilmestyneet hänen aikaisemmissa kokoelmissaan.

Elämäni kissat on hellyttävä kirja, jossa jokainen luku kertoo yhden tai parin kissan tarinan ja miten he päätyivät eläinlääkäri Herriotin suojateiksi tai potilaiksi. Lääkärimme kohtelee heitä hellyydellä ja asiantuntemuksella ja osaa kirjoittaa kaikesta sydämeen käyvästi ja huumorilla. Kirjan ihmisistä monelle kissa on tärkeä ystävä ja kumppani, joka tuo paljon iloa ja hellyyttä päiviin.

Kirjan kanteen ovat päässeet Olli ja Inkku, puolivillit kissanpoikaset, joista kasvoi eläinlääkärin ja hänen vaimonsa lemmikkejä, joita ruokittiin ulkona. Yksi Herriotin elämän ja uran suurimpia saavutuksia oli voittaa niiden luottamus pitkän ja sinnikkään ponnistelun tuloksena.

Oma suosikkini on Oskari, jonka joku kyläläinen löytää pahoin vammautuneena tien poskesta. Herriot on varma, että se kuolee, joten parasta on olla sille armelias ja säästää se turhilta kivuilta. Kissa kuitenkin henkitoreissaankin kehrää kuin rukki, joten Herriot ja hänen apulaisensa heltyvät yrittämään, pesevät ja ompelevat sen reikäiset suolet ja lääkitsevät kissan. Ihme tapahtuu, kissa selviää. Sen kotia ei kuitenkaan löydy, kukaan ei tunnu tietävän, kenen kissa on. Niinpä se jää Herriotien lemmikiksi, jolle he antavat nimeksi Oskari.

Yhtenä iltana Oskari on kadonnut, ja Herriotit ovat varmoja, että se on karannut. Illalla pastorin rouva kuitenkin palauttaa sen, Oskari oli tullut äitikerhon kokoukseen ja kuunnellut keskusteluja. Sama toistuu muina iltoina, Oskari häipyy, mutta palaa aina kotiin oltuaan tikanheiton mestaruuskisoissa, kotitalouskerhossa, missä milloinkin.

"- Nyt tiedän, sanoin. - Mitä tiedät? - Sen, miksi Oskari lähtee iltaretkilleen. Se ei karkaa - se kyläilee. - Kyläilee? - Niin. Ymmärrätkö? Se haluaa liikkua, se pitää ihmisistä, varsinkin ihmisjoukoista, ja sitä kiinnostaa katsella mitä ihmiset tekevät. Se on luonnostaan seurallinen." (s. 48)

"Saimme loputonta huvia seuratessamme sen uutta harrastusta. Se suoritti vierailukierroksensa säntillisesti osallistuen lähes kaikkeen kaupungissamme tapahtuvaan toimintaan. Siitä tuli tuttu näky visti-illoissa, kirpputoreilla, koululaiskonserteissa ja partiomyyjäisissä." (s. 49)

Lopulta pitkän ajan kuluttua Oskarin alkuperäinen isäntä saapuu Herrioteille poikansa kanssa. Kukaan ei osaa sanoa, mitä kissalle oli tapahtunut ja miten se oli päätynyt pahasti vammautuneena 50 kilometrin päähän omasta hyvästä kodistaan. Oskari pääsee takaisin oman perheensä luo - Herriotien suruksi, sillä he olivat jo ehtineet kiintyä seuralliseen lemmikkiin.

Elämäni kissat on hyvän mielen kirja kaikille vinkeistä ja viisaista karvakeristä pitäville. Luin sitä tarina, pari kerrallaan ennen unen tuloa ja kävin nukkumaan hymyillen. Teos on kuvitettu herkin ja viehättävin maalauksin, jotka antavat tuntumaa Brittein saarten Yorkshireen sijoittuvaan kylään, sen kissoihin ja vähän ihmisiinkin.

     James  Herriot: Elämäni kissat, 175 s.
     Kustantaja: Otava 1995
     Alkuperäinen: Cat Stories, 1994; suom. Aarne T.K. Lahtinen, Heidi Järvenpää
     Kuvittanut: Lesley Holmes

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA kirjan kissat ovat hellyttäneet myös Vauhkon ja Jennin ja Cj:n.

HAASTE: Maalaismaisemia -lukuhaaste.koska kirjan kissat elelevät yorkshireläisellä maaseudulla, jolla eläinten tohtori ammattiaan harjoittaa.

Leonie Swann: Murha laitumella (äänikirja)

Kuuntelin lammasdekkarin. Alusta loppuun, 13 tuntia, luulin kuuntelevani irlantilaisen kirjoittajan murhamysteeriä. Miten muuten voisi olla, kun pääosassa on lammaslauma irlantilaisella paikkakunnalla, jonka nimi on Glennkill? Vasta valmistautuessani kirjoittamaan kirjasta tänne blogiin tein hämmästyneen havainnon: kirjailija Leonie Swann on saksalainen ja kirjoittanut teoksensa saksaksi.

No, mikäpäs siinä, kyllä minulle saksalainenkin kelpaa. Murha laitumella -kirjassa glennkilliläinen lammaslauma löytää paimenensa George Glennin makaamasta kuolleena heidän laitumellaan ison lapion lävistämänä. (Mikä mainio sanaleikki paimenen nimen ja kirjan alkuperäisen nimen välillä muuten. Saksaksi kirja kulkee nimellä Glennkill : Ein Schafkrimi.) Siitä alkaa tietysti rikostutkinta, mutta kun ihmiset eivät saa asiasta selkoa, lampaitten on ryhdyttävä selvittämään, kuka on syyllinen heidän Georgensa surmaan, sillä sen on George totisesti ansainnut. Hän oli hyvä paimen, lukikin ääneen lampaille, pääasiassa romanttisia Pamela-romaaneja.

Ja niin siinä käy, että seuraamalla laitumella liikkuvia ihmisiä ja kuuntelemalla heidän puheitaan lampaat arvelevat keksineensä syyllisen. Lisäksi he keksivät, miten paljastaa hänet ihmisille. Tilanne ei mene ihan niin kuin lampaat ovat ajatelleet, mutta, yhtä kaikki, se selviää, miten ja kenen toimesta lammaspaimen George kuoli.

Kirja on omaperäinen - enpä ole ennen lukenut kirjaa, jossa lampaat ovat pääosassa ja ratkovat rikosta ja jossa näkökulma on heidän. Kun Georgen jo aikuinen tytär saapuu Glennkilliin punaisessa mekossaan, lampaat puhuvat hänestä Georgen punaisena karitsana. Suorastaan herkullinen on lammasten pohdinta siitä, onko ihmisillä sielua. Sitä nimittäin sopii epäillä, koska sielu on hajuaistissa, ja ihmisillä se on tunnetusti varsin kehnosti kehittynyt.

Tuohon omaperäisyyteen sisältyy mielestäni myös kirjan heikkous, sillä paikoin kävi pitkästyttäväksi kuunnella lammasten aivoituksia ja järkeilyjä asioista. Lampaat ovat aikamoisia jaarittelijoita, ja huonosti haistavana ihmisenä minua ei erityisemmin kiinnostanut kuunnella pitkiä erittelyjä esimerkiksi hiiriheinän - mitä se sitten onkaan - ylivertaisuudesta laitumen muihin antimiin verrattuna tai kummasteluja ihmisten oudoista edesottamuksista.

Tämä on arvoitusdekkari eläinten ystävälle, joka haluaa katsoa maailmaa aivan uudesta näkövinkkelistä, pitää pehmeistä arvoista, luonnosta ja hyvän mielen huumorista.

ÄÄNIKIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA tätä on luettu mm. blogeissa Amman lukuhetki, Jäljen ääni, joka löysi lammasten nimille kirjallisia esikuvia klassikoista, Kirjoihin kadonnut, Kirjanurkkaus ja Nenä kirjassa, jossa tätä verrataan Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjaan.

HAASTE: Maalaismaisemia-lukuhaaste.

      Leonie Swann: Murha laitumella. Äänikirja.

      Kustantaja: WSOY 2011. Paperikirja 2007.

      Alkuperäinen: Glennkill : Ein Schafskrimi, 2005, suomentaja Helen Moster.

      Lukija: Sinikka Sokka. 12 CD-levyä, noin 13 tuntia.

      Pakkaus: Kai Toivonen

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Sain juuri luetuksi Elina Hirvosen uuden romaanin Kun aika loppuu, ja mielessä myllertää. Teemoiltaan teos on nyt ajankohtainen, mutta kirjan nykyhetki on tulevaisuudessa, vuoden 2030 tienoilla. Silloin tapahtuvaa taustoitetaan takaumilla päähenkilöiden lapsuudesta ja perheen aikaisemmista vaiheista. Eri aikatasot ja eri kertojien näkökulmat toimivat hyvin yhdessä.

Päähenkilöitä kirjassa on kolme, ja tapahtumat kerrotaan heidän kauttaan. Perheen äiti, Laura, on 58-vuotias ilmastonmuutoksen asiantuntija. Aava on lapsista vanhempi, kolmekymppinen lääkäri, joka parhaillaan työskentelee Somaliassa avustusjärjesön palveluksessa. Hänen nuorempi veljensä Aslak opiskelee Helsingin yliopistossa filosofiaa eikä ole koskaan löytänyt paikkaansa maailmassa. Isä Eerik jää sivurooliin ja etäiseksi niin kirjassa kuin ehkä perheessäänkin, vaikka juuri hän antaa vakautta, kun Lauran maailma pysähtyy.

Kun aika loppuu. Kirjan henkilöt puhuvat intohimoisesti maailman ja ympäristön pelastamisesta, ennen kuin niiden aika loppuu. Kirjassa aika pysähtyy perheeltä, jonka poika ampuu ihmisiä kaupungin keskustassa.

Vanhemmuus on vaikeaa Lauralle. Mikä on riittävän hyvä äiti, voiko samalla kertaa olla sekä hyvä että huono vanhempi? Näitä Laura on pohtinut siitä alkaen, kun lapset syntyivät, ja nyt hän tietää, että tulee koko loppuelämänsä jokaikinen päivä syyllistämään itsensä ja kysymään, missä kohtaa hän teki väärin.

Jos on vanhemmuus vaikeaa, sitä on lapseuskin. Aava kantaa syyllisyyttä siitä, että hylkäsi rakkaan pikkuveljensä yksinäisyyteen. Lapsena Aslak tukeutui häneen, kun vanhemmat olivat täystyöllistettyjä parantaessaan maailmaa, mutta Aavan tultua kouluikään hän tahtoi olla niin kuin muutkin tytöt. Siihen tavallisuuteen ei kuulunut hiljainen, omituinen veli, joka oli aina yksin koulun pihalla ja jolla ei ollut yhtään kaveria. Aslakin yksinäisyys ja syrjäytyminen tulee iholle. On helppo ymmärtää, miten verkon keskustelupalstasta tulee koti ja valeidentiteetillä kirjoittavasta ystävä, kun on siihen asti ollut useimmille ihmisille lähes näkymätön. 

Pidin kirjasta, vaikka sen sisältö ei ollutkaan helppo eikä missään nimessä kevyt. Se kosketti, teki surulliseksi ja sai minut tuntemaan myötätuntoa jokaista päähenkilöä kohtaan. Elina Hirvonen kirjoittaa hienoa kieltä ja tavoittaa henkilöidensä tunteet, ajatukset ja sisäistä maailmaa. Niiden kautta voi alkaa ymmärtää jotain siitä, mikä saattaa ajaa ihmiset äärimmäisiin tekoihin, mutta samalla satunnaisiin ihmisiin kohdistuvan väkivallan synnyssä on jotain, joka jää minulla pimentoon ja käsittämättömäksi.

     Elina Hirvonen: Kun aika loppuu, 251 s.
     Kustantaja: WSOY, 2015
     Kansi: Ville Tietäväinen

KIRJAN lainasin naapurikylän kirjastosta.

MUUALLA mm. blogeissa Hengityskeinu, Kirjakaapin kummitus, Kujerruksia, Reader, why did I marry him?, Luettua elämää, jossa lisää linkkejä.

Enni Mustonen: Paimentyttö

Paimentyttö alkaa Enni Mustosen Syrjästäkatsojan  tarinoita -sarjan, jossa tutuiksi tulevat Suomen ehkä kuuluisimmat kulttuurihenkilöt ja heidän kotielämänsä.

Kirjan alussa Ida on paimentyttö Östersundomin kartanossa, jossa hänen äitinsä työskentelee lypsäjänä. Isä ja isovanhemmat ovat kuolleet, eikä Ida ole vielä täyttänyt edes kolmeatoista, kun hän löytää äitinsä kuolleena sängystä. Eletään vuotta 1893, ja Ida on orpo ja yksin maailmassa.

Idan käy olosuhteisiin nähden hyvin. Kuolleen äidin tilalle kartanoon tarvitaan uusi lypsäjä, ja Idalla on ystävä, joka onnistuu vakuuttamaan kartanon pehtorin Idan taitavuudesta. Tämä saa navettapiian paikan ja lienee ollut aikansa huutolainen, joka teki työtä ruokansa, yksinkertaisen vaatepartensa ja nukkumapaikkansa edestä, ilman muuta palkkaa. Kartanon karjakkoneiti mieltyy pieneen, oppivaiseen lypsäjään ja ottaa hänet apulaisekseen ja suojatikseen. Eniten Ida nauttii siitä, että saa kirjoja luettavakseen. Kun asemamies-isä oli kuollut, Idan koulunkäynti oli loppunut pariin luokkaan ja hän oli saanut haudata haaveet tyttökouluun menosta. Toinen mukava asia on kartanon vilkkuvasilmäinen kuskipoika Elias, joka on pari vuotta Idaa vanhempi.

Kartanosta Ida siirtyy pikkupiiaksi Björkuddeniin, valtioneuvos ja runoilija Zachris Topeliuksen talouteen. Ida oppii paljon uutta taloudenpidosta emäntäpiian komennossa ja seuraa herrasväen elämää. Joulunvietossa riittää ihmettelemistä niin herkuissa kuin koristeluissa, ja saapa Ida elämänsä ensimmäisen joululahjankin. Talon isäntä vanhenee ja haurastuu, mutta lähtee vielä valtion ja opiskelijoiden tilaisuuksiin.

Kaiken taustalla on suomalaisen säätyläiskodin elämä ja sen isäntäväen kulttuuriharrastukset ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Varsinkin Topeliuksen Toini-tytär on suomenmielinen, vaikka onkin syntynyt ruotsinkieliseen kotiin. Ida saa suureksi riemukseen luettavaksi Välskärin kertomuksia. Kuluu vuosia. Topeliuksen kuoltua Ida tarvitsee uuden piikomispaikan. Asiat järjestyvät parhain päin, sillä säveltäjä Sibeliuksen vaimo etsii lastenhoitajaa Helsinkiin. Kaupunkiin vuokra-ajuriksi on kartanon Eliaskin mennyt, eikä Idalla ole mitään sitä vastaan, että hän seuraa perässä.

Enni Mustosen historialliset romaanit ovat sopivia arjesta irrottajia, joiden seurassa viihdyn hyvin. Erityisesti minua viehättää niissä todentuntuinen ajankuvaus ja jouheva, konstailematon kerronta. Ja yleensä huomaan oppivani siinä sivussa jotain uutta Suomen historiasta, niin fiktiota kuin kirjat ovatkin. Paimentytön jälkeen on jo ilmestynyt kaksi seuraavaa osaa Syrjästäkatsojan tarinoita, Lapsenpiika ja Emännöitsijä. Epäilemättä tulen nekin lukemaan. (Edit: Linkit lisätty jälkeenpäin.)

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA mm. blogeissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjasähkökäyrä, Kirjoihin kadonnut, Kirjojen kamari, Luettua, Lukutoukan kulttuuriblogi

HAASTE: Maalaismaisemia-lukuhaaste, jossa alan kolkutella kartanon ovea. Nähtävästi luen sopivan runsaasti maalaiselämästä, sillä haasteeseen lähdin päästäkseni mäkitupalaiseksi, ehkä jopa torppariksi, vaan nyt on ensimmäinen kiinnitys jo kartanonherraksi.

     Enni Mustonen: Paimentyttö : Syrjästäkatsojan tarinoita I, 363 s.
     Kustantaja: Otava 2013
     Kannen suunnittelu: Timo Numminen