Heljä Liukko-Sundströmin keramiikkataulut ja -esineet ovat ihania, ja nostinkin hänet hiljattain yhdeksi suosikikseni Naisten aakkoshaasteessa. Vasta sitä kirjoittaessani tajusin, että kuvataiteilija on myös sanataiteilija. Tai kuvakirjataiteilija. Se piti heti todentaa, ja kirjaston hyllystä löytyikin kaksi erilaista lastenkirjaa.
Toi rusakko on kipeän söpö kertomus erilaisuudesta, toisten auttamisesta ja ystävyydestä. Ruskea rusakkojänis näkee pienten valkoisten kanien luistelevan somissa sinisissä mekoissaan ja haluaa mukaan. Sitä varten hän ompelee itselleen suojapuvun valkoisesta lakanakankaasta, mutta sekään ei tee isosta ja kömpelöstä jäniksestä siroa pientä muodostelmaluistelijaa.
Kun rusakko Roi kaatuu luistimillaan ja suojapuku repeää, joukkue hyväksyy hänet mukaansa hänen erilaisuudestaan huolimatta. Vain yksi kani ei siedä rusakkoa ja keksii keinot, miten saa Roin pois heidän joukkueestaan. Jännittävien käänteiden jälkeen opitaan sanomaan "Anteeksi!" ja "Pidetään yhtä!". Roin rusakkokaverit opettelevat luistelemaan ja rusakot opettavat pupuille metsässä selviämisen taitoja.
Heljä Liukko-Sundström on kuvittanut Toi rusakko -kirjan maalauksillaan, jotka tuovat mieleen hänen keramiikkatyönsä ja niiden luonto- ja eläinaiheet.
Olli ja Dolli - tarina ystävyydestä on juuri sitä, tarina ystävyydestä. Ystävykset ovat Olli, oikea ihminen, mutta tässä kirjassa jänis. Ja Dolli on oikea ihminen, mutta tässä kirjassa riepunukke. Jänis ja riepunukke on ommeltu kankaasta pehmeiksi nukeiksi, sitten niistä on valettu kipsimuotit. Valmiit keramiikkanuket on maalattu Olliksi ja Dolliksi.
Olli on loikkiva ja tanssiva jänis, joka kohtaa Dollin, keramiikkataiteilijan, jolla on vikaa käsissä ja jaloissa ja joka tarvitsee muiden ihmisten apua liikkuessaan pyörätuolilla. Olli auttaa häntä, eikä vähiten silloin, kun hän lennättää Dollia tanssiessaan. Kun Dolli kruunataan Koristeiden kuningattareksi, Olli on aidosti iloinen taiteellisen ystävänsä puolesta.
Olli ja Dolli - tarina ystävyydestä on kuvitukseltaan omaperäinen, mutta sopii keramiikkataiteilijalle. Valokuvatut kipsinukkehahmot ovat herkkiä ja kömpelöitä samaan aikaan. Taiteilija on joutunut tekemään valoksen jos toisenkin saadakseen nukkensa kuviin eri asennoissa ja asuissa.
Heljä Liukko-Sundström: Olli ja Dolli - tarina ystävyydestä, 32 s. Kustantaja: Otava 2005 Kuvitus: keramiikkanuket Heljä Liukko-Sundström; valokuvat
Timo Kauppila
Heljä Liukko-Sundström: Toi rusakko, 30 s. Kustantaja: Kirjapaja 2008 Kansi: Maria Appelberg; kannen kuva: Heljä Liukko-Sundström
KIRJAT löytyivät kirjaston lastenosaston hyllyltä.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 36-37)
Muutama aika sitten luin Katja Kallion tämän kevään uutuusromaanin Yön kantaja. Ihan heti sen jälkeen en voinut alkaa mitään toista kirjaa, sen verran vaikuttunut olo oli, ja vieläkin on. Kerrassaan hieno kirja!
Alkuun pääsy Yön kantajan kanssa oli hieman hidasta. Amanda Aaltonen näkee Turussa ranskalaisen kuumailmapallolentäjän ja järjestää itsensä mukaan seikkailuun, matkalle Pariisiin ja jopa Lontooseen, yli kaupunkien, jokien, peltojen, välillä pilven sisässä leijuen. Takaumien kautta Amandan elämän alkuvaiheet tulevat tutuiksi, lapsuus äidin kanssa, työteliäs isäpuoli, jonka kanssa tyttö ei tullut toimeen. Useita kertoja Amanda oli tuomittu Hämeenlinnan vankilaan irtolaisuudesta ja siveettömyydestä.
Amandan palattua Pariisista hänen sopeutumaton ja ajan sopivuussäännöistä piittaamaton elämäntapansa sekä ajoittaiset raivonpurkauksensa toimittivat hänet ensin sairaalaan hoidettavaksi ja sieltä loppuiäksi Seilin saarelle parantumattomasti mielisairaana. Diagnoosi oli "insania epileptica menstrualis", kuukautishulluus. Naisten sairaus, naiseuden sairaus. Tuolloin, vuonna 1891, Amanda oli 26-vuotias. Hän kuoli Seilin saarella syksyllä 1918.
Katja Kallion Amanda Fredrika Aaltonen on fiktiota, mutta hänellä on esikuvansa oikeasti eläneessä henkilössä ja hänen elämäntarinassaan. Mutta millaisen kirjan Kallio on Amandasta kirjoittanut! Se miten hän kuvaa Amandan mielensisäisiä liikkeitä niin sairaampina kuin terveempinä päivinä, ajatuksia, ahdistusta, tunteita, se on jotain aivan huikeaa. Tämän tästä huokailin vain ihastuksesta Kallion kielen äärellä. Hän on taidokas sanankäyttäjä ja hänen kielikuvansa tuoreita. Tulee olo kuin aina koskettavan taiteen äärellä, samalla kertaa janoinen ja tyytyväinen.
Amanda Aaltosen kohtalo on puhutteleva ihan itsessäänkin ja pala Suomen historiaa. Seilin saarelle eristettiin aikoinaan lepraa sairastavat, mutta kun heitä ei enää ollut, saarta käytettiin parantumattomasti sairaiden naisten sairaalana, jonne jouduttuaan heillä ei ollut toivoa poispääsystä. Joukossa oli todella sairaita, mutta mukana oli myös sellaisia kuin Greta, nuori tyttö, joka oli tullut raskaaksi raiskauksesta ja joka oli surmannut vauvansa heti syntymän jälkeen. Sellaisen täytyy olla hullu ja sellainen siirretään loppuiäksi Seiliin.
Seilin sairaala oli omanlaisensa suljettu yhteisö, jossa oli tiukat säännöt ja tiukat hierarkiat, paremmat potilaat olivat vapaakävelijöitä, jotka pääsivät liikkumaan ja toimittamaan askareita saarella, huonosti käyttäytyvät eristettiin pitkiksi ajoiksi. Kirjan ankkuroi historiaan myös viranomaisdokumentit, joissa Amandan sairastumiseen liittyviä elämänvaiheita ja toisaalta oireita, käyttäytymistä ja määrättyä lääkitystä Seilissä raportoidaan yksityiskohtaisesti. Nuo kirjelmät ja raportit ovat uskoakseni autenttisia ja arkistoista löytyneitä.
Kirjan nimi ja kansi ovat mielestäni tavattoman kauniit.
"Unen päästä hän ei saanut kiinni pitkään aikaan. Jossain vaiheesa valve muuttui kelluvaksi horteeksi, ja yhtäkkiä hän oli tuntenut olonsa voimakkaaksi ja taitavaksi siinä pitäessään unta loitolla. Hän oli kuvitellut kantavansa yötä muiden nukkua, olevansa jonkinlainen yön ylläpitäjä."
Katja Kallio: Yön kantaja, 253 s.
Kustantaja: Otava 2017
Kannen suunnittelu: Piia Aho; kannen kuva Fonderie Deberny
E-KIRJA on Ellibs-laina kirjastosta.
MUUALLA: Netistä löytyy runsaasti kirja-blogien arvioita kirjasta.
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis), 100 suomalaista kirjaa (no 35)
Tyttö katoaa alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta Espoossa. Ensin odotellaan, tuleeko tyttö takaisin, ja sitten hälyteään poliisi. Viivyttelyllä on syynsä, ja virkavaltakin ryhtyy nihkeästi etsintöihin. Usein turvapaikanhakijat vain jatkavat matkaansa toiseen maahan sanomatta siitä kenellekään. Nasimin tapauksessa tosin mietityttää se, ettei hän ollut vielä saanut turvapaikkapäätöstä. Yleensä katoamiset tapahtuvat vasta kielteisen päätöksen jälkeen.
Takakannessa kirja esitellään näin: "Kadonnut on espoolaisen Mari Pyyn vahvasti elämänmakuinen ja kantaa ottava esikoisjännityskirja." Ja että Pyy on työskennellyt alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanottotyössä. Jännityskirjan päähenkilö ei olle poliisi eikä etsivä, vaan vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijä Inka Uusimaa. Hänen ansiotaan on, että Nasimin katoamista ylipäätään aletaan tutkia, sillä Inka ei usko, että Nasim olisi vain jatkanut matkaa Lontooseen.
Vaikka sosiaalityöntekijä Inka Uusimaa päätyy itsekin tutkimaan katoamistapausta ja joutuu hengenvaaraan niin tehdessään, kovin jännittäväksi kirjaa ei voi sanoa. Paikoin se on luennoiva, kun joku käyttää pitkän puheenvuoron ja selvittää faktatietoja maahanmuuttajista tai joku toinen selvittää kirjeessä, miten järjestäytynyt rikollisuus toimii ihmiskauppaa käydessään. Mielenkiintoinen kirja kuitenkin kieltämättä on, ajankohtaisempi nyt kuin silloin, kun se julkaistiin. Sitä on helppo lukea ajatellen, että tällaisia asioita todella tapahtuu, juuri näin. Enkä ole sjatuksineni yksin: Ihmisiä_muuttoliikkeessä -sivusto haastatteli Mari Pyytä ja kirjoitti Kadonnut-kirjasta otsikolla "Fiktiota, joka voisi olla faktaa."
Mari Pyy: Kadonnut, 261 s.
Kustantaja: Myllylahti 2013
KIRJA on kirjastolaina.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 34), Muuttoliikkeessä-lukuhaaste
Anni Polvan 24. Tiina-kirja on aikamoisen uskomaton seikkailu. Onhan Tiina pirteä ja räväkkä tyttö, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, kaiken aikaa ja varsinkin lomilla, mutta tähänastisten kirjojen yksittäiset sattumukset ovat kuitenkin mielestäni olleet uskottavia tai ainakin mahdollisuuksien rajoissa.
Tiina eksyy -kirjassa Tiina, kuinkas ollakaan, eksyy, missä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Hän lähtee yksin Pohjanmaalle viikoksi lomailemaan isänsä serkun kotitaloon Koivulaan. Matka sujuu hyvin linja-autolla, ja Tiina jää pois autosta ennen kirkonkylää, koska muistaa serkun ohjeet oikotiestä metsän halki. Oikotien on määrä lähteä ladon kulmalta ja viedä suoraan Koivulaan.
Serkku on kuitenkin unohtanut mainita, että polku haarautuu kerran jos toisenkin, ja Tiina päättää aina seurata sitä jälkeä, joka näyttää eniten kuljetulta. Tuntien harhailun jälkeen sankan kuusimetsän sisässä hämärtää, ja Tiina on niin uupunut, että käy pehmeälle mättäälle pitkäkseen. Ihmeellinen murina havahduttaa hänet, ja ennen pitkää kova ukkonen ja rankkasade ovat kohdalla. Tiina huomaa makaavansa vesilammikossa sammalen päällä läpimärkänä.
Jos yö yksin metsässä, ukkosmyrskyyn joutuminen ja kaikenlaisten öttiäisten luikerteleminen hänen suuhunsa ja sieraimeensa ei ole tarpeeksi uskomatonta, sitä on ainakin seikkailun jatko. Aamulla pensaasta työntyy karvainen takapuoli ja sen perässä sekarotuinen koira, joka johdattaa Tiinan varmasti harmaalle hirsimökille. Sen sisältä löytyy koiran isäntä, jonka Tiina huomaa sairastuneen. Hän makaa liikunta- ja puhekyvyttömänä sängyssään ja on ilmeisesti ollut useita päiviä kykenemätön nousemaan jalkeille. Tiina ei uskalla jättää miestä yksin edes sen vertaa, että hakisi apua, varsinkaan kun ei tiedä, mistä suunnasta sitä voisi löytyä. Sen sijaan hän alkaa huolehtia miehestä varsin toimeliaasti, löytää kaapeista ruokaa, siivoaa, pesee pyykit, vaihtaa jopa halvaantuneen miehen vaatteet ja lakanat aivan yksin.
Seikkailu päättyy tietenkin hyvin. Juhan pitikin tulla Koivulaan muutama päivä myöhemmin, ja kun hän pääsee sinne eikä Tiinasta näy jälkeäkään, hän tekee vähän salapoliisityötä kylällä ja löytää niin tytön kuin vanhan miehenkin. Siksikään mitään tällaista ei taitaisi tapahtua tänä päivänä, koska jokaisella Tiinan ikäisellä on kännykkä, jolla ollaan yhteydessä kavereihin ja vanhempiin, jos lähdetään matkalle matkojen päähän. Ja jolla voidaan kutsua apua paikalle, jos tupsahdetaan mökkiin, jossa isäntä on saanut sairaskohtauksen.
Kirja alkaa Juhan ja Tiinan riidalla, jonka jälkeen he eivät edes puhu toisilleen pariin päivään. Kirja päättyy siihen, että Juha ostaa Tiinalle yllättävän lahjan. Siinä välissä Juhan Amerikan-täti tulee Suomeen sukulaisen 80-vuotispäiville ja tutustuu Tiinaankin. Näiden tapahtumien olosuhteet selviävät kirjasta, jossa Tiinalle tapahtuu paljon muutakin kuin metsään eksyminen.
Sarjan edellinen kirja on Tiina saa suukon.
Anni Polva: Tiina eksyy, 152 s.
Kustantaja: Karisto 1981, 3. painos (1. painos 1981)
Kansi: Satu-Sisko Sintonen
KIRJAN lainasin kirjastosta.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 33), Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste.
Luin Aki Ollikaisen romaanin Musta satu jo jokin aika sitten, mutta kynnys siitä kirjoittamiseen on ollut korkea. Kirjoittamisen kynnystä nostaa epäilemättä se, että ihastuin ikihyviksi Aki Ollikaisen esikoisromaaniin Nälkävuosi. Sen lukeminen kosketti erityisellä tavalla jotain kohtaa sisälläni, olin sukuharrastuksessani kohdannut juuri vähän aikaisemmin perheen, jonka äiti kuoli, isä katosi ja kolme tyttöä jäivät orvoiksi nälkävuonna. Mustan sadun historiallinen tausta ei koskettanut samalla lailla henkilökohtaisesti.
Musta satu kertoo sekin historiallisesta tapauksesta. Tattarisuon lammesta silloisen Helsingin pitäjän Malmilta löytyi kesällä 1931 ihmisruumiin osia, 9 jalkaa, 8 kättä, sormia, pää. Arvoitus ei ottanut ratketakseen. Syyllisiksi epäiltiin milloin pirtutrokareita, elettiinhän kieltolain aikaa, milloin noitamenoja, milloin varkautta anatomian laitokselta. Vuotta myöhemmin poliisit selvittivät tapauksen.
Eniten bloggaamisen kynnystä nostaa se, että luin kirjan ihan väärin. Kyllä vain, niinkin voi käydä. Jostain syystä luin Mustaa satua vähän kerrallaan, useassa osassa, ja tämä kirja olisi kannattanut lukea yhtenä rauhallisena päivänä, lukematta välillä muuta. Katkonaisella lukutavalla minun oli vaikea pysyä perässä kirjan eri aikatasoilla, eri kertojissa.
Musta satu on Tattarisuon tapauksen ympärille kutoutuva sukutarina. Nykyajassa mies kuljeskelee lammen liepeillä, kiikaroi lintuja, autossa on kirjan keskeneräinen käsikirjoitus. Hänen isoisänsä (vai isoisoisänsäkö se oli?) eli siihen aikaan, kun Tattarisuon tapaus herätti kohua ulkomaita myöten. Synkeän suon laitamilla mies miettii sukunsa miehiä, heidän synkeitä salaisuuksiaan ja väkivallan ketjua. Siihen ketjuun yhtenä renkaana kuului Joona, miehen koulukaveri.
Tässäkin kirjassa Aki Ollikainen kirjoittaa kauniisti ja kuvaavia kielikuvia käyttäen. Teoksella on sisältöön hyvin sopiva nimi ja upea kansi, se on Elina Warstan käsialaa samoin kuin Nälkävuodenkin kansi.
Bloggaamisen kynnyksestä huolimatta jään odottamaan kiinnostuksella Aki Ollikaisen seuraavaa kirjaa. Jännittävää nähdä, millaiseen aiheeseen hän siinä tarttuu ja millaisen tarinan aiheestaan rakentaa.
Aki Ollikainen: Musta satu, 157 s.
Kustantaja: Siltala 2015
Kansi: Elina Warsta
KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA kirjan on lukenut P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara, joka listaa muita blogiarvioita.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän), 100 suomalaista kirjaa (no 32)
Viime kuukausina on tullut luetuksi novelleja, kiitos Ompun aloittaman novellihaasteen, joka päättyy tänään. Haaste lähti osaltani käyntiin joulukuun Novellimaratonilla ja on jatkunut kotimaisten kirjoittajien kokoelmilla. Täytyy sanoa, että olen tykästynyt novelleihin kirjallisuudenmuotona ihan eri tavalla kuin ennen. Ehkä kohdalle on sattunut juuri minua puhutelleita taitureita tai muuten on ollut otollinen aika lyhytproosalle.
Alla on saaliini, kaikkiaan 59 novellia. Erityisesti minua miellyttivät Maritta Lintusen novellikokoelmat, mutta pidin paljon myös Eeva Kilven ja Eeva Tikan novelleista. Novellimaratonilta päällimmäisenä jäi mieleen nimi Joyce Carol Oates.
Ompun Koostepostauksesta löytyy linkit kaikkien haasteeseen osallistuneiden koosteisiin. Haasteessa sai arvata myös sitä, kuinka monta novellia haasteeseen yhteensä luetaan. Oma arvaukseni oli 888. Päivitän oikean lukumäärän tänne myöhemmin.
Kiitos vielä, Omppu, mahtavan antoisasta haasteesta!
