Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina

Innostuin lukemaan kirjan Aleksis Kivestä ihan siitä syystä, että  blogini ensipäivinä - rummunpärinää! - voitin Suketuksen arvonnassa liput Nurmijärven Kivijuhlille Veijo Meren näytelmään Aleksis Kivi. Liput ovat tallella ja odottavat mukavaa kesäteatteri-iltaa, mutta vielä on maltettava. Olen säästänyt elämyksen elokuun loppuun, jolloin olen viimein kesälomalla ja jolloin teatteriseuralaiseni ovat kotiutuneet matkaltaan. Olen ostanut yhden lipun lisää saamieni arvontavoittojen lisäksi, sillä meitä on kolme menossa nauttimaan.

Maijaliisa Dieckmann:
Metsän poika tahdon olla, 189 sivua
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Kannen kuva: Aino Ahtiainen

Aleksis Kivestä kertovana kirjana luin tänä vuonna ilmestyneen historiallisen lastenromaanin, Maijaliisa Dieckmannin Metsänpoika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina. Se oli mukava luettava, oikein laatuun käypä historiallisia kirjoja muutenkin lukevalle, ja antoi hyvän kuvan räätäli Stenvallin  pojan lapsuudesta nurmijärveläisessä Palojoen kylässä.

Kirjalla on osuva nimi, sillä pienen Aleksin mielipuuhaa oli metsissä vaeltelu ja luonnon tarkkailu. Hän kuljeskeli yhdessä ystävänsä Domanderin Kustaan kanssa, joka tosissaan pelkäsi hiisejä ja metsänhaltioita, vaikka Aleksi epäilikin niiden olemassaoloa. Aleksi kävi myös metsästämässä, usein isänsä ja veljiensä kanssa, sillä räätälin perheessä ei ollut leveä leipä, ja metsästä saatiin särvintä pöytään.

Jo lapsena Aleksi rakasti kuulemiaan tarinoita. Hän osasi tehdä niitä itsekin ja johti kylän lapset leikkimään mielikuvitusleikkejä. He järjestivät esimerkiksi kirkonmenot Taaborinvuorella. Jokaisella lapsella oli oma roolinsa, kenellä mahtavan isännän, kenellä pikkupiian, ja Aleksi oli itseoikeutettu pappi, joka lopetti saarnansa: "Se on sitten aamen plottis, ja jokainen menköön ommaan kottiins."

Kiertokoulun opettaja, pitäjän koulumestari, tarjoutui antamaan yksityisopetusta teräväpäiselle pojalle, ja niin aukesi Aleksi Stenvallin koulutie Helsinkiin, ensin valmistavaan kouluun ruotsin oppimiseksi ja sitten ala-alkeiskouluun. Aleksi ei viihtynyt pääkaupungissa, hänellä oli nälkä ja ikävä Palojoelle, mutta hammasta purren hän päätti jaksaa, sillä vain koulua käymällä hänellä olisi pääsy kirjallisuuden maailmaan. Hän kirjoitti itsekin runoja ja tarinoita jo varsin nuorena. Onneksi hänellä oli kannustajia, jotka kehoittivat häntä kirjoittamaan suomen kielellä: "Sitä Suomi tarvitsee, kansan elämästä kertovia näytelmiä ja romaaneja." Aleksi Stenvall otti kirjailijanimekseen Aleksis Kivi.

Pidin erityisesti siitä, että Dieckmann käytti Kiven kieltä ja sanontoja romaaninsa kerronnan lomassa, ja tulipa mieleen, että pitäisiköhän lukea Seitsemän veljestä uudelleen. Jokin runo oli mukana ihan sellaisenaan. Ajankuva 1800-luvun lasten elämästä maalaiskylässä ja koulunkäynnistä Helsingissä oli myös kiintoisaa. Kirjan lopussa oli luettelo Kiven elämän päätapahtumista, mikä oli hyvä lisä. Nuoria ja miksei vanhempiakin lukijoita varten olisi voinut olla myös luettelo aikakauden sanoista ja niiden merkityksistä, sillä luulen, etteivät nykylapset välttämättä tiedä, mikä oli fästinki. ruotimummo ja klaneetti, tai edes alatoopi tai prässirauta.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Tapahtumapaikat, Nurmijärvi ja Helsinki, ovat Uudellamaalla, joten vahvistan valloituksiani Oi maamme Suomi! -haasteessa.