Eeva Kilpi: Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma

Muisti on merkillinen asia. Hiljattain lukemassani kirjeenvaihdossa 1918 - Matkoja muistin rintamiilla Risto Lindstedt ja Eero Ojanen pohtivat sisällissotaa ja sen muistamista sekä muistamisen ja muistelemisen merkityksiä. Nyt heti sen perään törmäsin muistiin ja muistoihin Eeva Kilven hienossa ja koskettavassa teoksessa Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma.

Lähes viisikymmentävuotta talvisodan jälkeen kirjailija Eeva Kilpi muistelee syksyä 1939 ja senjälkeistä talvea. Syyskuun ensimmäisenä päivänä koulu alkaa totuttuun tapaan. Kirjan nimettömäksi jäävä tyttö, minäkertoja, on 11-vuotias ja menee yhteiskoulun toiselle luokalle. Samaan aikaan aikuiset puhuvat, että sota siitä vielä tulee. Koulua käydään Elisenvaarassa lokakuulle, sitten koulu otetaan puolustusvoimien käyttöön, ja tyttö jää päiviksi kotiin Hiitolaan. Auttelee äitiä, käy Hiitolan asemalla ravintolaa pitävän mummon luona lukemassa lehtiä, kulkee tutuissa metsissä ja lammen rannalla. Seuraa otsikoista sodan uhan kasvua.

Sitten tulee päivä, jolloin alkaa sota. Ensimmäisen kerran pommikoneet pudottavat lastinsa Hiitolaan sodan toisena päivänä. Tyttö keikkuu rattailla äidin ja pikkusiskon sekä mummon, halvaantuneen pipitädin ja Koivistolta tulleiden kälytädin ja serkun kanssa. Kymmenen kilometrin päästä isä on järjestänyt heille turvallisemman paikan kauempana radasta. 

Isän oli määrä huolehtia Hiitolan kautta ohjautuvasta siviiliväestön evakuoinnista, mutta samana iltapäivänä hän saikin jostain syystä määräyksen rintamalle. Äiti ja me lapset läksimme pommitusta pakoon, niin kuin tätä meidän ensimmäistä lähtöämme nimitettiin. Se kaikki, tiedon saapuminen, päätökset, järjestelyt, eroaminen, lähtö, matka kilometrien päähän metsäkylään on tapahtunut muutamien tuntien aikana. En muista siitä mitään.

Asetutaan isän ruotukaverin luo, piharakennukseen, jossa he kaikki neljä naista ja kaksi lasta mahtuvat kahteen pieneen huoneeseen, ja myöhemmin vielä nuoritäti päälle. Ahtautta kestetään ja siedetään, sillä on sota, täytyy olla urhoollinen, kotirintamalla. Joka tapauksessa tätä ei kestäisi kauan, sota loppuu, sodan jälkeen päästään palaamaan kotiin. Hiitolaa ja Elisenvaaraa pommitetaan rajusti, rataa ja radan risteyskohtaa. Asema palaa. Jotain hauskaakin talven pakkasilla tapahtuu. Tulee joulu. Loppiaiseksi pääsee Hiitolan apupappi lomalle  rintamalta, ja nuoritäti vihitään hänen kanssaan. Tyttö pääsee häihin. 

Sotatoimet kiihtyvät, helmikuun loppupuolella evakot joutuvat siirtymään sisämaahan, äiti, tyttö ja sisko menevät Kolkontaipaleelle Savoon, jossa äiti oli ollut nuorena. Sodan päättymistä odotetaan, toivotaan ja rukoillaan edelleen, ja kotiin pääsemistä. Sitten tulee 13.3.-40. Tulee rauha. Ja sen jälkeen järkytys: koti on luovutetulla alueella, koko Hiitola on, ja Karjala.

Muistot osoittautuvat oikukkaiksi kun niitä lähestyy. Ne tuntuvat ensin kiinteiltä ja selviltä, mutta kun niitä alkaa kosketella, ne ovatkin äkkiä hauraita ja särkyviä kuin kasvit vanhassa herbaariossa; niistä putoilee osia pois, ne muuttuvat läpikuultaviksi kuin aaveet ja heijastelevat toinen toisiaan, niin että niitä on vaikea sijoittaa oikeaan aikaan ja paikkaan.

Muisti on merkillinen asia. Kirjoittaessaan lapsuusmuistelmaansa Eeva Kilven mieleen tulee monia merkityksellisiä päiviä, niistä hän saattaa muistaa vain niiden synnyttämän tunnelman, mutta ei niinkään yksittäisiä puuhia ja tapahtumia. Sitten on toisia päiviä, jotka muisti on täysin pyyhkinyt pois eikä hän saa niistä kiinni edes yrittämällä. Jotain hän muistaa väärin, minkä voi nyt kirjoittaessaan todeta jälkeenjääneistä dokumenteista, sotapäiväkirjoista ja sanomalehtiartikkeleista.

Eeva Kilpi on mestari kuvaamaan lapsen sisäistä maailmaa, mielkuvitusta ja tunnetiloja, ajatuksia aikuisten asioista. Hänen kielensä on rikasta ja arkista samaan aikaan. Lapsen tarkkuudella hän käyttää tuttuja hiitolalaisia sanoja ja sananparsia ja huomioi niitä sanoja ja tapoja, joita muut käyttävät, talvisodan evakkomatkalla kohdatut ja muualta kotoisin olevat. Huomaan myös, että jo esikoisteoksessaan, novellikokoelmassa Noidanlukko, Eeva Kilpi on liikkunut samojen lapsuudenmuistojen äärellä. Hiitolaan jääneitä noidanlukkoja muistelee tyttö evakkomatkallaankin.

Taitava, herkkävireinen kirja, joka yhä puhuu sodan mielettömyydestä, lapsesta kasvamassa sen jaloissa ja kotiseudun kaipuusta. Kirjalle on olemassa jatkoa, sillä Kilpi kirjoitti myös teokset Välirauha, ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika. Niistä myöhemmin, kunhan olen ne lukenut. Talvisodan aika sai Runeberg-palkinnon vuonna 1990.

       Eeva Kilpi: Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma, 158 s. (e-kirjassa)
       Kustantaja: WSOY 2011, 2. painos, josta e-kirja 2017 (1. painos 1989)

E-KIRJAN lainasin Ellibs-verkkokirjastosta.
MUUALLA kirjaa on luettu ja kuunneltu paljon, esimerkiksi blogeissa Jokken kirjanurkka, Luetut, lukemattomat, Mrs Karlsson lukee..., Nannan kirjakimara, P.S. Rakastan kirjoja,
Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "1. Kirjassa muutetaan". Lisäksi osallistun kirjalla Naisen tie -lukuhaasteeseen, jossa luetaan naisten elämäkertoja ja muistelmia.