Petri Tamminen: Meriromaani

Petri Tammisen Meriromaanilla on alaotsikko: Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä. Kirja on kertomus askaislaisen Vilhelm Huurnan elämästä, merikapteeniksi tulosta, purjehtimisesta maailman merillä ja onnettomista haaksirikoista. Ja valoisista hetkistä, jolloin hän melkein rakasti laivojaan ja vaimoaankin, jonka tunsi lapsuudesta asti ja jonka sai pitää niin vähän aikaa.

Vilhelm Huurna on hiljainen poika, josta kasvaa hiljainen mies, sellainen, joka tuntuu tutulta muistakin Tammisen kirjoista. Vallitsevimmat tunteet Huurnan sielussa ovat häpeä ja pelko. Romaani alkaa sanoilla:

"Merikapteeni Vilhelm Huurna häpesi eilistä ja pelkäsi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen."

Nykyhetken imu saa askaislaisen pojan lupaamaan erään kerran, kun "[t]uuli möyräsi takilassa ja laiva reuhtoi kettinkejään", että jos hän siitä myrskystä selviää hengissä, antaa elämänsä jollekin. Ja kun ei muuta keksinyt, lupasi käydä Merikoulun Turussa. Kouluvuosien jälkeen ura urkeni, kun askaislaiset isännät päättivät hankkia laivan, palkata Huurnan kapteeniksi ja rikastua kuljettamalla lasteja merillä paikasta toiseen: puutavaraa Saksan satamiin, sieltä kivihiiltä Pietariin, koneita ja rakennustarpeita Arkangeliin.

"Kevättä hän Jäämeren myrskyssä ajatteli. Se ajatus sai hänet päättämään, että vaikka laiva kaatuisi ja ajelehtisi maailman reunalle ja ylikin, hän roikkuisi kyydissä, sillä puulastissa oleva puinen laiva ei uppoaisi millään."

Nykyhetken kanssa toimeen tuleminen on tarpeen ja kääntyy ehkä vahvuudeksi, kun epäonninen merikapteeni Huurna seilaa ja upottaa laivan jos toisenkin. Kirjan luvut on nimetty niiden vesistöjen tai kaupunkien mukaan, joiden lähistöllä purjealukset haaksirikkoutuvat. Kapteenin on jäätävä satamaan, kestettävä pitkälliset tutkimukset ja kuulustelut, anottava korvauksia Merivahinkoyhtiöltä. Kerta toisensa jälkeen Huurna kokee itsensä epäkelvoksi kapteeniksi, ja yhtä monta kertaa vakuutus korvaa vahingon, Askaisten isännät hankkivat uuden aluksen ja Huurna suostuu sen kapteeniksi, joskus vain siksi, ettei heidän pyytäessään hölmistymiseltään osaa muuta kuin myöntyä.

"... Reipas II oli suurempi kuin Reipas ensimmäinen, ja suuren laivansa keulakuohuja katsellessaan Huurna aivan suutahti entiselle itselleen ja ihmetteli että minkä vuoksi hän oli kyyristellyt toisten takana vaikka hän olisi voinut loistaa ja kuohua keulassa."

Petri Tammisen kieli on tiiviydessään taiturimaista, nautin hänen osuvista sanallistuksistaan, joilla hän kuvaa niin hiljaisen, yksinäisen miehen mielenmaisemaa kuin myllertävää mertakin. "[K]ertomus nousee vertauskuvaksi lähes kaikelle", kuten kustantaja Otava toteaa sivullaan. Tamminen kiteyttää elämän tragikoomisuutta tavalla, joka naurattaa, vaikka samalla juontuu mieleen, ettei niin vakaville asioille sovi nauraa. Tammisesta on tullut yksi kirjailijasuosikkejani.

Aikaisemmin olen lukenut Tammisen kirjat Suomen historia (2017) ja Muita hyviä ominaisuuksia (2010).

          Petri Tamminen: Meriromaani, 142 s
           Kustantaja: Otava 2015
           Kansi: Piia Aho

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Kiiltomato, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Luettua elämää.

Osallistun kirjalla Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen, koska Itämeri, Pohjanmeri, Välimeri, Jäämeri.

Soittaminen - Taiteiden yön kirjakassi

Taiteiden yötä vietettiin Riihimäellä syyskuisena perjantaiehtoona 7.9. Kirjastokin osallistui pitämällä ovet auki asiakkaille aina klo 21 asti tavallisen klo 19 sijasta ja järjestämällä kaikenlaista mukavaa monenikäisille. Seuraavalla viikolla kirjastossa kävijät pääsivät vielä osille, sillä jaossa oli kirjakasseja. Ehkä ne olivat jääneet jäljelle Taiteiden yön tarjonnasta?

Taiteiden yön kirjakassit olivat valkoisia paperikasseja, jotka oli somistettu teemaan sopivalla kassiin liimatulla taidekuvan printillä. Kassien teemat liittyivät eri taidelajeihin (tanssi, baletti, laulaminen, teatteri), mutta muutakin löytyi (1960-luku, 1970-luku, kyllä maalla on mukavaa, perhepiirissä, arkielämää, joitain mainitakseni).

Itse valitsin kassin, jonka teema on "Peltirumpu : Soittaminen". Täytyy  tunnustaa, että vahvimmin valintaan vaikutti kassiin liimattu printtikuva, joka miellytti silmääni - paperikassin nimittäin sai omakseen. Kassista löytyi lainattavaksi kuusi soittamiseen liittyvää kaunokirjallista teosta, joista yhtäkään en ole lukenut. Ainakin pari menee lukupinoon oikeaa aikaa odottelemaan. 

Tässä vielä kassin kirjat ihan satunnaisessa järjestyksessä:

Günter Grass: Peltirumpu

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Jukka-Pekka Palviainen: John Lennonin valkoinen flyygeli

E. L. Doctorow: Homer ja Langley

Marco Kosonen: Muurikaupunki

Otto Lehtinen: Wurlitzer

Kiitos Riihimäen kaupungin kirjastolle kivasta ideasta ja sen toteutuksesta!

Elias Canetti: Marrakešin ääniä

Kaunokirjailijoiden matkakirjoissa on jotain erityistä viehätystä. He eivät tyydy raportoimaan matkapäiviensä yksityiskohtaista kulkua tai tunnettuja nähtävyyksiä, jos kohta nekin saattavat tekstissä vilahtaa, vaan kuljeskelevat vieraissa paikoissa ja maissa ja kirjoittavat väläyksiä huomioistaan ja kohtaamistaan ihmisistä ja ilmiöistä.

Juuri tällainen matkakirja on Elias Canettin Marrakešin ääniä. Kirjailija vietti muutaman viiikon Marokossa ystävän tehdessä siellä elokuvaa ja vaelteli päivisin Marrakešin kaupungin turuilla ja toreilla, sen kujilla ja kahviloissa. Vaikka kirjan julkaisemisesta on kulunut jo 50 vuotta, voisin hyvin kuvitella Marrakešista löytyvän yhä samoja ääniä, tuoksuja ja ihmisiä.

Marrakeš. Kamelimarkkinat. (Leo Wehrli 1929)

Canettin kirja koostuu lyhyistä ja lyhyehköistä tuokiokuvista, joissa hän empaattisesti kuvaa niin lapsia, kerjäläisiä, kohtaamiaan juutalaisen perheen jäseniä, kamelimarkkinoita kuin nälkiintynyttä aasiakin. Kirjailijan omat sukujuuret ovat juutaiset, joten ei ihme, että hän kuvaa vaikuttavasti käyntejään Marrakešin mellahissa, juutalaiskorttelissa. Siellä ihmiset saattavat näyttää hyvin erilaisilta, on arabeilta, berbereiltä, maalausten vanhoilta juutalaisilta, ranskalaisilta, venäläisiltä näyttäviä asukkaita, mutta heissä kaikissa on jotain yhteistä:

"Heillä oli ripeä tapa katsoa ja muodostaa itselleen arvio ohikulkijasta. Kertaakaan en päässyt huomaamatta ohi." 

"Ne olivat aina varuillaan olevien ihmisten katseita, ihmisten jotka kuitenkaan eivät halua herättää odottamaansa vihamielisyyttä: ei jälkeäkään haastavuudesta. Ja pelko joka viisaasti pysyttelee piilossa."

Marrakeš. Kuja mellahissa. (Leo Wehrli 1929)

Paitsi juutalaisuutta ja juutalaisia ihmisiä, kirjailija tekee kaiken aikaa huomioita kielestä, silloinkin kun ei ymmärrä sitä. Sen ymmärtää, kun tietää hänen monikielisen taustansa. Torilla on kertojia, joiden ympärille kokoontuu kiinnostunut piiri tarinoiden kuuntelijoita.

"En ymmärtänyt mitään mutta slti jäin aina kuin lumoutuneena heidän äänenkantamansa piiriin seisomaan. Minulle ne olivat sanoja vailla merkitystä, väkevästi ja tulisesti suusta syydettyjä: niitä laususkelevalle miehelle ne olivat kalliita, hän oli ylpeä niistä. --- Imartelut lumosivat minut, kuin ne olisi kohdistettu minulle itselleni. Vaaroissa pelkäsin. Kaikki totteli, väkevimmät sanat lensivät juuri niin kauaksi, kuin kertoja halusi."

Elias Canetti (1905-1994) syntyi Bulgariassa sefardijuutalaiseen perheeseen, jonka esivanhemmat olivat paenneet Espanjasta 1400-luvun lopun juutalaisvainoja. Pojan ollessa kuusivuotias perhe muutti Lontooseen isä työn takia. Kun isä vain vuotta myöhemmin kuoli, perhe asettui Wieniin, jossa Elias oppi saksaa - kieltä, jolla hän tulisi kirjailijana kirjoittamaan. Myöhemmin perhe asui pitkään myös Sveitsissä ja Saksassa, kunnes Saksan miehittäessä Itävallan Canetti muutti Lontooseen ja sai Iso-Britannian kansalaisuuden 1950-luvulla.

Elias Canetti sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1981. Aika monen muunkin nobelistin tavoin hän kirjoitti kielellä, joka ei ollut hänen lapsuuden äidinkielensä. Onkin mielenkiintoista ajatella, miten kirjaillijuuden kehittymiseen on vaikuttanut se, että lapsuus on ollut monikielinen (Canettin tapauksessa hän puhui lapsena äidinkielensä ladinon lisäksi bulgariaa, englantia ja ranskaa ennen saksan oppimista) ja koko elämänkokemus monikansallinen.

              Elias Canetti: Marrakešin ääniä, 118 s.

              Kustantaja: Tammi 1998 (4. painos; 1. suom. p. 1981)

              Alkuperäinen: Die Stimmen von Marrakesch : Aufzeihnungen 

                       nach einer Reise, 1968. Suomennos: Esa Adrian

Marrakešin kuvat olen poiminut Wikimediasta. Valokuvaaja on Leo Wehrli ja kuvat kuuluvat ETH Zürichin kirjaston kokoelmaan. Lasinegatiivit on digitalisoitu ja julkaistu Public Domain lisenssillä CC-BY-SA-4.0. Linkit kuviin löytyvät kuvateksteistä. 

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Tekstiluolassa kirja luettiin Marokon matkalla.
Kirja sopii Kuukauden kieli -lukuhaasteeseen, jossa saksa on elokuun kieli.

Ursula Poznanski: Viisi

Itävaltalaista jännitystä ei ole tullut aikaisemmin luetuksi, ja salzburgilaisen rikoskomisario Beatrice Kasparyn seurassa oli ihan hyvä aloittaa. Ursula Poznanskin trilleri Viisi äityi varsin jännittäväksi, suorastaan hyytäväksi, ennen kuin viimeinen sivu oli käsillä.

Eräänä aamuna lehmilaitumelta Salzburgin ympäristöstä löytyy naisen ruumis, joka ei ole luonnollisen kuoleman seurausta. Beatrice Kaspary ja hänen työtoverinsa Florin saavat tapauksen tutkittavakseen. Naiselta ei löydy minkäänlaisia henkilöpapereita eikä kenkiä, sen sijaan hänen jalkapohjiinsa on äskettäin tatuoitu koordinaattinumerot.

Alkaa vinha leikki jonkun tuntemattoman tekijän ja poliisin välllä. Kuolleesta naisesta on tehty katoamisilmoitus, ja hänen jalkapohjiinsa tatuoidut maantieteellisen sijainnin koordinaatit johdattavat paikkaan, jonne on kätketty pakastusrasia, siinä kirje, ilmeisesti poliisille kirjoitettu, ja -  käsi, paksuun muoviin tyhjiöpakattu miehen käsi. Lisäksi rasiassa on toinen kirjelippu, käsin kirjoitettu, joka antaa vihjeitä jostain miehestä, laulajasta, ja häneen liittyvän arvoituksen, jonka ratkaisemalla päädytään uusiin satelliittipaikannuksen koordinaatteihin. 

Leikillä on nimikin, geokätköily. Beatrice ja Florin ovat ymmällään: Rasia on kohdassa, joka vastaa naisen ruumiissa olleita koordinaatteja. Poliisi löytää vihjeitä, joiden avulla voi muodostaa uusia koordinaatteja, ja irrallisen käden. Onneksi poliisilaitokselta löytyy Stefan, joka harrastaa geokätköilyä ja osaa siksi selittää rasian ja sinne sijoitetun kätkön idean. Jotta kätkössä mainitut uudet koordinaatit selviäisivät, täytyy vihjeiden perusteella löytää laulaja ja saada tietoon hänen syntymäaikansa. Beatrice ja Florin geokätköilevät työnsä puolesta ja löytävät kaikkiaan viisi kätköä, jotka käyvät kerta kerralta mieltäraastavammiksi ja joiden sisältämät arvoitukset monimutkaisemmiksi ratkaista.

"Katsotaan mitä tuleman pitää. Jos minä asennoidun johonkin tiettyyn, minulta jää helposti huomaamatta se, mikä on tärkeää, vain koska se näyttää erilaiselta kuin olin odottanut ..."

Ursula Poznanski alkaa romaaninsa Viisi ihan maltillisella poliisityöllä, mutta kiihdyttää juonen melkoisiin jännityksen sfääreihin. Poliisilla - ja lukijalla - on useita epäiltyjä, mutta oikea syyllinen paljastuu vasta, kun on jo melkein liian myöhäistä. Geokätköjen löydöt ja niihin liittyvät rikokset olivat vähän liian raakoja minun makuuni, mutta niihin päästessä olin jo sen verran koukussa, ettei kirjaa ollut enää keskeyttäminen. Ja itse asiassa geokätköilykin alkoi kummasti kiinnostaa.

Poznanskin sankaritar, Beatrice Kaspary, on kaunis, älykäs ja hoksaavainen kiperässä rikostutkinnassa, ja hänellä on mukavan ystävällinen suhde lähimpään työtoveriinsa Floriniin. Yksityiselämässä Bean eronnut eksä vainoaa häntä puhelimitse, ja kun kaksi kouluikäistä lasta ovat äitinsä luona, komisariolla on kaikkien yksinhuoltajavanhempien jakama murhe siitä, mitä tehdä lasten kanssa, kun sarjamurhaajan jahtaaminen ei mahdu tavalliseen säännölliseen työaikaan, vaan vaatii tekijänsä paikalle kellonajasta riippumatta.

Beatrice on sympaattinen poliisikomisario, johon tutustumista suosittelen kaikille piinaavasta psykologisesta jännityksestä pitäville. Itsekin luulen lukevani sarjan seuraavan osan Sokeat linnut, kunhan ensin jäähdyttelen rauhallisemman luettavan kanssa.
  
            Ursula Poznanski: Viisi, 308 s (e-kirjassa)

            Kustantaja: Atena 2016 (paperikirja 2013)

            Alkuperäinen: Fünf, 2012;   Suomennos: Anne Mäkelä

E-KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos). 
MUUALLA Viisi on saanut paljon enimmäkseen ihastuneita lukijoita, esimerkiksi blogeissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (kirjoittaja harrastaa geokätköilyä), kujerruksia (myös kätköilijä), Kirsin kirjanurkka ja Luettua elämää.

HAASTEISSA kuittaan Helmet-haasteen kohdan "19. Kirja käsittelee vanhemmuutta", sillä ero- ja yksinhuoltajaperheen jaettu vanhemmuus on paljon esillä. Tämä on 11. lukemani kirja sarjakirjojen Jatkumo-lukuhaasteessa. Se sopii myös Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa syyskuun kielenä on saksa. 

Aki Ollikainen: Pastoraali

Aki Ollikaisen kolmas kirja herättää odotuksia, kovasti. Esikoinen Nälkävuosi suorastaan hurmasi minut, se kosketti ihan erityisellä tavalla. Toisesta romaanista Musta satu en saanut samanlaista otetta, mutta siinäkin kaunis kieli viehätti. Yhdeksi syyksi otteen saamattomuuteen arvelin aikoinaan pätkittäisen lukemisen. 

Nyt kun olen lukenut Ollikaisen kolmannen teoksen Pastoraali, ajattelen edelleen, että hänen romaaninsa ovat parhaimmillaan, kun ne lukee lyhyen ajan kuluessa. Pastoraali itsessään on yhden päivän tai oikeastaan yhden vuorokauden romaani, jossa eletään kesäinen päivä maatalossa ja sen naapurissa, järven rannalla jossain itäisen Suomen syrjäkylässä.

Hiljaisuus kulki yli ruohikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian - suuren hauen molskahduksen kaislikossa, tuulenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaiuutta.  

Pastoraali alkaa aamusta, jossa Vilho ja Meri, isoisä ja tyttärentytär, soutavat rantaan verkkoja kokemasta, ja päättyy seuraavaan aamuun, jolloin aurinko nousee yöllä pyyhkineen ukkosmyrskyn jälkeen. Siinä välissä on tapahtunut paljon jokaisen kirjan henkilön elämässä. On Vilho, virkeä ikämies, ja hänen pahasti muistisairas vaimonsa Sirkka. On heidän tyttärensä Leena ja tämän mies Esko, jotka isännöivät maatilaa. On toisen tyttären tytär, 16-vuotias Meri, joka viettää pari viikkoa maalla isovanhempiensa luona. On Reino, joka on majoittunut Vilhon saunakamariin - hän on alun perin naapuritalosta kotoisin ja on nyt tullut hautaamaan velipuolensa kotipitäjän multiin, vaikka tämä oli asunut elämänsä Ruotsissa, sotalapseksi lähetettynä ja sinne jääneenä.

Sitten on naapuritalon väki, Reinon lapsuudenkodissa asuva, muuttanut tilalle vuosia sitten. On Aatu, joka silloin vaihtoi kaupunkielämän lammaspaimenen virkaan, jolla on käsivarrellaan ihmiseen leimautunut karitsa ja joka yöllä katsoo sutta silmiin, ja hänen vaimonsa Elina, joka kaipaa uutta kipinää. On Kaius, heidän 15-vuotias poikansa, Merille tuttu jo monelta kesiltä ja nyt uudella tavalla lähelle pääsevä. 

Kirjan alku on kesäisen idyllinen, ja minulle tulee mieleen F. E. Sillanpää, nobelistimme. Jokin suomalaisen kesäpäivän, järvimaiseman ja luonnon kuvauksessa sen tekee. Ehkä se on kesäaamun tunnelma. Ja kielen kauneus. Ei Ollikaisen ja Sillanpään kieli samanlaista ole. Nautin Sillanpään kirjoista, niiden hämäläisestä kielen- ja mielenmaisemasta, mutta Sillanpään kieli heijastelee kirjoitusaikaansa, kun taas Ollikaisen kieli on raikkaasti tätä päivää.

Päivän vaihtuessa hämyiseen iltaan ja yöhön kesäinen unelma, paimenidylli, pastoraali, muuttuukin ihan joksikin muuksi. Aki Ollikainen on mestari tarjoilemaan kauneutta ja rujoutta samassa paketissa. Vaikka hänen kielensä on hallittua, taitavaa ja paikoin lumoavaa, hänen romaaneissaan tapahtuu asioita, joita ei voi parhaalla tahdollakaan nimittää hallituiksi tai kauniiksi. Niinpä kun aurinko herää uuteen aamuun, Pastoraalin jokaisen henkilön maailma on vääntynyt uuteen asentoon. 

Susi ei ollut mikä tahansa elukka. Se oli symboli, suomalaisen miehen viimeinen vertainen vastustaja. Sen pahuus oli kirkasta, osa luontoa. Susi ja metsämies, sellainen kamppailu piti käydä korvessa, siellä heistä otettaisiin mittaa. Kamppailu hyvän ja pahan välillä.

Pastoraalin päättyessä minulle tuli aluksi hieman hölmistynyt olo: kirjahan jäi kesken! Mitä henkilöt tekisivät, sanoisivat ja ajattelisivat, kun kaikki yöllä tapahtunut selviäisi heille? Ja koska se selviäisi? Mutta sitten hoksaan: tässähän on yksi Ollikaisen pienoisromaanin mittoihin mahtuvan teoksen vahvuus. Kirjailija jättää teoksensa tapahtumat, jos ei niinkään henkilöitä, kehittymään lukijan mielessä.

Pastoraali jättää jäljen. Se on kaunis ja hieman maaginen kuin aamu-usvainen järvi ja metsä. Surullinen, rosoinen ja julma niin kuin luonto kesäyönä voi olla. Ja yllättävä tavalla, johon vain ihminen kaikessa järjettömyydessään - vai inhimillisyydessään? - pystyy.

             Aki Ollikainen: Pastoraali, 138 s.
             Kustantaja: Siltala 2018
             Kansi: Elina Warsta

KIRJA on kirjastolaina. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan "46. Kirjan nimessä on vain yksi sana".

Eppu Nuotio: Anopinhammas

Ellen Lähde, turkulainen marttaihminen, on kaikin puolin onnistuneella puutarhaharrastajien matkalla  Andalusiassa. Matkan viimeisenä iltana hän saa kutsun espanjalais-suomalaisiin häihin, joissa Mika saa Carmeninsa. He tulevat perustamaan yhteisen kotinsa Turkuun, ja Carmen on iloinen saadessaan tutustua Elleniin, koska näin hän saa yhden tuttavan tulevasta kotikaupungistaan. Häiden jälkeisenä aamuna kaikki kuitenkin järkyttyvät: Mikan äiti on kuollut yön aikana.

Suomessa Ellen pitää yhteyttä Carmeniin. Hän ja Mika ovat joutuneet perustamaan kodin Turun sijasta Mynämäelle, jossa sijaitsee Mikan perheen, Lohenkarien, sukutila. Mikan isä ei selviä ilman apua äidin kuoleman jälkeen, lisäksi tilan mailla asuu Mikan täti, joka on vahvasti mukana kaikessa, mitä tilalla tapahtuu. Carmeniin suhtaudutaan kylmästi ja suorastaan vieroksuvasti, hän laihtuu ja kuihtuu, ja Ellen on syystäkin huolissaan. Hänelle on selvää, että Carmen kärsii kovasta kulttuurishokista, mutta asiassa on muutakin. Mynämäkeläistä sukutilaa verhoaa vaikenemisen ja salailun ilmapiiri, Mikan isän äiti katosi aikoinaan suolla ja löytyi pitkän ajan päästä hukkuneena. Mika oli siihen aikaan nelivuotias, eikä hänelle ole koskaan selvinnyt, mitä silloin oikein tapahtui.

Ellen kantaa huolta rakastuneen nuoren parin onnesta, ja kun hänen etsivänvaistonsa heräävät, hän alkaa penkoa, mitä sukutilan salaisuudet oikein kätkevät ja miten ne yhä vaikuttavat vanhan talon kylmään ja synkkään ilmapiiriin. Salaisuudet eivät avaudu kevyesti, mutta Eppu Nuotio kietoo lukijan (ja tässä tapauksessa kuuntelijan) juoneen sillä tavoin, ettei kirjaa voi lopettaa, ennen kuin arvoitus on selvinnyt.

Eppu Nuotion dekkari Anopinhammas : Ellen Lähteen tutkimuksia on sarjan toinen osa, ja sen sivujuonteissa tavataan Ellenin ystäviä, joihin tutustuttiin jo sarjan edellisessä kirjassa Myrkkykeiso. Yksinhuoltaja Silja tapaa kerta kaikkiaan miellyttävän miehen, Samuelin tyttöystävän Sindin työpaikalla taas viipyy ahdistava ja ahdisteleva tyyppi, jonka häiritsevästä toiminnasta Samuel päättää tehdä lopun. Ja sitten Ellenillä on Espanjaan jäänyt Carlos...

Tämän kotoisammaksi ei cozy mystery -dekkari oikein voi tulla, jännitys on lempeää ja sopivasti arvoituksella kutittelevaa, ei ole väkivaltaa eikä vauhdikkaita toimintakohtauksia. Oivaa kuunneltavaa siis lauantain kotipuuhastelujen taustalle ja sen verran mukaansa tempaavaa, ettei tarinan loppua mitenkään voinut jättää yön yli seuraavaan päivään. 

       Eppu Nuotio: Anopinhammas : Ellen Lähteen tutkimuksia, äänikirja
       Kustantaja: Otava 2018
       Lukija: Tuija Kosonen, 7 t 10 min

E-KIRJAN lainasin Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA sen seurassa on viihdytty muun muassa blogeissa Kirjapolkuni ("Kirjan tunnelma saa hykertelemään"), Kirsin kirjanurkka ("Ellen on minusta yllättävän mukava ihminen") ja Tuijata ("arvoitusjännärityyli luontuu Nuotiolta lupsakkaasti").

Osallistun kirjalla Jatkumo-haasteeseen (Ellen Lähde -sarja osa 2).