Aki Ollikainen: Pastoraali

Aki Ollikaisen kolmas kirja herättää odotuksia, kovasti. Esikoinen Nälkävuosi suorastaan hurmasi minut, se kosketti ihan erityisellä tavalla. Toisesta romaanista Musta satu en saanut samanlaista otetta, mutta siinäkin kaunis kieli viehätti. Yhdeksi syyksi otteen saamattomuuteen arvelin aikoinaan pätkittäisen lukemisen. 

Nyt kun olen lukenut Ollikaisen kolmannen teoksen Pastoraali, ajattelen edelleen, että hänen romaaninsa ovat parhaimmillaan, kun ne lukee lyhyen ajan kuluessa. Pastoraali itsessään on yhden päivän tai oikeastaan yhden vuorokauden romaani, jossa eletään kesäinen päivä maatalossa ja sen naapurissa, järven rannalla jossain itäisen Suomen syrjäkylässä.

Hiljaisuus kulki yli ruohikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian - suuren hauen molskahduksen kaislikossa, tuulenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaiuutta.  

Pastoraali alkaa aamusta, jossa Vilho ja Meri, isoisä ja tyttärentytär, soutavat rantaan verkkoja kokemasta, ja päättyy seuraavaan aamuun, jolloin aurinko nousee yöllä pyyhkineen ukkosmyrskyn jälkeen. Siinä välissä on tapahtunut paljon jokaisen kirjan henkilön elämässä. On Vilho, virkeä ikämies, ja hänen pahasti muistisairas vaimonsa Sirkka. On heidän tyttärensä Leena ja tämän mies Esko, jotka isännöivät maatilaa. On toisen tyttären tytär, 16-vuotias Meri, joka viettää pari viikkoa maalla isovanhempiensa luona. On Reino, joka on majoittunut Vilhon saunakamariin - hän on alun perin naapuritalosta kotoisin ja on nyt tullut hautaamaan velipuolensa kotipitäjän multiin, vaikka tämä oli asunut elämänsä Ruotsissa, sotalapseksi lähetettynä ja sinne jääneenä.

Sitten on naapuritalon väki, Reinon lapsuudenkodissa asuva, muuttanut tilalle vuosia sitten. On Aatu, joka silloin vaihtoi kaupunkielämän lammaspaimenen virkaan, jolla on käsivarrellaan ihmiseen leimautunut karitsa ja joka yöllä katsoo sutta silmiin, ja hänen vaimonsa Elina, joka kaipaa uutta kipinää. On Kaius, heidän 15-vuotias poikansa, Merille tuttu jo monelta kesiltä ja nyt uudella tavalla lähelle pääsevä. 

Kirjan alku on kesäisen idyllinen, ja minulle tulee mieleen F. E. Sillanpää, nobelistimme. Jokin suomalaisen kesäpäivän, järvimaiseman ja luonnon kuvauksessa sen tekee. Ehkä se on kesäaamun tunnelma. Ja kielen kauneus. Ei Ollikaisen ja Sillanpään kieli samanlaista ole. Nautin Sillanpään kirjoista, niiden hämäläisestä kielen- ja mielenmaisemasta, mutta Sillanpään kieli heijastelee kirjoitusaikaansa, kun taas Ollikaisen kieli on raikkaasti tätä päivää.

Päivän vaihtuessa hämyiseen iltaan ja yöhön kesäinen unelma, paimenidylli, pastoraali, muuttuukin ihan joksikin muuksi. Aki Ollikainen on mestari tarjoilemaan kauneutta ja rujoutta samassa paketissa. Vaikka hänen kielensä on hallittua, taitavaa ja paikoin lumoavaa, hänen romaaneissaan tapahtuu asioita, joita ei voi parhaalla tahdollakaan nimittää hallituiksi tai kauniiksi. Niinpä kun aurinko herää uuteen aamuun, Pastoraalin jokaisen henkilön maailma on vääntynyt uuteen asentoon. 

Susi ei ollut mikä tahansa elukka. Se oli symboli, suomalaisen miehen viimeinen vertainen vastustaja. Sen pahuus oli kirkasta, osa luontoa. Susi ja metsämies, sellainen kamppailu piti käydä korvessa, siellä heistä otettaisiin mittaa. Kamppailu hyvän ja pahan välillä.

Pastoraalin päättyessä minulle tuli aluksi hieman hölmistynyt olo: kirjahan jäi kesken! Mitä henkilöt tekisivät, sanoisivat ja ajattelisivat, kun kaikki yöllä tapahtunut selviäisi heille? Ja koska se selviäisi? Mutta sitten hoksaan: tässähän on yksi Ollikaisen pienoisromaanin mittoihin mahtuvan teoksen vahvuus. Kirjailija jättää teoksensa tapahtumat, jos ei niinkään henkilöitä, kehittymään lukijan mielessä.

Pastoraali jättää jäljen. Se on kaunis ja hieman maaginen kuin aamu-usvainen järvi ja metsä. Surullinen, rosoinen ja julma niin kuin luonto kesäyönä voi olla. Ja yllättävä tavalla, johon vain ihminen kaikessa järjettömyydessään - vai inhimillisyydessään? - pystyy.

             Aki Ollikainen: Pastoraali, 138 s.
             Kustantaja: Siltala 2018
             Kansi: Elina Warsta

KIRJA on kirjastolaina. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan "46. Kirjan nimessä on vain yksi sana".