Eeva Tikka: Haapaperhonen : Novelleja

Olen hiljakseen lukenut Eeva Tikan novellikokoelmaa Haapaperhonen. Sen 14 novellin keskushenkilöinä on "nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, ja kaikkia on kuvattu sekä lämpimästi että terävästi" (takakannesta). 

Novellien tunnelma on jotenkin vakava ja surumielinenkin. Monissa pohditaan tai eletään todeksi luopumista, voimien vähenemistä, kuolemaa, tai ainakin jostain tärkeästä ihmisestä tai eläimestä luopumista. Ihmiskuvauksessaan Eeva Tikka on herkkävireinen ja myötäelävä, muutamalla sanalla hän taitavasti antaa aavistaa kulloisenkin henkilönsä mielentilan. Samaa herkkyyttä hänellä on kynässään, kun hän kuvaa luontoa, erityisen paljon suota ja metsää, lintuja, perhosia.

Mielikuvituksellinen kokoelman novelleista on Pelon muistikirjasta, sen näkökulma on pelon. Pelolla on ollut otteensa Emiliasta siitä asti, kun hän oli pieni tyttö, ja se hykertelee tyytyväisenä nyt, kun Emilia on jo ikääntynyt eikä vieläkään uskalla kulkea silloilla. Sitten Emilia kuulee joen rantatöyrään koskikaroista, jotka voi nähdä sillalta. Myös Tarukirjan Margit on kirjoittanut tästä novellista.

Se on ihmisen käsi, hauras ja vahva. Hän itse on kokonaan hauras ja vahva. Hän ymmärtää että olisi vahvempi ilman pelkoaan, ilman minua. Hän katsoo suoraan minuun mietteliäin silmin, ymmärtää jotain, tekee päätöksensä. Hetkeksi kadotan hänet. (Pelon muistikirjasta)

Mieleenjäävä novelli on Ossianin kivi. Perheen kauan sitten kuolleen isän hautakivi on kaadettu eräänä yönä ja samalla kiven päällä ollut kivilintu on kadonnut. Äiti kääntyy vanhemman pojan puoleen asian kanssa, ja tämä keksiikin, kuka teon on tehnyt. Tapahtuman yhteydessä puhutaan ääneen perheen vaietusta salaisuudesta, ja, tässäkin novellissa, hauraasta löytyy sisäistä vahvuutta, joka yllättää ne, joiden vahvuus on ollut vaikenemista.

Isän hautakivi kuului siihen samaan koossapysymisen varustukseen. Luja, periksiantamaton. Aina kirkkaat kultaukset, vaikka kivi oli mustaa graniittia. (Ossianin kivi)

Liikuttavassa novellissa Kentässä Ate kuljettaa vanhan ja auton ajamaksi joutuneen koiransa Jalon haudattavaksi lammen rannalle. Matka upottavan suon taakse mäen rinteeseen, menneitten vuosien yhteiseen levähdyspaikkaan, on pitkä ja raskas, ja kun työ on tehty, Ate pyörii uupumiseen asti suolla etsien rahkasammaleesta kohtia, jotka kantavat hänen painonsa takaisin kotiin. Suo vetää puoleensa, mutta elämässä on vielä keskeneräistä.

Hän totteli ja meni ja istui kuin käskettynä kumpareelle, jäikö jokin asia tässä kesken. Istui siinä kuin koira koiran kaverina sileäkarvaiseksi suostuneena niiden asioiden edessä jotka aina ennen nostivat säkäkarvoja pystyyn. Melkein valmiina anteeksi pyytelemään, rypemään nöyryydessä niin kuin suossa äsken. (Kentällä)

Surumielisessä kokoelman niminovellissa Haapaperhonen eläkkeelle jäänyt tutkija muistaa nuoruuden innostustaan ja unelmaansa, jota ei aivan tavoittanut ja jota nyt kaipaa, kun elämä jotenkin meni toisin kuin oli tarkoitus.

Siellä kapeikosta avartui pieni lahdenpoukama, jonka pohjukasta vedestä nousi korkea jyrkkä kallio. Se yllätti hänet aina, kun se nousi soutuväylän mutkan takaa äkkiä eteen. Se työnsi lähes uhkaavana tieltään lehtimetsän reunustamia rantoja, valoa, kuhankeittäjän laulua jonka täällä muisti monta kertaa kuulleensa. 

Hän souti jyrkänteen tumman kyljen alle, se kimalsi varjoissa kuin hiili ja huokui häneen lämpöä joka pian haihtuisi. Se piteli venettä paikoillaan ja aivan kuin tunnusteli häntä, hänen lujuuttaan, hänen elämänsä mittaa. (Haapaperhonen)

Haapaperhonen ei ole ensitutustumiseni Eeva Tikan tuotantoon, sillä olen lukenut useita hänen teoksiaan ennen blogiaikaa, sekä romaaneja että novelleja. Eeva Tikka on julkaissut niiden lisäksi myös runoja ja satuja, ja hän on saanut kirjoistaan useita kirjallisuuspalkintoja ja ollut Finlandia-ehdokkaana kahdesti. Hän kirjoittaa taitavasti ja kauniisti, luonnossa tapahtuva heijastuu henkilöiden sisäisessä maailmassa ja sen oivalluksissa.

Ompun Novellihaasteeseen saan 14 novellia lisää.

          Eeva Tikka: Haapaperhonen : Novelleja, 172 s.
          Kustantaja: Gummerus 2002
          Kannen kuva: Saara Tikka; kannen suunnittelu Liisa Holm

KIRJA on omasta hyllystä, jonne se on löytynyt paikalliselta kirpputorilta.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 26), Novellihaaste 9.11.2016 - 7.5.2017.