Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Minulta on jäänyt Pertti Lassilan aiemmat kirjat lukematta. Toinen niistä, Armain aika, oli vuoden 2015 Finlandia-ehdokas. Nyt kun olen laskenut käsistäni hänen uusimpansa, tekee kovasti mieli tarttua noihin vanhempiinkin.

Pidin Lassilan Kesän kerran mentyä -romaanista paljon. Kovin viihteellinen tai onnellinen kirja se ei ole, pääosassa siinä ovat naiset, jotka kohtaavat ja menettävät miehet, mutta eivät kovasti sure heitä. Sen sijaan lapsen espanjantautiin menehtynyt äiti on suruna ja kaipauksena läsnä kaikissa niissä paikoissa, missä äitikin eli ja liikkui, vaikkei hänen kasvojaan muista kuin valokuvasta.

Lassilan romaanissa pääosassa on Hangon kaupunki ja aika. Hangossa eletään kaksi kesää. Ensimmäinen niistä on Elsan kesä 1916, jolloin hän kohtaa Einarin. Yhdessä katsottu elokuva, ravintolailta ja pienessä ullakkokamarissa vietetty yö. Perämies lähtee laivalleen ja maailman merille. Seuraavana keväänä syntyy Taimi. Tyttö varttuu äitinsä ilona ja silmäteränä kaksivuotiaaksi, silloin espanjantauti vie äidin, ja Taimista pitää huolta äidin sisar, Aino-täti.

Kesällä 1939 Taimi palaa Hankoon Helsingistä, missä hän on opiskellut ensimmäisen lukuvuoden kätilöksi. Kesäiset päivät ovat tuttuja ja leppoisia, hiekkarannat hehkuvat auringossa, tuuli humisee männiköissä ja meri sädehtii. Taimi tutustuu lakia opiskelevaan Eeroon pursiseuran rapuillallisilla, ja nuoret alkavat tapailla. Opiskelujen taas alettua tapaamiset jatkuvat Helsingissä, kunnes nuori mies saa kutsun linnoitustöihin Kannakselle. Talvisodasta selvitään, mutta Hanko menetetään vuokra-alueeksi Neuvostoliitolle.

Pertti Lassilan kirjassa tapahtumat etenevät verkkaisesti, rakkautta ja rakastumista ajatellaan, mutta liittyminen miehiin on ohimenevää, jotenkin asiaan kuuluvaa ja kiinnostavaa, mutta ei vakavaa. Kirjan naiset, Elsa ja Taimi ja Aino, elävät tätä hetkeä, ja sodat ovat jossain taustalla. Kirjan tärkein elementti on aika, se kuluu hitaasti, mutta on lyhyt.

Kesän kerran mentyä on kieleltään upeaa luettavaa. Erityisesti aikaan ja sen kulumiseen liittyvät aforisminomaiset vastakohtaisuudet kiehtovat ja saavat maistelemaan lauseita uudemmankin kerran. 

"Illansuussa oli aika lähteä paluumatkalle. Aurinko oli taivaanrannassa läntisellä merellä ja vene liukui mainingeissa, jotka vaelsivat kirkaspintaisina mistään tulematta, minnekään menemättä. Taimi nojautui partaaseen ja utuiset ajatukset keinuivat hänen mielessään mutta hän ei tahtonut tarttua niihin eikä miettiä niitä. Illan rusko tanssi aalloilla kuin haikean laulun sävel ja aika, joka Taimin mielessä saaressa oli seisahtanut, yhtyi meren liikkeeseen. Ensimmäistä kertaa Taimi ajatteli, että hän itsekin joskus haihtuisi kuin päättyvän kesän päivä, mutta alati vaihtuva ja silti sama aika jäisi, kun häntä ei olisi." (s. 96-97)

"Aika on kuin ihminen, joka ei anna rauhaa vaan puuttuu töykeästi asioihin. Sen kanssa täytyy silti oppia elämään. Muistin julmuus ja lempeys on siinä, että se, mikä paljon merkitsi, ei katoa, vaikka on poissa." (s. 107)

        Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä, 188 s.
        Kustantaja: Teos 2017
        Ulkoasu: Camilla Pentti

KIRJA löytyi kirjaston uutuushyllyltä.
MUUALLA: Kirjasta kirjaan -blogissa.
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 47)