Anni Kytömäki: Kivitasku

"Silloin en ymmärtänyt, että elämänpuussa on kaksi haaraa: toinen vankistuu ja kasvattaa alati uusia oksia, toinen ropistaa vähitellen kaarnansa maahan, katkeilee ja halkeilee. Lopulta jäljellä on tuuheaoksainen muistojen ja kokemusten runko, vieressä menetysten karsima kelo. Se kumpaa puunhaaraa ihminen keskittyy tarkastelemaan, määrittää hänen onnensa rajat." (s. 624)

Muistot ja menetykset kutoutuvat Anni Kytömäen romaanissa Kivitasku polveilevaksi ja yllättäväksikin tarinaksi. Kirjassa on kuusi ja puolisataa sivua, ja  alkupuolella ajattelin, että tästä teoksesta on kovasti kohkattu, mutta ei taida oikein olla nyt minun aikani lukea se.  Viimeisen lehden käännettyäni huokailen tyytyväisyydestä. Niin hieno romaani, niin monisäikeinen ja taiturimaisesti sommiteltu. Eri vuosisadat, erilaiset ihmiskohtalot muodostavat kokonaisuuden, joka avautuu teoksen loppupuolella, ja osa jää silti viittauksenomaiseksi ja jättää tulkinnan minulle, lukijalle.

Kivitaskussa luontokuvat elävät, puut, metsä, kasvit ja ennen kaikkea kalliot ja kivet, linnut. Kivet ja kalliot, järvi, yhdistävät kirjan henkilöitäkin toisiinsa. 1800-luvun puolivälissä venäläinen rangaistusvanki Sergei tuodaan pakkotyöhön kivilouhokselle Savon sydämeen ja muuttuu siellä Albertiksi. Vangit ja maaorjat louhivat harvinaista silmäkiveä (pallokiveä) Riutanlahdessa ja sitten kuljettavat sen ylellisen pietarilaisen palatsin rakennusaineeksi. Albertin vanavedessä Riutanlahdesta Pietariin kävelee Katinka, lapsi vielä, seuraa kiviä ja Albertia, ja alkaa vuosien uurastuksen saadakseen miehen vapaaksi vankeudestaan. Hänestä tulee kivityttö, joka yhtenä päivänä palaa kuin palaakin kotikyläänsä Riutanlahteen yhdessä Albertin, entisen vangin, kanssa.

Toisessa aikatasossa 2010-luvulla Veka saa lähetteen sairaalajaksolle, mutta hän ei lähdekään sairaalaan, vaan Riutanlahteen mökille, joka oli aikanaan hänen isoäitinsä talo ja siten äidin lapsuudenkoti. Veka etsii itseään, tutustuu mökkinaapureihinsa, mutta väsyy helposti ihmisiin ja viettää paljon aikaa itsekseen, mökissä, metsässä, järven rannalla. Mökistä löytyy valokuvia, jotka johdattavat Vekan ja hänen myöhemmin mökille saapuvan siskonsa Pian kohti suvun salaisuuksia. Miksi äiti on erityislaatuinen, oliko hän sitä jo nuorena? Keitä ovat kolme eri-ikäistä miestä ja pikkutyttö vanhassa valokuvassa, joka on otettu Riutanlahdessa joskus pari sukupolvea aikaisemmin?

Kirjan miehistä moni pakenee ja yksinkertaisesti katoaa entisestä elämästään alkaakseen uudelleen jossain toisaalla. He ovat seikkailijoita, intomielisiä aktivisteja. Naisetkin ovat oman tiensä kulkijoita, jotka elävät omannäköistään elämää puheista piittaamatta. Lapset hoituvat siinä sivussa, äitien on vaikea kiinnittyä heihin, vaikka he hoitaisivat muiden vaivoja ja sairauksia kuten runonlausuja ja parantaja Maaria, Katinkan äiti. 

Anni Kytömäki kirjoittaa kauniisti, hänen käsissään kieli taipuu uudeksi ja soi, helisee ja hulmuaa. Kirjan alkupuolella mietitytti, onko kielen kauneutta jo liikaa, mutta sitten tarinaan tuli uudenlaisia säröja ja kauneus kävi niitä sopivasti tasapainottamaan.

Upea teos, ylistyksensä ansainnut. Minulla on vielä lukematta kirjailijan esikoisteos Kultarinta, joten edessäpäin odottaa lisää nautittavaa kirjallisuutta.

       Anni Kytömäki: Kivitasku, 645 s.

       Kustantaja: Gummerus 2017

       Kansi: Jenni Noponen

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos). Helmet-lukuhaasteeseen liitän tämän kohtaan "31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa", sillä romaanin muhkea sivumäärä sai etukäteen pelkäämään, etten saisi kirjaa kokonaan luetuksi. Se pelko osoittautui turhaksi.