Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla

Amerikkalainen toimittaja ja kirjailija Colin Beavan havahtuu siihen, että maapallon resurssit eivät riitä nykyihmisten elämäntapaan. Hän ryhtyy vuoden kokeiluun, jossa hän perheensä kanssa elää keskellä New York Cityä aiheuttamatta ympäristöpäästöjä. Kokeilusta ja kokemuksista syntyy kirja Ekovuosi Manhattanilla.

Projekti on Colin Beavanin oma, ja alusta asti hän tietää, että tulee kirjoittamaan vuodesta kirjan. Vaimo Michelle on mukana kokeilussa, mutta jättää sen aktiivisemman toteuttamisen miehelleen. Puolitoistavuotias Isabella joutuu tottumaan siihen, kun isä opettelee luomupuuvillaisten kestovaippojen ohjeenmukaisen sitomisen, eikä perheen koirakaan pääse enää hissillä pohjakerrokseen ulkoilulenkillään.

Beavan ryhtyy ekovuoteensa vaiheittain. Ensin saavat roskat kyytiä, kun perhe vaihtaa  täydellisen jätteettömään elämäntapaan. Kotiin ei tuoda mitään valmiiksi pakattua, vaan kauppaostoksille kuljetetaan mukana lasipurkkeja ja kangaspusseja. Seuraavana on vuorossa hiilijalanjäljen pienentäminen lopettamalla autoilu kokonaan, mikä onnistuu Manhattanillla turvautumalla metroon ja polkupyöriin, ja vähentämällä juna- ja lentomatkat todella välttämättömiin. Sitten on vuorossa ruokavalion tuunaus, kun lautaselle päätyvän on syytä olla kauden tuotteita ja lähiruokaa, minkä Beavan määrittelee ruoaksi, joka on tuotettu ja jonka raaka-aineet on tuotettu korkeintaan 400 kilometrin päässä New Yorkista. 

Sen jälkeen muutetaan kulutustottumuksia päästöjä aiheuttamattomaan suuntaan: Isabellalle ostetaan keinuhevonen käytettynä ja Michelle "shoppailee" omassa vaatekaapissaan sen sijaan, että ostaisi lisää uutta vaatetta. Tämä ei tunnu olevan kovin vaikea vaihe, mitä ei voi sanoa seuraavasta, jossa luovutaan kotitalouden tuottamista hiilidioksidipäästöistä ja siten myös voimalaitoksissa tuotetun sähkön käytöstä. Auts! Uusiutuvia vaihtoehtoja ei niin vain ole tarjolla kerrostaloasukkaille. Niinpä sähköttömyys tuottaa kysymyksiä kuten, miten estää Isabellan maitoa happanemasta 37 asteen kesälämpötilassa tai miten käyttää sylimikroa pystyäkseen jatkamaan kirjoittajan ammattiaan tai miten pestä ja kuivattaa ne Isabellan puuvillaiset kestovaipat.

Colin Beavanin kokeilu on kiinnostavaa ja kovin amerikkalaista luettavaa. Hän tarjoilee perheen kokemukset höystettynä tiedoilla hiilidioksidipäästöistä ja kestävästä elämäntavasta sekä selostuksilla käymistään keskusteluista näitä asioita tutkineiden tai kokeilleiden kanssa. Minua huvitti eniten seuraava keskustelu kestävän kehityksen ruokavaliosta, johon perhe siirtyi talvella. 

          "Mitkä ovat tämän vuodenajan tuotteita?" minä kysyn 
                 pitäen mielessäni, että on tammikuu.
          "Noo... kaali, juurekset ja perunat."
          "Syövätkö ihmiset niitä?"

Kokeilu vietiin melko äärimmäisyyksiin, ja itse en haluaisi luopua esimerkiksi sähkön käytöstä, vaikka mieluusti käyttäisinkin aurinko- tai tuulivoimalla tuotettua sähköä, jos se olisi omassa kerrostalossani mahdollista. Eniten jäin miettimään jätteettömyyttä ja kestävästi tuotettua ruokaa. Sinänsä kovasti kannatan jätteiden vähentämistä, mutta en voi välttyä tekopyhän hyveelliseltä ajatukselta suomalaisen nykykäytännön paremmuudesta. Kun Beavanin perheeltä ennen kokeilua kertyi kolme isoa jätesäkkiä neljässä päivässä vietäväksi kaatopaikalle sisältäen tytön vaipat ja kertakäyttöiset pikaruokapakkaukset kaikilta päivän aterioilta, siis myös aamiaisilta, omassa taloudessani kertyy viikoittain muutama pikkupussillinen lajiteltuja, kierrätettäviä jätteitä. Tosin ei ole vaippaikäistä lastakaan. Ja kun kotikaupungissani sekajäte poltetaan kaukolämmöksi, jolla lämmitetään koteja ja muita kiinteistöjä kahdessa kaupungissa mukaan lukien lämmin vesi omassa talossani, ja biojäte puristetaan öljyksi, niin onko edes tarpeen pyrkiä jätteettömyyteen, jos jätteillä voi korvata edes osan fossiilisista polttoaineista?

Ruokahuollossa voisin kokeilla itsekin tuota lähiruokaideaa, nytkin pyrin valitsemaan kotimaista, milloin mahdollista ja järkevää, ja siirtyminen 200-300 km säteellä tuotettuun ei olisi vaikeaa, sillä asun keskellä eteläistä Suomea. Sopivalla alueella tuotetun tuoreruoan valitseminen voisi onnistua, mutta sen verran mukavuudenhaluinen olen, että valmistuotteista jaksaisin selvittää valmistuspaikkakunnan, mutta en kuitenkaan jokaisen raaka-aineen alkuperää. Näin voisin ostaa oman kotikaupungin meijerin valmistamaa jogurttia, mutta en jaksaisi perätä, mistä kunkin jogurttierän maito on lypsetty tai mansikat ja mustikat poimittu. Tai missä paikkakunnalla leivotun leivän kotimaisten jauhojen vilja on kasvanut.

Kieltämättä kirja antoi ajattelemisen aihetta ja tietoakin, joskin jälkimmäistä enimmäkseen Yhdysvaltojen tilanteesta. Beavanin pohdinnat siitä, millainen elämäntapa on ihmiselle onnellisin ja maapallolle terveellisin, sen sijaan olivat yleisinhimillisiä.

         Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla, 317 s.

         Kustantaja: Otava 2010

         Alkuperäinen: No Impact Man, 2009

         Suomentaja: Soili Takkala

KIRJA löytyi naapurikaupungin kirjaston Yllätyskassista, jonka teemana on "New York".
MUUALLA kirja on luettu blogeissa Jokken kirjanurkka, Kirjojen keskellä, Lukujonossa, Mustelumo, Pieni kirjasto

Osallistun kirjalla Jokken hiilidioksidihaasteeseen 2018 sekä Yhdysvallat-lukuhaasteeseen, jossa kuittaan teeman "New Yorkiin sijoittuva kirja".