tiistai 5. helmikuuta 2019

Katja Kettu: Rose on poissa


Olen juuri lukenut viimeisen sivun Katja Ketun romaanista Rose on poissa, ja mieli vielä hakee, mitä siitä sanoisi ja kirjoittaisi, sillä kirja on runsas ja väkevä niin kieleltään, henkilöiltään kuin teemoiltaankin. En ole lukenut Kettua aikaisemmin, ja siksi vertailukohtia aikaisempiin teoksiin ei ole, mutta jonkinlainen mielikuva Ketun tuotannosta on syntynyt lukuisista blogikirjoituksista. 

Rose on poissa -romaanin takakansi summaa kirjan juonen näin: "Lempi palaa 45 vuoden jälkeen lapsuutensa reservaattiin. Hän on puoliksi ojibwa-intiaani, puoliksi suomalainen. Hänen isänsä Ettu menetti 1970-luvun alussa muistinsa ja samoihin aikoihin hänen äitinsä Rose katosi. Lempi kokoaa omaa elämäänsä lähellä olemisen muistoista, elämänkokemustensa sirpaleista ja kaukaisista sukujuuristaan Suomessa."

Jospa heitän omia ensivaikutelmia kirjasta tuoreeltaan, sekalaisessa järjestyksessä.

Kirja on runsaudensarvi
Ketun romaani on varsinainen runsaudensarvi. Kieli tuntuu alussa liiankin runsaalta, sitä pitää pysähtyä ihmettelemään ja makustelemaan, kun juoni jo veisi mukanaan. 
Ääni päässäni ilkkui, miten luulitkin että tämä voisi olla sinun tarinasi, rumarentukka, sammenperuna, tuskin koskaan itävä lemmenpähkylä. Musta, pyörivä kuilu avautui allani, sen hampaat haukkoivat säärystinten nahkasäpsejä ja ymmärsin, että olen koko ajan luullut jäiden lähtevän jossakin ulapalla ja minun seuraavan sitä rannalta. Nyt ymmärsin seisovani huteralla jäätelillä ja että ohuen riitteen alla odottaisi tumma syvyys.
Kielessä kuuluu pohjoisen murre ja ojibwa-intaanien sanat. Kieli on symboli ja suhde: Ettun suomalainen äiti Helmi ei koskaan opi englantia, Rose-intiaani sen sijaan opettelee suomea. Reservaatista haaviin metsästetyt lapset viedään kirkon sisäoppilaitoksiin ja siellä heistä piiskataan kieli ja muu intiaanius pois, jotta he kelpaavat valkoiselle Amerikalle.

ja romaani erilaisuudesta,
Lempi, suomalaisen ja intiaanin rakkausavioliitosta syntynyt ja aikuiseksi kasvanut lapsi, elää ja on maailmojen välissä. Isällle hän on ollut tähtien turvatti, äidille Lempi lemmetyinen ja perhostyttö. Amerikalle hän ei ole ollut tarpeeksi valkoinen, ojibwoille ei tarpeeksi heimoon kuuluva. Sekä suomalaisena että intiaanina hän kuuluu väheksyttyyn vähemmistöön. Kymmenvuotiaana hänet viedään pois reservaatista, kasvatettavaksi kaupungissa, ja vasta kun hän 45 vuotta myöhemmin palaa, hän alkaa tunkeutua isänsä muistinmenetyksen ja äitinsä katoamisen salaisuuteen ja samalla omaan identiteettiinsä.

se on yhteiskunnallinen
Ettun isä Heinari oli ollut Kanadassa työväenliikkeen agitaattori, joka oli piiloutuakseen rakentanut perheelleen kodin reservaattiin Minnesotaan. Rose tempautuu mukaan intiaanien kansalaisoikeusliikkeeseen, kunnes Ettu hakee hänet ja Lempin pois Washingtonista väkivaltaiseksi yltyneestä mielenosoituksesta. Niin kommunisteja ja lakkopukareita kuin intiaaniaktivistejakin etsii ja vie FBI.

Reservaattien ja sisäoppilaitosten kadonneet tytöt ja naiset eivät kiinnosta ketään, mutta Rose ei pysty unohtamaan, mitä hän näki kätkettävän koulunsa marjapensaiden alle. Hän päättää suojella oman lapsensa kaikelta siltä, vaikka se vaatisi naisen muuttumista sudeksi.

ja maaginen.
Katja Kettu kutoo yhteen suomalaisia taruja ja intiaanilegendoja, lestadiolaisuuden ankaruutta ja intiaanien uskontoa. Lopputulos on kiehtova keitos kummankin kansan yhteistä reaalihistoriaa ja maagista realismia, joka tuo mieleen Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Se lienee ihan tarkoituksellista, sillä kirjailija on lainannut katkelman Kallaksen romaanista kirjansa ensimmäiselle sivulle parin muun lainauksen kanssa.

Luettuani kirjan vilkaisin, mitä Luovan kirjoittajan työkirja (Art House 2017) sanoo Katja Ketusta, sillä tämä on otettu kirjan suomalaiseen laitokseen yhdeksi esimerkkikirjailijaksi, jonka kirjallisia tyylikeinoja harjoitellaan. Yksi niistä on epäluotettavan kertojan käyttäminen, ja mieleeni juolahtaa, voisiko tätä uusintakin kirjaa tulkita epäluotettavan kertojan kautta. Ehkä voi, ehkä ei. Tai kyseessä on Ketun luoma maaginen rinnakkaistodellisuus.

Kirjeitä
Kirja on kirjeromaani, jossa Rose kirjoittaa kirjeitä Lempille vuonna 1973, vähän ennen katoamistaan. Ne kirjeet Lempi löytää vasta reservaattiin palattuaan. Hän puolestaan kirjoittaa kirjeitä elokuussa 2018 Jim Harmaaturkille, nuoruuden rakkaudelleen, ja kertoo tapahtumista reservaatissa, kirjeitten löytymisestä ja salaisuuksien raottumisesta. 

Rose on poissa on hieno romaani, vahva ja surullinen, hiljainen ja villi samaan aikaan. Sen tapahtumat ja tunnelmat pyörivät mielessä, rikas kieli, mielikuvituksellinen tarina, koskettavat ihmiselämät, ja vaikka tunnistan siinä upean romaanin ainekset, tykkäämisessäni on jotain varauksellista. Iloinen kuitenkin olen, että nyt olen ensimmäisen kettuni lukenut.

Rose on poissa oli ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi syksyllä 2018.

               Katja Kettu: Rose on poissa, 284 s.
               Kustantaja: WSOY 2018 
               Kansi: Martti Ruokonen ; kannen maalaus: Manuela Bosco

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA kirjaa on luettu esimerkiksi blogeissa: Kirjaluotsi, Lumiomena, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Tuijata

Helmet-haasteessa tämän voin laittaa vaikka kohtiin 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Finlandia-palkintoehdokas), 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla, ja 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aikaisemmin.

6 kommenttia:

  1. Minulle Kätilö ja Yöperhonen kolahtivat enemmän. Kieli on uskomattoman hienoa ja mystistä. Aistin jotain keskeneräisyyttä tässä kirjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ketun kieli on tosiaan mestarillista. Tuo Yöperhonen minua kiinnostaa, joku jossain sanoi, että siinä on jotain samaa kuin Rose on poissa -romaanissa.

      Poista
  2. Oletpa pohtinut monipuolisesti tätä minustakin hienoa teosta. Kiitos linkkauksesta.
    Nyt kun aikaa on lukemisestani kulunut olen alkanut ajatella, että ehkä kirjasta olisi voinut karsia jotain. Sekä yhteiskunnalliset että yksilöteemat ovat niin painavia, perinteet, kauhean paljon kaikkea...
    Rosen lapsuudenmuistot ovat ihania, luontokokemukset ja ihastuminen Jim Harmaaturkkiin.

    Suosittelen Ketun esikoista Surujenkerääjä. Siinä ei ole vielä Ketulle ominaista tyyliä omine sanoineen ja runsauksineen, mutta kylläkin jotain merkkejä siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjasta olisi tosiaan voinut karsia jotain. Sivumäärään nähden se on liian yltäkylläinen, liian monta painavaa teemaa ja aukkoja, joita lukijan on täytettävä. Väljyys olisi auttanut hengästymisen kanssa.

      Kiitos vinkistä, Surujenkerääjä on jäänyt muitten varjoon, en ole tainnut törmätä arvioihin siitä. Ja esikoisesta voi nähdä, mistä Ketun ura ja maine on ponnistanut.

      Poista
  3. Hienoa pohdintaa, Paula!

    Teos on kyllä varsinainen runsaudensarvi ja luonnonvoima- vähän niin kuin sen henkilöt, Rose ja Lemopikin...

    Olen tämän kirjan lisäksi lukkenut Ketulta yöperhosen, jota suosittelen lämmöllä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos lukusuosituksesta, Kettuun aion tutustua lisääkin. Häntä ei voi moittia mielenkiintoisten tarinan miljöitten puutteesta. Finintiaanit Amerikassa ja netistä kurkkasin, että Yöperhonen vie Marinmaalle. Kiinnostavaa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!