Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (Klassikkohaaste 6)

"Se oli valinnut jäämisen syviin, tummiin vesiin, kauas kaikkien ansojen ja satimien ja petosten ulottuvilta. Minä olin taas valinnut tulon tänne löytääkseni sen kaukana ihmisistä. Kaukana kaiken maailman väestä. Nyt me olemme toisiimme liitetyt ja olemme olleet puolesta päivästä saakka. Eikä ole ketään auttamassa kumpaakaan."

Yhdysvaltalainen Ernest Hemingway kirjoitti pienoisromaanin vanhasta kuubalaisesta kalastajasta ja voitti sillä Pulitzer-palkinnon vuonna 1953. Seuraavana vuonna kirjailijalle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto. Vanhus ja meri on ensimmäinen lukemani Hemingwayn teos.

Romaanissa vanha ja epäonninen kalastaja Santiago purjehtii yksin merelle kalastamaan, vastoin ihmisten oletuksia hän saa valtavan kalan ja palaa uupuneena kotiin. Tämä on erittäin paljon yksinkertaistettu ja typistetty versio kirjan tapahtumista. Itse kirja on paljon enemmän, sillä noista aineksista Hemingway on kutonut vaikuttavan teoksen. En ihmettele, että Vanhus ja meri voitti hänelle Pulitzer-palkinnon.

Eniten minuun vaikutti Ernest Hemingwayn vahva ja intensiivinen kirjoitustyyli. En tiedä, onko tämä hänelle tyypillistä, koska en ole lukenut hänen muita kirjojaan, mutta sanoillaan hän vei minut ihailemaan aamunkajoa meren yllä ja tuntemaan samaa kipua, mitä Santiago tunsi, kun hän väsytti kalaa ja siima hiersi hänen kämmenensä vereslihalle. Kalastus ei kuulu harrastuksiini, mutta siitä huolimatta Santiagon ponnistelu kalan nujertamiseksi oli yllättävän kiehtovaa seurattavaa.

Intensiivisessä kerronnassa on pitkiä, hitaita, tyyniä jaksoja, jolloin Santiago vaipuu ajatuksiinsa ja välillä unenhorteeseen. Kalastusmatkan venyessä päivien mittaiseksi nälkä, jano ja unen puute vaivaavat. Mieleen muistuu matkoja merillä, jopa Afrikan vesillä kuubalainen vanhus on käynyt. Ja poikaa, Manolinia, hän kaipaa. Manolin oli vasta pieni poika, kun hän alkoi auttaa Santiagoa ja tämä alkoi opettaa hänelle sitä, mitä itse oli  kalastamisesta oppinut. Joka päivä he lähtivät yhdessä vesille. Kun kalastajaa alkoi vaivata epäonni eikä kalaa tullut, pojan vanhemmat eivät päästäneet tätä enää vanhan miehen veneeseen, vaan lähettivät hänet onnekkaampien pyytäjien seuraksi. Nyt valtavan kalan käsittelyssä tarvittaisiin apua, ja mies ikävöi Manolinia. Eikä pelkästään kalastuksen takia, vaan yksinäinen mies kaipaa ystävää, ihmistä jakamaan tämä retki, suurin saalis ikinä.

Pienessä kirjassa on tasoja. Vanhalla miehellä on unelma, ja sen eteen hän on valmis yrittämään ja taistelemaan jopa epäinhimillisesti. Luovuttaminen on lähellä, mutta sitten mies herää siihen, mitä varten hän on. Kun kalan kotiin tuominen ei käykään suunnitellusti, on pakko miettiä sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Suuresta kalasta riittäisi syötävää niin kalastajalle kuin monelle muullekin köyhälle ja nälkäiselle, mutta sen rinnalle, yläpuolellekin, nousee selviytyminen, inhimillinen lämpö ja ystävyys. Oudolla tavalla kyläläisetkin heräävät arvostamaan epäonnista kalamiestä.

Hemingwayn klassikkoteos on kestänyt aikaa. Luulen, että se saattaa parantua tai ainakin syventyä toisella lukukerralla. 

       Ernest Hemingway: Vanhus ja meri, 130 s.

       Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 14), 1983 (18. painos; 1. p. 1952)

       Alkuperäinen: The Old Man and the Sea, 1952

       Suomentaja: Tauno Tainio

KIRJA on omasta hyllystä, kirpputorilöytö.

Osallistun kirjalla Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 6. osaan. Haastetta emännöi Kirjapöllön huhuiluja -blogi, ja kooste kaikista luetuista klassikoista löytyy täältä.

Helmet-lukuhaasteessa 2018 tämä sopii kuin nakutettu kohtaan "23. Kirjassa on mukana meri" ja Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohtaan "9. Pulitzer-palkittu teos".

Aikaisemmin luettuja klassikkoja:
   Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
   Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
   Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
   Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
   Klassikkohaaste 5: F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus

Jules Verne: Tsaarin kuriiri & Kavaltajan loppu

Lainasin Tsaarin kuriirin Ellibs-verkkokirjastosta hieman epäröiden, sillä arvelin kirjan vievän minut pois mukavuusalueeltani. Vaikken ole muistaakseni lukenut yhtään Jules Vernen (1828-1905) kirjaa (aivan, sellainen aukko sivistyksessä!), minulla on hänen tuotannostaan mielikuva kaikenlaisista tieteisseikkailuista, ja yleensä sekä scifi- että seikkailukirjat ovat oman suosikkirepertuaarini ulkopuolella.

Tsaarin kuriiri on puhdasta seikkailua alusta loppuun, mutta vaivautuneisuuteni sen suhteen  haihtui nopeasti, sillä kertomus on varsin vetävä, ainakin jos historia ylipäätään ja tsaarinaikainen Venäjä erityisesti kiinnostavat. Ainoa harmitus oli, ettei minulla ollut 1800-luvun Venäjän karttaa nenäni edessä äänikirjaa kuunnellessani.

Jules Vernen kirjan alkuperäinen nimi on Mikael Strogov (Strogoff). Se käännettiin suomeksi 1920-luvulla ja julkaistiin kahdessa osassa, joista ensimmäiselle annettiin nimeksi Tsaarin kuriiri ja toiselle Kavaltajan loppu. Seikkailu alkaa suurista juhlista Moskovassa. Niissä Venäjän tsaari on huolestunut valtakuntansa tilasta, sillä tataarit ovat valloittaneet sen itäosan, tiet ja lennätinlinjat maan itäisiin osiin on katkaistu, ja mikä pahinta, yksi Venäjän upseereista, Ivan Ogarev, on ryhtynyt kavaltajaksi ja loikannut tataarien puolelle. On erittäin tärkeää, että tsaarin veljelle, suuriruhtinaalle, joka on Irkutskissa Itä-Siperiassa, saadaan sana petturista mahdollisimman nopeasti, sillä suuriruhtinaan henki on vaarassa.

Koska lennätinlinjat on katkaistu, ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähettää kuriiri Moskovasta Irkutskiin. Tehtävään kutsutaan yksi tsaarin parhaimmista kuriireista, Mikael Strogov. Hän on urhea sotilas, mutta hänen täytyy matkustaa valehenkilöyden turvin kauppiaana. Matka on huikea seikkailu 1800-luvun kulkuneuvoilla halki euroopanpuolisen Venäjän ja yli Ural-vuoriston sekä halki eteläisen Siperian. Mikael on peloton ja uljas sankari, joka matkallaan kuuntelee ihmisten puheita ja pääsee perille siitä, miten tataarit ovat edenneet ja missä valloittaneet alueita venäläisiltä. Kauppiaana matkustaessaan Mikael tutustuu liiviläiseen neitoon, joka on matkalla isänsä luo Irkutskiin, sekä englantilaiseen ja ranskalaiseen lehtimieheen, jotka raportoivat Venäjällä käydyistä taisteluista kotimaihinsa. Näiden matkatovereiden ja Mikaelin tiet risteävät tämän tästä. 

Venäläiset paikannimet vain suhisevat korvissa äänikirjaa kuunnellessa, kun Mikael tekee tuhansien kilometrien matkaansa tsaarin kirje hallussaan. Milloin hän siperialaisella puukollaan tappaa karhun ja siten pelastaa Nadjan, liiviläisen tytön, varmalta kuolemalta, milloin taas häntä itseään ammutaan ja hänen hevosensa kuolee hänen altaan. Ensimmäinen kirja päättyy siihen, kun Mikael pakenee tataareja ja petturi Ogarevia Ob-joen yli. Hän pääsee Koluwaniin lennätintoimistoon, joka vielä toimii, ja hänen siellä ollessaan tataarit hyökkäävät ja Mikael vangitaan. 

Pakkohan toinenkin kirja on kuunnella, kun tsaarin kuriiri päätyi niin pahaan pinteeseen! Kavaltajan loppu jatkaa kuriirin tarinaa. Mikael pakenee vankeudestaan, mutta joutuu uudelleen vangiksi, kun hänen äitiään kidutetaan Omskin kaupungissa - juuri sen tähden, että Mikael antautuisi äitinsä pelastaakseen. Ivan Ogarev tietää hänet tsaarin kuriiriksi ja vie häneltä suuriruhtinaalle tarkoitetun viestin. Mikael saa julman rangaistuksen, mutta säilyttää henkensä.

Monenlaista tapahtuu, mutta Irkutskiin he kaikki viimein pääsevät, Mikael ja Nadja ja lehtimiehet. Ja kavaltaja Ivan Ogarev. Millainen on Nadjan kohtaaminen isänsä kanssa, millainen suuriruhtinaan kohtaaminen Ivan Ogarevin tai Mikael Strogovin kanssa? Kirjasta ei todellakaan puutu jännitystä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja romantiikallekin on viimein tilaa.

Kirjoista voi oppia yhtä ja toista 1800-luvun oloista Venäjällä, mutta mikään Venäjän historian oppikirja se ei ole. Verne käyttää tataari-nimitystä kaikista nykyisen keskisen Venäjän ja Keski-Aasian turkinsukuisista kansoista, olivat ne sitten tataareja, kirgiisejä, uzbekkeja tai muita, mutta 1800-luvun Venäjällä ei kyllä tapahtunut Vernen kuvaamaa näiden kansojen yhteistä sotaa Venäjää vastaan. Sama on huomattu Jokken kirjanurkassa.

Vernen kirjat olivat oivaa viihdykettä kotiaskareita tehdessä. Äänikirjoissa lukijana toimii Ritva-Liisa Elivuo, ja vähän meni aikaa, että hänen lukutapaansa tottui. En tiedä, johtuiko se äänitystekniikasta vai mistä, mutta kappaleitten loppujen pitkissä vokaaleissa ääni jotenkin kiristyi ja jännittyi. Onneksi seikkailulliset käänteet saivat unohtamaan äänen narinan, eikä sitä sitten jonkin ajan kuluttua huomannutkaan.

       Jules Verne: Tsaarin kuriiri & Kavaltajan loppu. Äänikirjoja.

       Kustantaja: Finore Oy. 2016. (Suomeksi ensi kerran:  Karisto 1927 & 1928)

       Alkuperäinen: Michel Strogoff, 1876

       Suomentaja: Valfrid Hedman (1872-1939)

       Lukija: Ritva-Liisa Elivuo. MP3-tiedostoja. 7 t 40 min & 7 t 24 min.

       Kansikuvat: Anssi Rauhala

KIRJAT lainasin Ellibs-verkkokirjastosta.

Helmet-lukuhaasteessa 2018 liitän nämä kohtiin "6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa" (Tsaarin kuriiri on julkaistu paperikirjana, ääni- ja e-kirjana, siitä on tehty televisiosarja ja elokuva) ja "11. Kirjassa käy hyvin" (Kavaltajan loppu).
Pääsen aloittamaan Tundran lumoissa -lukuhaasteen, sillä siihen käyvät myös taigaan sijoittuvat kirjat, ja kummassakin Vernen kirjassa matkataan Siperian taigan halki tuhansia kilometrejä.
Kirjat käyvät tammikuun Kuukauden kieleksi, sillä Verne kirjoitti ne ranskaksi.
Kirjat ilmestyivat 1920-luvulla Kariston nuortenkirjoja -sarjassa, joten ne päätyvät myös Ajattomia satuja ja tarinoita 2 -lukuhaasteeseen.

Heidi Köngäs: Sandra

"Helmikuussa, vuonna 1918, en tiedä monentenako päivänä, ei ole              tämän vuoden kalenteria 

Kaikki on mennyt sekaisin, olen hukannut päivät, niiden järjestyksen, mennyt ihan sevon, tehnyt töitä yöllä, nukkunut päivällä, herännyt koko ajan kuulostelemaan, mitä tapahtuu tuossa maantiellä. Uusi kalenteri pitäisi hommata ja kiiruusti, vaikkei se varmaan enää mitään järjestystä tuo. Mihinkään ei ole menemistä, ei uskalla liikkua huussia kauemmaksi. Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?"

Tänään, tammikuun 27. päivänä 2018, on kulunut sata vuotta siitä, kun sisällissota alkoi. Heidi Köngäksen romaani Sandra tarkkailee sodan tapahtumia torpparin vaimon näkökulmasta, mutta teos on paljon muutakin. Se on Sandran kasvu- ja selviytymistarina eämässä, joka ei jakanut hänelle kovin ruusuisia lähtökohtia. 

Sandra joutui yhdeksänvuotiaana huutolaiseksi. Kun isä kuoli eikä sairasteleva äiti pystynyt yksin hoitamaan taksvärkkiä torpan isäntätalolle, perhe häädettiin ja kunta laittoi isommat lapset huutolaisiksi. Sandrasta kasvoi sävyisä nainen ja kova työihminen. Kun hän aikuiseksi kasvaneena kohtasi piikomispaikassaan Jannen, se oli menoa se, ensisilmäyksellä.

Muistan, kun näin hänet ensimmäisen kerran uuden palveluspaikkani, Hännisen talon, pihamaalla. Hän on kookas mies ja isoa hänessä ovat kaikki, korvat, kourat ja nokka. Vaan suurin on sydän. Ehkä minä näin senkin silloin, kun hän käveli hevosta taluttaen pihaan, näki minut, tuli luo ja paiskasi oikein kättä ja sanoi: 

"Tervetuloa sitten vaan munkin puolestani, moon Janne vaan." 

Hän katsoi minua mieli aivan aukinaisena ja teki heti olon turvalliseksi. Kai minä siinä hetipaikalla häneen miellyin.

Pian häitten jälkeen Sandralle ja Jannelle syntyi poika, pari vuotta myöhemmin toinen ja kolmas. Kaikkiaan lapsia tuli viisi, ja se kuudes, se syntyi, kun isänsä oli jo vankileirillä punakaartilaisena. Ennen sotaa elämä oli kuitenkin hyvää, työteliästä ja onnellista, ja kaiken aherruksen tuloksena perhe sai vuokralle maatilkun, jolle se sai rakentaa oman torpan.

Heidi Köngäksen romaanissa on kolme naista, joiden äänellä tapahtumista kerrotaan. Nimihenkilö Sandra pitää päiväkirjaa, ja hänen osuutensa koostuu sen merkinnöistä. Jannen sisar Lyyti piikoo paremmissa perheissä kuntakeskuksissa, apteekkarilla, ja seuraa sotaan johtavaa kehitystä lehdistä ja kuulemistaan keskusteluista. Hän lähtee myös Tampereelle sodan aikana. Kolmas henkilö on Klaara, Sandran tyttärentytär, joka tuo kirjaan toisen aikatason, kun hän tällä vuosituhannella kiinnostuu isovanhempiensa vaiheista ja alkaa tutkia arkistoista lähes sata vuotta vanhoja dokumentteja isoisänsä osallisuudesta punakaartiin ja sisällissotaan.

Sandra on laadukasta lukemista, mutta se ei päästä lukijaansa helpolla. Sen kuvaaman ajan palvelusväen ja torppareiden arki oli kovaa raatamista ja taistelua nälkää ja sairauksia vastaan. Köngäs kuvaa sisällissotaa raadollisena ja julmana, mitä se olikin. Mitä sodan aikana tehtiin ja tapahtui ei ole kovin mieltäylentävää luettavaa, mutta silti pidin kirjasta kovasti, sillä Sandrasta on helppo pitää. Hänessä on tavallisen maaseudun naisen vahvuutta ja herkkyyttä ja uskomatonta sinnikkyyttä tavattoman vaikeissa oloissa. Hienointa kirjassa onkin sodan satuttaman, mutta sotaan milllään lailla osallistumattoman naisen, äidin ja vaimon näkökulma ja tunteet, jotka Heidi Köngäs kirjoittaa taitavasti ja koskettavasti romaaniinsa.

Kirja, Sandran tarina, jää mieleen. Kirjan kansi on mielestäni myös kirjaan erityisen sopiva. Sen pehmeänsamettista pintaa on ihana pidellä käsissään.

        Heidi Köngäs: Sandra, 285 s.
        Kustantaja: Otava 2017
        Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos Kirjamessuilta.
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen tämän kohtaan "33. Selviytymistarina". Liitän tämän myös 1918-haasteeseen.

Pierre Lemaitre: Irène

Luin Pierre Lemaitren rikosromaanin Irène ja tyrmistyin. Eihän dekkari yksinkertaisesti voi loppua näin! Tai mikään romaani, jos minulta kysytään. Vaan kyllä se nähtävästi voi. Lopun kauheat tapahtumat jäävät jähmeinä aaltoilemaan mielessä, ja ajatus kurottaa jo sarjan seuraavaan osaan. Vahva koukku siis. 

Pierre Lemaitre kirjoitti Irènen ylikomisario Camille Verhoevenista kertovan sarjan ensimmäiseksi. En tiedä, suunnitteliko hän siinä vaiheessa jo sarjaa vai pelkästään yksittäistä romaania, mutta viisi vuotta myöhemmin julkaistiin toinen Camille Verhoeven -dekkari. Jostain kumman syystä Suomessa ilmestyi ensin tämän sarjan kakkososa nimellä Alex, sitten Camille, ja vasta sitten Irène. Ja viimeksi viime vuonna Rosie, joka ilmeisesti asettuu Alexin ja Camillen väliin. Olen aika lailla tyytyväinen, että joidenkin blogistien suosituksesta aloitin tutustumiseni Camille Verhoeveniin juuri Irènestä, vaikka se loppuikin tyrmistyttävästi.

Camille Verhoeven on rikospoliisi, joka muistetaan - hän on vain 145 senttiä pitkä ja saa kuulla lyhyydestään tämän tästä. Hän on onnellisesti naimisissa ja tulossa isäksi, hänen vaimonsa Irène odottaa heidän esikoispoikaansa. Niin esimies kuin työryhmäkin arvostaa Camillea taitavana rikostutkijana, joskin hänen intuitiivinen tapansa ratkoa niitä saa hänet toistuvasti tekemään asioita, joista hän joutuu esimiestensä puhutteluun.

Irène alkaa rajusti. Jostain Pariisin kolkasta uudesta hienosta loft-asunnosta löytyy kaksi nuorta naista raa'asti surmattuina ja ikään kuin näytteille asetettuina. Camille Verhoeven työryhmineen saa rikoksen tutkittavakseen. Tekijästä ei saada mitään johtolankoja. Sitten ylikomisario Verhoeven saa vinkin antikvaarinpitäjältä, että surmatapa noudattaa tarkasti kaksoismurhaa Bret  Easton Ellisin rikosromaanissa Amerikan Psyko. Kun yksi aiempi ratkaisematon henkirikos osoittautuu tarkaksi kopioksi eräästä toisesta rikosromaanista, Camille Verhoevenilla ja hänen kollegoillaan on käsissään sarjamurhaaja, joka on jo vuosia suorittanut julmia ja verisiä tekojaan tunnettuja rikoskirjoja matkien.

Vie kuitenkin aikaa, ennen kuin Camille Verhoevenin onnistuu vakuuttaa ylempänsä siitä, että murhaaja todellakin toimii näin. Paitsi antikvariaatinpitäjää Camille puhuttaa yliopistossa rikoskirjallisuudesta luennoivaa professoria, joka opiskelijoineen ryhtyy lukemaan vinoa pinoa rikosromaaneja poliisin avuksi. Ehkä kirjoista löytyy muitakin sarjamurhaajan selvittämättä jääneitä tapauksia. Kun viimeinen rikos käynnistyy, niin poliisivoimilla kuin kirjoista tietävillä on kiire selvittää, mitä kirjaa tekijä nyt pikkutarkasti kopioi. Verhoeven työryhmineen saa julman murhaajan kiinni, ja minut, lukijan, valtasi ääretön tyrmistys.

Irène on valtavan hyvä rikosromaani. Juoni on punottu mielenkiintoiseksi ja yllättäväksi, kirjaa on vaikea laskea kädestään. Kirjan rakenteessa on myös erikoinen mutka: jossain vaiheessa loppupuolella huomaan lukeneeni romaania romaanista. Päähenkilö Camille Verhoeven on sympaattinen ja ammattitaitoinen. Kirjassa ei kuvata surmatekoja tekijän näkökulmasta, mutta poliisin löytämät tekojen näyttämöt ovat melkoisen ronskia, veristä ja vastenmielistä luettavaa, suoraan lainattu julkaistuista aidoista rikosromaaneista. Jos niiden kohtien yli selviää, varsinainen älykkään poliisityön kuvaus ja rikosten tekijän selvittäminen kyllä pitävät imussaan loppuu asti.

        Pierre Lemaitre: Irène, e-kirja.
        Kustantaja: Minerva Kustannus, 2016
        Alkuperäinen: Travail soigné, 2006; suomentaja Sirkka Aulanko
        Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy.

E-KIRJAN lainasin Ellibs-verkkokirjastosta. Kirjaa on luettu ainakin blogeissa Kirjavinkit ("hyvin harvassa ovat näin erinomaiset dekkarit"), Lukuneuvoja ("koukuttavaa jännitystä"), Sanoissa ja sivuilla ("laadukasta luettavaa väkivaltaa sietäville"), Tuijata ("hämmentää minut").

Helmet-lukuhaasteessa 2018 sijoitan tämän kohtaan "16. Kirjassa luetaan kirjaa", sillä Irènessä luetaan urakalla rikosromaaneja. Liityn kirjalla myös Kuukauden kieli -lukuhaasteeseen 2018, joka sopii paremmin kuin hyvin suunnitelmaani laajentaa lukurepertuaariani myös maantieteellisesti ja uusille kielialueille. Irène kirjoitettiin ranskaksi, joka on haasteen nimikkokieli tammikuussa.

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi

Timo Mäkelän sarjakuvaromaani Emil ja Sofi yllätti minut. 

Suhteeni sarjakuviin on ollut heiveröinen. Lapsuudessa kotiin tuli Aku Ankka. Siinä vaiheessa kun se ei enää kiinnostanut, silmäilin ajoittain sarjakuvastrippejä sanomalehdistä. Oma blogi on innostanut lukemaan sarjakuvakirjoja aina silloin tällöin, mutta koskaan en muista minkään sarjakuvateoksen synnyttäneen samanlaista tarinan imua kuin nyt koin Emil ja Sofin kanssa.

Emil ja Sofi on historiallinen romaani, jossa on draaman kaari, taidemaailman tekijöitä ja melkoinen ihmissuhdemosaiikki. Kirjan alaotsikko on Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909. Yksi tarinan juonne on Signe ja Emil. Signe jättää Helsingin ja Emilin, koska on pannut elämänsä taiteen käyttöön. Toisessa juonteessa Sofi toimii taidemaalari Risukosken elävänä mallina eikä voi irtautua siitä, koska hänen veljensä pakottaa hänet ansaitsemaan rahaa alastonmallina. Illalla veli kohtaa Risukosken kohtalokkain seurauksin. 

Sattumalta Emil ja Sofi tapaavat ja viettävät aikaa yhdessä. Sitten Sofin on paettava, ja Emil saattaa hänet rautatieasemalle Pietarin junaan. Asemalla ammutaan, taustalla häärii yksityisetsivä, jonka hahmo tuo mieleen Sherlock Holmesin. Emilin ja Sofin tarinan kehyskertomuksessa Neuvostoliiton suurlähetystössä työskentelevä keski-ikäinen nainen vierailee Sjöstrandin taidegalleriassa joskus 1940-luvun lopussa ja kyselee tarkkaan maalauksesta, jonka mallina Sofi oli ollut. Sjöstrand muistelee isänsä kertomaa maalauksen tarinaa, mikä on siis Emilin ja Sofin surumielinen rakkaustarina.

Kohtalokkaita tekoja ja suhteita, kohtaamisia, eroja ja pakoja. Kesän 1909 Helsinki elää ja hengittää Timo Mäkelän romaanissa, ja kokonaisuudesta ei voi olla viehättymättä. Mustavalkoiset piirrokset ovat valojen ja varjon leikkiä, paikoin sumuisia, paikoin sisältävät tarkkoja yksityiskohtia tuon ajan Helsingistä. Taitavia. Tunnelmaan vieviä. Kirjan lopussa tekijä on selostanut kunkin kuvan "alkuperän" eli mistä löytyy valokuva, jonka perusteella hän on vanhoja rakennuksia ja kaupunkinäkymiä tai hahmojaan kuvantanut. Tuo lista on erinomainen lähde jokaiselle, joka haluaa perehtyä viime vuosisadan alun Helsinkiin.

Kirja vakuutti minut sarjakuvan taidosta koukuttavan tarinan kertojana. Kvaak julkaisi arvion ja Timo Mäkelän haastattelun heti kirjan ilmestyttyä. Sitä on luettu myös blogeissa Anun ihmeelliset matkat, Satun luetut ja Tahaton lueskelija.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Helmet-lukuhaasteessa 2018 tämä sopii kohtaan 12. Sarjakuvaromaani. Taide on romaanissa keskeistä: hahmoina on taidemaalari, hänen mallinsa sekä taiteen keräilijä ja tämän poika. Siksi liitän kirjan Taiteilijaromaanihaasteeseen. Sarjakuvahaasteenkin pääsen tällä alkamaan.

      Timo Mäkelä: Emil ja Sofi, 112 s.
      Kustantaja: Arktinen Banaani 2005

Topeliuksen satu Koivu ja tähti

Tänään on kulunut tasan 200 vuotta Zachris (Zacharias) Topeliuksen syntymästä. Yksi hänen tunnetuimpia satujaan on "Koivu ja tähti", joka julkaistiin kokoelmassa Lukemisia lapslle - 3:mas osa.

Sadussa pienet sisarukset, viisivuotias veli ja nelivuotias sisko, viedään isonvihan aikana Venäjälle. Lapset pääsevät hyvien ihmisten pariin, heistä pidetään huolta. Kuluu kymmenen vuotta, ja lapsista on kasvanut vahvoja ja terveitä nuoria. Iltaisin he kuitenkin muistavat suruisasti Suomeen jäänyttä kotiaan, isäänsä ja äitiään. Mitään muuta he eivät kotipaikasta muista kuin että pihalla kasvoi iso koivu, jonka oksilla linnut laulelivat ja jonka oksien välistä tähti tuikki.

Kun sitte huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne, silloin tuli vieras maa lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada mennä kotia.

Nuoret lähtevät pitkälle matkalle luoteeseen etsimään koivua ja tähteä. Kuluu vuosi, ja ihmeellisesti pienten lintujen ohjaamana he pääsevät perille kotiin, missä isä ja äiti ovat surusta vanhentuneet ennen aikojaan. 

"Nyt tiedän", sanoi tyttö. "Enkelit linnun haamussa, jotka koko matkan ovat meitä seuranneet, ja jotka tänä päivänä ovat koivussa kotiin tuloamme ennustaneet, ne olivat pienet siskomme, jotka nukkuvat haudassa. Ne ne aina kuiskasivat sydämmissämme: menkää kotiin! menkää kotiin lohduttamaan isää ja äitiä! ..."

Satu on viehättävän vanhanaikainen, herkistää lukijansa vielä nytkin ja opettaa perinteisiä kodin, uskonnon ja isänmaan arvoja. Linnuista tulee väistämättä mieleen Topeliuksen runon sanat tutusta joululaulusta "Varpunen jouluaamuna".

Luin sadun verkosta vuoden 1893 käännöksenä. Osallistun sillä Ajattomia satuja ja tarinoita 2 -lukuhaasteeseen.

Satu löytyy Kansalliskirjaston digitoimana Doria-tietokannasta. Tässä on linkki koko kirjaan Lukemisia lapsille - 3:mas osa ja tässä satuun Koivu ja tähti. Tämän kirjoituksen kuvituskuva on otettu Dorian digitoiman sadun kuvituksesta (Public Domain -lisenssi). Lukemisia lapsille 3 löytyy myös Project Gutenbergista eri digitaalisina versioina.

     Zacharias Topelius: Koivu ja tähti. Teoksessa Lukemisia lapsille 3, s. 219-228.
     Kustantaja: Kansallisarkisto Doria; digitoitu paperikirjasta: WSOY 1893
     Alkuperäinen: Läsning för barn, 1867. Suomentanut Aatto Suppanen.
     Kuvitus: August Malmström.