Maaria Leinonen: Aurinko, älä laske

Ja linnunlaulu
se helisi
- käsittämätöntä -
se helisi
           jossain -
ei laulupuuta,
ei keinuvaa oksaa,
vain betonimuurien
tyly jyrkkyys ympäri -
mutta se helisi.
Kuolemanpimeän yön jälkeen
aamu:
vain valoa ja laulua.
Pääsiäisaamu.
               ("Pääsiäinen III", osa)

Näillä sanoilla toivotan aurinkoista ja valoisaa pääsiäistä kaikille blogini lukijoille. Katkelma on Maaria Leinosen runosta ja se sisältyy kokelmaan Aurinko, älä laske (1987). 

Kokoelma on runoilijan kuudes, ja sen runoissa soi lyyrisesti ihmiselämän monenlaiset kivut ja niiden keskellä - ja niistä huolimatta - arjen pienet ilahduttavat asiat. Yksi minua paljon koskettaneista runosikermistä on "Poika I-IV", sen kolmessa ensimmäisessä runossa mennään syvälle nuoren pojan tuntoihin vanhempien avioeron jälkeen.

Voiko se ihan oikeesti
unohtaa
että minä oon olemassa?
               ("Poika I", osa)

Vaan sen isänpäivänkortin
minä teen ja lähetän kanssa.
Piirrän tämän baarin
ja itseni tähän pöytään
odottamassa turhaan
puolitoista tuntia
joka toinen perjantai.
Enkä toivota onnea
vaan kysyn
mitä pahaa mä oon
sille tehnyt.
               ("Poika II", osa)

Monissa kokoelman runoista on fyysinen kipu ja sairaus läsnä, sairaala, jopa kuoleman kosketus, tai "surun varjo". Kaatuneiden muistopäivä antaa aiheen surra vielä isoa veljeä, joka ei koskaan palannut kotiin, ja kysellä, missä ovat nykyajan rauhantekijät. Luontokuvat ovat yleensäkin ominta Leinosta, Tšernobylin jälkeen luonto ja ihmisen tekemä maailma  laitetaan rinnakkain:

...
kuuntelen hämmästyneenä:
pääskysen laulu kantaa
moottoritien jylinän yli.
Emme siis ole vielä
aivan hukassa.
               ("Tshernobylin jälkeen", osa)

Kivun, kuoleman, surun keskellä Maaria Leinosella on kuitenkin luottoa siihen, että elämä kantaa, ja taito nähdä auringon pilkahdus synkimmissäkin vaiheissa. Hänen runonsa lohduttavat ja antavat voimaa, toivoa. Kokoelman nimirunosta poimin tämän:

...
että pimeä hipaisi läheltä
että lopullisen kosketus
oli niin todellinen -
että silmät kysyvät
onko vielä lupa nauraa
että jalat kysyvät
saako juosta
kukkivalla nurmella
että onko oikein iloita
kaiken sen jälkeen -

        että jokin huutaa:
        aurinko, älä laske,
        toivo, älä katoa,
        elämä, pidä minusta kiinni!
                    ("Aurinko, älä laske", osa)

Aikaisemmin olen kirjoittanut Maaria Leinosen postuumisti julkaistusta kokoelmasta Hoida meitä hiljaisuus (2014).

          Maaria Leinonen:  Aurinko, älä laske, 102 s.
          Kustantaja: Kirjapaja 1987
          Kansi: Matti Kota

KIRJA on omasta hyllystä (lahjaksi saatu?).
Helmet-lukuhaasteessa kirjaan tämän kohtaan "2. Kotimainen runokirja". Osallistun kokoelmalla myös #runo18 -haasteeseen.