Käsiin sattuu kirja, jonka kannessa kiiltelee kultaisin numeroin vuosiluku 1918. Sehän kiinnostaa, totta kai, sisällissodasta on kulunut 100 vuotta. Kirjan kansien sisäpuolelta paljastuu kahden kokeneen kynäilijän kirjeenvaihto. Risto Lindstedt on Suomen Kuvalehdestä eläkkeelle siirtynyt vapaa toimittaja, Eero Ojanen filosofi ja vapaa kirjoittaja, jolta on muun muassa viime vuosina ilmestynyt useita tietokirjoja Suomen kansanperinteestä. Lokakuussa 2014 he aloittivat yhteisen matkan vuoden 1918 muistin rintamille.
Kahden vuoden ajan kirjoittajat lähettivät kuukausittain toisilleen kirjeitä, ja luullakseni alusta alkaen oli tiedossa, että kirjeenvaihto julkaistaan kirjana. Se sai nimen 1918 - Matkoja muistin rintamilla. Sisältö osoittautuu itselleni yllättävänkin kiinnostavaksi, yleensä en ole tarttunut tämäntapaisiin ajankohtaisia käsitteleviin kirjeenvaihtokirjoihin. Alkupuolen kirjeet pohtivat sisällissotaan johtaneita syitä ja jossittelevat. Olisiko Suomen historia ollut toinen, jos asejunaa Pietarista ei olisi lähetetty tammikuussa 1918? Tai jos Venäjän väliaikainen hallitus ei olisi hajottanut Suomen valtiopäiviä kesällä 1917? Tai jos jo 1905 Venäjän laivastoa ei olisi upotettu Venäjän ja Japanin välisessä sodassa?
Hauska on lukea nyt vuonna 2018, miten kirjeissä aprikoidaan ennakkoon, miten Suomen itsenäisyyden sataa vuotta voidaan juhlistaa tyylikkäästi unohtamatta sisällissotaa. En tiedä, mitä kirjeiden kirjoittajat ajattelevat lopputuloksesta. Minusta on tyylikästä, että itsenäisyys sai hienot juhlistuksensa viime vuonna, sen vaatimia uhreja unohtamatta, ja että sisällissota saa ihan oman kokonaisen muistamisvuotensa tänä vuonna.
Kirjeissään miehet miettivät myös sitä, miten heidän sukupolvensa - molemmat ovat yli 60-vuotiaita - on viimeinen, joka on ollut tekemisissä sisällissodan kokeneiden kanssa ja joka siksi vielä muistaa sotaa. Heistä seuraava sukupolvi ei sitä enää tarvitse. Jään ajattelemaan, onko tosiaan noin. Viime ja tämän vuoden aikana on kuitenkin julkaistu lukuisia kirjoja, niin romaaneja kuin tietokirjojakin, vuoden 1918 sodasta, ja niitä lukevat niin sisällissodan käyneiden lapsenlapset kuin näiden lapset ja ehkä jo lapsenlapsetkin. Monella on sisäinen tarve ymmärtää, millaisista melskeistä ja ihmisistä nousi Suomen tasavalta ja suomalaisten identiteetti.
Lindstedt ja Ojanen nostavat näkökenttään sodan katveeseen jääneet, joita kumpikaan osapuoli ei ole tavannut mainita. He olivat niitä, jotka tunnustivat oman värinsä aatetta, mutta eivät sodan alettua suostuneet tarttumaan aseeseen. Sodan jälkeen he eivät saaneet sankarin eivätkä uhrin viittaa, mutta monesta tuli sovinnontekijä ja rauhanrakentaja sodanjälkeiseen Suomeen.
Suomi oli ainut sisällissodan käynyt maa, jossa hävinnyt osapuoli sai ne yhteiskunnalliset oikeudet, joita se kapinalla vaati. --- Mistään hyväntahtoisesta anteeksiannosta ei todellakaan ollut kysymys vaan sen kovan realismin löytymisestä, joka oli pahasti hukattu ennen kapinaa.Kirjeenvaihdon keskivaiheilla miehet inspiroituvat vuoden 2015 tapahtumista vaihtamaan ajatuksia siitä, onko uusi kansan kahtiajakautuminen verrattavissa sisällissodan synnyttäneeseen kahtiajakoon. Sen jälkeen heidän ajatuksensa siirtyvät sisällissodan jälkeiseen aikaan, niihin aineksiin, jotka mahdollistivat suomalaisen konsensuksen syntymisen ja demokraattisen yhteiskunnan rakentamisen. Hämmästyn kirjan lausetta siitä, miten harvassa Euroopassa oli tasavaltoja tuohon aikaan, Ranska, Sveitsi, Portugali, bolshevistinen Venäjä ja Suomi. Ei ollut suomalaisilla monta maata, josta hakea mallia ja esikuvia omalle demokratialleen.
Suomen itsenäisyyden alussa käsitys valtion käyttäytymisestä oli yhtä hutera kuin suunnitelma vallankumouksesta oli sekava.Yhteiskunnallista ja filosofista keskustelua ryydittävät kertomukset niistä ihmisistä, joita kumpikin kirjan tekijöistä on matkoillaan tavannut ja joista on kirjoittanut.
Ovathan vuoden 1918 taistelijoiden kuvat sotaisia kaikkine rensseleineen ja aseineen, mutta en minä niissä kuvissa verenhimoista vihaa näe. Enemmänkin näen ihmisiä, joille on palautettu merkitys, jota he totisina kantavat juhlavassa kuvaustilanteessa.Kirjeenvaihtonsa aikana kirjailijat myös lukevat paljon sisällissodasta kirjoitettua, ja he siteeraavat niin tutkijoita kuin fiktiota kirjoittaneita. Kirjan sivuilta voi poimia harvinaisempiakin lukuvinkkejä vuosikymmenten takaa.
Kirja on sujuva- ja helppolukuinen, niin kuin voi kirjoittamisen ammattilaisilta odottaakin, tosin kirjoitus- ja lyöntivirheitä olisi kannattanut karsia vähemmäksi. Teksti matkailee muistin rintamilla sisällissodan kummankin väristä käsivarsinauhaa kantavien joukoissa ja luotaa sodanjälkeistä Suomea ja sen sodasta saamia siemeniä. Kieltämättä ajattelemisen aihetta antava teos. Kannatti lukea.
Risto Lindstedt ja Eero Ojanen: 1918 - Matkoja muistin rintamilla, 148 s.
Kustantaja: Kirjapaja 2017
Kansi: Satu Kontinen; kannen kuva: Museovirasto
KIRJA löytyi kirjaston tietokirjojen uutuushyllystä.
MUUALLA kirjasta kirjoitettua: Anun ihmeelliset matkat, Kirjastolaisen kirjahyllystä
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen kohdan "28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä". Lisään kirjan 1918-haasteeseen ja ensimmäisen suoritukseni Tietokirjahaasteeseen (92.7 Suomen historia. Itsenäisyyden aika).
Hyvä tietokirja aloittaa Tietokirjahaaste.
VastaaPoistaNiin minustakin! Ja vielä uusi aluevaltaus minulle, kun en ole tavannut lukea tällaisia asiateemaisia kirjeenvaihtoja.
PoistaOnpa mielenkiintoisen tuntuinen kirja, en ole tällaista huomannutkaan.
VastaaPoistaMinulle tämä oli yllättävänkin mielenkiintoinen. Ehkä nämä asiakirjat jäävät kaunokirjojen varjoon, varsinkin, jos sattuvat olemaan pienempien kustantamojen julkaisemia.
PoistaEero Ojanen on kyllä monille blogisteille tuttu, vaikka minä en ole hänen kirjojaan aikaisemmin lukenut. Suuren suomalaisen kummituskirjan ja Suomen myyttiset linnut olen ainakin nähnyt blogeissa.