perjantai 29. kesäkuuta 2018

Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta


                                       JA ÄKKIÄ ON ILTA

                                       Jokainen yksinään maan sydämellä
                                       auringonsäteen lävistämänä:
                                       ja äkkiä on ilta.

Sisiliassa syntyneen Salvatore Quasimodon (1901-1968) runot sattuivat käsiini, kun etsin kirjastosta italialaista runokirjaa. Pian minulle selvisi, että runoilija on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1959, ja silti käsissäni oleva kokoelma on ainoa suomeksi julkaistu teos hänen säkeitään. Joitain yksittäisiä runoja on ilmeisesti julkaistu jossain antologiassa, ehkä useammassakin, sekä Parnassossa ainakin 1960-luvulla pian Nobelin myöntämisen jälkeen.

Ja äkkiä on ilta -teoksen runot on koottu suomennokseen useista italiaksi julkaistuista kokoelmista. Suomentaja Elli-Kaija Köngäs on kirjoittanut alkuun valaisevan johdannon Quasimodon runoilijakehityksestä. Hän jakaa runoilijan tuotannon kahteen jaksoon. Ennen toista maailmansotaa kirjoitettu tuotanto on yksilökeskeistä (minä), siitä esimerkkinä tuo alkuun kirjoittamani runo, josta koko suomenkielinen valikoima on saanut nimensä. Sodan jälkeen Quasimodon huomio kiinnittyi yhteiskuntaan (me), ehkä politisoituikin, sillä sota ja sen kauheudet muuttivat hänen käsitystään ihmisestä.

Monet Salvatore Quasimodon runot avautuvat minulle vaivoin, jos ollenkaan. Enkä taida olla yksin hämmennykseni kanssa. Nobel-palkinnon myöntäminen oli kiistanalainen, monien mielestä vanhemmat runoilijat Ungaretti ja Montale syrjäytettiin, ja lehdistö teilasi Quasimodon tuotannon suurimmalle osalle lukijoita luoksepääsemättömäksi. Yksi minua askarruttaneista runoista on otsikoitu "Kuolleet" ja alkaa näillä säkeillä:

                                       Minusta tuntui että ääniä avautui
                                       ja huulet hapuilivat vesiä
                                       ja kädet kurkottivat taivaisiin.

                                       Ne taivaat! Valkeammat kuolleita,
                                       he aina minut herättävät hiljaa,
                                       he ovat avojaloin, eivät kulje kauas.

Ja sitten sama runo päättyy kolmanteen säkeistöön, jonka herkkiin luontokuviin pysähdyn ihastuen:
                                       Oliko gaselleja lähteillä juomassa,
                                       näppäilemässä tuuli katajia
                                       ja oksat nostamassa tähtiä?

Muutenkin kuolema on usein läsnä, alkupuolen runoissa jotenkin kauniina, kuin elämän yhtenä (vai ainoana?) ilmentymänä. Sodan jälkeen runojen kuolemasta tulee kauhea ja uuvuttava kuten katkelmassa runosta "Itkuvirsi Etelälle":

                                        ...
                                        Ihminen silti kaikkialla suree isänmaan kohtaloa.
                                        Ei kukaan enää vie minua Etelään

                                        Voi, Etelä on väsynyt kuolleita laahaamaan
                                        malariasoiden rantamilla,
                                        väsynyt orpouteen, väsynyt kahleisiin,
                                        sen suu on väsynyt
                                        jokaisen ihmisrodun kirouksista
                                        joka on huutanut kuolemaa sen kaivot kaikuen,
                                        joka on juonut veren sen sydämestä.
                                        ...

Runojen avautumattomuudesta huolimatta olen tyytyväinen, että luin Quasimodon runokokoelman. Siksi, että on hyvä haastaa itsensä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ja jo siksikin, että hiljattain lukemani dekkarin Komisario Bordellin nimihenkilö mainitsi Quasimodon nimen muistellessaan jotain runoa! Lopuksi vielä muutama säe elämästä runon "Harakka nauraa, musta, appelsiinipuissa" alusta:

                                        Ehkä juuri tämä on elämän merkki:
                                        ympärilläni lapset kevein
                                        päänliikkein tanssivat rytmien
                                        ja äänten leikkiä kirkon
                                        kentällä. Illan hartaus, varjot
                                        taas hohtavat vihreällä ruoholla
                                        niin perin kauniina kuun tulessa.
                                        ...

          Salvatore QuasimodoJa äkkiä on ilta, 85 s.
          Kustantaja: Kirjayhtymä 1988 (2. painos, 1. painos 1962)
          Kokoelman koonnut ja suomentanut: Elli-Kaija Köngäs

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA se on luettu ainakin blogeissa Hurja Hassu LukijaHyönteisdokumentti, Kirja-aitta, Tarukirja

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Osallistun teoksella Runohaasteeseen sekä Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa kesäkuun kielenä on italia.

4 kommenttia:

  1. Osa Quasimodon runoista jäi minullekin avautumatta, varsinkin tuotannon alkupäästä. Mutta niin käy usein muidenkin runoilijoiden kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, totta tuo, että monienkin runoista jää osa avautumatta. Silti voi nautta sanataiteesta. Ja niistä avautuvista.

      Poista
  2. Quasimodo on minusta modernisti. Italian kielen rytmiä on luultavasti aika hankala kääntää. Mukava, että bloggasit tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Runoissa on tosiaan aspekteja, jotka saattavat hävitä käännettäessä. Vaikkei jokin runo avautuisi, saattaa silti sanavalinnat tai kielen rytmi ihastuttaa, ja niitä on vaikea sellaisenaan siirtää toiselle kielelle.

      Poista

Kiitos kommentistasi!