Tuulisolmut : Valikoima saamelaista nykyrunoutta

                                         hän joikaa riekonnaurun
                                                ja porojen roukunan
                                                       ja tien tunturista
                                                              maahisten ja tiheikön välistä
                                         ja säkissä olevat hillat
                                         jotka painavat paluumatkalla
                                                     missä syksy kuolee punaisena
                                                              (alku Hege Sirin runosta "Tarinat VI") 

Tuulisolmut sisältää valikoiman uutta saamelaista runoutta. Kokoelman runot suomentanut Kaisa Ahvenjärvi on kirjoittanut väitöskirjan saamelaisesta nykyrunoudesta, ja tähän teokseen hän on valinnut runoja neljältä Norjan saamelaiselta runoilijalta. Runoissa on kuultavissa niin saamelaista elämäntapaa ja elinympäristöä kuin kansanperinnettäkin, rinnan modernin laulukilpailun ja sosiaalisen median kanssa. Ahvenjärven kirjoittama esipuhe antaa sopivaa taustaa niin runoihin kuin runoilijoihinkin.

Hege Siri (s. 1973) kirjoittaa runoja, joissa eletään Saamenmaan maisemassa kuten yllä olevassa lainauksessa. Moni runoista muodostaa tarinallisia ketjuja, joiden osat ovat saaneet järjestysnumeron. Siri kirjoittaa norjaksi eikä osaa saamea enää. Tämä näkyy runossa "Kieli", jossa äiti ei joikaa, mutta opettelee kieltä, äidinäiti ei joikaa, mutta puhuu kieltä, isä ei joikaa, hän puhuu norjaa, "minä joikaan mutta en ymmärrä kieltä".  Ahvenjärven mukaan valtakielillä julkaistussa saamelaiskirjallisuudessa äidinkielen menettämisen kokemus on yksi toistuvia teemoja. Joiku on menetetyn kielen korvike.

Hege Siri on merisaamelainen Jäämeren rannoilta, Hänen runonsa on valittu hänen toistaiseksi ainoasta julkaistusta runokirjastaan et øyeblikk noen tusen år (silmänräpäys muutama tuhat vuotta, 2009). Pidin Sirin runokielestä ja sen maalaamasta Saamenmaan luonnosta.

Sigbjørn Skåden (s. 1976) on Tromsøstä ja kirjoittaa pohjoissaamen kielellä. Hän yhdistää runoissaan vanhaa ja uutta, joikua ja poplyriikkaa, klassisia runomittoja ja chattikeskustelun kieltä. Alla on lyhyt katkelma hänen runostaan, jossa runokielen rinnalla soi joiku. Piti ihan tarkistaa netistä, mitä prekariaatti tarkoittaa: "Sana prekariaatti viittaa ihmisiin, jotka elävät köyhissä ja epävakaissa oloissa pätkätyöläisinä tai työttöminä ilman mahdollisuuksia työmarkkinoilla hyvästäkin koulutuksesta huolimatta."

...
olenko
hän minä hän
vai
olenko
olenko
olenko   ko   ko   ko   ko   ko   ko   ko   ko   ko   ko loo loo laa
siksi olen                                                            ko hey ho
kuitenkin                                                             and a bottle of
ja näen nyt                                                         heio leio laa
jotain
unta
onko suinkaan uni
voiko olla
sen jonka tuolla silloin tuolla silloin tuolla silloin hey hey
voiko olla minun elämää                                     leioleeloo                      
...
               (osa Sigbjørn Skådenin runosta "Prekariaatin ulvonta")
                      
Sigbjørn Skådenin runot on valittu hänen kokoelmastaan Prekariáhta lávlla (Prekariaatin laulu, 2009). Minulla on hieman vaikeuksia päästä sisälle hänen runoihinsa. Skåden kirjoittaa modernisti ja kokeilevasti. Ahvenjärvi luonnehtii häntä yhdeksi keskeiseksi saamelaisrunouden uudistajaksi.

Rawdna Carita Eira (s. 1970) asuu Kautokeinossa ja kirjoittaa sekä norjaksi että pohjoissaameksi. Kokoelmaan valitut runot kertovat poronhoidon arjesta vasojen korvamerkitsemisestä teurastamiseen, ja välillä pulahdetaan syvänteeseen tai varvuilla katettu kodanpohja tuoksuu. Joskus poroaidalla viipynyt löytää runoista tuttua kuvastoa. Pari näytettä kahden eri runon alusta:

               kolmetoistavuotiaana
                             merkitsin hänet

                             sirojalkaisen
                                      tähtiotsan
                             tummakorvan

               se potkaisi
                        puristettuna
                              polvien väliin
               ...


                                              tummakorva taluttaa tuulta

          meidän maailmassamme

                     lepattavat
valkeat
                     helmat

                                                    juokse tummakorva juokse


Rawdna Carita Eiran runot on valittu hänen kaksikielisestä kokoelmastaan ruohta muzetbeallji ruohta/løp svartøre løp (juokse tummakorva juokse, 2011). Niiden maailmaan, vaikkakin omastani erilaiseen, on helppo solahtaa. Kaisa Ahvenjärven mukaan Eiran runoissa on suoria intertekstuaalisia viittauksia tunnetun saamelaisrunoilijan, Nils-Aslak Valkeapään tuotantoon.

Irene Larsen (s. 1964) kirjoittaa norjaksi tarinallisia proosarunoja, joiden pohjalla on vanhat saamelaiset myytit. Hänen runokokoelmansa mottona on vanha tarina tytöstä, joka saa poikalapsen karhun kanssa, ja runot tutkivat karhua eri näkökulmista kuten vanhoissa tarinoissa ja kalliomaalauksissa tai lampaita tappavana petona.

...
Olinko minä nähnyt jotain?

Kyllä vain, minä näin juuri että hän juoksi yli taivaankaaren.
Hetkeksi hän pysähtyi ja nousi kahdelle jalalle, ei hyökätäkseen,
luultavasti hän piti silmällä metsästäjää tai suurta, lihavaa
uroshirveä jolla on tähtikoriste sarvikruunussaan.

Kun lapset olivat pieniä, houkuttelin hänet esiin asettamalla kulhon paloviinaa
vaivaiskoivujen väliin. Hiivin ulos kun he nukkuivat, varovasti
taittamatta oksaakaan. Sitten odotin piilossa
hunajaan pukeutuneena, metsämarjaketjuja nilkoissani.

Mutta nyt hän häipyy nähdessään minut.
Kääntyy Linnunradan kohdalla ja katoaa päivänvaloon.
...                     
                                     (osa Irene Larsenin runosta "Ursa major")

Irene Larsenin runot on valittu hänen kokoelmastaan Sortsolsafari (Mustan auringon safari, 2013). Runot ovat helppolukuisia, kuin myyttisiä tarinoita, jotka on tuotu tähän päivään ja kysymyksiin petovahingoista ja kaatoluvista. Mytologinen sisältö avautuisi varmasti rikkaammin, jos tuntisin saamelaista kirjallisuutta paremmin.

Antoisa runomatka, suosittelen. Hienoa, että valikoima on suomennettu. Kaisa Ahvenjärvi sai suomennoksestaan Ylen Kääntäjäkarhu-palkinnon.

LAHJAVINKKI: runouden ystävälle, saamelaisesta kirjallisuudesta ja Saamenmaasta kiinnostuneelle, pohjoista eksotiikkaa kaipaavalle.

              Tuulisolmut : Valikoima saamelaista nykyrunoutta, 113 s

              Kustantaja: Poesia 2018

              Valikoiman toimittanut ja suomentanut: Kaisa Ahvenjärvi

              Kannen kuva: Viktoria Andersson ; Kannen suunnittelu: Mikko Branders

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA: Reader, why did I marry him?
HAASTEET: Runohaaste ja Tundran lumoissa -lukuhaaste   

Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä

Nainen nollapisteessä on kirja, joka herättää minussa sellaisia kiukun, säälin, myötätunnon ja turhautumisen tunteita, ettei mikään opus pitkään aikaan. Suomenkielisessä julkaisussa kirjoittaja on Nawal El Saadawi, mutta joskus nimi esiintyy myös muodossa Nawal al-Sa'dawi. Hän on egyptiläinen nainen, psykiatri ja kirjailija, vaikuttaja.

Nawal El Saadawi teki persoonallisuustutkimusta erilaisten rikosten tähden tuomituista naisista. Qanatirin vankilassa hän tapasi Firdauksen, joka oli tuomittu kuolemaan miehen taposta. Psykiatri kiinnostui naisesta, joka itsepintaisesti kieltäytyi kirjoittamasta armahduspyyntöä välttyäkseen hirttämiseltä ja yhtä itsepintaisesti torjui kaikki vierailijat. Vasta vähän ennen kuolemaansa hän suostui kertomaan tarinansa El Saadawille.

En tiedä, mikä minua kiukuttaa ja turhauttaa enemmän, Firdausta hyväksi käyttäneet miehet vai Firdaus itse. Samalla tajuan, että tarkastelen Firdausta ja hänen elämäänsä täysin pohjoismaisesta, tasa-arvoisesta näkökulmasta, johon kuuluu se, että nainen voi itse päättää omasta elämästään. Mutta mitä voi pieni tyttö tehdä, jos isä syö ensin ja vaimo ja tytär jäävät nälkäisiksi, jos mitään ei jää heille. Tai jos sedän käsi etsiytyy sopimattomasti tytön yksityisiin paikkoihin.

Äidin ja isän kuoltua setä kustantaa tytön kouluun, hän pääsee ylioppilaaksi loistavin arvosanoin. Sedällä ja hänen vaimollaan on kiire saada tyttö omaan elämään, joten he naittavat hänet 60-vuotiaalle leskisheikille. Firdaus on 18-vuotias. Nuori aviovaimo on kuuliainen, keittää, siivoaa, pyykkää, silittää päivät pitkät, aviomies nauttii oikeuksistaan, joihin tavan mukaan kuuluu säännöllinen vaimon hakkaaminen ja potkiminen. Firdaus pakenee. Kadulta hänet pelastaa ystävällinen sielu, joka parittaa häntä. Siitä alkaa kierre, joka johtaa välillä parempaan ja välillä huonompaan elämään ja päättyy vankilaan ja kuolemantuomioon.

Paikoin teki mieli tuupata Firdausta johonkin suuntaan: vaikkei setä etsinyt sinulle työpaikkaa, mikset itse voi mennä etsimään sitä hyvällä ylioppilastodistuksellasi? Mutta mikä minä olen mitään sanomaan? Kuinka voi nainen, joka vasta 25-vuotiaana saa ensimmäistä kertaa pienen summan omaa rahaa käyttöönsä, huolehtia oman elämänsä asioista tai valita vaihtoehdoista, jos ei ole ystäviä, asuntoa eikä työtä? Ja oliko edes käypiä vaihtoehtoja? Kulttuurissa, jossa naisesta on vastuussa ensin isä tai joku muu miessukulainen, sitten aviomies, sitten ehkä poika tai vävy.

Nyt mielessäni myllersi taukoamatta; oli kuin nousu- ja laskuveden aallokko olisi jyllännyt päivin öin päässäni, kuin kiehuva vesi olisi sihissyt ja kuplinut aivoissani. Raivoavan meren pauhu kulki korvistani tyynyyn ja takaisin. Tässä myrskyssä en pystynyt enää erottamaan, mikä oli meren kuohua, mikä tuulen huminaa, sillä päässäni vain takoi yötä päivää; tuntui kuin sydämenlyöntini olisivat sykkineet aivoissani yhtä ainoata asiaa: "et ole kunniallinen".

Nainen nollapisteessä on fiktiota, mutta perustuu tositapahtumiin. Se on raskasta luettavaa sisältönsä vuoksi, mutta tyyliltään sujuvaa, paikoin jopa runollista. Kirjailija käyttää paljon toistoa, samansanaisia kuvauksia eri ihmisten silmistä tai eri tapahtumista, mistä syntyy kiehtovan syklinen vaikutelma. 

Nawal El Saadawi syntyi Egyptissä vuonna 1931 pienessä kylässä Niilin rannalla. Hän opiskeli lääkäriksi Kairossa ja toimi ammatissaan maaseudun köyhien parissa ja kaupunkien slummeissa ja tutustui ihmisten elämään yhteiskunnan kaikilla tasoilla.  El Saadawi on kansainvälisesti tunnettu kirjailija, joka on kirjoittanut erityisesti naisten asemasta egyptiläisessä kulttuurissa. Yhteiskunnallisten kannanottojen vuoksi hän on joutunut myös vankilaan ja hänen henkeään on uhattu. Nainen nollapisteessä on ollut kielletty kirja Egyptissä ja monissa Lähi-idän maissa.

              Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä, 138 s

              Kustantaja: Kääntöpiiri 1988

              Alkuperäinen arabiaksi: Imra'a 'ind Nuqtat al-Sifr, 1975 

              Suomennos: englanninkielisestä käännöksestä Kaija Anttonen

KIRJAN lainasin kirjastosta - onneksi hyllyiltä löytyy näitä vanhempiakin teoksia.
MUUALLA: Donna mobilen kirjat, Kuutar lukee, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Pappilan elämää,
HAASTE: Marraskuussa Kuukauden kieli -haasteen kieli on arabia.

Tassutellen ja muita sarjakuvia koosteessa

Vietin muutaman hupaisen hetken lukemalla Milla Paloniemen sarjakuvakirjaa Tassutellen. Taiteilija on tullut tunnetuksi Kiroileva siili -sarjakuvistaan, Tassutellen on hänen varhaistuotantoaan ja julkaistiin ensin omakustanteena.

Milla Paloniemi: Tassutellen
Sammakko 2007, 64 s.

Tassutellen-albumi kertoo humoristisesti kahden kotilemmikin, kissan ja koiran, yhteiselosta. Teos sisältää sivun mittaisia sarjakuvakertomuksia, joissa voi tunnistaa kissalle ja koiralle ominaista puuhailua. Takakannen mukaan sarjakuvien innoittajina ovat olleet Milla Paloniemen omat eläimet, kaksi kissaa ja koira.

Osa sivun 41 sarjakuvasta

Piirrosjälki on selkeää ja lystikästä, sivut ovat väljiä, ja niillä on tekstiä vähän tai ei ollenkaan. Huomaan jälleen kerran, että ilmava kuvakieli toimii minulla parhaiten, ja usein jätän koskematta sarjakuviin, joissa ruudut tai sivut täyttyvät tungokseen asti kuvista ja tekstistä.

Osa sivun 13 sarjakuvaa

KIRJAN lainasin kirjastosta. Helmet-lukuhaasteessa kuittaan albumilla kohdan "13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa", sillä siinä kirmaa vain kaksi lemmikkiä, vaikka muutamalla sivuilla vilahtaakin housunpuntti tai jostain ääni kieltää raapimasta sohvaa.

Osallistun albumilla myös Sarjakuva-haasteeseen, joka päättyy huomenna. Haasteessa on eri tasoja, ja alussa arvelin yltäväni Tenavat-tasolle 3-5 sarjakuvalla. Panin hieman paremmaksi kuudella luetulla sarjakuvalla, ja se nostaa minut Fingerpori-tasolle (6-8 sarjakuvaa).

Tässä vielä lukemani sarjakuvat. Tätä viimeistä Tassutellen-albumia lukuunottamatta kaikki ovat sarjakuvaromaaneja tai yhtenäisiä tarinoita. Pidin kaikista lukemistani teoksista. Sarjakuvissa minulla on matala kynnys keskeyttää lukeminen heti alkuunsa, jos kuvamaailma ei ole riittävän helppolukuinen tai jos tekstiä on tungettu ruutuihin liikaa. Näistä tykästyin erityisesti Mäkelän ja Niemensivun historiallisiin sarjakuviin juuri niiden tarinoiden takia. Myös Kantolan teos ympäristönkatastrofiteemoineen ja Indonesia-kytkentöineen oli mukava yllätys.

       Petteri Kantola: Hämärän prinssi

       Ina Majaniemi: Huone yhdelle : Pieni matkakertomus

       Timo Mäkelä: Emil ja Sofi

       Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena 

       Milla Paloniemi: Tassutellen

       Marko Raassina: Kullervo 

Kiitos Hurja Hassu Lukija tästä kotimaan matkasta sarjakuvien maailmaan! Tuli poikettua kirjaston sarjakuvahyllyille tavan takaa ja luetuksi enemmän sarjakuvia kuin tapani on.

Petteri Kantola: Hämärän prinssi

Hämärän prinssi on mielikuvistusta kutitteleva nimi sarjakuva-albumille, ja kun teoksen tapahtumat sijoittuvat Indonesiaan ja taustalla on huoli ilmastonmuutoksesta, mielenkiintoni on taattu.

Albumin päähenkilö, hämärän prinssi, on suomalainen mies, joka matkustaa Indonesiaan Kalimantanille, aikaisemmin Borneona tunnetulle saarelle. Motivaattorina on halu pelastaa maailma ilmastonmuutokselta ja Indonesia ympäristökatastrofilta, esikuvana Che Guevara ja vallankumouksellinen toiminta. Indonesian alueella sijaitsee yksi maailman laajimmista trooppisista metsistä, mutta metsäkato on siellä erittäin nopeaa. 

"Taipumukseni unelmointiin ja päämäärättömyyteen on ohi... En tiedä mikä minua odottaa: olenko aloittamassa muutosta, voiko sademetsien hävityksen pysäyttää?"

Reppu selässään nuori mies saapuu kahdeksan tunnin venematkan jälkeen jokivarren kylään Keski-Kalimantanilla. Kyläläiset ovat ystävällisiä ja anteliaita, ja hämärän prinssin tehtävä näyttää helpolta: hänen on vain kerrottava heille, ettei heidän tule toimia kuten ulkopuolelta tulevat toimivat, kun nämä havittelevat hyötyä metsän tai maan tarjoamista raaka-aineista.

Tropiikki yllättää. Vatsatauti ja  kostea kuumuus vievät voimat, kylän koirat hyökkäävät, hyttysparvien levittämä aivomalaria riuduttaa, hakkuualueen vartijat pahoinpitelevät prinssin. Metsänhakkuut lähestyvät kylää, "metsäraiskio ja hakkuualue ovat valtavan laajoja". Samaan aikaan vallankumousta tekevä tulokas ymmärtää, etteivät kyläläiset taivu hänen maailmanparannukseensa, jos se vie heiltä mahdollisuuden ansaita elanto metsätöillä. Chen seuraajan on jatkettava taistelua valtarakenteita vastaan siellä, missä metsien tuhoaminen on lähtöisin, mutta onnistuuko se?

Albumin kansi on trooppisen vihreä, mutta sarjakuvaromaani itse sisältää harmaan eri sävyissä tehtyjä maalauksia ja tussipiirroksia. Indonesialla on erityinen sija sydämessäni, ja pikkutarkat kyläkuvat tuntuvat tutunoloisilta, vaikken Kalimantanilla ole käynytkään. Malarian otteessa heittelehtivä tai koiria sateenvarjolla pois huiteleva mies on taas maalattu laveammalla siveltimellä.

Petteri Kantolan Hämärän prinssi on fiktiota, mutta taustalla on taiteilijan matka kalimantanilaiseen kylään sosiaali- ja kulttuuriantropologian tutkijan Anu Lounelan kanssa. Tämä oli kolmannella kenttätyömatkallaan tutkimustaan varten. Se käsitteli alueen ympäristönmuutosta, ilmastonmuutoksen hillintään tähtääviä projekteja ja paikallisten ihmisten arvojen muodostumista näissä muutoksissa.

Kirjassa vuorottelevat kiinnostavasti erikokoiset sarjakuvaruudut ja vaihtelevasti sommitellut sivut sekä teoksen fiktiivisen miehen päiväkirjaotteet, joita tämä kirjoittaa mukana raahaamallaan kirjoituskoneella. Suurimmassa osassa kuvaruutuja ei ole lainkaan tekstiä, vaan päiväkirjaotteet kuljettavat romaanin juonta eteenpäin ja kuvitus myötäilee tunnelmia. Kokonaisuutta täydentää mainiosti Anu Lounelan kirjoittamat alku- ja loppusanat. Suosittelen!

LAHJAVINKKI: (yhteiskunnallista) sarjakuvaa fanittaville, ilmastonmuutoksesta ja trooppisten metsien tuhoamisesta huolta kantaville, Indonesiasta kiinnostuneille. 

               Petteri Kantola: Hämärän prinssi, 120 s. 
               Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2018
      
KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA sen ovat lukeneet Hannu/Kirjavinkit ("Piirtäjänä Petteri Kantola on aivan mestariluokkaa."), Reijo Valta/Kvaak ("Hiilinielujen puolesta", sisältää muutaman kuvan albumin sivuilta klikattavaksi).
HAASTEET: Sarjakuvahaaste, Jokken hiilidioksidihaaste

Andrus Kivirähk: Kun Musti muni mummon

Virolainen Andrus Kivirähk on kirjoittanut riemastuttavan satukokoelman Kun Musti muni mummon, joka on julkaistu tänä vuonna Heli Laaksosen suomentamana. Sadut ovat nykypäivää, niissä seikkailevat pölyimuri, jalkapallo ja tietokone, mutta niiden maailma on hupaisalla tavalla vinksahtanut.

Kirjaan on koottu kaikkiaan 14 satua, jotka ovat lyhyitä, vain kolmen sivun mittaisia, ja joihin jokaiseen liittyy Chrster Nuutisen värikäs ja hauska kuva. Sadut sijoittuvat lapsen tavalliseen arkeen, mutta katsovat sitä uusin, vinkein silmin.

Niin kuin nyt kirjan nimisatu "Kun Musti muni mummon", joka on hupaisa tuunaus tutusta Punahilkka-sadusta. Kivirähkin sadussa Maija leikkii Punahilkkaa koiransa Mustin kanssa. Musti on susi, jonka Maija komentaa syömään mummon. Musti on kiltti ja tottelevainen koira, ja sitten onkin edessä pulma, miten mummo saadaan takaisin Mustin vatsasta.

Sadussa "Herkkusuu tietokone" Linda pelaa äidin tietokoneella peliä, jossa söpö panda syö erivärisiä kukkia. Yhtäkkiä ruudulle ilmestyy teksti, jossa kone pyytää hilloa. Kirjan pari viimeistä satua sopivat vaikka joulun alla tai jouluna luettavaksi. "Grillimakkara ja piparkakut" kertoo makkarasta, joka asustelee uunissa ja sieltä ikkunaluukusta katselee kaihoten pöydällä olevaa piparkakkutaloa ja piparkakkuperhettä. Eräänä päivänä se voittaa pelkonsa ja lähtee tutkimaan piparitaloa. Sadussa "Joulupukki ja Nukkumatti" nimihenkilöt tuuraavat toisiaan. Ensin jouluaattona pukki sairastuu, mutta ei hätää, hänen ystävänsä Nukkumatti auttaa ja saapuu vaaleansinisessä takissaan ja hiippalakissaan jouluaattona Liinan ja Konstan kotiin. Joulupukki puolestaan auttaa ystäväänsä Nukkumattia helmikuussa, kun tämä on flunssassa eikä eräänä iltana pääse heittämään unihiekkaa.

Hupsunhauska satukirja, joka saa hymyn tai naurun aikuisenkin huulille. Heli Laaksonen on kääntänyt kirjan mainiolle yleissuomelle, vain sadussa "Pikkutäti ja sireenipensan" täti sanailee länsimurteella. Christer Nuutisen veikeän humoristisista kuvituksista löytyy kivoja yksityiskohtia.

LAHJAVINKKI: Esi- ja alakouluikäisille. Sopii niin aikuisten ääneen lukemaksi kuin vasta lukemaan oppineille itse luettavaksi.

              Andrus Kivirähk: Kun Musti muni mummon, 61 s

              Kustantaja: WSOY 2018

              Alkuperäinen: Karneval ja kartulisalat 2015 ; Suomentaja: Heli Laaksonen

              Kuvitus: Christer Nuutinen

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA satuja ovat lukeneet Evarian kirjahylly, Lastenkirjahylly, Oli aika, Tuijata.

Osallistun kirjalla Rakas Viro -haasteeseen, jossa on tämän vuoden aikana kerätty onnittelupanoksia naapurimaan 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Tähtäimessä on 100 panosta eli luettua kirjaa tai artikkelia, matkamuisteloa, katseltua elokuvaa, kuunneltua musiikkia...

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

    "Aika on viekas leikkikaveri, siitä ei koskaan tiedä mille päälle se sattuu. Toisinaan se loikoilee tylsistyneenä kuin laiska kissa auringonlaikussa. Mutta sitten se yhtäkkiä pomppaa ylös ja säntää juoksuun, sen vartalo onkin jäntevä ja solakka eikä sitä saa millään kiinni. Silloin yksi asia johtaa toiseen, ja pian mikään ei ole enää ennallaan."

Tänä vuonna on julkaistu monta hyvää vuoden 1918 sisällissodasta kertovaa teosta, ja niiden joukkoon sopii hyvin myös viimeksi lukemani Pasi Pekkolan romaani Huomenna kevät palaa. Olin etukäteen jotenkin asennoitunut siihen, että Pekkola on kirjoittanut kirjansa lapsen näkökulmasta, joten lukiessa yllätyin, kun lasten kokemusten rinnalle tuodaan vahvasti se, millaisia aikuisia kasvoi vuoden 1918 lapsista ja miten sota näkyi heidän valinnoissaan ja elämässään yli 30 vuotta myöhemmin 1950-luvulla.

Talvi 1918 on pitkä ja kylmä. Villilähteellä torpassa Eeva osaa jo lukea, pikkuveli Eino on vasta muutaman vuoden. Isä painostetaan punaisten puolelle ja taisteluihin mukaan. Läheisen kartanon vanhempi poika on kadonnut, huhuja liikkuu, mutta tuskin kukaan tietää, että Saksassa koulutetaan suomalaisista jääkäreitä. Tilan nuorempi poika, Henrik, on saanut haukkumanimen Kukkakeppi. Hänellä ei ole vanhemman veljensä ylvästä komeutta eikä hienoja käytösätapoja. Harmikseen häntä ei pidetä riittävän vanhana osallistumaan taisteluihin valkoisten puolella.

Näkökulmat sotaan tarjoutuvat lukijalle juuri Eevan, Einon ja Henrikin kokemuksista. Vuoden 1918 tapahtumat kerrotaan jaksoissa, jotka on otsikoitu paikkojen mukaan: Lasten lapsuuden koti ja Villilähteen kylä. Lahti, jonne Eeva, Eino sekä heidän äitinsä vietiin taisteluja pakoon sen jälkeen, kun isä oli saanut surmansa taisteluissa. Hennala ja vankileiri.  Samaan aikaan Kukkakeppi pääsee rintamalle, sillä niin siellä kuin myöhemmin vankileirilläkin tarvitaan niitä, jotka ovat käskettäessä valmiita tekemään ihan mitä tahansa.

Aikuiselämän jaksot taas on otsikoitu kolmen päähenkilön nimen mukaan. Henrik on paennut sodan jälkimaininkeja Amerikkaan ja kouluttautuu ammattiin, jossa hän voi auttaa ihmisiä. Eheytyykö miehen oma sisin nuoruuden teoista? Eeva palaa Lahteen kierrettyään maailmalla maasta toiseen. Pikkuveljeä hän ei ole unohtanut. Saako hän rauhan, jos onnistuu kostossaan? Eino on saavuttanut hyvän yhteiskunnallisen aseman. Muistikuvat lapsuuden tapahtumista ovat hyvin hämäriä, osan hän on päättänyt salata lähimmiltäänkin. Onko nyt aika antaa muistoille tilaa?  

Viime aikojen romaaneissa on käytetty paljon näkökulman vaihdoksia ja aikatasojen siirtymiä. Tässä kirjassa se mielestäni toimii erityisen hyvin, ja kirjan rakenne mahdollistaa sopivan väljyyden, joka antaa lukijan ajatuksille ja tulkinnoille tilaa. Pasi Pekkola kirjoittaa sujuvaa prosaa, ja erityisesti nautiskelin hänen uusista ja osuvista kielikuvistaan, joilla hän sanoitti varsinkin luonnon ja sään ilmiöitä. Kirja on surumielinen, paikoin traaginen, mutta päättyy silti hienoisesti toiveikkaaseen vireeseen.

"Päivät olivat laiskoja haukotuksia, lattialla loikoilua ja ruuan odottelua."

"Huhut kiersivät sakeana ilmassa. Eeva kuunteli niitä hiljaisena. Ei sellaisia voinut ottaa todesta. Maailma oli rikki, se nyt oli selvää, mutta pitikö sitä vielä pahentaa. Kun puheet yltyivät liian hurjiksi, hän nappasi veljensä syliin ja alkoi supattaa satua tämän korvaan." 

Hieno kirja. Nautin. Suosittelen. Aikaisemmin olen lukenut kirjailijan Kiinaan ja Suomeen sijoittuvan romaanin Lohikäärmeen värit.

          Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa, 343 s.
          Kustantaja: Otava 2018
          Kansi: Piia Aho

KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA se  on luettu esimerkiksi blogeissa Anun ihmeelliset matkat,  Kirjahyllyssä,  Lumiomena, Sivutiellä,